Lukupino

Blake Crouch on saavuttanut kirjailijana paljon. Bestsellerit ovat siirtyneet miehen kynästä myös televisioon ja Wayward Pines -sarja veti meillä Suomessakin laumoittain katsojia töllön ääreen. Parhaillaan Crouch käsikirjoittaa romaaninsa pohjalta elokuvaa Dark Matter, joka kirjana oli niin totaalisen viihdyttävä, että se poisti minua vaivanneen lukujumin kertaheitolla. Lukeudun siis Crouchin faneihin ja olen otettu, että kiireinen kirjailija otti aikaa vastatakseen kysymyksiini.

Haastattelu on englanniksi, koska käännöksessä aina katoaa jotain. Tuttuun tapaan esitin Crouchille viisi kysymystä:

1. When talking about Finnish culture, what are the first things that pop up in to your mind?

Frigid cold, vodka, icy landscapes, the treeline, the northern lights, long spells of darkness, long spells of light. I hope I get to visit one day!

2. If you couldn't write books or screeplays, how would you express yourself artistically?

Hmm, great question. Possibly poetry. It would definitely be some form of writing.

3. What kind of process is your writing?

I try to write in the morning, and get my 1000 words before lunch. Then I do other stuff in the afternoon, and in the evening I print off what I wrote in the morning, and try to edit it with a little distance.

4. Your favourite books of all-time?

The Road by Cormac Mcarthy.

5. Your advice for all the writers out there who want get their books published?

Write the kinds of books that YOU would want to read, and be fearless.

Jee! Kiitos Blake Crouch!

Uuden visailun aika! Testaa miten hyvin tunnet Stephen Kingin näillä parillakymmenellä kysymyksellä ja kerro kommentteihin tuloksesi.

Koominen ooppera on tuonut Helsinkiin huikean piristävät liedkonsertit. Finlandiatalolla on päästy kuulemaan pianon ja laulajan välistä yhteistyötä oopperan merkeissä ja jokaisessa illassa on keskitytty yhteen teeman maittain. Näitä ovat olleet Ranska, Saksa ja Amerikka ja lisää on tulossa. Jos haluat päästä itse kokemaan seuraavan konsertin, osallistu mukaan kilpailuun.

Liedkonsertti oli itselleni melko tuntematon käsite ennen kuin kävin itse kokeilemassa mistä on kyse. Kirjoittelin reissustani tänne.

Seuraavan konsertin teemana toimivat venäläiset säveltäjät, joten ollaan todella hyvän ooperan ytimessä. Solisteina toimivat sopraano Reetta Haavisto ja bassobaritoni Antti Pakkanen. Konsertti alkaa jo kello 15:00 Finlandia-talolla.

Jos haluat osallistua kilpaan, käy kommentoimassa Lukupinon Facebookissa ja voit voittaa kaksi kappaletta lippuja konserttiin 28.4.2017. Kilpailu päättyy ensi perjantaina 21.4.

Kilpailu löytyy Lukupinon Facebook-sivulta täältä

Pirkka-olut kädessäni laskeudun lukutuolille Mikko KalajoenMiesmuistin kanssa. Viereisestä bluetooth-kajarista pauhaa Guns N' Roses ja vaikka kasettisoitin olisikin nyt hetkeen sopivampi, niin vie musiikki menneeseen. Se vie aikaan jolloin hevi oli heviä ja miehet miehiä. Aikaan, jota ei ehkä ikinä ollut olemassa muutoin kuin jonkinlaisessa miesmuistissa, mutta jonne kaipuu on monella ikäluokkani toverilla kova.

Miesmuisti on tarina Arto Tiensuun kasvamisesta ulos noista nuoruuden päivistä ja kasvu ei ole aina kivutonta. Parisuhde ja lapset vaivaavat, rintamamiestalo pitäisi remontoida ja kiveksessäkin on outo patti. Nuoruuden toverina toimiva pomo vaatii töissä aina vain modernimpia keinoja markkinointiin ja pakokeinoja ei tunnu löytyvän.

Romaani keski-ikää lähestyvän miehen sielunelämästä ei ole mitään uutta. Odotin jotain vähän parempaa kuin Juha Vuorinen, mutta huonompaa kuin vaikka Tuomas Kyrö. Huomasin, että etsin vertailukohteita ihan väärästä suunnasta. Etenkin Juoppohullun päiväkirjaan vertaamisen tajusin pian epäreiluksi ihan oivaltavaa kirjaa kohtaan. Sitten jäin vähän tarinaankin koukkuun, mutta lopuksi tapahtui jotain kummallista.

Mikko Kalajoki

Kalajoki huijasi minua. Perinteinen suomalainen farssi höystettynä Knausgårdilla ja nostalgialla otti jyrkän käänteen ja Arto Tiensuun hahmo sai vääristyneen kuvan tämän lukijan mielessä. Tämä oli kaikessa kammottavuudessaankin iloinen yllätys. Kirja, joka yllättää, on hyvä kirja.

Kirjan käänteestä tuli mieleen esimerkiksi John Updiken luoma hahmo Harry "Rabbit" Angstrom. Updike loi lukijaan sympatioita Rabbittia kohtaan, mutta jossain vaiheessa pakotti vihaamaan tätä. Ilkeä, salakavala ja nerokas temppu kirjailijalta poloista lukijaa kohtaan.

Takakannen koukku "Naurat kunnes lopetat.", sai kirjan loputtua hyytäviä ulottuvuuksia. Kirjaa lukiessa tosiaan nauraa... kunnes lopettaa. Sain kirjaan myös omistuskirjoituksen Kalajoelta, joka sai kirjan luettuani niinikään aavemaisia merkityksiä. "Miehekkäin toivotuksin" siinä luki. Se mihin "miehekkyys" johtaa, on kuitenkin kirjan sivuilla kovin pelottavaa luettavaa.

Kirja antoi paljon tällaiselle 70-luvulla syntyneelle lukijalle. Viittaukset eivät menneet ohi ja vaikka juuri se Turun lähiöiden elämä ei välttämättä ollut tuttua, niin sitä samaa se oli ympäri Suomen. Sillä oli oikeasti merkitystä mitä bändejä kuuntelit ja heimoja ei ollut montaa. Jos välitunnilla lensi veri, niin tästä ei keskusteltu tunteja kuraattorin kanssa. Elämä oli yksinkertaista ja kultaista. Ainakin muistoissa.

Miesmuisti kulkee vuoroitellen nykyisyydessä ja menneisyydessä. Nuori Tiensuu kavereineen tarjoavat lukijalle todella mainioita ja autenttisia pätkiä keskustelua ja nykyisyyden Tiensuun kaipuu johonkin muualle on aidosti koskettavaa, mutta samalla loppua kohden ensin kiusallista, sitten ahdistavaa luettavaa.

"Valitsemme Muhkurin kanssa tarkkaan. Sen serkulla on kuulemma Pelle Miljoonan ja Maukka Perusjätkän merkit, mutta se onkin punkkari Runkkarista. Vaikka äidin ja isän mielestä pitäisi tietenkin sanoa Runosmäestä. Ihme juttu sekin, että Hepokulta saa olla Heppari, Nättinummi Nättäri ja Impivaara Imppari, mutta Runosmäki ei muka voikaan olla Runkkari."

Tekstiä värittävät Kalajoen laatimat Wikipedia-artikkelit, joita aluksi pidin hieman turhana kikkailuna, mutta myönnän nyt pitäväni niitä toimivana tehokeinona. Tarinan rytmittämisen lisäksi ne näyttävät miten hyvin tutuksi tullut, uusi tekstilaji on mahdollista valjastaa romaanissa kirjailijan leikkikentäksi. Ihan parasta oli:

"Katso rintamamiestalon remontointi >> kesken"

Miesmuisti on hieno romaani kaipuusta menneeseen, mielen järkkymisestä ja miehisyydestä. Etenkin niistä paineista ja odotuksista, joita eri aikakausien miehille asetetaan. Kirjassa ei niinkään pohdita, mutta näytetään, millaisia performansseja miesten tulee suorittaa, jos haluavat säilyä "normaalin" miehuuden muotissa. Lopulta tämäkin sukupuolirooli on kuitenkin pohjimmiltaan lähinnä myytti ja sen voi joko hyväksyä tai kärsiä seurauksista. Arto Tiensuu sai kärsiä.

Mikko Kalajoki, 2017, Miesmuisti, WSOY, arvostelukappale

End of Watch lopettaa Stephen Kingin Bill Hodges -trilogian. Ensimmäinen osa, Mr. Mercedes, esitteli meille ikääntyneen ex-poliisin, joka joutuu vastakkain massamurhaajan kanssa. Toinen osa, Finders Keepers, kertoi lähes itsenäisen tarinan kuolleesta kirjailijasta ja tämä kolmas osa palaa jälleen Mr. Mercedesin aloittamaan tarinaan.

Stephen King on minulle henkilökohtaisesti tärkeä kirjailija. Tämä oli se ensimmäinen kosketukseni kirjaston aikuisten hyllyjen kirjailijoihin ja olen tasaisesti lapsuudesta lähtien lukenut kaiken mitä tämä on näppäimistöltään ulos suoltanut.

Tämä trilogia oli kuin pieni harharetki Kingin normaalista tuotannosta ollen ihan pesunkestävää dekkaria alusta loppuun. Tai oikeastaan lähes loppuun, sillä tässä viimeisessä osassa oli kaikuja siitä Kingin perinteisemmästä tuotannosta.

(Jatkossa pieniä spoilereita trilogian ensimmäisestä osasta)

Mr. Mercedes, Brady Hartsfield, ei reagoi edelleenkään ulkomaailmaan aivovamman seurauksena, jonka Hodgesin partnerin Holly Gibneyn isku Hartsfieldin päähän aiheutti. Outo itsemurhien sarja kuitenkin saa Hodgesin epäilemään, että jotain on vialla ja jostain syystä jäljet tuntuvat johtavan Hartsfieldiin.

Kuinka tämä aivotoimintansa lähes menettänyt murhaaja pystyisi kuitenkaan enää vaikuttamaan mihinkään? Tässä vaiheessa lukija viedään sinne Kingin muista kirjoista tuttuun maailmaan. Mikään ei ole enää itsestäänselvää ja King näyttää ettei ehkä sittenkään ole heittäytynyt ihan puhtaaksi dekkarikirjailijaksi.

End of Watch ei ehkä ollut enää puhdas dekkari, mutta ei se ollut ihan sitä Kingin ominta aluettakaan hirviöineen ja yliluonnolisine tapahtumineen. Tämä välimaasto jäi valitettavasti hieman valjuksi ja vaikka edelleen nautin Kingin maailmasta, jäi tämä yhdeksi heikoimmista esimerkeistä sen tulkinnasta.

Kun Mr. Mercedes ja Finders Keepers leikittelivät Kingille ominaisilla, hieman stereotyyppisillä, mutta niin herkullisilla hahmoilla, niin End of Watch jäi toteamaan mitä kaikkea näille tapahtuu. Oli kuin King olisi ajatellut, että nämä hahmot ovat nyt esitelty ja voidaan keskittyä pelkkään tarinaan. Pelkkä tarina ei tässä tapauksessa vain jaksanut kantaa.

Kirja oli viihdettä ja hyvin kevyttä sellaista. Taustalla väijynyt teema itsemurhan muodossa on kuitenkin vakavan huomion ansaitseva aihe ja King lopettikin kirjansa mielestäni sopivasti:

"One last thing. End of Watch is fiction, but the high rate of suicides—both in the United States and in many other countries where my books are read—is all too real. The National Suicide Prevention Hotline number given in this book is also real. It’s 1-800-273-TALK. If you are feeling poopy (as Holly Gibney would say), give them a call. Because things can get better, and if you give them a chance, they usually do. Stephen"

(Suomessa valtakunnallisen kriisipuhelimen numero on 010 195 202)

Stephen King, 2016, End of Watch, Scribner

Kokeile myös tällä visailulla miten hyvin tunnet Stephen Kingin maailman

Alfons Almi

Tätä blogia lukeneet tietävät mieltymykseni kansalliseen oopperaamme. Moni ei ehkä tiedä mikä merkitys miehellä nimeltä Alfons Almi (1904 - 1991) on ollut kyseiselle laitokselle. Kansallisbaletin päädramaturgi ja oopperan tietäjävelho Juhani Koivisto on koonnut tuosta lujatahtoisesta laulajasta ja johtajasta kattavan kirjan, jossa tarkastellaan tämän elämää viidessä näytöksessä.
Kirjan nimi on kuvaava. Almin elämä tuntuu olleen sarja eri mittaisia taisteluita. Niin kuvainnollisia, kuin aivan todellisiakin taisteluita sotien aikaan. Jo lapsena Almi jäi orvoksi ja 13-vuotiaana tottui koviin töihin. Työt johtivat aina meijerinjohtajaksi saakka ja samalla Almi teki satunnaisia laulukeikkoja.

Jatkosodassa Almi toimi suorasuuntaustykkijaoston johtajana. Tämä oli vastuussa yli sadan vihollispesäkkeen tuhoamisesta ja vaikka jäikin ilman ehdotettua Mannerheim-ristiä, oli todellinen sotasankari.

Almin laajempi elämäntarina on mielenkiintoinen ja antaa tämän vuosikymmenille oopperassa ainutlaatuisen pohjan. Lukijalle käy selväksi, että tässä on tosiaan kyseessä määrätietoinen ihminen, jonka jalkoihin ei halua jäädä.

Kansallisooppera nykymuodossaan on paljosta velkaa Alfons Almille. Hieman epävarma näyttelijä, mutta vahva laulaja nousi parinkymmenen vuoden jälkeen talouspäälliköksi 1952 ja lopulta oopperan pääjohtajaksi vuosiksi 1956 - 1971.

Kirjasta avautuu kuva kovasta johtajasta, joka joutui kamppailemaan niin sisäisten kuin ulkoistenkin uhkien kanssa. Almi sai paljon kritiikkiä osakseen ja joutui henkilökohtaisesti uhraamaan paljon oopperan eteen.

Pääjohtajuuden jälkeen Almi taisteli saadakseen suomelle sen nykyisen Kansallisoopperan talon. Vuosikymmenten puurastus ja kärsivällisyys palkittiin ja on upeaa, että Almi ehti vielä nähdä oopperatalon harjannostajaiset 1990. Vuoden 1993 vihkiäisnäytäntöä tämä ei enää ehtinytkään kokemaan.

Alfons Almin taistelut on kirja, joka toimii eräänlaisena esittelynä Kansallisoopperan historiaan. Almin vahva persoona ja oopperan ristiriidat muodostavat vauhdikkaan tarinan täynnä riitoja, rakkautta, rahahuolia ja taistelua. Kirja antaa rehellisen oloisen kuvauksen, joka on välillä lähes skandaalinomainen. Vallan, taiteen ja rahan maailmasta näin suomalaisittain todella poikkeuksellinen tarina.

Juhani Koivisto, 2016, Alfons Almin taistelut: elämäntarina viidessä näytöksessä, Aurinko Kustannus

Kaikkien aikojen pelit on Aleksandr Manzosin tuore kirja, jossa esitellään keskeisiä videopelejä näiden verrattain lyhyen historian ajalta. Odotin kirjalta tosiaan lähinnä lyhyitä peliesittelyjä ja samalla pientä nostalgiatrippiä, mutta siitäpä sai irti muutakin.

Pelien historia on oikeastaan vain muutamien kymmenien vuosien ajanjakso, johon kuitenkin mahtuu paljon. Vuoden 1972 Pongista ollaan tultu pitkä matka Grand Theft Autoon ja tämä kehitys on historiankirjojen sijasta monien minunkin sukupolven pelaajien selkärangassa. Tuntuu kuin aivan vastikään pelit olisivat olleet lähinnä pikselimössöä ja yhtäkkiä sitä tehdään monimuotoisa tehtäviä realistisissa maisemissa toisten online-pelaajien kanssa.

Aleksandr Manzos on koonnut kirjaansa merkkipaaluja tuon kehityksen ajalta. Vaikka todella monen pelin voi kuvitella ansaitsevansa paikkansa kirjassa, niin tuntuu että nämä valikoidut antavat kuitenkin oleellisen, vaikka rajatun, vaikutelman kuvaamaltaan ajanjaksolta.

Pelien silkan esittelyn sijaan Manzos avaa näiden maailmoja suhteessa aikaan ja koko pelimaailmaan. Tämä tuntuu pureutuvan pelaajien ja pelien sisäiseen maailmaan mielenkiintoisella tavalla ja tarjoaa paljon pientä nippelitietoa, jota ainakin henkilökohtaisesti rakastan. Etenkin pidän siitä, että Manzos ei vain kerro millaisia pelit ovat vaan miltä niitä tuntuu pelata.

Pongia (1972) on usein kutsuttu ensimmäiseksi videopeliksi ja vaikka jo 60-luvun alussa MIT:ssa kehiteltiin Spacewars! -niminen peli, niin ainakin Pong oli se ensimmäinen kaupallista menestystä saanut peli. Kun se ensimmäisen kerran tuotiin kalifornialaiseen baariin, niin pian otettiin yhteyttä pelin lakattua toimimasta. Paljastui, että kone oli yksinkertaisesti mennyt oikosulkuun, kun se oli niin täynnä kolikoita.

Pong

Space Invaders (1978) oli monella tapaa edistyksellisempi peli, mutta yksi moderniin pelaamiseen vaikuttanut tekijä oli pisteiden talletus. Kilpailu pelin herruudesta muuttui kerralla laajemmaksi tavoitteeksi. Tästä alkoikin kolikkopelien niin sanottu kultainen aikakausi, joka kesti aina 80-luvun puoliväliin.

Space Invaders

Kolikkopeleistä suosituin oli tietenkin Pac-Man (1980). Hahmon nimi tulee japaninkielisestä ilmaisusta paku paku, joka tarkoittaa "syödä hyvällä mielihalulla". Länsimaihin peli lähes tuotiin nimellä Puck-Man, mutta ajateltiin sen P:n olevan turhan helppo rapsutella F:ksi.

Pac-Man Timen kannessa 1982

Pelien nykyaikaan tultaessa vilahtelee kirjassa paljon tuttuja nimiä. Doom, Quake, Tomb Raider, Metal Gear Solid... Laaja skaala pelejä, jotka johdattelivat aina vain tehokkaampien alustojen kanssa nykyiseen, kolmiulotteiseen pelimaailmaan.

Esimerkiksi Minecraft ja Grand Theft Auto ovat maailmoja, jotka ovat jo paljon suurempia kuin "pelkkiä pelejä". Fall Outin aloittama satiiri peleissä on hiottu äärimmäisyyksiin GTA:ssa ja moni voisi verrata tätä jo suuriin elokuvan tai kirjallisuuden klassikoihin. Yhteiskunnallinen kritiikki on niin voimakasta, että se jo lähes antaa arvon tälle räävittömyyden ja väkivallan ihannoinnille.

Minecraft taas on osaltaan korvannut sitä maailmaa, jonka Legot ovat aloittaneet. Kun Legoissa tulee jossain vaiheessa huoneen tai palikoiden rajat vastaan, niin Minecraftissa voidaan luoda periaatteessa mitä vain. Se antaa mahdollisuuden todella monipuoliseen oppimiseen peliympäristössä ja koulutkin ovat tähän kehitykseen hiljalleen heräilemässä.

Pelien tulevaisuus ei tunnu olevan rajoittunut pelkkiin kotona tuijotettaviin ruutuihin ja vanhat varoitukset pelien turruttavasta luonteesta saattaa olla aihetta laittaa uudelleenarviointiin. Suosittelen kuitenkin tutustumaan esimerkiksi Pelikasvatuksen sivuihin täällä.

Grand Theft Auto 5

Pelit ovat mielenkiintoinen aihe tarkastella kokonaisena kulttuurina. Pelikulttuuri on lyhyessä ajassa syntynyt, monipuolinen maailma, joka on kasvanut jo yli silkan mekaanisen peliprosessin. Pelit ovat keino ilmaista omaa persoonaa siinä kuin muoti, kulutus tai taidekin. Space Invaders ei elä vain elektronisessa maailmassa vaan esimerkiksi kahvikupeissa, T-paidoissa ja vaikka katutaiteessakin. Pac-Man ei ole vain peli vaan käsite. Vaikka et olisi ikinä pelannut kyseistä peliä, niin piirakan näköinen hahmo on silti tuttu.

Kaikkien aikojen pelit onnistuu näkemään pelaamisen kokonaisena kulttuurina, mutta silti tarkastelee aihetta juuri niiden meille rakkaiden pelien kautta. Jos jotain jäin kaipaamaan niin värikuvia, sillä havainnollistavat kuvat peleistä jäivät nyt hieman valjuiksi. Myös Manzosin innostus pelejä kohtaan näkyi välillä melko runsaana huutomerkkien käyttönä, mutta tämä annettakoon anteeksi. Kaiken kaikkiaan on helppo suositella tarttumaan kirjaan. Se antaa lukijalleen paljon vaikka ei olisi ikinä kirjan pelejä pelannutkaan.

Aleksandr Manzos, 2017, Kaikkien aikojen pelit, Avain, arvostelukappale

Katso myös muita peli-aiheisia juttuja täältä

Red Carpet - Kotimaisen elokuvan festivaali on 31.8 - 3.9.2017 Hyvinkäällä järjestettävä tapahtuma, jossa elokuvan tekijät ovat itse kertomassa elokuvien luomisesta. Elokuvien lisäksi festivaali keskittyy klubi-iltoihin, ruokaan ja erityisiin musiikillisiin esityksiin. Tapahtuman taustalla häärii näyttelijä Antti Luusuaniemi.

Suomessa on joitain todella hyviä elokuvafestareita ja sillä saralla olemme kunnostautuneet, mutta juuri suomalainen elokuva on jäänyt hieman taka-alalle. Antti Luusuaniemi sanoo:

"Red Carpet – kotimaisen elokuvan festivaali täyttää pitkään vallinneen tyhjiön suomalaisen elokuvan ympärillä. Rakennamme ennennäkemättömän tapahtuman, jossa on kunnianhimoinen elokuvaohjelmisto ja ainutlaatuisen upea festivaalitunnelma"

Antti Luusuaniemi. Kuva: Lili Ermezei

Hyvinkää oli mielestäni jotenkin erikoinen valinta festivaalin sijainniksi, mutta Wanhan Villatehtaan alue on todella tunnelmallista ja sekä Kinoma että Julia ovat elokuvateatterita, joissa on vielä sitä vanhaa taikaa jäljellä. Lisäksi on kiva saada festaritarjontaa liikuteltua ulos sieltä kehä kolmosen sisältä.

Festareiden elokuvatarjonta saa pohtimaan, että onko oikeastaan suomalaisen elokuvan laatu parantunut viime vuosien aikana niin, että kysyntä tämänkaltaiselle festarille on syntynyt sen kautta.

"Neljän päivän aikana Red Carpet tarjoaa yleisölle yhteensä 23 elokuvaa 24 näytöksessä. Ohjelmisto koostuu 2000-luvun kotimaisista elokuvahiteistä. Mukana ovat mm. uutuuselokuvat Hymyilevä mies, Tyttö nimeltä Varpu, Toivon tuolla puolen ja Tom of Finland. Perjantaina ja lauantaina nähdään ennakkoesityksinä tulevan syksyn uutuuselokuvat Yösyöttö ja Kaiken se kestää. Nostalgiaa viritellään "Entisten nuorten toivenäytöksellä" Pahat pojat. Ohjelmistossa on myös dokumentteja, kuten Järven tarina, ja lyhytelokuvia, kuten taiteilija Jani Leinosen uutuus Bring Out the Tiger. Festivaalin päätöspäivä sunnuntai pyhitetään perheille ja lapsille. Elokuvina nähdään silloin mm. Onneli, Anneli ja Salaperäinen muukalainen sekä Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu."

Festareiden musiikkitarjonta taas on muun muassa Marzi Nymanin kokoaman Red Carpet All Star -orkesterin huomassa. Elokuvamusiikkia esittävän orkesterin solisteina toimivat Maria Ylipää, Samuli Edelmann, Mikko Leppilampi, Antti Reini, Paleface, Gracias ja Dimitri Keiski.

Red Carpet -festarit lupaavat intiimiä tunnelmaa ja hyvää festarihenkeä. Lauantai-illan gaalassa palkitaan kolme suomalaista elokuvatekoa Jani Leinosen taiteella. Halukkaille on myös tarjolla festivaalimenu, jonka ovat laatineet Tommi Tuominen ja Michael Grönfors.

Lipunmyynti alkaa perjantaina 5.5.2017 osoitteessa lippu.fi.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on Garth Greenwellin palkittu esikoisromaani, joka on saanut huikeita arvioita ympäri maailmaa. Se on yksinkertaisuudessaan taidokas kirja, joka maalailee lukijan eteen rujon kauniita kuvia Bulgarian pääkaupungin sivukujilta. Se tuo monimutkaisen ihmissuhteen kipeästi ja äärettömän rehellisesti tarkkailtavaksi ja näin tehdessään pakottaa lukijan näkemään jotain hyvin aitoa.

Garth Greenwell on kirjailija, runoilija ja opettaja. Tämä itse opetti Bulgarian amerikkalaisessa yliopistossa Sofiassa, kuten kirjansa päähenkilökin, mutta varsinaisesta elämäkerrallisesta romaanista ei Greenwellin mukaan ole kyse.

Garth Greenwell

Sofian kaupunki ja sen betoninen, kolho, mutta vaikuttava olemus toimii elävänä näyttämönä opettajan tarinalle. Tarina on melko yksinkertainen. Opettaja tapaa nuoren miehen, Mitkon, jolta ostaa seksiä kruisaillessaan julkisessa käymälässä. Opettajan halu Mitkoa kohtaan välittyy kirjan sivuilta todella voimakkaana. Se saa opettajan luottamaan ja kaipaamaan ja lopulta tuntemaan tuskaakin. Lukija vedetään mukaan suhteen pienimpiinkin yksityiskohtiin.

Kirjaa on kuvattu aikamme hienoimmaksi homoromaaniksi ja sen välittämät tunteet ovat monelta osin universaaleja. Mitkon ja opettajan suhdetta voi tarkastella monelta taholta. Opettaja kokee rakkauden ja halun tunteita, mutta onko suhde todellinen vai silkkaa kaupankäyntiä? Vai poistaako kaupankäynti lopulta mahdollisuutta todelliseen suhteeseen?

Kun opettajan ja Mitkon suhde on ehkä se mielenkiintoisin kirjassa, tuntuu että opettajan suhde tämän omaan isään on se tärkein. Etäiseksi jäänyt isä tuntuu olevan syy miehen ongelmiin luottamuksen muodostamisessa ja tähän suhteeseen viitataan kirjassa mielenkiintoisin tavoin. Esimerkiksi kohtaaminen lapsen kanssa junassa jää yhdeksi lempikohtauksistani kirjallisuudessa.

Kirjaa on kuvattu myös yhdeksi kaikkien aikojen eroottisimmista romaaneista. Itse pidin kirjan läpäisevää seksuaalista virettä yhtenä niistä tehokeinoista, joilla Greenwell loi tunnelmaa. Tämä käytti seksiä kuin kapellimestari, ohjaten tarinan tempoa eri suuntiin. Himo muuttui epäilyksi, epäily peloksi. Taudin tullessa mukaan kuvioihin suhde muuttui taas ja alati tapahtuva muutos kävi jo hieman ahdistavaksi. Mikään ei tuntunut olevan pysyvää opettajan maailmassa.

Opettajan ja Mitkon suhteessa seksi oli tärkeässä osassa, mutta puhdas halu ja kaipuu aktien takana nousi ehdottomasti pääosaan. Oli virkistävä lukea homoseksuaalisesta rakkaudesta kuvausta, joka oli kaukana siitä puhtoisesta ja siististä kuvasta, jota Greenwellin mukaan on ollut mediassa esillä esimerkiksi tasa-arvosta puhuttaessa. Kuin homoseksuaaleilla olisi jokin velvollisuus olla aina vain niitä vastuuntuntoisia vanhempia ja Will & Grace -tyylisiä kiiltokuvahahmoja.

"Tiesin hänen näyttelevän halua jota ei oikeasti tuntenut, ja totta puhuen hän oli varmaan niin juovuksissa ettei minkäänlainen halu muutenkaan voinut tulla kysymykseen. Tosin eiköhän kaikissa lähestymisyrityksissä ole hitunen teatraalisuutta; kun mietimme omia reaktioitamme suhteessa toisten todellisiin tai luuloteltuihin reaktioihin, haluamme aina joko liikaa tai liian vähän ja mitoitamme reaktiomme sen mukaan. Minäkin näyttelin, olin uskovinani että hänen intohimonsa oli aito reaktio omaan haluuni, joka ei toden totta ollut epäaitoa."

Kaikki mikä sinulle kuuluu on ehdottomasti yksi vuoden kirjatapauksista myös Suomessa. Garth Greenwell on myös Helsinki Litin vieraana ja keskustelee kirjastaan Jari Tervon kanssa. Toivon monen löytävän tämän pienen tarinan. Se ui lukijan tajuntaan kuin fyysisenä tunteena.

Garth Greenwell, 2016, Kaikki mikä sinulle kuuluu, alk. What Belongs to You, suom. Juhani Lindholm, Nemo Kustannus, arvostelukappale

Garth Greenwell. Kuva: Ricardo Moutinho Ferreira

Garth Greenwell kirjoitti teoksen, jota on kutsuttu aikamme tärkeimmäksi homoromaaniksi. Kaikki mikä sinulle kuuluu on Lukupinon käsittelyssä täällä. Helsinki Litin täyttämän viikonlopun lisäksi Greenwell ehti vastata myös viiteen kysymykseeni Lukupinoon.

1. When talking about Finnish culture, what are the first things that pop up into your mind?
I was a musician before I was a writer, and so my earliest and (until going to Finland!) strongest impressions of Finland were musical: Sibelius and Saariaho, two composers I love. More recently I've learned about Finland through its writers: Philip Teir, Pajtim Statovci, Sofi Oksanen.

Oh, and of course Tom of Finland, whose art is so important for all gays everywhere!

2. If writing wasn’t an option, how would you express yourself artistically?

Music

3. What Belongs To You is really beautiful. Is there something specific that inspired it?
That's so kind of you to say: thank you! I lived in Bulgaria for four years, and fell in love with the place. Writing the book was a way to think about it more deeply.

4. Lot’s of book bloggers have reviewed your book. Do you read blogs and what is your opinion of book blogs somewhat replacing traditional book critique?

I'm so grateful to the book bloggers who have read the book and written about it so thoughtfully. I've long been a fan of book blogs, and my favorites have exposed me to great books I would probably never have read otherwise. I do think there's a role for professional critics, and I hope that our media culture will continue to fund the life-long consideration of literature by people like (in the English-language world) James Wood and Dwight Garner. But I think most writers are grateful for the diversity of voices that blogs bring.

5. The most important question… Your favourite book?

This is really hard! If I had to pick one, the shortlist would include Ovid's Metamorphoses, Augustine's Confessions, and Dante's Divine Comedy.

Katso myös:

Lukupinon haastattelussa: Blake Crouch

Lukupinon haastattelussa: Atte Kilpinen

Garth Greenwell - Kaikki mikä sinulle kuuluu

Edgar Allen Poe

Face App on typerä, aikaa tuhlaava idioottiloukku. Niinpä koukutuin itsekin vääntelemään kirjailijoiden naamoja puhelimella ja vaikka tämä ehkä vie viimeisetkin Vakavan Kirjallisuusbloggarin maineenmuruset minulta, niin pakkohan näitä on jakaa kanssanne.

J. K. Rowling

Arto Paasilinna

Minna Canth

Hunter S. Thompson

Tove Jansson

Simonen de Beauvoir

Stephen King

Margaret Atwood

Anna-Leena Härkönen

Kari Hotakainen

Juha Itkonen

Emily Dickinson

Zadie Smith

Mark Twain

Charles Bukowski

Agatha Christie

J. D. Salinger

Pirkko Saisio

Ernest Hemingway

Maija Tanninen-Mattila esittelee Cris af Enehielmin (oikealla) taidetta

Cris af Enehielm on taiteen monitoimi-ihminen, joka toimii kuvataiteen lisäksi muun muassa lavastajana, pukusuunnittelijana, ohjaajana ja performanssitaiteilijana. HAM Helsingissä nähdään tämän tuotantoa painottuen 1980-90 -lukujen maalauksiin ja performansseihin. Kävin kummastelemassa tämän värikästä maailmaa.

HAM Helsinki tilasi Enehielmiltä kaksi monumentaalimaalausta Helsingin ruotsinkieliseen työväenopistoon Arbikseen. Nämä isot teokset ovat nyt esillä näyttelyssä ja vaikutuin siitä liikkeen määrästä, jonka taiteilija on saanut töihin vangittua.

Cris af Enehielm: Elämä on yhtä juhlaa, 2017 © Kuva: HAM / Hanna Kukorelli

Cris af Enehielm: Swing, 2017 © Kuva: HAM / Hanna Kukorelli

HAM Helsingin museojohtaja Maija Tanninen-Mattila kertoi miten on HAM:ille tärkeää näyttää tämän rooli myös julkisen taiteen puolella. Usein taideteokset kuin ilmestyvät tyhjästä puistoihin ja virastoihin ja taiteilijat näiden takana jäävät vaille huomiota.

Cris af Enehielm kertoi miten oli jopa ahdistunut tilaustyöstä ja tilannetta ei helpottanut se, että teokset tulivat Enehielmin ihaileman Tove Janssonin töiden tilalle. Enehielm on myös itse opiskellut ja opettanut Arbiksessa ja tämä on ollut iso osa tämän suomenruotsalaista identiteettiä. Tämä sanoi: "Jos nämä maalaukset puhuisivat, puhuisivat ruotsia".

Kannattaa myös kiinnittää Elämä on yhtä juhlaa -teoksessa huomiota aivan oikealle. Siellä kurkistaa Tove Janssonin koira pienenä tribuuttina taiteilijalle.

Cris af Enehielm: Blinda Morton Goes Pregnant, 1991 © Oulun taidemuseo / Kuva: Mika Friman

Cris af Enehielm henkii kapinaa ja luovuutta. Tämä kertoo maalanneensa pitkään lähinnä peiteväreillä ja akryylimaaleilla, koska näin lopputuloksen näkee nopeammin. Oli jotenkin vapauttavaa kuulla, että prosessia saakin pitää tylsänä. On ihan ok olla kärsimätön ja haluta nähdä se valmis työ.

Tämän teokset ovat ottaneet vaikutteita muun muassa sarjakuvista, pop-taiteesta ja mainosten naiskuvasta. Enehielm kertoi miten esimerkiksi jungilainen psykologia on antanut tälle paljon ideoita ja tämän töiden äärellä onkin erityisen hauskaa harrastaa omaa tulkintaa.

Cris af Enehielm: Makkarajumalatar, 1984 © HAM / Kuva: HAM

Esimerkiksi teoksessa Makkarajumalatar (yllä) näkyy kaikki vaikutteet juuri sarjakuvista mainoskuviin. Enehielm sanoo teoksesta:

"Ilman makkaraa Ritvan elämä ei olisi elämisen arvoista. Ritva on iso muija, jolla on makkaroita kädet täynnä. Hänhän on makkarajumalatar. Hänellä on palvojia ja alijumalattaria. Koska he ovat jumalattaria, he joutuvat imemään itseensä voimaa koirasta - mies. Afrikassa naiset joutuvat syömään kokonaisia koiria saadakseen itseensä voimaa. Mäyräkoira on makkaran näköinen. Lehdessä kerrotaan myös, että Afrikassa kuollaan nälkään. Näyteikkunoissa on erikoistarjouksia makkaroista. Valot välkkyvät. Erotiikka on mukana alitajuisena voimana. Makkarajumalatar on mainos."

Tämä näyttely on hauska. Cris af Enehielmin työt henkivät vapautta ja elinvoimaa, liikettä ja iloa. Ennenkaikkea niistä löytyy myös toinen kerros kaiken sen hauskuuden alta ja se lopulta tekee näyttelystä mielestäni kokemisen arvoisen. Kannattaa ottaa hieman aikaa näille teoksille.

Näyttely on nähtävissä HAM Helsingissä Tennispalatsissa 24.9. asti. Lisää tietoa näyttelystä löydät esimerkiksi HAM:in sivuilta täältä.

Sukupolvien silmukat on kokoelma rajan taakse jääneistä Karjalan sukka- ja lapasmalleista. Näitä on kerätty museoista, arkistoista ja ihmisten kotoa, nykyaikaistaen ohjeita moderneille kutojille.

Lukupino on niin kaukana käsityöblogista kuin vain voi olla, mutta kunnon villasukat ovat minulle vakava aihe. Tämä kirja esittelee mallien lisäksi lapasten ja sukkien kulttuurihistoriaa, joka osoittautui yllättävän mielenkiintoiseksi.

Sukupolvien silmukat sisältää yli 40 sukkaa ja lapasta 1700-luvulta 1940-luvulle. Niissä välittyy eräänlainen elävä koodisto menneisyyteen. On jotenkin kiehtovaa, että ohjeiden välityksellä jaetaan vanhaa perinnettä niin yksinkertaisella, mutta kuitenkin konkreettisella tavalla.

Historiallisesti erilaisia sukkamaisia jalan suojia on ollut jo pitkään, mutta jalan muotoon neulottuja sukkia kantapäineen on ollut olemassa aina 1600-luvulta. Nykyisin sukka on melko arkinen esine, mutta on ollut aika kun niitä neulottiin elämän tärkeimpiin tilaisuuksiin. Uusille appivanhemmille ja sulhasille esimerkiksi.

Sanottiin, että on häpeäksi jos nainen ei osaa kutoa ja kävellä samaan aikaan. Kutimet oli kädessä aina kun löytyi hiukkanenkin vapaa-aikaa ja käsityöt olivat luontainen osa elämää kokonaiselle sukupuolelle lapsuudesta saakka.

Sukkien ja lapasten kuvioista löytyy mielenkiintoisia tarinoita ja kirjan jokaiseen malliin liittyy pieni pätkä historiaa. Vaikka itse en osaa kirjan ohjeista tehdä yhtään mitään, niin olen kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että minulle aina välillä neulotaan uusia sukkia.

Vaikka valinnanvaraa oli paljon, niin juuri ne oikeat sukat löytyivät kirjasta heti. Johanneksen raidat iskivät kirjasta heti tajuntaani ja ne oli ihan pakko saada. Ilmeisesti juuri tämä kyseinen malli herätti kutojassa useita mielikuvituksellisia kirosanoja, mutta sain kuitenkin tahtoni läpi.

Muita hienoja malleja olivat esimerkiksi Viippuvaappuvaiset ja sulhassukat. Viippuvaappuvaiset ovat kolmesta käsinvärjätystä langasta taidokkaasti tehdyt sukat, joissa on jotain todella viehättävän vanhanaikaista. Onhan mallikin toki reippaasti yli satavuotias.

Sulhassukat ovat vuonna 1905 syntyneen "Iitukka-mummon" ohjeen mukaan laaditut koreat sukat. Harmaa, paksu lanka on todella kutsuvan näköinen.

Viippuvaappuvaiset

Sulhassukat

Sukupolvien silmukat on kirja, joka antoi elävän ikkunan historiaan ja kustantaja Maahenki onkin mielestäni kunnostautunut juuri tämänkaltaisten kirjojen esiintuojana. Villasukat on ja lapaset ovat ihan pakollinen osa Suomen talvea ja minulla joskus myös kesää. Suosittelen tarttumaan tähän jos vastaan tulee. Lisätieto löydät kirjasta esimerkiksi Maahengen sivuilta täältä.

Pia Ketola, Eija Bukowski, Leena Kokko, 2014, Sukupolvien silmukat, Maahenki, arvostelukappale

Tiedoitus: Young adult ei ole vain lapsille suunnattua kirjallisuutta. Kyse on enemmänkin kirjallisuudesta, jossa on sekä nuoria että aikuisia kiinnostavaa sisältöä.

Raja on joskus epäselvä ja nuoret aikuiset lukevat varmasti hyvin monipuolisesti. Kun puhutaan Young Adult -kirjoista, niin väitän kuitenkin, että sen vain tunnistaa kohdatessaan. Näiden kirjojen suosio on myös selkesti kasvanut ja ulkomailla on syntynyt useampiakin tapahtumia. Suomi on kuitenkin tullut vähän jälkijunassa ilmiön suhteen, mutta nyt tähän tulee muutos.

Hel-YA! eli Helsinki Young Adult Literary Convention, on Kaiken Entertainmentin sekä kustantamoiden Gummerus, Otava, Tammi ja WSOY järjestemä tapahtuma. Helsingissä 5.8.2017 järjestettävä kokoontuminen on ensimmäinen lajiaan Suomessa ja paikkaa aivan erityisen tarpeen fanikentällä.

Kun esimerkiksi animeen ja scifiin keskittyvät nuorten tapahtumat vetävät paljon väkeä, niin ne jättävät pois paljon nuorten aikuisten kirjallisuutta. Helsinki Litin tai kirjamessujen kaltaiset tapahtumat taas vetävät puoleensa pääsääntöisesti vanhempaa väkeä ja nyt otetaan myös nuoret huomioon tarjoamalla juuri näille suunnattu rento ja hauska kirjallisuustapahtuma.

Tapahtumaa järjestävän Kaiken Entertainmentin Laura Nevanlinna sanoo:

“Kirjayleisö ei välttämättä tiedä, mitä “young adult” tarkoittaa, ja sitä saatetaan pitää hiukan erheellisesti lastenkirjallisuutena. Itse asiassa genre kuitenkin tavoittaa sekä nuoria että aikuisia lukijoita, koska sen tarinat ja henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja mieleenpainuvia ja kirjailijat itse niin mielenkiintoisia hahmoja.”

Tapahtuma järjestetään Suvilahden ravintola Lämmössä, joka onkin kivan tunnelmallinen paikka juuri nuorekkaalle tapahtumalle.

Vieraiksi ovat varmistuneet jo muun muassa Antti Halme, Juuli Niemi, Mintie Das, Salla Simukka, Elina Rouhiainen ja Erika Vik.

Kun itse olin nuori, menin paikallisen kirjastoni nuorten aikuisten hyllylle ja muistan vaihtoehtojen olleen muun muassa Dostojevskia ja Herman Melvilleä muutaman Anna-Leena Härkösen kirjan kera. En oikein ymmärtänyt tätä logiikkaa ja olenkin melko kateellinen nykyajan nuorille. Tämänkaltainen tapahtuma ei olisi vielä 90-luvulla ollut mielestäni mahdollinen. Joten menkäähän hyvät nuorisolaiset nauttimaan.

No niin, tässä se on! Vuoden paras kirja. Harry Salmenniemen novellikokoelma, joka pyyhkäisi tämän lukijan jalat alta.

(Vuosi ei ole vielä puolessavälissäkään, joten olen vielä valmis toki syömään sanani)

Harry Salmenniemi on suomalaisen runouden ja kirjallisuuden jonkinlainen kauhukakara Jyväskylästä. Tämä sekoittaa, uudistaa ja hämmentää kirjallista perintöä rankalla kädellä ja tällä kertaa lopputuloksena syntyi jotain todella herkullista.

Uraanilamppu ja muita novelleja on kirja, jota ei voi oikeastaan kuvailla, vaan se on pakko kokea itse ja näin ollen seuraava blogiteksti on lähes turhaa lässytystä. Tästä huolimatta tunnen henkilökohtaista tarvetta purkaa lukemaani tekstiksi.

Aloitusnovelli Uraanilamppu on pastissi Juhani ahon novellista Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Siinä isä tuo kotiin lampun joka valaisee niin, että sen loisteessa näkee vaikka nuppineulan naapurin lattialla.

"Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun hän heitti sen lattialle, se putosi lautojen raosta betonin sisään. Vaikka valonsäteet läpäisivät puun, ne eivät tunkeutuneet betonin läpi, ja niin nuppineulaa ei löytynyt. — Ei se meidänkään lamppu ihan kaikkeen pysty, isä sanoi leveästi hymyillen."

Novelli asetti loistavasti sävyn tulevalle. Luvassa ei ole mitään suoraviivaisinta kerrontaa tai niitä tavanomaisimpia tarinoita. Nyt ollaan tilassa, jossa normaali määritellään uusiksi.

Kirjassa on 13 novellia, joista muodostuu yllättävän eheä kokonaisuus, ottaen huomioon miten näennäisen irrallisia ne ovat aiheiltaan. Teksteissä viitataan Uraanilampun tavoin useisiin suomalaisiin teoksiin ja rakennetaan monin tavoin kirjallisuuden perinteiden päälle, koko ajan luoden kuitenkin jotain uutta ja hyvin omaperäistä. Jo kirjan pelkistetty kansi huokuu tätä ajatusmaailmaa, jossa otetaan jotain todella arkisen oloista ja näytetään se vain ihan hitusen uudessa valossa.

Yksi lempinovelleistani kirjassa on Fantastinen salaatti. Siinä kuvaillaan salaattia, joka sisältää järjettömän määrän ainesosia, joiden ei ihan heti voisi edes kuvitella sopivan yhteen. Kokonaisuuden tekee lopulta fantastiseksi mainio salaatinkastike. Tämä on myös loistava esimerkki siitä miten vaikea kokoelmasta on kirjoittaa. En vain pysty kertomaan miksi monimutkaisen salaatin resepti on yksi hienoimmista asioista joita olen lukenut.

Novellin Miksi koskit penikseeni häpeätön ja raaka itsetutkiskelu on nautinnollista luettavaa ja Kertomuksen tapa kuvailla kertomusta saa lukijan kihertelemään ihan vain sen nokkeluudesta. Tunnet itsesi kuninkaaksi taas tarjoaa inhorealismia, mutta niin puhtaalla tavalla. Sen kertojaa vihaa, mutta teksti vain on niin nautinnollisen rehellistä.

"Vuosi vuodelta olen alkanut vihata laiskuutta yhä enemmän. Vihaan niitä, jotka eivät yritä täysillä elämässä. Vihaan masentuneita ihmisiä, hitaasti käveleviä lihavia vätyksiä, jotka eivät tee itselleen mitään. Vihaan itsetyytyväisyyttä, sillä se johtaa väistämättä keskinkertaisuuteen. Olen alkanut vihata vaimoni sisaria, etenkin hänen pikkusiskoaan, joka on lapsen kanssa kotona eikä kehitä itseään millään tavalla. Vihaan hänen veljeään, joka on saman ikäinen kuin minä, mutta ei ole saavuttanut mitään eikä tunnu edes huomaavan sitä."

Kuin luin tätä novellikokoelmaa, olin aidosti innoissani koko prosessin ajan. Jo siitä huomaa kirjan olevan hyvä, että spontaanisti nousin vähän väliä lukutuolilta ja hihkuin kyllästyneille korville mitä kaikkea Salmenniemi oli keksinyt. Yritin selittää miten olin löytänyt jotain aidosti uutta ja virkistävää. Toki lässytykseeni kyllästyttiin nopeasti kun lässytyksen kohde ei ollut vielä itse lukenut kirjaa.

Lukekaa tämä!

Harry Salmenniemi, 2017, Uraanilamppu ja muita novelleja, Siltala, arvostelukappale

Langanpäitä on Osuuskumman tuore kokoelma hyvin, hyvin lyhyitä novelleja O. E. Lönnbergiltä. Jokainen kirjan sadasta tarinasta on korkeintaan parin sadan mittainen ja saattaa mennä ihan mihin suuntaan tahansa. "Langanpäitä" onkin loistava nimi kokoelmalle. Lukija tarttuu langanpäähän ja on aina yllätys mihin se johtaakaan.

O. E. Lönnberg on turkulainen kirjoittaja, jolta on julkaistu novelleja useissa lehdissä ja Osuuskumman kokoelmissa. Langanpäitä on Lönnbergin esikoisteos.

Novelli on mielestäni melko ali-arvostettu kirjallisuuden laji ja onkin hienoa, että se säilyy hengissä aina uusien, uskaliaiden tekijöiden toimesta. Viimeksi pääsin ilahtumaan Salmenniemen kokoelmasta, jota hehkuttelin täällä ja myös Lönnberg yllätti iloisesti.

Jos joskus on hankala keskittyä lukemiseen, niin tämä kokoelma voi toimia siihen lääkkeenä. Lukemiseen ei tarvitse sitoutua kuin muutamia minuutteja kerrallaan ja seuraava sivu tarjoaa aina jotain ihan uutta. Vaikka ihan pienimmille tätä kirjaa ei voi suositella aihealueiden ja tyylin puolesta, niin ainakin itse olisin hyötynyt tästä kirjasta silloin nuorena lukijana.

Langanpäitä on kokoelma, jossa on luotu todella omaperäinen maailma. Vaikka novellit ovat irrallisia teoksia, niin niiden maailma tuntuu yhtenäiseltä. Siinä maailmassa mikään ei ole miltä näyttää. Pihapiirin puut saattavat juonia pääsi menoksi tai vaikka kahvikupillista nauttiessasi tiedät jonkun olevan aivan kannoillasi. Mitä juonitaan, kuka on kannoillasi? näihin kysymyksiin ei löydy vastauksia.

Jokainen tarina on langanpää, jota lukija nykii ja nykii ja huomaa joutuneensa vedetyksi kummaan universumiin. Tämän maailman voima on nimenomaan siinä, että suurin osa jätetään lukijan mielikuvituksen varaan. Hirviöt ovat läsnä, mutta juuri lukijan tajunnan ulkopuolella koputtelemassa.

Pidän siitä miten lähes jokaisessa tarinassa se kummallisuus rakennetaan jonkin twistin kautta. Lukija viedään yhteen suuntaan, mutta sitten kiskaistaankin toiseen.

Laitoshoidossa ollut tyttö palaa tapaamaan äitiään. Olemattomat äänet ja näyt ovat kadonneet elämästä ja äiti toivottaa tyttären tervetulleeksi ovella.

"Kultaseni!"äiti huudahtaa. "Sinä tulit takaisin vihdoin!" Hänen katseensa kiinnittyy jonnekin olkani taakse. "Ja toit kaikki kaverisikin mukanasi!" Vilkaisen taakseni tyhjään käytävään."

Lönnbergin maailma on tuttu monen kirjallisuuden alagenreistä. Se on sekoitus fantasiaa, scifiä ja pimeässä kerrottuja pelottelutarinoita. Niillä on selkeä tarkoitus vavahduttaa lukijaa ja tämä tarkoituksenmukaisuus tuo tarinoihin kivan tunnelman. Se on kuin leikkiä lukijan ja kirjoittajan välillä. Lönnberg onnistui vetämään yllättävyydessä pistevoiton ainakin tästä lukijasta.

"Isän ilme oli synkkä. Verkoista näkyi jo kauas, ettei kaikki ollut kunnossa. Kun ryhdyimme vetämään niitä ylös, ne olivat raskaat, aivan kuin saalista olisi ollut paljonkin. Isä sen kiskoi laidan yli, kiskoi ylös ja heivasi veneen pohjalle. "Katso sitä, poika", isä murahti. "Tuolta näyttää veden väki." Ja minä katsoin."

Langanpäitä on hieno lisä Osuuskumman kummallisen kirjallisuuden valikoimaan ja on mielenkiintoista odottaa mitä tapahtuu jos Lönnberg joskus päättää heittäytyä kirjoittamaan jotain pidemmässä muodossa. Mitä tapahtuisi jos langanpäätä nykäistessä tämä vetäisikin lukijan kokonaan luomaansa maailmaan.

O. E. Lönnberg, 2017, Langanpäitä, Osuuskumma, arvostelukappale

Reija Glad voitti kolmannen sijan Robustoksen pienoisromaanikilpailussa 2015. Nyt pari vuotta myöhemmin kirja julkaistiin ja tulos on pieni helmi. Rikki on kauniisti tehty tarina ihmiskohtaloista, joista löytyy myös rumuutta.

Rikki on tarina maaseudun tyhjenemisestä, lamasta, mielenterveysongelmista ja lapsen kasvamisesta aikuisuuteen. Mielenkiintoista on, että mitään näistä asioista ei oikeastaan käsitellä kirjassa suoraan vaan ne ovat lukijan itse pääteltävissä hahmojen kertomuksista.

Tarina koostuu hyvin yksityiskohtaisista, pienistä kohtauksista, jotka viittaavaat isompiin murroksiin yhteiskunnassa. Gladin luomat hahmot saavat toimia eräänlaisina esimerkkitapauksina ongelmista, jotka koskettivat ja koskettavat useita perheitä. Tästä huolimatta juuri näiden hahmojen kohtalo koskettaa lukijaa.

"Tulee toinenkin ajatus, pidempi, vaikeampi. Se ei ikinä muutu puheeksi. Sitäkään ei sanota, mutta se on meissä, kaikissa eri tavalla, se on kaikissa reppanoissa, avioerolapsissa, lama-ajan lapsissa, yksinhuoltajien lapsissa, hullujen lapsissa, niin että vielä aikuisenakin me ajatellaan samalla tavalla, yhdeksänkymmentäluvun pennut. Me matkustetaan asumaan kaupunkeihin, jotka on vieraita, meillä on erilainen katse, ikuinen toive että joku perusteellinen asia muuttuu, että jotain tapahtuu, eikä me ajatella sitä, ei osata pukea edes lyhyen välähdyksen ajaksi siihen muotoon että siitä saisi kiinni. Eikä me ymmärretä, me vain vaelletaan maailman halki. Tämä on niin syvällä meissä, kaikessa tekemisessä, ajatuksissa, sinä että pysähdytään aina jos on ilmaista tavaraa tarjolla, pitää ottaa koska tulee se päivä kun mitään ei saa vaikka tarvitsee. Me otetaan ilmaiset kahvit, tulitikut, mehu, heijastinliivit; eduskuntavaalikevät on ihanaa jakamisen aikaa. Meillä on nyt tämä paikka ja me mahdutaan yhtä aikaa tähän. Mutta sitten kun me ollaan vanhempia me ei voida tulla takaisin, koska me asutaan muualla ja joki on kaukana ja kivi kutistuu. Sitten nämä ajatukset on liian isoja. Kaikki tämä hämmennys jota me ei osata sanoa ääneen, kaikissa pelko ja toive, jos saisi aina olla tässä, ei mikään haittaisi."

Teksti on jämäkkää ja varmaa. Glad on onnistunut saamaan kipeitä asioita paperille ilman turhaa paatosta. Mieleen jää enemmän sympatia hahmoja kohtaan kuin sääli.

Kirjassa seurataan kolmen lapsen tunteita ja kehitystä kun nämä kasvavat avioeron, köyhyyden ja äidin mielenterveysongelmien kanssa. Tämä kirja sopii hienosti Suomi 100 -juhlallisuuksien joukkoon muistuttaman, että myös tämä on suomalaista kulttuuria.

Kohtaukset tuntuivat todella autenttisilta. Mikään ei tunnu oikeastaan täysin tuulesta temmatulta vaan tämä voisi olla tavallinen, suomalaiseen perheen kertomus. Sellaisen mikä on vähän rikki.

Hienointa oli kuitenkin nähdä hieman valoakin pilkahtelevan rikkinäisten kuorien välistä. Kirja oli lopulta nautittavinta juuri sen Gladin soljuvan kielenkäytön vuoksi jota ylläoleva tekstinäytekin todistaa. Tämä ei ole perinteistä fiktiota vaan tulkintaa ajasta. Suosittelen kokeilemaan, tämä vieläpä menee pienoisromaanina helposti vaikka yhdeltä istumalta.

Lisää tietoa kirjasta löytyy vaikkapa Robustuksen sivuilta täältä.

Reija Glad, 2017, Rikki, Robustos, arvostelukappale

Sinebrychoffin taidemuseossa avautui näyttely Minä en ole minä, jossa tarkastellaan muotokuvia yhtä paljon kulttuurihistoriallisena kuin taidehistoriallisenakin ilmiönä. Näyttelyssä kysytään: miksi muotokuvia tehdään? Vallan pönkittämiseksi, historiaan ikuistamiseksi vai rakkaudesta läheisiin?

Minä en ole minä on Suomi 100 -juhlavuoden näyttely Sinebrychoffilla ja teemana muotokuva onkin yllättävän ajankohtainen. Se on rinnastettavissa esimerkiksi selfie-kulttuuriin, jossa myös annetaan sosiaalisen median kautta juuri tietynlainen, rakennettu kuva itsestään (kirjoittelinkin jo selfieistä ja kirjallisuudesta enemmän täällä).

Muotokuva ei ole viaton taiteenlaji. Se on voinut olla tapa nostaa omaa statusta tai johtaa harhaan jollain tapaa. Muotokuva hämärtää todellisuuden ja taiteen rajoja samalla tavalla, kuin nykyään teemme sosiaalisessa mediassa. Tämän vuoksi museonjohtaja Kirsi Eskelinen halusi koota näyttelyn muotokuvista. Tämä sanoo halunneensa näyttelyssä haastaa kävijät pohtimaan kysymystä erilaisista rooleistamme ja identiteetistä.

Muotokuvataide käsitellään näyttelyssä erilaisten teemojen kautta. Museon huoneista löytyvät osionsa vallalle, identiteetille, muistamiselle ja muistojen vaalimiselle. Viimeinen huone esittelee unohdettujen muotokuvia. Ihmisiä, joita kukaan ei enää muista, mutta jotka ovat jossain vaiheessa ikuistettu taiteilijan toimesta.

"Unohdettuja" rintakuvia museon kellareiden kätköistä

Näyttelyn teokset ajoittuvat aina 1500-luvulta nykypäivään asti. Kokonaisuus on raikas ja tarjoaa myös jotain ainutlaatuista. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edefeltin kipsiset kuolinnaamiot ovat viittaus jo aivan ensimmäisiin tunnettuihin muotokuviin Egyptistä. Ensi kertaa suuren yleisön nähtävillä on Lorenz Pasch nuoremman (1733 - 1805) maalaama Kuningas Kustaa III:n muotokuva vuodelta 1783. Tämä on niin massiivinen teos, että se on erikseen näytteillä Sinebrychoffin yläkerrassa kera toisen kookkaan harvinaisuuden. Gregor Bothmannin (? - 1891) maalaaman Aleksanteri II:n muotokuvan vuodelta 1850.

Omia lempimaalauksiani näyttelyssä taas olivat Sir William Beecheyn muotokuva Margaret Bewickestä sekä Albert Edefeltin ja Väinö Blomstedtin maalamaat muotokuvat.

Albert Edefelt. Taiteilijan vaimon muotokuva 1896. Kuva: Kansallisgalleria/Janne Mäkinen

Valtaa kuvaavissa omakuvissa nähdään vaihtuva presidenttien teoskokonaisuus. Esiteltävät teokset ovat:

8.6.–3.9.2017 Ilja Glazunov: Urho Kekkonen (1973), Kimmo Pyykkö: UKK:n omakuvia ja Urho Kekkosen Omakuva (1975)

5.9.–29.10.2017 Rafael Wardi: Presidentti Tarja Halonen

31.10.–31.12.2017 Eero Järnefelt: Carl Gustaf Mannerheim ja P. E. Svinhufvud (1933)

Toimittaja Maarit Tyrkkö kertoo silminnäkijähavaintojaan Kekkosen muotokuvan maalaushetkeltä. Hopeiset kehykset ovat Armi Ratian suunnittelemat.

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin kirjaMinä en ole minä, tunnettuja ja unohdettuja muotokuvia. Ehdin jo lukemaan kirjan ja suosittelen tarttumaan siihen. Kyseessä ei ole mikään näyttelykatalogi vaan kokoelma esseemäisiä kirjoituksia muun muassa Tarja Haloselta, Anna Kortelaiselta, Hannu-Pekka Björkmanilta ja Harri Kalhalta. Niissä uppoudutaan syvälle muotokuvien merkitykseen, historiaan ja olemukseen.

Muotokuva jatkuu teemana myös Sinebrychoffiin toisessa uudessa näyttelyssä. Hannu Pakarisen 100 vuotta 100 kuvaa on roadphotography-tradition mukainen kuvallinen tutkimusmatka Suomeen. Pakarinen kuvasi 100 suomalaista jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta niin, että kuvattavat olivat syntyneet vuosina 1917 - 2017. Näistä kuvista syntyi tarina, joka on läpileikkaus historiaan.

Hannu Pakarinen kertoo näyttelystään

Kuvat ovat otettu maisemista, jotka eivät ole selkeästi tunnistettavissa. Ihmiset ovat aivan normaaleja katujen tallaajia ja otokset voisivatkin olla yksinään kuin mistä tahansa perhealbumista. Kokonaisuus on kuitenkin puhutteleva. Katsomme yksittäisiä ihmisiä, mutta samalla katsomme tavallaan jotain mikä edustaa meitä itseämme kansana.

Emma Karhu (1993). Kuva: Hannu Pakarinen

Hannu Pakarisen kuvat voit katsoa myös täältä.

Lisää tietoa aukioloajoista, lippujen hinnoista löytyy Sinebrychoffin taidemuseon sivuilta täältä.

Surulintu on Tuuli Salmisen esikoisromaani, jossa käsitellään perheen ja luopumisen teemoja hienostuneella tavalla. Helsingin jykevät, vanhat talot ja niissä elettevä, arvokkaaksi kirjoitettu elämä tuodaan lukijan eteen kuin John Cheeverin novellissa, mutta Salminen onnistuu myös rikkomaan näitä kulisseja yllättävilläkin tavoilla.

Surulintu on kirja, jonka lukee melko nopeasti ja joka antaa paljon. Vaikea kuvitella, että kyseessä on tosiaan kirjailijan esikoisteos, niin harkitun viileän maailman tämä on luonut. Kirjan teemasta ja tunnelmasta tuleekin väistämättä mieleen Joan Didionin Maagisen ajattelun aika.

Kirjan tarinassa kirjailija Jaakob Kara on tekemässä lähtöä maailmasta. Tämä haluaisi vaimonsa Ellenin, siskonsa Rhean ja siskontyttönsä Miriamin jäävän hyviin väleihin lähdön jälkeen, mutta vahvat luonteet taistelevat toisiaan vastaan joskus haluamattaankin.

Etenkin Ellenin hahmo on todella kompleksinen ja tuntuu pyrkivän pitämään yllä jotain elämää, jonka Jaakobin lähestyvä poismeno välttämättä rikkoo. Tämä kulississa roikkuminen oli minulle kirjan mielenkiintoisin teema. Se miten Ellen taistelee viimeiseen asti elämän puolesta, jota ei ehkä koskaan ole edes ollut olemassa.

"Eilen täällä oli toimittaja ja valokuvaaja. Ellen työnsi heidän silmiensä alle kuvia Kustavin pitsihuvilasta, onnellisista ihmisistä lasiverannalla, sivistyneestä ja alleviivatun ansaitusta joutilaisuudesta."

Alleviivatun ansaittu joutilaisuus kuvaa kirjan tunnelmaa hienosti. Tummat, korkeat huoneet Helsingissä, illalliset, tummat kirjahyllyt ja takkatuli. Maailma johon ei oikein sovi kaikki Jaakobin salaisuudet. En kerro mihin ne liittyvät, mutta Salmisen rakentama verkko käy sivujen edetessä melko tiheäksi ja ui Ellenin luoman maailman säröihin lukijaa kutkuttavalla tavalla.

Todellisen elämän rikkoessa kulisseja on asetelma valmis kolmen naisen väliselle kanssakäymiselle. Salminen on näin rakentanut näyttämön, hahmot ja sopivan mutkikkaan tilanteen tarinalleen. Lukijalle jää tilaa nojautua taaksepäin ja seurata tapahtumien kulkua.

"Menen hallin läpi kirjastoon ja istuudun Jaakobin nojatuoliin. Huone on hämärä niin kuin sen pitääkin. Siniset samettiverhot ulottuvat korkean huoneen katosta lattiaan. Olen verhojen raosta tirkistelijä - tai tarkemmin ajateltuna vanki, sillä en kykene lähtemään yksin ulos. Muumioidut näihin huoneisiin, Jaakob sanoi ennen kuin saimme tietää. Enää emme käytä sanaa kuolema, muumioitumisesta puhumattakaan. Sanomme sitä lähdöksi, aivan kuin Jaakob olisi matkalaukku kädessään ovella."

Tuuli Salminen, 2017, Surulintu, Like kustannus, arvostelukappale

Lari Kotilainen kirjoittaa suomen kielen historiasta, nykytilasta ja vähän tulevaisuudestakin kirjassaan Kielen elämä. Tämänkaltainen yleistajuinen ja hauskakin teos aiheesta onkin erittäin tervetullut. Myös sen sanoma on positiivinen. Ehkä se meidän rakas kielemme ei olekaan ihan niin uhattuna kuin monessa paikassa toitotetaan.

Kielen elämä alkaa tuhansien vuosien takaa niin sanotusta kantauralista ja jatkuu Agricolasta aina digikieleen. Kirja kyseenalaistaa useita vakiintuneita käsitteitä, kuten esimerkiksi juuri Agricolan myyttisiin mittapuihin nostetun merkityksen suomenkielelle ja sen miten pidämmä kieltämme jotenkin turhankin ainutlaatuisena.

Kotilainen kirjoittaa kielemme olevan oikeastaan melko helposti opittavaa ja tavanomaista. Sen sijaan sen merkitystä olemme kansana vähätelleet turhaan. Oikeastaan Suomi on erittäin levinnyt ja elinvoimainen kieli, jota opetetaan sadoissa yliopistoissa ympäri maailmaa.

Lari Kotilainen. Kuva: Siltala kustannus

Suomen kielen rappeutuminenkin on Kotilaisen mielestä lähinnä myytti. Kieli ei ole ikinä ollut jokin muuttumaton sarja sääntöjä vaan suomen kieli on tuhansia vuosia vanha prosessi, joka ei missään nimessä ole saavuttanut päätepistettään vaan kehitys on aina vain jatkuvaa.

Esimerkiksi hymiöitä, somen pätkittyä kieltä tai englannin vaikutusta Kotilainen ei näe samalla tavalla vaarana suomen kielelle kuin monessa keskustelussa on esitetty. Muun muassa Janne SaarikivenImagessa esittämistä huolista ei tämän kirjan luettua olekaan enää niin huolissaan. Vaikka olen itsekin samaa mieltä, että esimerkiksi tieteessä tulisi suosia myös kotimaisia kieliä, niin en näkisi itse kielen olevan vaarassa.

On totta, että suuri osa maailman kielistä on uhanalaisia, mutta suomi ei ole yksi niistä. Itseasiassa sitä voi jopa kutsua jonkinlaiseksi menestystarinaksi. Jos Saarikivi ei ole yhdessä kahvilassa saanut palvelua kuin englanniksi, niin ehkä tämä ei ole yhtä suuri loukkaus kuin seksuaalinen häirintä, johon Saarikivi tapahtuman rinnastaa. Tuntuukin, että tämä tuntuu vastustavan enemmän yhdysvaltojen kulttuurin, kuin kielen, valloitusta. Sääli hänelle, ettei se kulttuurikaan ole mikään umpiossa syntynyt sarja sääntöjä, joka ei enää kehittyisi mihinkään.

Mikään ei ole pysyvää. Meidän kulttuurimme ja kielemme on rikasta ja se on juuri muutoksen ansiota. Nyt puhutaan kovin sanoin kaksikielisyydestä ja "pakkoruotsista", mutta historiassa yksikielisyys on aina ollut se poikkeavuus. Ihmiset ovat aina olleet sulautuvia kielen suhteen ja näen kehityksen, jossa halutaan jäädä paikoilleen yhteen hetkeen kulttuurisessa kehityksessä, jopa hieman vaarallisena.

Kielikin tulee muuttumaan. Etenkin nuorten käyttämä kieli ja netissä käyttämämme kieli muuttuvat todella nopeasti. Lainasanat, maahanmuuttajien vaikutus ja murteiden uusi arvostus rikastuttavat kadulla kuultua kieltä huomattavasti. Pidän esimerkiksi juuri murteiden suhteen siitä kehityksestä, että kun ne ensin kielivät alueellisista eroista, ovat ne nyt merkkejä identiteetistä. Vielä joitain kymmeniä vuosia sitten murteet hävisivät ihmisten puheesta näiden muuttaessa toisille paikkakunnille, mutta nyt niistä halutaan pitää kiinni osana omaa persoonaa.

Kielen elämä on kirja, johon on helppo tarttua vaikka äidinkieli ei olisi ollut niitä lempiaiheita koulussa. Akateeminen tönkkyys on poissa Kotilaisen tyylistä ja tilalla on huumorilla kirjoitettua ja lukijan kanssa keskustelevaa tekstiä. Runsaat anekdootit ja esimerkit olivat todella mielenkiintoisia ja nopealukuisen kirjan lopussa oli ihan pettynyt kun se loppui jo.

Lari Kotilainen, 2016, Kielen elämä, suomen kieli eilisestä huomiseen, Siltala

Lukupinon haastattelussa: Blake Crouch

Tunnetko Stephen Kingisi?

Voita liput Koomisen oopperan liedkonserttiin 28.4

Mikko Kalajoki - Miesmuisti

Stephen King - End of Watch

Alfons Almin taistelut

Kaikkien aikojen pelit

Uusi kotimaisen elokuvan festivaali - Red Carpet

Garth Greenwell - Kaikki mikä sinulle kuuluu

Lukupinon haastattelussa: Garth Greenwell

Kirjailijakuvat ja Face App

Cris af Enehielm - HAM Helsinki

Sukupolvien silmukat

Hel-YA! - Young adultille oma kirjallisuustapahtuma

Harry Salmenniemi - Uraanilamppu ja muita novelleja

O. E. Lönnberg - Langanpäitä

Reija Glad - Rikki

Minä en ole minä - Sinebrychoffin taidemuseo kääntää katseen omakuvaan

Tuuli Salminen - Surulintu

Kielen elämä