Lukupino

Sinebrychoffin taidemuseo avaa harvinaislaatuisen näyttelyn kun Caesar van Everdingenin töitä nähdään ensimmäistä kertaa koottuna yhteen. Näyttely oli esillä Alkmaarin Stedelijk museumissa syksyllä 2016 ja nähdään tämän lisäksi vain Suomessa. Everdingen oli omana aikanaan arvostettu mestari, joka kuitenkin jäi sittemmin Rembrandtin varjoon.

Caesar van Everdingen (1616/1617 - 1678) kuuluu sinne Hollannin mestareiden historiaan, johon olen jossain määrin seonnut. Vermeer, Rembrandt ja kumppanit sekä koko Hollannin kulttuurin historia on monessa mielessä omankin kulttuurimme kehto. Näyttely kytkeytyy monella tapaa mieleeni Nukkekaappi -kirjan kautta sekä etenkin Sinebrychoffin edellisen näyttelyn kautta, jossa näennäisen yksinkertaiset asetelmat muodostivat yhden viime vuoden parhaista taidenäyttelyistä.

Christi Klinkert

Christi Klinkert Stedelijk Museum Alkmaarista, joka toimii näyttelyn kuraattorina, esitteli näyttelyä ennakkoon ja toi Everdingenin hahmon todella eläväksi. Kyseessä oli henkilö, joka oli mallisesimerkki aikansa kauppiaiden, merimiesten, porvarien ja taiteilijoiden klaanista. Tämän töistä voi nähdä menneen maailman monimutkaisine tekstuureineen, ylellisyystavaroineen ja lähes voi haistaa meren ja mausteet.

Näyttely kattaa Everdingenin tuotannosta 28 teosta, joka on noin puolet tämän tunnetusta tuotannosta. Kun työt olivat Hollannissa isoissa vaaleissa halleissa esille, ovat ne nyt tuotu Sinebrychoffiin pieniin ja tummiin huoneisiin, jossa etenkin muotokuvat pääsevät ikään kuin luonnolliseen ympäristöönsä vanhassa kartanomiljöössä. Osa töistä on melko kookkaita ja jäipä yksi työ Hollantiinkin kun se ei olisi mahtunut museon ovesta sisään.

Näyttely on huikea. Kun Rembrandt oli tummien sävyjen ja varjojen mestari, on Everdingen värien ja valojen mestari. Etenkin vaatteiden ja kankaiden tekstuurit ovat hämmästyttävän realistisia ja niiden värien tarkkailuun voisi kuluttaa tunteja. Kannattaa etenkin kiinnittää huomiota valkoisiin kankaisiin, joiden luomiseen on käytetty yllättävän laajaa palettia värejä.

Nuori mies neilikka kädessään/ c. 1665-1670. The Kremer Collection

Everdingenin aiheet olivat melko tyypillisiä ajalle ja kattoivat lukuisia muotokuvia sekä mytologisia aiheita. Suurin osa töistä oli tehty komissiolla, mutta tähän nähden taiteilija on mielestäni jättänyt hyvin persoonallisen leiman useimpiin töihin.

Esimerkiksi Jupiter ja Kallisto -maalauksessa katsojalle avautuu vähitellen kuvan monimuotoinen symboliikka. Ei varmasti ole selvää, että näennäisen herkkää maalausta lähestyttäessä katsommekin oikeasti kuvausta raiskauksesta. Kallisto ei tiedä vieressään olevan salapukuinen Jupiter, mutta on juuri huomaamassa tämän. Koiratkin aistivat jotain olevan pielessä ja pienet kerubit kertovat vaarasta. Taustalla kyyristelee Jupiterin symboli, kotka.

Teosta katsellessa kannattaa kiinnittää huomiota Everdingenin tapaan käyttää valoa. Se heijastuu vasemmasta yläkulmasta, kuten usein tapana oli, mutta heijastuu myös oikealta takaisin kohteisiin. Etenkin Kalliston oikeasta rinnasta näkee miten siihen heijastuu valokaari vasemmasta rinnasta. Värejä ei ole myöskään luotu paksuilla maalikerroksilla, vaan Everdingen käytti ohuen ohuita kerrokksia, jotka loivat elävää ja herkkää pintaa.

Jupiter ja Kallisto / 1655. Nationalmuseum, Tukholma

Klinkert palasi usein puheissaan Everdingen omakuvaan ja etenkin tämän itselleen maalaamaan käteen. Useiden teosten edessä tämä ihaili taidokkaasti maalattuja käsiä (ja yllättävän likaisia varpaita) ja sanoi "miksi ihmeessä sitten Everdingen epäonnistui niin täysin oman kätensä maalaamisessa". Suosittelen tarkastelemaan tätä yksityiskohtaa lähempää itse paikan päällä ja arvioimaan miten taiteilija on onnistunut tai epäonnistunut.

Omakuva / c. 1670. Stedelijk Museum Alkmaar

Everdingenin työt pysäyttävät moninausuudellaan. On kuin kaikkia niitä yhdistäisi jokin punainen lanka, mutta on hankala osoittaa juuri siihen missä se kulkisi. Tutkijat ovat löytäneet ja tulkinneet paljon uutta tämän töistä. Restaurointi on ollut pitkä projekti, mutta työt näyttävät hyvälle. Sininen väri on monista paikoin haalistunut halvan pigmentin vuoksi, mutta päätettiin, että sitä ei lähdetä liikaa parantelemaan.

Symboliikkaa on tutkittu ja tulkittu ja etenkin Amor ja lasipallo -maalaus oli mielestäni mielenkiintoinen. Kuplat ja pääkallot usein symbolisoivat elämän hetkellisyyttä ja kuoleman läsnäoloa. Tässä maalauksessa kuitenkin kupla on tehty tukevasta lasista ja Amor näyttää työntävän pääkalloa poispäin jalallaan. Amor on usein uhan alla jonkin tumman hahmon toimesta, mutta nyt tuo hahmokin on taustalla kädet sidottuina. Ehkä maalaus kertoo tällä kertaa tarinaa Amorin voitosta. Siitä miten rakkaus päihittää kuoleman.

Amor ja lasipallo/ c. 1655–1660. Yksityiskokoelma

Lisätietoja näyttelystä, aukioloajoista ja hinnoista löytyy Sinebrychoffin taidemuseon sivuilta täältä. Näyttely on merkittävä, koska se tuo ensimmäistä kertaa vanhan mestarin töitä esille ja uudelleen arvioitavaksi. Aika osoittaa mestareiden arvon ja voi olla, että Everdingenin koko arvo on vielä punnitsematta. Työ on vielä kesken, mutta tutkimusta ja restaurointia on paljon takana. Suosittelen käymään nauttimassa työn tuloksista. Everdingenin mysteerit aukeavat pala palalta.

Stefan Bremer ja Ahmed Alalousi yhdistivät voimansa Borderline - Rajalinja -näyttelyä varten Porvoon Taidetehtaalla. Etenkin Bremerin tunnettu nimi ajoi minut katsomaan mistä on kyse.

Rajalinja on käsite, joka toteutui Bremerin kuvissa hyvin konkreettisella tavalla. Tämän kuvat maailman valtameristä näyttivät rajan taivaan ja meren välissä, mutta myös sen ylitsepääsemättömän, valtava massan, joka toimii rajana maiden välillä.

Salpa-linja Suomen itäisellä rajalla toisen maailmansodan aikaan taas kuvaa rajaa, joka piti vihollisen tehokkaasti ulkopuolella, mutta päästi kuitenkin satoja tuhansia pakolaisia Karjalasta läpi.

Vaikuttavinta näyttelyssä olivat kuitenkin Bremerin kuvat, joissa sotaa paenneet ihmiset näyttivät puhelimistaan tärkeimpiä kuviaan. Kuvat olivat menneistä ajoista, perheestä, ystävistä. Ne kertoivat tarinaa, joka koskettaa katsojaa.

On osuvaa, että Bremerin kaltainen, teknisesti loistava valokuvaaja, näyttää miten se tärkein kuva ei ole aina se paras kuva. Tärkein kuva on se, jolla on merkitystä. Se voi olla hätäisesti napattu kuva kännykällä, mutta jos se näyttää viimeisen kuvan omasta tyttärestä, on se arvokkaampi kuin mikään kuva galleriassa ikinä voisi olla.

Ahmed Alalousin kuvissa esiteltiin tämän entistä kotikaupunkiaan Mosulia vuosilta 2013 - 2014. Tämä oli aikaa ennen kuin Isis oli vallannut kaupungin ja kuvista huokuu tietynlaista ajallista jännitettä. Katsojan tietoisuus tulevasta luo kuviin uhkaavaan tunnelman.

Näyttelyssä oli myös esillä Kimmo Oksasen runo Stranger 30 kielellä.

Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti. Kuva: Yehia Eweis

Pasi Lampelan Granada Kansallisteatterissa sai ensi-iltansa 15.2.2017. Risto Kaskilahti ja Sari Puumalainen heittäytyivät Harrin ja Kirsin rooleihin näytelmässä, joka käsitteli parisuhteita. Teatteriin lähtiessä oli siis ymmärrettävästi pelko pöksyissä, että saako tästä aiheesta mitään uutta puristettua irti.

Kun viimeksi menin katsomaan Kansallisteatterin näytelmää, oli kyseessä Vera KiiskisenSisäistetyt teoriat rakkaudesta. Siinä näin pariskunnan, jotka lähes koko näytelmän ajan jakavat yhden huoneen ja läpikäyvät niin mennyttä kuin nykyisyyttäkin suhteessaan. Granadassa näin pariskunnan, jotka koko näytelmän ajan jakavat yhden huoneen ja läpikäyvät niin mennyttä kuin nykyisyyttäkin suhteessaan.

Kuten monessa aiheessa, myös parisuhteen käsittelyssä ulkoiset muodot saattavat kuitenkin muodostaa hyvin pinnallisen kuvan. Sisäistetyt teoriat rakkaudesta oli sisäänpäinkääntyvää, ahdistavaa ja psykologista kuvausta parisuhteesta, kun taas Granada on ulospäinkääntyvää, avointa ja lähes farssimaista kuvausta parisuhteesta. Molemmat ovat taitavasti rakennettuja kuvaelmia samasta aiheesta.

Risto Kaskilahti ja Sari Puumalainen ovat "oikeassa elämässä" aviopari ja uskon tämän toimivan voimana näiden kahden välisen kemian taustalla. Esitys vaatii näyttelijöiltä paljon, koska nämä ovat Granadassa vastuussa erityisen paljosta. Markus Tsokkisen suunnittelma lavastus on niukkaa. Entinen pariskunta saapuu hotellihuoneeseen, joka säilyy koko esityksen ajan ainoana tapahtumapaikkana. Katsoja täytyy saada vangittua ilman teatterin taikakikkoja ja suurta kastia. Tässä ajatuksessa on jotain hyvin puhdasta.

Risto Kaskilahti ja Sari Puumalainen. Kuva: Yehia Eweis

Harri ja Kirsi ajautuvat sattumalta samaan hotellihuoneeseen. Jo edesmenneen parisuhteen haavat ovat vielä tuoreita ja tämän uuden tilanteen säännöt ovat epäselviä. Harri tuli Granadaan lepuuttamaan rasittunutta mieltään ja Kirsi työskentelemään tutkimuksen parissa Espanjan sisällissotien tiimoilta.

Hahmot ovat eläviä ja runsaita. Kaskilahti ja Puumalainen huutavat, nauravat ja riikinkukkoilevat lavalla hurjalla tavalla. Etenkin Kaskilahden stereotyyppinen, keski-ikäinen, ahdistunut ja pöyhkeä miehen malli on tälle kuin kirjoitettu (ja ehkä onkin, en tiedä). Aina harmaaseen ja mustaan pukeutuva Harri on kokenut kovia, mutta osaa ottaa lepsun ja humoristisen asenteen kaikkeen.

Kirsi on Harriin verrattuna huomattavasti vaikeampi lukea. Salaperäinen, flirttaileva ja heleänauruinen Kirsi on jotenkin kaksijakoinen hahmo. Maailmankuvassaan ja työssään perusteellinen ja tarkka, mutta toisaalta niin hätäinen ja hauras.

Kaksijakoisuus onkin näytelmässä eräänlainen teema. Harri ja Kirsi itsessään ovat kuin kilpailevia luonnonvoimia ja sisällissodan teema halkoo tarinaa. On ehkä turhan voimakkaasti sanottu, että Harrin ja Kirsin rikkinäinen suhde olisi jonkinlainen metafora sisällissodalle, mutta jonkinlaista peilaavaa pintaa siitä on vähintään haettu.

Musiikki on vahvasti läsnä esityksessä ja siitä vastaa 22-Pistepirkko -yhtyeestä tunnettu PK Keränen. Tämä luo pelkällä sähkökitaralla tunnelmallisia äänimaailmoja, jotka vähäeleisinä tukevat näytelmää, mutta eivät ikinä vie siitä huomiota. Keräsellä ei missään vaiheessa tule sitä rocktähtien syndroomaa, jossa lava täytyy ottaa itse haltuun.

Olen aina ollut kova 22-Pistepirkko -fani ja Keräsen ottaisin milloin vain säestämään omia riitojani oikeasta tavasta täyttää astianpesukone. Tämän sielukkaampaa ja taitavampaa kitaristia en yksinkertaisesti keksi teatterin lavalle.

PK Keränen. Kuva: Yehia Eweis

Lisää tietoa näytelmästä löytyy Kansallisteatterin sivuilta täältä. Varoitan, että kuten kansikuvasta voi huomata, esityksessä nähdään Kaskilahti myös ilman paitaa. Siinä on komea, karvainen, keski-ikäinen näky.

Granadan ensi-illan yhteydessä julkistettiin myös Pasi Lampelan tuore kirja Kehä. Vaikka Lampela kertoi julkkareissa, että kirja ei liity näytelmän mitenkään, niin olin havaitsevani tarinasta paljon yhtymäkohtia. Tästä vielä lisää myöhemmin Lukupinossa.

ROOLEISSA Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti
MUUSIKKO PK Keränen
OHJAUS Pasi Lampela
LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU Markus Tsokkinen
MUSIIKKI PK Keränen
VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
KOREOGRAFI Kirsi Karlenius
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen
Esitys nähty medialipulla

Tuomo Railo. Kuva: Tuomo Railo

Tuomo Railon Anders B. on Utøyan joukkomurhaa käsittelevä teos teatteri Jurkassa. Se sai alkunsa tanssiteos Omnipotenssina vuonna 2016 ja kääntyi nyt Railon monologiksi, jossa on myös mielenkiintoinen liikekieli. Näin järkyttävästä aiheesta puhuminen ei ollut helppoa kuunneltavaa, mutta tarpeellista se oli.

Mies, jonka nimeä emme halua lausua ääneen, tappoi 77 ihmistä Norjassa. Utøyalla 68 ja Oslossa 8. Kaikki jonkin mielettömän ideologian vuoksi. Niin mielettömän, että siitä on hankala puhua tai muodostaa edes järkeviä ajatuksia.

Siksi on jotenkin huojentavaa, että joku muu tekee sen puolestasi. Väitän, että tarvitsemme taidetta tuomaan näkyväksi myös kipeitä puolia elämästä, joita emme pysty arkisesti järkeistämään. Anders B. oli voimakas, koska se loi jonkinlaista nähtävää ja aistittavaa muotoa sille abstraktille kokemukselle, jonka meistä monet varmasti jakoivat iskujen jälkeen.

Tuomo Railo. Kuva: Akseli Valmunen

Yksi jaettu kokemus oli kuitenkin mielestäni poissa esityksestä. En aistinut siinä vihaa. Tämä oli hyvä. Viha on tarpeellista, mutta jää usein viimeiseksi, pysäyttäväksi tunteeksi, joka pysäyttää ajatusketjun siihen paikkaan.

Vaikka Railo ei jakanyt tuolle miehele sympatiaa tai edes ymmärrystä, niin monologissa oli kuitenkin pyrkimys ymmärtää sitä maailmaa, jossa tällaista voi tapahtua. Yksi monologin pelottavimmista kohdista oli ajatus siitä miehestä stereotypiana oikeiston harhaisena ritarina. Ei pelottava siksi mikä tämä on, vaan siksi, että meidän ajatusvarastostamme löytyy jo valmis malli tälle ihmiselle. Stereotyyppi. Mitä se tekee siellä!?

Kiitän Railoa siitä, että tämä onnistui niin elegantisti johdattamaan ajatuksiani rauhan ja myötätunnon tielle. Tämä oli teatteria, joka toteutti tehtävää.

Teatteri Jurkka on mainio alusta tämänkaltaisille monologeillle. Intiimi tila tuo esiintyjän iholle tavalla, jota ainakin tämä esitys tarvitsee. Eija Kankaanrannan tunnelmallinen kantele loi esitykseen aivan erityisen sävyn. Juuri kanteleen käyttäminen toi ehkä esityksen vielä lähemmäs meitä suomalaisia.

Jurkassa pidetään myös joidenkin esitysten jälkeen keskusteluja erilaisten teemojen ympäriltä. Näitä tulevat olemaan muun muassa:

1.3. Viihteen moniottelija ja lyhytterapeutti Wilma Schlizewski – narsistinen luonnehäiriö, tunnekylmyys, sosiopaatti vs. psykopaatti

9.3. Stand up-koomikko ja entinen vanki Miika Pettersson– mikä on vankilan funktio tänä päivänä? Onko laitos rikolliselle tehokkain rangaistus?

10.3. Ylikomisario Jari Taponen– poliisin näkemys. Ovatko joukkosurmat lisääntymässä? Onko syytä huoleen?

Lisätietoja esityksestä löytyy Jurkan sivuilta täältä.

Roolissa: Tuomo Railo
Käsikirjoitus ja koreografia: Tuomo Railo
Säveltäjä: Juhani Nuorvala
Pukusuunnittelija: Anna Ruohonen
Lavastaja: Metti Nordin
Valosuunnittelu: Pasi Pehkonen
Muusikko: Eija Kankaanranta
Ompelijat: Anne Aario ja Mehmet Kabak
Lavasterakennus: Matti Ervamaa
Esitys nähty kutsulipulla

Sevillan parturi Kansallisoopperassa teki vaikutuksen. Niin viime viikonloppuna kuin myös 21 vuotta sitten, kun 16-vuotias Simo käveli ensimmäistä kertaa sisään Kansallisoopperan ovista ja näki ihan ensimmäisen oopperansa.
Simo 16v kävelikotikaupunkinsa paikalliselle lippupisteelle ja osti opiskelijahintaisen lipun Sevillan parturiin. Teko oli tavallaan kapinallinen, koska kuka nyt oopperaan haluaisi vapaaehtoisesti lähteä. Todellinen kapinahan löytyi punkista, tai ehkä jopa grungesta, ei ainakaan porvarien huvituksista, joissa ei ollut oikeastaan edes oikeita biisejä.

Simo 16v oli kuitenkin epäileväinen kaikkea kulttuuria kohtaan eikä luottanut muiden määritelmiin. Kaikki piti kokea itse ja ooppera oli mahtipontisuudessaan tehnyt vaikutuksen aina kun sitä oli vaikka leffoissa kuullut. Esimerkiksi Tom Hanksin eläytyminen aariaan La Mamma Morta elokuvassa Philadelphia. Miten kukaan voisi nähdä ja kuulla sen saamatta kylmiä väreitä.

Odotukset olivat kovat suuriin tunteisiin ja oopperan salaisuuksien avautumiseen Kansallisoopperan salissa. Simo 16v astui sisään jättimäiseen, steriilin valkoiseen tilaan, jota kansoittivat vanhat ihmiset kalliin oloisissa tamineissa. Hakaneulat kilisivät revityssä pikkutakissa Sex Pistols -paidan päällä kun Simo 16v päättäväisesti suunnisti oopperan sokkeloissa ylimmälle parvelle, josta oli vähillä markoillaan saanut paikan ostettua.

Tältä näytti Sevillan parturi vuonna 1996. Paljoakaan ei ole muuttunut. Kuva: Kari Hakli / Suomen kansallisoopperan ja -baletin arkisto

Valot himmenivät ja hetken päästä vanhukset tamineissaan taputtivat jollekin. Simo 16v taputti mukana. Musiikki alkoi, näyttelijöitä saapui lavalle, laulu täytti salin ja mieli oli valmis vastaanottamaan kaikki ne suuret tunteet ja salaisuudet. Sitten kuului kissan rääkäisy ja lavalle tosiaan lensi iso, karvainen tekokissa.

Musiikki oli mahtipontista, mutta lavalla kaikki lyötiin leikiksi. Ei Tom Hanks olisi ikinä suhtautunut näin kevyesti oopperaan Philadelphiassa! Ihmiset nauroivat eikä mikään oikein mennyt odotetusti. Iso osa tarinasta meni ohi, eikä auttanut, että kaikkea ei nähnyt ihan kunnolla, koska silmälaseja ei kehdannut vielä julkisesti käyttää. Olisipa edes ollut jokin tapa seurata lavan tapahtumia jostain juonitiivistelmistä.

Myös tämä kuva vuodelta 1996. Kreivi Almaviva - Charles Workman, Tohtori Bartolo - Jukka Romu, Rosina - Marussa Xyni. Kuva: Kari Hakli / Suomen kansallisoopperan ja -baletin arkisto

Oopperan jälkeen Simo 16v tajusi nähneensä jotain todella taidokkaasti toteutettua, mutta tajusi myös asettaneensa oopperaan odotuksia, joita sillä ei tainnut olla edes velvollisuuksia lunastaa. Oli oivaltavaa ymmärtää, että ooppera ei ole vain yksi asia vaan monta. Ei vain suuria elämän peruskysymyksiä vaan myös kevyitä aiheita.

Julkisesti Simo 16v ei vielä tunnustanut käyneensä Kansallisoopperassa.

Simo 37v käveli sisään Kansallisoopperan puhtaan valkoiseen tilaa, jossa on jo kotoinen ja tuttu olo. Monet kasvot olivat tulleet tutuksi vuosien aikaan ja saliin astuessa oli tunne, että kohta ollaan kokemassa jotain hienoa yhdessä samanmielisten ihmisten kera. Käsiohjelmasta oli mukava lukea lyhennelmä libretosta, joten lavan tapahtumat olivat jo valmiiksi tuttuja pääpiirteiltään ja saattoi keskittyä musiikkiin.

Ooppera on Simo 37v:lle monen tekijän summa. Se ei ole erillinen kultuurinlaji kaukana vaikka punkista, vaan vaihtoehtoinen tapa esittää samoja teemoja. Kapina on kapinaa taiteenlajista huolimatta. Musiikillisesti on hyvä pitää yllä laajaa kokemuspohjaa niin, että oopperan verrokiksi ei jää vain muu klassinen musiikki. On todella mielenkiintoista vertailla vaikka Metallican Master of Puppets -albumia ja Apocalyptican jätkien Indigo -oopperaa.

Tuomas Katajala. Kuva: Heikki Tuuli

Sevillan parturi oli vuosikymmenten jälkeen aivan tuore kokemus. Kun oopperalla ei ollut enää velvollisuus taipua omiin odotuksiin, sen saattoi kokea vapaammin. Musiikki oli suurta, mutta esitys silti hauska. Kissa lensi jälleen halki lavan ja katsojalle luotu maailma oli henkeäsalpaava. Kaikki se työ oopperoiden ja balettien takana on suunnaton ja esittävissä taiteissa Kansallisooppera on todella kansainvälisellä tasolla. Simo 37v on kiitollinen, että voi sukeltaa sen maailmaan yhden pienen bussimatkan jälkeen.

Kuva: Heikki Tuuli

Simo 37v ei häpeile oopperaharrastustaan, mutta moni tämän kaveri pitää oopperaa ylitunteellisena ja huvittavana. Simo 37v kuitenkin tietää, että näitä arvoja voi asettaa mielivaltaisesti mihin tahansa kulttuuriseen tuotokseen. Jos oopperaa kuunnellessa voi nähdä vain Väiski Vemmelsäären laulamassa, niin onhan se huvittavaa. Eikä siinä mitään pahaa ole. Esimerkiksi Sevillan parturi tekee välillä rankasti pilaa oopperan perinteistä. Pointti on, että jos haluaa nähdä jotain ensioletusten takaa, niin se työ on tehtävä aivan itse. Kuuntelu avoimin mielin on hankalampaa ja palkitsevampaa kuin moni voisi uskoa.

Anna-Lisa Jakobsson. Kuva: Heikki Tuuli

Nyt kun Simo 37v on onnistunut tekemään tuon työn ja näkemään oopperan arvokkaana, monipuolisena ja kapinallisenakin, on matka silti vielä aluillaan. Moni ooppera odottaa kokemistaan ja ymmärrys kasvaa vuosi vuodelta.

Sevillan parturi oli tärkeä osa tätä matkaa. Rossinin säveltämää oopperaa on esitetty Suomessa jo lähes 170 vuotta ja tämä on tärkeä muistutus siitä, että Suomen historia ei ulotu vain sinne sadan vuoden taakse.

Kreivi Almavivan (Tuomas Katajala), Tohtori Bartolon (Hannu Niemelä), Rosinan (Victoria Yarovaya) ja tietysti Figaron (Leon Košavić) ihmissuhteet, menivät oopperoille tuttuihin solmuihin ja yleisö nautti. Etenkin Leon Košavićin huima ääni veti ihon kananlihalle.

Simo 16v valitsikin oopperansa hyvin, sillä harva ooppera sopii ensimmäiseksi niin hyvin kuin Sevillan parturi. Se pitää sisällään niin paljon. Koko oopperoiden mahti on kuin tiivistetty tähän mestariteokseen ja katsoja saa enemmän kuin pystyy edes käsittelemään.

Kansallisooppera on edelleen se Simo 16v:n ja Simo 37 v:n pääasiallinen lähde oopperalle. Tämän lisäksi kirjasto, ja sittemmin Spotify ja Youtube ovat tarjonneet laajan valikoiman, mutta oopperassa se livekokemus on vielä tärkeämpää kuin monen bändin suhteen. Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri saavat aikaan melkoista meteliä, eikä sitä pysty arvostamaan täysin kuin vasta siellä isossa salissa. Jos siis pidät oopperaa eliitin huvina, jota täytyy valtavasti opiskella ennen kuin sitä voi edes ymmärtää, niin suosittelen, että tulet puoliväliin vastaan. Ooppera ei nöyristele ja kysy pidetäänkö siitä. Se kuitenkin tulee vastaan jos sille antaa mahdollisuuden.

Lue lisää Sevillan parturista Kansallisoopperan sivuilta täältä.

Koominen ooppera järjestää osana toimintaansa liedkonsertteja Finlandia-talossa ja oopperan ystäviä hemmotellaan. Koomisesta oopperasta kirjoittelinkin jo täällä. Nyt kävin kokeilemassa miltä kuulostaa liedkonsertti.

Liedkonsertti on yksinkertaisesti sanottuna laulua, vaikkapa pianon säestyksellä. Se on klassisen musiikin esittämistä, jossa pääosassa ovat laulujen tarinat ja ääni. Aikoinaan liedkonsertit saattoivat sisältää vaikka pianolla säestettyjä runoja.

Viime viikonloppuna Finlandia-talolla pääsimme kuulemaan Ilmari Räikkösen säestämää Sanna Matinniemeä. Tämä on Saksassa uraa tekevä laulaja, joka on saanut menestystä myös kansainvälisessä Sibelius-laulukilpailussa sekä Timo Mustakallio –laulukilpailussa vuonna 2015.

Finlandia-talon Helsinki-sali oli mukavan intiimi, mutta silti akustiikaltaan toimiva tila konsertille. Matinniemen kaunis sopraano täytti koko tilan ja pidin konsertin yksinkertaisuudesta. Kun kaikki "ylimääräinen" oli riisuttu oopperasta, jäljelle jäi voima ja puhtaus, joka välittyi suoraan selkärankaan.

Kulttuuribloggari työssään. Kuva: Viivi Myllylä

Matinniemi on maalaistyttö, jonka tie on vienyt kansainvälisille lavoille. Konsertissa kuultiin teoksia muun muassa Straussilta ja Schubertilta ja katsomossa syntyi tunne, että Matinniemi kertoi meille laulaen tarinoita. Suosittelenkin vahvasti ostamaan käsiohjelman, josta voi seurata laulujen sanoja.

Piano, tarinoita ja mahtava ääni. Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan oli minulle liedkonsertti. Siinä oli jotain hurmaavalla tavalla vanhanaikaista.

Jokaisessa konsertissa on oma teema-maansa ja viikonloppuna tämä oli Saksa. Voisin kuvitella, että teeman olisi voinut valita monella eri tavalla, mutta eri maa joka kuukausi toimii erinomaisesti.

Koomisen oopperan kevään tulevia liedkonsertteja ovat:

Perjantaina 31.3.2017 Kristian Lindroos & pianisti Tuula Hällström
Perjantaina 28.4.2017 Markus Suihkonen & pianisti Kiril Kozlovsky
Perjantaina 26.5.2017 Laura Pyrrö & pianisti Tiina Korhonen

Lisätietoa Koomisesta oopperasta löydät näiden sivuilta täältä.

Sanna Matinniemen kotisivut puolestaan löytyvät täältä.

Vaikka vuoret järkkyisivät on Terhi Törmälehdon esikoisteos, jossa liikutaan Kainuun ja Kolumbian maisemissa. Uskonnolliset liikkeet, kielillä puhuminen ja Kolumbian sissisota yhdistyvät kirjassa mielenkiintoisella ja hitusen runollisellakin tavalla.

Terhi Törmälehto on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja opettajankouluttaja, joka on itse lähtöisin Kainuusta. Myös Kolumbia on tullut Törmälehdolle tutuksi asuinpaikaksi, mutta tämä kertoi Otavan kirjatilaisuudessa, että romaani ei kuitenkaan ole elämäkerrallinen.

Terhi Törmälehto. Kuva: Otava

Kolumbiassa Törmälehto pääsi haastattelemaan siepatuksi joutunutta ihmistä ja on pystynyt hyödyntämään tarinaa kirjassaan. Pelko, traumat ja vainoharhaisuus puskevat läpi tekstistä Manuelin hahmossa. Tämä on hahmo, joka luo suuren kontrastin sinne kotoiseen kainuuseen ja omaan perheeseen.

"Manuelista en kerro. Olen joskus yrittänyt, mutta kun koetan puhua Suomeen siitä millainen Manuel on ja mistä Manuel tulee, se kuulostaa epätodelliselta, melkein irvokkaalta. Edes se, mitä Manuelille on tapahtunut, ei kuulosta todelliselta kärsimykseltä kun se kulkee suomeksi kauas Euroopan laidalle."

Kirjan päähenkilö Elsa kasvaa helluntalaisessa yhteiskunnassa Kainuussa ja odottaa kuumeisesti, että kielillä puhumisen lahja tulisi omalle kohdalle.

Törmälehdon tapa kuvata helluntailaisuutta on olemukseltaan henkilökohtaista. Ei tuomitsevaa tai hyväksyvää, vaan toteavaa. Monet kertomukset suodattuvat varmasti lukijalle humoristisina, mutta tärkeintä mielestäni on juuri kielillä puhumisen merkitys ja sitä kautta kielen ja sanojen merkitys tarinalle.

Kun jumalalliset sanat viimein tulivat Elsalle, kuvasi Törmälehto sanoja kuin fyysisinä elementteinä. Tämä sanojen ja tarinoiden konkreettisuus säilyy teemana läpi kirjan.

"Hän kokeili uusia sanoja, tunnusteli miltä ne tuntuivat kielellä ja kitalaella, ikeniä ja hampaita vasten, kun ne nousivat kurkusta. Ne olivat pehmeitä ja suloisia ja hänen. Hänen ja Jumalan sanoja, hänen ja Jumalan salaisuus. Sillä hän oli Jumalan omia nyt, nyt ihan varmasti, nyt ja ikuisesti."

Elsa matkaa Kolumbiaan, hylkää helluntailaisuuden ja etsii jotain muuta. Luopuminen yhdestä asiasta ja toisten asioiden hyväksyminen luovat Elsan elämään jonkinlaista tyhjyyttä.

"Äiti piti itseään esteetikkona, mutta oli kauneuden lajeja joista äiti ei tiennyt. Luopumisen kauneus, vaikkapa. Ja luopumisen lajeista kauneimpia oli luopua mahdollisuudesta valita. Siinä missä äiti näki taantumusta ja alistamista, minän kuihtumista, Elsa näki yksinkertaisuutta, kaunista ja jumalaista. Hän näki maailman monimutkaisuuden silenevän tolkuksi. Onnettomimpia ovat ne joilla on loputtomasti valittavaa. Onnellisia ovat ne jotka luopuvat. Eivät vaihtoehdoistaan, eivät vain niistä, vaan siitä että niitä on."

Kirja kertoo tarvitsemisesta. Ihminen tarvitsee sisältöä elämäänsä mistä tahansa ja etsii sitä paikoista, jotka saattavat ulkopuolisille tuntua kovin mielivaltaisilta. Oli sitten kyse poliittisista liikkeistä tai uskonnosta.

Mielenkiintoiseksi tämän tarpeen sisältöön tekee kirjassa juuri kielillä puhuminen. Siinä tuodaan konkreettiseksi se tarve kuulua, kommunikoida ja kokea jotain itseään suurempaa. Kieli on alue, jonka me kaikki jaamme ja jonka sääntöjä muokatessa muokataan jotain todella oleellista omassa itsessään. Kirjassa kielillä puhumisen koko fyysinen ja vahva voima on tuotu todella lähelle lukijaa.

Enkelten kanssa puhuessa ihminen joidenkin mukaan vajoaa jonkinlaiseen transsiin ja muun muassa Törmälehdon mukaan taas sosiaalistuu yhteisöön ja oppii toisilta tavan tuottaa pseudokieltä. Törmälehdon pro gradu -työ Pyhää puhetta ja salattuja sanoja, on yksi harvoja suomalaisia tutkimuksia aiheesta.

Kirja oli monitahoinen. Etenkin Elsan sielunmaisema on taitavasti rakennettu, mutta toisaalta lukija vangittiin turhan usein juuri sinne Elsan käsityskyvyn sisälle. Tämä koki erityisesti Kolumbiassa monia asioita, joita olisi ollut mukava päästä tarkkailemaan lähempää. Ne vuoret jäivät kaukaisuuteen eikä lukijalle annettu kuin kurkistuksia siihen katujen kuhinaan, jota pystyi Elsan ajatusten taustalta aistimaan.

Juuri se sisäinen taistelu oli kuitenkin kirjan parasta antia. Mitä Elsa oikeasti tarvitsee ja keneltä. Samoin se huumori, jolla uskonnollista yhteisöä kuvattiin oli mahtavaa. Ei ilkeätä, mutta kuitenkin asioita komiikan kautta jäsentelevää.

Vaikka vuoret järkkyisivät on ollut suosittu kirjabloggareiden keskuudessa ja siitä ovat kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him, Tuijata, Annelin kirjoissa, Järjellä ja tunteella, Hyllytontun höpinöitä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Kirja hyllyssä, Nannan kirjakimara, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki ja Rakkaudesta kirjoihin.

Terhi Törmälehto, 2017, Vaikka vuoret järkkyisivät, Otava, arvostelukappale

Antti Luusuaniemi. Kuvaaja Mitro Härkönen

Macbeth on nimi, jota ei legendan mukaan saa lausua ääneen teatterissa muuten kuin näytellessä ja tätä kierretään puhumalla muun muassa "skottilaisesta näytelmästä". Pidin tämän tiiviisti mielessä kun astelin sisään Kansallisteatteriin eilen ja kun ovella yllättäen kysyttiin mitä näytelmää olin tulossa katsomaan, laukaisin jotta TUOTA MACBETHIA! Ei loistava alku.

Lavalla ei kuitenkaan mokailtu. Vuonna 1887 nähtiin William Shakespearen Macbeth ensimmäistä kertaa suomessa ja nyt se avasi komeasti Kansallisteatterin juhlavuoden 2017.

Macbeth on näytelmä, joka ei varmaankaan suuria esittelyjä kaipaa. Se on eräs klassisimmista tarinoista vallanhimosta, juonittelusta ja syyllisyydesta ikinä. Janne Reinikainen on tehnyt Kansallisteatteriin version, joka vaikuttaa ulkoisesti todella modernilta. Kun tarinaa kuitenkin pohtii, niin on sanottava, että se on aina ollut moderni. Macbethin tarinaa ei tarvitse tuoda meidän aikaamme sopivaksi, koska se ei ole koskaan vanhentunut.

Katariina Kaitue ja Antti Luusuaniemi. Kuvaaja Mitro Härkönen

Vaikka modernius on Reinikaisen näytelmässä tavallaan jopa pinnallista, niin se on tarpeellista. Tarina ei sitä kaipaa, mutta katsojalle se on hyvä muistutus siitä, että vallan ja juonittelun teemat ovat aina kuuluneet yhteiskuntaan. Noidat ottavat yhteyttä kännykällä ja lavalla loukataan ihmisiä vertaamalla näitä Sipilään.

Shakespeare oli tekstin mestari. Tämän näytelmät ovat verbaalista juhlaa ja jälleen kerran juuri se upea kirjoitus nousi pääosaan. Olin erityisen innoissani nähdessäni jälleen Esko Salmisen tulkitsemassa Shakespearea enkä todellakaan joutunut pettymään. Salmisen kuningas Duncan oli täynnä voimaa ja karismaa, jota en osaisi kuvittella muiden kuin Salmisen tuovan tähän hahmoon.

Esko Salminen. Kuvaaja Mitro Härkönen

Esityksestä nousivat esiin erityisesti myös Seppo Pääkkösen komentaja Banquo ja kuninkaan poikaa Malcolmia esittänyt Fanni Noroila. Pääkkösen hiljainen karisma oli mahtava vastavoima Salmisen äänekkäälle karismalle. Noroilan vimmaisa esiintyminen monologeineen ja tansseineen taas välitti jotain todella alkukantaista ja autenttista yleisöön. Tämän suoritus oli se illan ylläri. Voimakas tulkinta, joka varmasti tulee jäämään pitkäksi aikaa mieleen.

Seppo Pääkkönen, Elmeri Ylä-Rautio, Fanni Noroila, Esko Salminen, Karin Pacius, Katariina Kaitue, Tero Koponen, Joakim "Jusu" Berghäll, Sonja Kuittinen ja Pihla Maalismaa. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Lavalla nähtiin näyttelijöiden lisäksi myös Joakim "Jusu" Berghäll. Monessa mukana ollut muusikko, jonka ilmiömäinen kyky tarttua soittimeen kuin soittimeen, loi esitykseen tunnelman ja raamit, joiden puitteissa esitys sai sielunsa.

Välillä näytelmä otti lähes musikaalimaisia piirteitä. Noitien rap ja pianon säestyksellä kuultu eteerisen kaunis laulu olivat tervetulleita luomaan iltaan monipuolisuutta.

Joakim "Jusu" Berghäll. Kuvaaja Mitro Härkönen

Monipuolisuutta tarjosivat myös Henna-Riikka Halosen videosuunnittelu yhdessä Kati Lukan lavastuksen, Max Wikströmin valosuunnittelun ja Tarja Simonen pukusuunnittelun kanssa. Moderni on se sana, joka ensimmäisenä tulee mieleen ja vaikka itse kritisoin sen ylikäyttöä tämän esityksen suhteen, niin ainakin se näytti modernilta.

Lavastuksesta tulee mieleen jokin tanskalainen betoniarkkitehtuuri, jossa lasi ja teräs luovat ilmavan vaikutelman raskaisiin elementteihin. Erityisesti vesisateen tunnelman luominen näyttämölle oli mielestäni hieno näyte siitä mitä Kansallisteatterilla osataan tehdä.

Entäs se Macbeth itse sekä Lady Macbeth? Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue päärooleissa tekivät vakuuttavaa jälkeä. Lady Macbeth oli hulluutta hipova juonittelija, jonka ei tällä kertaa tarvitse paljoa suostutella saadakseen Macbethin hirmutöihin. Nyt nämä mieluumminkin muodostavat Bonnie ja Clyde -tyylisen duon, joka yhdessä kipuaa kohti valtaa ja kunniaa.

Luusuaniemi ja Kaitue ovat lopulta se pari, joka tekee näytelmän. Näiden harteilla on kaikki se vainoharhaisuus, halu, vimma ja sitten se musertava loppu, jossa ihmisen luonto punnitaan ja tuomitaan. Luusuanniemi tuo Macbethiinsä huumoria, jota en ole tottunut hahmoon liittämään. Tämä rikkoo neljättä seinää, yrittää tietoisesti hurmata yleisöä ja vitsailee niin paljon kuin näytelmä siihen vain taipuu. Yllättäen tämä kaikki toimii.

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue. Kuvaaja Mitro Härkönen

Kansallisteatterin Macbeth oli iso ja näyttävä, traaginen ja hauska. Näyttelijöille ja tekstille oli annettu tarpeeksi tilaa kaiken paukkeen ja hälyn keskelle ja vaikka tempo välillä oli epätasainen, niin veti näytelmä puoleensa.

Usein puhutaan kuinka jokin näytelmä "jakaa mielipiteitä". Ennustan, että tämä tulee tekemään niin. Jotkin yhteiskunnalliset teemat voivat tuntua joistan alleviivatuilta ja hillittyä Shakespearea odottavatkin tulevat varmasti järkyttymään. Mielestäni kuitenkin näytelmän valinnat ovat perusteltuja ja kokonaisuus on omalla tavallaan eheä.

Näytelmä tuomitsee kovalla kädellä ihmiskuntaa, vallankäyttäjiä ja, välillä tuntui, yleisöäkin. Macbeth on helppo nähdä minkä tahansa ajan yhteiskuntaa kritisoivana teoksena, mutta tämä versio ei jäänyt niin pieniin teemoihin kuin pelkkä yhteiskunta.

Esityksen lopussa esitettiin Antti Nylenin Macbethiä varten luoma teksti, jossa yleisölle kerrottiin virkistävän suoraan mistä esityksessä oli kyse. En halua liikaa paljastaa etukäteen, mutta esille tuotiin ainakin sellainen termi kuin antroposeeni. Sillä tarkoitetaan holoseenin jälkeistä geologista aikakautta, jossa ensimmäistä kertaa yhden eläinlajin vaikutus on niin voimakas luontoon, että voidaan puhua uudesta ajanjaksosta geologiassa. Vaikka termiä ei vielä ole koko tiedeyhteisössä hyväksytty, luo tämä mielenkiintoisen pinnan tarkastella Macbethia.

Macbeth on toiminut vertauskuvana monelle eri vallan taholle, mutta entä jos Macbeth olemme me kaikki? Ei ole yhtä ihmistä vaan ihmiskunta, joka sokeasti tavoittelee valtaa yli luonnon. En ole varma yrittääkö näytelmä varoittaa tulevasta vai toteaa yksinkertaisesti näytelmämme päättyneen. Pointti ainakin iski perille.

Tiede on läsnä koko esityksessä. Jotkin videot heijastavat mikrobeja taustalle kuin elävää kuutamoa ja jotkin kertovat tarinaa merien muovilautoista ja lihantuotannosta. Käytämme valtaamme juonikkaasti, petämme itseämme ja toisiamme ja lopulta valta kääntyy meitä vastaan. Luonto ei kuole. Voimme kohdella sitä kuin vihollista, mutta jossain vaiheessa tulemme huomaamaan, että luonto ei tarvitse meitä jatkaakseen.

Sen sijaan, että pääsisimme tuomitsemaan muita, tämä Macbeth kääntää katseemme sisäänpäin. Sanoma tuodaan esiin enemmänkin toteavasti kuin saarnaten. Me olemme Macbeth ja tämä on meidän tarinamme. Suosittelen, että käyt katsomassa sen.

Lue lisää Macbethistä Kansallisteatterin sivuilta täältä.

”Elämä on kuin varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa - tarkoitusta vailla”

ROOLEISSA Katariina Kaitue, Tero Koponen, Sonja Kuittinen, Antti Luusuaniemi, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen ja Esko Salminen sekä Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio
MUUSIKKO Joakim ”Jusu” Berghäll
OHJAUS Janne Reinikainen
SUOMENNOS JA SOVITUS Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
DRAMATURGI Eva Buchwald
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simone
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Timo Hietala
VIDEOSUUNNITTELU Henna-Riikka Halonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi

Esitys nähty medialipulla

Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen. kuva: Riihimäen teatteri

Yksin Berliinissä on Hans Falladan vuoden 1947 kirjaan Jeder stirbt für sich allein perustuva näytelmä, joka sai ensi-iltansa Berliinissä juuri viime helmikuussa. Kirjasta tehtiin myös Emma Thompsonin ja Brendan Gleesonin tähdittämä elokuva vuonna 2016. Riihimäen teatterissa nähtiin pienimuotoista teatteria suurista aiheista kun Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen astuivat Otto ja Anna Quankelin saappaisiin.

Otto Hampel ja Elise Hampel olivat saksalaisia, työväenluokan kansalaisia, joiden elämään Quankelien tarina näytelmässä perustuu. Nämä aloittivat Elisen veljen kuoleman jälkeen hiljaisen vastarinnan kolmatta valtakuntaa vastaan jättämällä Berliinin porraskäytäviin postikortteja, joissa julistettiin Hitlerin vastaisia ajatuksia.

Postikortti julistaa Hitlerin olevan työläisten murhaaja.

Otto ja Elise jäivät kuitenkin kiinni Gestapolle ja todettiin syyllisiksi Wehrkraftzersetzungiin eli valtionpetokseen. Pariskunta teloitettiin giljotiinilla 8.4.1943. Tämä toimii vahvana muistutuksena siitä mahdista, mikä muutamalla kirjoitetulla lauseella voi olla.

Otto Hampel ja Elise Hampel. Kuva: Gestapo

Näytelmä ja Falladan romaani ottavat tiettyjä dramaattisia vapauksia totuuden suhteen, mutta Oton ja Elisen tarina on tärkeimmiltä osiltaan aidosti edustettuna Oton ja Annan kautta.

Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen ovat lavalla kahden koko näytelmän ajan. Lavastuksena toimivat vain muutama astia, pöytä, pari tuolia ja radio. Tunnelma on leijuva kun valot tuovat esiin vain osia näyttämöstä kerrallaan.

Ensimmäinen puolisko näytelmästä on painostava, mutta rauhallinen. Otto ja Anna menettävät sodassa poikansa luotto uuteen kansallissosialistiseen järjestykseen murenee. Postikortit tulevat pian pariskunnan elämään.

Toinen puolisko näytelmästä on kiivas ja raastava. Otto ja Anna joutuvat revityksi puolueen ja Gestapon toimesta ja näiden huoli toisistaan näkyy. Kuolema näyttää väistämättömältä ja tulee läsnä lavalle kuin kolmantena hahmona. Kysymykset valinnoista ja moraalista painavat päälle sellaisella voimalla, että katsojalle ei missään vaiheessa tule harhakäsitystä siitä, että teatteriin on tultu vain viihtymään. Eikä tarvitsekaan tulla.

Yksin Berliinissäkertoo koskettavan tarinan parisuhteesta, menetyksestä, yksilön valinnoista ja autoritaarisestä yhteiskunnasta. Weckström ja Pitkänen joutuvat lavalla muuntautumaan nopeasti erilaisiin tunnetiloihin ja suorituvat tehtävästään taidolla. Näytelmän muoto antaa mahdollisuuden muuttaa kohtausta lennosta tavalla, jolla saadaan aikaan lähes elokuvallinen vaikutelma leikkauksineen.

Valo- ja äänimailma tukee näytelmää ja etenkin radion tuoma tunnelma Hitlerin puheineen ja klassisen musiikin (Straussia?) kautta luovat muutoin vapaasti soljuvalle näytelmälle rytmin ja kehykset.

Teema ei ole helppo ja natsit eivät (sitä tiettyä musikaalia lukuunottamatta) usein pirtsakkaa teatteria tarjoa, mutta ei tämä vain synkkä näytelmä ollut. Oton ja Annan tarina on loppupeleistä tarina rohkeudesta järkyttävän massiivisen vihollisen edessä. Se on tarina pienien tekojen tärkeydestä ja juuri teatteri tarjoaa tavan tuoda näiden tekojen merkitys näkyväksi.

Lisää tietoa näytelmästä löydät Riihimäen teatterin sivuilta täältä.

Ohjaus: Mikko Roiha
Näyttelijät: Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen
Esitys nähty kutsulipulla

Tuotanto: Vapaa Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet, Tanssiteatteri Minimi, Riihimäen Teatteri

Katso myös:

Kultalampi Riihimäen teatterissa

The Grimm Book of Horrors Riihimäen teatterissa

Kotkan Kaupunginteatteri

Riihimäen Teatteri, Tanssiteatteri Minimi, Jyväskylän Kaupunginteatteri, Teatteri Eurooppa Neljä, Kouvolan Teatteri, Kotkan Kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri sekä Vapaa Teatteri yhdistävät voimansa kolmeksi vuodeksi uudessa projektissa, jossa tuotetaan kolme näytelmää.

Teatteri taiteenlajina muuttuu jatkuvasti ja elämme sen suhteen mielenkiintoisia aikoja. Näytelmät pyörivät aina vain vähemmän aikaa, katsojat vaativat jatkuvasti uutta ja yhä enemmän elämyksiä. Yhteistyö teattereiden välillä on yksi keino vastata uusiin vaatimuksiin.

Kolmen vuoden aikana teatterit tuovat lavoillensa kolme uutta näytelmää. Nämä kiertävät Suomea ja saavat näin enemmän esityskertoja. Riihimäellä, Kuopiossa, Jyväskylässä, Kouvolassa, Kotkassa ja Turussa kiertäessään yksi näytelmä saa noin 100 esityskertaa.

Kouvolan Teatteri

Jokaiseen näytelmään tulee kaikkien teattereiden irrottaa normaaleista produktioistaan aina yksi uusi näyttelijä kiertämään näytelmän mukana. Näytelmiä harjoitellaan Berliinissä, joka on myös ensimmäisen näytelmän ohjaajan, Mikko Roihan, nykyinen kotikaupunki.

Ensimmäinen produktio tulee olemaan Orvokki Aution Pesärikko, joka saa ensi-iltansa vielä tämän vuoden puolella. Produktion dramatisoi, ohjaa ja lavastaa Mikko Roiha, pukusuunnittelusta vastaa Taina Sivonen, videosuunnittelusta Moe Mustafa. Näyttelijät ovat Sara Melleri (Tanssiteatteri Minimi/Riihimäen Teatteri), Taina Reponen (Jyväskylän kaupunginteatteri/Teatteri Eurooppa Neljä), Jarkko Sarjanen (Kotkan Kaupunginteatteri), Veli-Matti Karén (Kouvolan Teatteri), Eila Halonen (Turun Kaupunginteatteri).

Näen tämänlaisen yhteistyön positiivisena ja toivon, että se poikii paljon rajoja rikkovaa uutta teatteria. Laitosteattereiden ystävät pääsevät näkemään kotiteattereissaan uusia kasvoja ja taiteellisesti produktiossa pyritään korkeatasoisiin produktioihin. Ehkä tästä saadaan vielä potkua suomalaisen teatterin viemiseen maailmallekin.

Arktinen hysteria on Marko Tapion luoma kirjasarja, joka ehti edetä vain toiseen osaansa saakka. Vuosia kestänyt lääkkeiden ja viinan väärinkäyttö johti Tapion kuolemaan vuonna 1973. Kansallisteatterissa nähtävän Arktisen hysterian lopuksi pääsemme kuitenkin kokemaan henkäyksiä myös niistä kahdesta julkaisemattomasta teoksesta.

Marko Tapio (Marko Tapperin taiteilijanimi) on kirjailija, joka on jäänyt ehkä hitusen unohduksiin. Tätä on kutsuttu Väinö Linnan vastapariksi modernin tyylinsä ansiosta, jolla tämä käsittelee suomalaista ihmistä. Myös vertauksia David Foster Wallacen tyylisiin kirjailijoihin olen kuullut, joten näytelmä luonnollisesti kiinnosti.

Tapion kuollessa avattiin pankin tallelokero, jossa tämä oli antanut ymmärtää kokoelman viimeisten osien sijaitsevan. Tallelokerosta löytyi riisi tyhjää paperia. Nyt kuitenkin Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoista löytyi Tapion laatimaa materiaalia kirjasarjan päätökseen saattamiseksi. Näistä on poimittu katkelmia näytelmän loppupuolelle.

Pääsin hetkeksi selailemaan Tapion alkuperäsiä muistiinpanoja.

Arktinen hysteria Kansallisteatterissa on toteutettu pauketta ja mäiskettä säästelemättä. Näyttämöllä on paljon elämää ja kaikki tapahtuu nopeasti. Lähes samanaikaisesti. Tarina liikkuu ajassa niin, että menneisyys ja nykyisyys ovat molemmat jatkuvasti läsnä. Kolme sukupolvea vastaa isiensä synneistä jatkuvana virtana ja pato on murtumassa.

Timo Torikka, Heikki Pitkänen, Taisto Reimaluoto ja Timo Tuominen. Kuvaaja Sakari Viika

"Insinööri Harry Björkharryn voimalaitoksen työmaalla vallitsee kaaos. Vuotava pato murtuu hetkenä minä hyvänsä, ja työläiset ovat lakossa. Tilannetta sovittelemaan saapuva Harryn vanha isä saa puukosta. Suuronnettomuus on käsillä, ja Harry seisoo yksin, ilman jumalaa ja onnea. Harrylla on tasan kaksikymmentä minuuttia aikaa löytää ratkaisu mahdottomaan tilanteeseen."

Tästä alkuasetelmasta nouseva tarina nojaa vahvasti kovien näyttelijäsuoritusten varaan, Harry Björkharrya esittävä Timo Tuominen selkärankanaan. Björkaharryn suvun tarina on näytelmän tarina ja uhkaava onnettomuus padolla asettaa sille kutkuttavan uhkaavan tunnelman.

Työläisten lakko saa entistä väkivaltaisempia piirteitä, mutta tämä tuo näytelmään vain lisää sirkusmaista henkeä. Näyttelijät laulavat, tekevät musiikkia hakkaamalla patoja ja liikkuvat korostetun teatraalisesti. Etenkin upeat Marja Salo, Petri Liski ja Heikki Pitkänen on mahtavaa nähdä vetävän ihan täysillä.

Marja Salo ja Timo Tuominen. Kuvaaja Sakari Viika

Harryn isän lapsuus on hulvatonta katseltavaa kun Taisto Tuominen hyppää vanhan isän roolista nuoren, hömelön, pojan rooliin. Etenkin Annika Poijärven esittämän äidin ja Timo Torikan esittämän isän yritykset murtaa pojan jalka, jottei tätä vietäisi sotaan, sai yleisön nauramaan aina uudestaan ja uudestaan. Hemmetin kestävät koivet pojalla.

Annika Poijärvi, Taisto Tuominen ja Timo Torikka. Kuvaaja Sakari Viika

Näytelmä oli hauska, mutta vähän kierolla tavalla. Atro Kahiluoto ja Juha-Pekka Hotinen toivat Marko Tapion satiirisen tyylin lavalle kevyen näköisesti, mutta samalla veitsentarkasti. Reija Hirvikosken lavastus oli ensituntumalta niukan oloinen, mutta koko näytelmällä oli tiukan yhtenäinen visuaalinen linja, joka oli todella toimiva. Kansallisteatterin pieni näyttämö muuntautui koko ajan laajemman oloiseksi tilaksi.

Näytelmän lopuksi näyttelijät spekuloivat mitä seuraavaksi olisi tapahtunut. Murtuuko pato? Mitä henkilöiden välillä tapahtuu? Tapion tekstit lentelevät pitkin lavaa ja antavat tiedon murusia kahden viimeisen kirjan sivuilta.

Petri Liski, Annika Poijärvi, Timo Tuominen, Tarja Heinula ja Taisto Reimaluoto. Kuvaaja Sakari Viika

"Kaikki se, mikä on kerran tapahtunut, on jatkuvasti läsnä". Näytelmän matka sisällisodan ja talvisodan kautta 1960-luvulle on osoitus siitä miten yksittäiset hetket muuttavat historiaa. Padon luoma jännite varmasti merkitsee paljon, mutta itse näin sen ajan virtana ja näen padon murtumisen vääjäämättömänä.

Luokkien väliset ristiriidat, ajan kuluminen, isien synnit... Tässä näytelmässä on paljon tavaraa ja se jätti paljon ajatuksia. Näin Arktisen hysterian viikko sitten ja ajatusten kirjaaminen ylös tätä tekstiä varten on ottanut ennätysajan. Suosittelen kokemaan näytelmän itse ja toivon sen myös lisäävän huomiota Tapion kirjasarjaa kohtaan.

Lisää tietoa näytelmästä löydät Kansallisteatterin sivuilta täältä.

HARRY BJÖRKHARRY, voimalaitosinsinööri Timo Tuominen
VIKKI BJÖRKHARRY, Harryn isä Taisto Reimaluoto
SYLVI PLATAAN, Harryn äiti Tarja Heinula
JANNE BJÖRKHARRY, Harryn isoisä / TUKKIMÄKI Timo Torikka
HILTU, Harryn isoäiti / TARJOILIJA Annika Poijärvi
KATJA KATAAMÄKI / TILTA KATAAMÄKI / LAINA Marja Salo
NIKOLAI KATAAMÄKI / AKSELI KATAAMÄKI Heikki Pitkänen
LOMMOLA, talollinen / PAANANEN / TEEMANNI / HEPOLAINEN / KIRJAILIJA Petri Liski
Lisäksi työläisiä, kyläläisiä, pankkimiehiä, tukkilaisia, valkokaartilaisia ym.
OHJAUS Atro Kahiluoto
DRAMATISOINTI Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
DRAMATURGI Aina Bergroth
LAVASTUS, PROJISOINTI- JA PUKUSUUNNITTELU Reija Hirvikoski
VALOSUUNNITTELU Ville Virtanen
ÄÄNISUUNNITTELU Juhani Liimatainen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Tuire Kerälä
Kansikuvassa Petri Liski. Kuva: Sakari Viika
Esitys nähty medialipulla

Näkyväksi neulottu - Yarn Visions on Keravalla vuodenvaihteessa järjestetty näyttely, jossa käsityöt ovat tuotu näkyväksi taiteen kentällä. Käsitöiden arvostus ja DIY-hengen kasvaminen ovat tuoneet puikot ja koukut pysyväksi osatta populaarikulttuuria ja gallerioita. Keravan näyttely on jo ohi, mutta jos missasit sen, niin voit selailla alhaalta kuvia töistä.

"Käsintehty tulee iholle, henkilökohtaisen alueelle ja tunkeutuu tunnemuistiimme."

Näyttelyn teokset muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden materiaalien ja tekotapojen kautta. Ilman tätä yhteyttäkin niistä koostui mielenkiintoinen tilkkutäkki, jossa korostuivat muistojen merkitys, luonto ja monella tapaa myös kantaaottavuus.

Minna Soraluoma. Ikonostaasi. 2006

Soraluoma on luonut teoksensa leikkaamalla kauppaketjujen muovipusseja ohueksi langaksi ja virkannut langat alkuperäiseen muotoonsa, pieniksi kauppojen muovikasseiksi. Ikonostaasiseinäksi, kulutusjuhlan alttariksi.

Sonja Salomäki. Kirsikankukkia ja sinivuokkoja. 2016

Liisa Hietanen. Veli. 2014

Liisa Hietasen elävän oloiset teokset olivat yksi näyttelyn mieleenpainuvimmista osista. Kävi joku mummeli tökkimässä minuakin tarkastaekseen olenko oikea vai virkattu kulttuuribloggaaja.

Liisa Hietanen. Vapaa. 2011

Hietasen WC oli vapaa, mutta poissa käytöstä.

Sanni Weckman. Hillevi. 2016

Sanni Weckmanin oli tarkoitus tehdä ryijy yhdessä Hillevi-mummon kera. Mummo ehti kuitenkin lyhyen sairauden vuoksi menehtyä ja ryijy jäi tekemättä ja opit saamatta. Teos on mahtava kunnianosoitus Hillevi-mummolle ja varmasti samalla kaikille mummoille.

Taiteilijaryhmä Hyäryllistä. Tangolaisia. 2015

Taiteilijaryhmä Hyäryllistä, eli Heli Kurunsaari, Jouko Korkeasaari ja Sari Koski-Vähälä, loivat fantasiamaailman kampauksia ilmentämään kulttuurien ja tapojen sulautumista. Myös nimi "Tangolaisia" viittaa suomalaiseen tapaan ottaa tango osaksi hyvin suomalaista kulttuuria.

Jenni Haili. I'm OK. 2011-2016

Jenni Haili on ottanut yhden valokuvan, jota on työstänyt aina uusin menetelmin kuin jonkinlaista luovaa mantraa. Yksi näyttelyn pysäyttävimmistä osista.

Olek. Still life with a blue plane. 2016

Olek on ehkä se näyttelyn vetonaula. New Yorkin virkkaajalegenda oli esillä erilaisin videoin ja virkatuin töin. Viime vuonna Keravalla nousi pinkki talo, jonka virkkasivat turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat ja paikailliset vapaaehtoiset. Tämä varmasti oli myös iso alkusysäys nyt Yarn Visions-näyttelylle.

Melek Mazici. Wing of eternity. 2007-2016

Mazicin tädit opettivat tälle kirjonnan, jotta "tyttö oppisi olemaan hiljaa ja keskittymään johonkin". Työt näyttävätkin kuin käsityön ja meditaation lopputulokselta.

Lisätietoa Sinkasta löydät näiden sivuilta täältä. Luvassa on ainakin graffiti-aiheista taidenäyttelyä syksymmällä!

Näyttelyssä mukana:
Tanya Akhmetgalieva, Jenni Haili, Liisa Hietanen, Hyäryllistä-ryhmä, Rósa Sigrún Jónsdóttir, Elina Juopperi, Sanna Majander, Niina Mantsinen, Melek Mazici, Annukka Mikkola, OLEK & Michelle P. Dodson, Kaija Papu, Ulla Pohjola, Sonja Salomäki, Noora Schroderus, Suvi Solkio, Minna Soraluoma, Daina Taimina, Tuija Teiska, Timo Tähkänen, Sanni Weckman sekä Metropolia Ammattikorkeakoulun tekstiilisuunnittelun opiskelijat ja Villit virkkaajat -ryhmä
Näyttelyn on kuratoinut taiteen tohtori Minna Haveri
Ensimmäisen kuvan taiteilija: Daina Taimina

Foederati on sarjakuva, jonka taustalta löytyvät käsikirjoittaja Toni Karonen ja piirtäjä Juuso Laasonen. Kansainvaellusten ajan Roomaan sijoittuva tarina on verinen ja viihdyttävä, mutta myös historiallisesti mielenkiintoinen ja pirun nätti.

Suomessa tehdään paljon tasokasta sarjakuvaa, mutta monikaan ei sen avulla voi päiväduunistaan luopua. Minulle se tekee näistä teoksista entistä arvokkaampia. Niissä näkyy tekemisen halu.

Foederatin tarina seuraa Kreivi Roccon vaiheita nuoresta pojasta, joka menettää isänsä, koston sokaisemaksi nuoreksi mieheksi ja lopulta sotaherraksi, pohjoisen korpiksi. Kun tämä isä surmataan, ottaa Roccon hoiviinsa seppä Aulus. Vanhan sepän tarjoama suoja ei kuitenkaan hillitse nuoren Roccon kostonhimoa.

Seuraa väkivallan kierre, joka muistuttaa monella tapaa 70-luvun eksploitaatio -elokuvia. Verellä mässäillään huoletta, jäsenet lentelevät ja kosto on suloista. Ihan perheen pienemmille sarjakuva ei todellakaan ole ja hyvä niin. Tarina kuvaa väkivaltaisia ja armottomia aikoja, eikä niitä olisi ollut järkeä puhdistaa sarjakuvaa varten.

Sarjakuvan tarina on sopivan tiivis ja 87 sivua, jotka käsittävät kokonaisen sukupolven ajallisesti, ovat täynnä juonenkäänteitä. Koherentti kokonaisuus näinkin tiiviiksi paketiksi ja henkilöhahmoista löytyy tarvittavaa syvyyttä. Pidän siitä miten hahmojen motiivit ovat melko yksinkertaisia ja näistä tulee sankarimyyttien arkkityyppejä.

Piirrosjälki on tarkkaa. Laasonen tekee ohutta ja teknistä viivaa, joka hiljalleen täyttää sivut. Henkilökohtaisesti olen tämän tyylin ystävä. Puhtaat ja selkeät viivat luovat harkitun ja tasapainoisen lopputuloksen, joka toimii etenkin näin värillisessä sarjakuvassa.

Ne värit ovat hitusen liian kirkkaita ja "tietokonemaisia" makuuni, mutta niillä saavutettu selkeys on huippuluokkaa. Pieniä yksityiskohtia jää bongailemaan pitkiksi ajoiksi ja etenkin aseiden, haarniskojen ja ajan koriste-esineiden kuvaamiseen on käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Myös taistelut ovat kuvattu yksityiskohdin, jotka tekevät yksittäisistä sivuista todella eläviä.

Tämä sarjakuva on nuorten poikien ja tyttöjen fantasiaa ajalta, jossa miekat heiluivat ja päät tippuivat. Tämä on jatkoa niille miekkojen ja taisteluiden luonnosteluille, joita teimme koulukirjojen sivuille, mutta aivan toisella asteella. Nyt lopputulos on harkittu ja tyylillä tehty kokonaisuus ja en malta odottaa, että pääsen jatkamaan tarinaa.

Lisätietoa sarjakuvasta ja mahdollisuuksista ostaa se omaksi, löydät täältä.

Juuso Laasonen (kuv.), Toni Karonen (kirj.), 2016, Foederati, ensimmäinen kirja: Myrskyntuoja. Painosalama oy, arvostelukappale

Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joiden nimienkin muistaminen tuntuu kuuluvan suomalaisen ihmisen yleissivistykseen. Kirja, jota ei voi olla mainitsematta suomalaisesta kirjallisuudesta keskusteltaessa on taipunut historiansa aikana moneksi. Myös baletiksi, joka nähdään jälleen Kansallisbaletin lavalla.

Marjo Kuusela on luonut huikean koreografian Seitsemään veljekseen, joka tuntuu tavallaan modernilta, mutta tavallaan voisin kuvitella juuri tarkalleen näiden liikkeiden kuvaavan tarinaa vaikka Aleksis Kiven itsensä aikanakin.

Nicholas Ziegler, Aapo Siikala, Teemu Tainio, Ilja Bolotov. Kuva: Sakari Viika, 2013

Kuusela halusi luoda juuri miestanssijoille suunniteltua liikekieltä ja Seitsemän veljestä sopi tähän tarkoitukseen loistavasti. Kuusela sanoo:

”Klassisen baletin liikekieltä kyllä tavoitellaan, ja lopuksi pyörivät veljestenkin piruetit. Naisten maailma on läsnä niin poikien mielissä kuin metsän eläimissäkin, sekä Viertolan valtavassa härkä- tai tässä esityksessä – oikeammin lehmälaumassa”

Seitsemän veljestä ovat joukko tanssijoita, joista oikeasti voisi uskoa näiden olevan veljeksiä. Juhanin roolissa nähdään Samuli Poutanen, Tuomaana Tuukka Piitulainen, Aapona Jani Talo, Simeonina Antti Keinänen, Laurina Atte Kilpinen, Timona Frans Valkama sekä Eerona Nikolas Koskivirta.

Kun baletissa tanssijat usein luovat yhtenäisiä kuvioita ja tuntuvat liikkuvan kuin kloonien muodostama ryhmä-äly, niin tällä kertaa veljesten ryhmä muodosti yhtenäisen lauman, joka oli koottu selkeistä yksilöistä. Ei vain liikkeen tasolla, vaan näillä oli selkeät persoonallisuudet. Baletti meni jopa hieman esittävän teatterin puolelle tanssijoiden näytellessä roolejaan.

Sofia Gustafsson, Lucie Rákosníková, Annika Nieminen, Anna Sariola, Marjaterttu Willman, Mai Komori. Kuva: Sakari Viika. 2013

Kati Lukka uudisti lavastuksen nykypäivään ja Eero Ojasen musiikki heräsi vahvasti eloon Dalia Stasevskan johdossa. Musiikki liikkui kauniista melodioista hyvinkin käsitteellisiin äänimaailmoihin. Mieleen tuli välillä esimerkiksi Béla Bartókin musiikki.

Seitsemän veljestä on tarinana kovin synkkä kuvatessaan köyhyyttä ja sen mukaanaan tuomia ongelmia. Silti sen huumori on aina purrut suomalaisiin ja oli ilo nähdä, että myös Kuuselan baletissa komedia oli läsnä.

Kun Kuusela alunperin laati balettia, tätä puski eteenpäin juuri 70-luvulla esiin noussut huoli ympäristöstä ja etenkin metsien tilasta. Teosta päivittäessä ongelmat eivät olleet muuttuneet ja Kuusela sanoo:

”Vienan Karjalassa ollaan kauhuissaan Euroopan vanhimpien ikimetsien myynnistä huonekaluteollisuudelle, raaka-aineeksi liimapuulevyille. Tajusin että samassa pisteessä ollaan yhä. Mietinkin edelleen, eikö olisi jotenkin mahdollista hiljentää vauhtia, palata rauhallisempaan kasvun maailmaan, harkitsevampaan luonnon hyväksikäyttöön, tasapainoon.”

Lauri johdattaa baletissa veljekset Impivaaraan. Kauas teollisen maailman kauhuista, mutta kuten kirjasta muistamme, utopiat ovat tehty rikottaviksi. Sankareiksi nousevat ne Eerot, jotka tarttuvat kirjaan ja etsivät vastauksia tiedosta.

Lisää tietoa löydät Kansallisoopperan sivuilta täältä. Kannattaa myös olla 7. huhtikuuta tarkkana kun Yle Klassinen esittää Seitsemän veljeksi viimeisen esityksen suorana täällä. Tämä esitys sopii musiikin ystäville, tanssin ystäville ja myös meille kirjanörteille. Yksi parhaista baleteista, ellei paras, jonka olen kokenut.

Koreografia
Marjo Kuusela

Musiikki
Eero Ojanen
Musiikinjohto
Dalia Stasevska
Lavastus
Kati Lukka
Puvut
Anne Jämsä
Valaistus
Olli-Pekka Koivunen

Dramaturgia
Eino Tuominen
Esitys nähty lehdistölipulla

Ensimmäisessä kuvassa: Jani Talo, Nikolas Koskivirta, Samuli Poutanen, Tuukka Piitulainen, Frans Valkama, Teemu Tainio, Antti Keinänen. Kuva: Sakari Viika, 2013.

Katso myös muita Lukupinon tanssi-aiheisia juttuja täältä.

Ateneum tuottaa 13 lyhytelokuvaa, joissa esitellään avainteoksia Suomen taiteen tarina -kokoelmanäyttelystä. Ensimmäiset kaksi elokuvaa ovat jo nähtävissä ja niissä esitellään Helene Schjerfbeckin Toipilas (1888) ja Eero JärnefeltinKaski / Raatajat rahanalaiset (1893). Kävin tutustumassa elokuvien syntyyn.

Ateneumin museonjohtaja Susanna Pettersson toimii elokuvien tuottajana. Ohjaaja on Terhi Amberla, kuvauksesta vastaa Kansallisgallerian kuvaaja Hannu Pakarinen ja käsikirjoituksesta Ateneumin erikoistutkija Anja Olavinen.

Susanna Pettersson, Hannu Pakarinen, Terhi Amberla ja Anja Olavinen

Susanna Pettersson sanoo:

”Ilmaisuvoimaisen elokuvasarjan tekeminen on ollut yksi tavoitteistamme. Sarjaan on valittu esimerkkejä Suomen taiteen klassikoista niin maiseman, kansankuvauksen, historiamaalauksen, Kalevalan kuin vuosisadan vaihteen uusia taidesuuntauksia edustavien teosten parista. Haluamme varmistua siitä, että teokset ovat mahdollisimman monikanavaisesti yleisöjen ulottuvilla. Elokuva on yksi keinoista”

Monikanavaisuus onkin hyvin toteutettu. Suomen taiteen tarina on käsitelty hienosti kirjassa, josta enemmän juttua täällä. Elokuva tuo teoksia monelle lähemmäksi ja useat teokset kiertävät tällä hetkellä Suomea. Itse elokuvatkin ovat nähtävissä ilmaiseksi useasta eri lähteestä.

Elokuvat tuovat teokset todella lähelle katsojaa aivan uudella tekniikalla. On kuin kaksiulotteisen maalauksen sisään voisi katsoa kuin kolmiulotteiseen maailmaan. Välillä sumeus vähän häiritsi ja tuntui kuin teoksesta katsoisi kuvaajan versiota, mutta lopulta kokonaisuus vei mukanaan. Moni teosten yksityiskohta ei tulisi samalla tavalla esiin hämärässä museovalaistuksessa.

Jo muutaman vuoden kypsynyt idea on ohjaaja Terhi Amberlan mukaan kudelma monien eri ammattilaisten työtä. Kansallisgallerian kirjasto ja taiteilijoiden kirjeet olivat prosessissa rikas lähde käsikirjoittaja Anja Olaviselle ja lopulta kaiken sitoo upean Jonna Järnefeltin kertojaääni. Tämä ei vain spiikkaa teoksia vaan on todellinen kertoja. Amberla sanoo:

”Jokainen elokuva on oma taiteellinen ja elämyksellinen kokonaisuutensa, jolla on oma rytmi, tunnelma, visuaalinen lähestymistapa ja äänimaailma. Käytämme tarkoituksella pitkiä kuvia, sillä taideteokset tarvitsevat aikaa katsomiseen ja nähdyn kokemiseen. Pyrin samaan katsomiskokemukseen kuin museossa, jossa katsoja voi itse määritellä, miten kauan kunkin teoksen parissa viettää aikaa”

Voit katsoa alta kaksi ensimmäistä elokuvaa:

Toipilaan ja Kasken lisäksi sarjassa tullaan näkemään muun muassa romanttisen kansankuvauksen klassikko, Robert Wilhelm EkmaninPentti Lyytinen lukee runojaan savolaisessa talonpoikaispirtissä (1848), Erik Johan Löfgrenin ikoninen historiamaalaus Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär (1864), Ferdinand von WrightinTaistelevat metsot (1886), Ellen Thesleffin herkkä Omakuva (1894-95), Akseli Gallen-KallelanLemminkäisen äiti (1897) ja Hugo SimberginIltaa kohti (1913).

OHJAUS Terhi Amberla
VISUAALINEN KONSEPTI Terhi Amberla ja Hannu Pakarinen
KUVAUS Hannu Pakarinen
KÄSIKIRJOITUS Anja Olavinen
LEIKKAUS Ville Koivuranta
ÄÄNISUUNNITTELU Zacharias Kullman
MUSIIKKI Juri Seppä
OHJELMATUNNUS JA EFEKTIT Lasse Kilpiä
VÄRIMÄÄRITTELY Timo Luomanen
TYPOGRAFIA Suvi Wirman
ON LINE –LEIKKAUS Ari Rusanen
KERTOJA Jonna Järnefelt
MUUSIKOT Riikka Lampinen, sello, Annariina Seppä & Venla Seppä, laulu sekä Juri Seppä, piano
KUVAUSASSISTENTTI Tanja Becher
TUOTANTOKOORDINAATTORI Mirjam Koskinen
JÄLKITUOTANTO Petri Riikonen / Post Control Oy
TUOTTAJA Susanna Pettersson, Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo

Pimeää ainetta (Dark Matter) on Blake Crouchin yhdeksäs romaani. Vuodesta 2004 asti aktiivinen kirjailija nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2012 alkaneen Wayward Pines -sarjan myötä, josta tehtiin myös ihan kelpo tv-sarja. Pinesista kirjoittelinkin jo täällä. Pimeää ainetta kulkee hyvin samoilla poluilla Pinesin kanssa tunnelmansa suhteen, mutta kertoo kuitenkin aivan toisenlaista tarinaa.

Pimeää ainetta kertoo fyysikko Jason Dessenistä, joka elää rauhallista elämää vaimonsa Danielan ja poikansa Charlien kanssa Chicagolaisessa brownstone-talossa. Kävellessään eräänä iltana baarista kotiin, Jasonin sieppaa naamioitunut mies, joka huumaa Jasonin ja katoaa.

Blake Crouch. Kuva: Cage Skidmore

Kun Jason herää, tämä löytää itsensä maailmasta, joka on monella tapaa ihan vähän erilainen. Koko Chicago tuntuu olevan hieman vinksallaan ja kun Jason palaa kotiin, kaikki on muuttunut. Daniela ja Charlie ovat poissa, sisustus on muuttunut paljon kalliimman näköiseksi ja Jason huomaa olevansa takaa-ajettuna.

Selitys tapahtumille on järkyttävä. Ilman suurempia spoilereita voidaan sanoa, että erilaisten todellisuuksien välillä matkustellaan vauhdikkaasti ja kaikki niistä eivät ole niin mukavia.

Tarina on siis vahvasti scifiä ja melko hyvää sellaista. Oma mieltymykseni on scifissä, jossa alkuasetelma on "meidän" maailmassamme. Siis tutussa ympäristössä verrattuna avaruusseikkailuihin, joissa meidän planeettaamme ei välttämättä ole edes olemassa.

Juuri se tutun ja turvallisen rikkominen on tämän kirjan kantava voima. Oma maailma voi järkkyä monen eri tapahtuman seurauksena, mutta on mielenkiintoista ajatella, että mitä jos asiat olisivatkin menneet toisin? Onko jossain versiota minusta, joka ei ole tehnyt jotain kauheaa virhettä, tai joka on onnistunut elämässä huomattavasti paremmin?

Vielä tärkeämpi kysymys, jonka kirja kysyy, on että onko se toinen minä oikeasti Minä. Kuinka paljon omat valinnat vaikuttavat siihen kuka minä sisimmässäni olen? Vaikka kirja velloo hitusen enemmän toiminnassa ja tieteessä, kuin filosofiassa, tuovat nämä kysymykset kirjaan todella mielenkiintoisen kerroksen.

"Kuvittele, että olet kala ja uit lammessa. Voit liikkua eteen ja taakse ja sivulle, mutta et ikinä ylös pois vedestä. Jos joku seisoisi lammen rannalla katselemassa sinua, et tietäisi, että hän on siellä. Sinulle tuo pieni lampi on koko universumi. Kuvittele seuraavaksi tilanne, jossa joku kurkottaa veteen ja nostaa sinut lammesta. Näet, että se, mitä luulit koko maailmaksi, onkin vain pieni lampi. Näet muita lampia. Metsän. Taivaan. Tajuat olevasi osa paljon isompaa ja paljon arvoituksellisempaa todellisuutta kuin olet osannut uneksiakaan."

Periaatteessa kirja tarjoaa pohdintoja, joita syntyy kun kaveriporukka istuu jointin ääreen nuotiolla ja ajatukset lähtevät niille vähän oudommille urille. Crouch vie ajatusleikkiään yhä pidemmälle ja pidemmälle ja tämä tekee kirjasta ihan pirun viihdyttävän.

Itse kärsin pienestä lukujumista ennen kirjaan tarttumista ja se toimi parhaana mahdollisena lääkkeenä. Vaikka tarina ei ihan lunasta kannen lupauksia aivan uudenlaisesta tarinasta (ulottuvuuksien välillä ei nyt matkailla ensimmäistä tai viimeistä kertaa), niin vielä tärkeämmin se tarjoaa hyvän tarinan.

Blake Crouch on kirjailija, jonka suhteen annan itselleni luvan odottaa aina jotain minkä parissa lukutuolista tulee paras kaverini.

Blake Crouch, 2017, Pimeää ainetta, Tammi

Kolmas nainen ja Pauli Hanhiniemi ovat käsitteitä, jotka tuovat monen suomalaisen mieleen hyvin tietynlaisen mielenmaiseman. Siinä maisemassa juntti ei ole kirosana ja kansallisromantiikka tiivistyy muutamaan lanttiin mammonaa ja ehkä vielä kahviin ja tupakkaankin. En ole ollut immuuni Hanhiniemen luomille maailmoille, joten kirja tämän elämän vaiheista oli tervetullut.

Aloitetaanko vaikka laittamalla vähän musaa päälle? Tästä asti aikaa ajalta kun kaikki oli vielä vähän paremmin. Lama oli isoin huoli ja Cobainin kuolemastakin oli videon aikaan vasta pari kuukautta.

Elämäkerta kirja ei varsinaisesti ole, vaikka ihan nuoruuden Paulikin pääsee välillä ääneen. Kirja kattaa isoja osia Hanhiniemen elämästä ja urasta, mutta enemmänkin tuokiokuvien kautta kuin minkään lopullisen tarkan selonteon kautta.

Kirjassa paljastui paljon pientä triviaa Hanhiniemen uran varrelta. Enpä esimerkiksi muistanut Popedan biisin Tahdotko mut tosiaan, olevan Paulin käsialaa. Enpä olisi myöskään osannut ajatella laulun alunperin sisältäneen seuraavat sanat: "Tahdotko mut tosiaan / peittos alle haisemaan".

Pauli Hanhiniemi. Kuva: Tuomas Vitikainen

Jopa Veltto Virtasen baskerin tarinaa avataan hieman ja osiot Juicesta ovat melko herkkua lukea. Retket Bosniaan Pauli Hanhiniemen Perunateatterina kanssa taas pääsevät yllättämäänkin. Monia tuttuja nimiä suomalaisen musiikin kentältä vilahtelee kirjassa ja samalla sitä muistaa kuinka pieni tämä maa todella onkaan. Suomirockin tarina tuntuu olevan hyvin pitkälle kuin yhden kaveriporukan tarina ja tämä kirja tarinointia, joka kuuluu näistä koostuvan baaripöydän ympärille.

Jos istuisit Hanhiniemen kanssa pöytään, niin tämän kirjan kaltaista jutustelua voisi varmaan odottaa. Päivän kuulumisia höystettynä muutamalla legendalla.

Ehkä se on sukupolvijuttu, mutta oli jotenkin outoa ajatella miten iso osa Hanhiniemen urasta on irrallaan Kolmannesta naisesta. Toisaalta ne Hanhiniemen sanoitukset ja "jokamiehen"ääni tekevät jokaisesta tämän projektista tutunlaisen.

Sanoituksia olikin päässyt kirjaan mukaan sankoin joukoin ja kuten esimerkiksi tässä Joni Mitchellin kirjassa, myös Hanhiniemen kirjassa sanoitukset pääsivät aivan uuteen valoon, kun niitä luki keskittyen kirjan sivuilta. Laulut ikään kuin muuttuivat runoudeksi.

Siipeen jos sain,
väliaikaista kaikki on vain.
Siipeen jos sain,
sitä sain, mitä uhmassa hain.
Ei se raukaksi tee
sitä jos pyyhkäisee
kämmensyrjäänsä kyyneleen.

Kirjan kuvat ovat tyylikkäitä otoksia ja kuvaavat kirjan henkeä. Nekään eivät tarjoile kuvaa koko Hanhiniemen urasta ja elämästä vaan ovat selkeästi otoksia, jotka ovat otettu ehkäpä juuri tätä kirjaa varten. Tuntuu kuin kuvat olisivat ihan tavallisesta äijästä, joka ei oikeastaan tiedä miksi tätä kuvataan.

Joillekin tämä kirja on nostalgiatrippi ja joillekin vain sarja mukavia tarinoita ja pohdintoja mieheltä, joka vaikuttaa... no mukavalta. Hanhiniemi on tyyppi, jonka kanssa voi kuvitella käyvänsä kaljalla. Rocktähti ilman rocktähden myyttistä auraa. Tämä ei ehkä ole Hanhiniemen lopullinen tarina, mutta ainakin kurkistus tämän maailmaan, joka vaikuttaa kovin aidolta.

Pauli Hanhiniemi, 2016, Kerran elettyä, Docendo, arvostelukappale

Kirjakaupat, kustantamot ja koko kirja-ala on usein (aiheellisenkin) kritiikin kohteena. Aloin itsekin kirjoittamaan parin suuren kirjakaupan ylivallasta ja niitä kontrolloivista muutamasta isosta kustantamosta. Mitäpä tästä ei kuitenkaan olisi sanottu jo ja loppujen lopuksi huomasin, että minulla on kuitenkin paljon enemmän positiivista sanottavaa suomalaisesta kirja-alasta kuin negatiivista. Koska olen 90-luvun lapsia, niin mikäpä olisi parempi tapa osoittaa ihastusta kirja-alalle kuin vanha kunnon mixtape.

1.

Tammi

Lapsena en lukenut paljoakaan muuta kuin Tammen kustantamia kirjoja. Tämä johtui siitä, etten lukenut paljoakaan muuta kuin Stephen Kingiä ja Tammi sattui olemaan se kustantamo, joka tätä Suomeen toi. Lisäksi tietysti Tammelta tuli legendaarinen Noidan käsikirja. Tämän johdosta Tammen logoon liittyy minulla hillittömiä määriä nostalgiaa.

Mixtape-biisiksi Tammi saa Girlschoolin biisin Race With the Devil, koska tämä oli kauhukirjamusaa.

2.

Antikvariaatit

Etenkin Porvoon, Helsingin ja Riihimäen divarit ovat olleet se tärkein kirjojen lähde kirppareiden ohella. Kirjojen lisäksi divarit tarjoavat lukuisia keskusteluja kirjallisuudesta divarien myyjien kanssa. Näillä on aivan erityislaatuinen paikka tarkastella suomalaista kirja-alaa.

Antikvariaatit ovat pieniä, omituisia ja nostalgiaa pursuavia, joten biisiksi sopii hyvin Joose Keskitalon Taas On Tänään Muukalainen.

3.

WSOY

WSOY:n talo Porvoossa on ihan mahtava paikka. Siellä olen käynyt leffassa, töissä ja taidenäyttelyissä. Kustantamonahan WSOY on todella klassinen ja vastuussa lukuisista tärkeistä teoksista.

Niin klassinen, että biisinkin pitää olla klassista. Aarre Merikanto ja Scherzo.

4.

Sitruuna kustannus

Nimensä mukaisesti pirteä, pieni kustantamo, joka tiputtelee aina pieniä helmiä.

Mixtape-Biisiksi Sitruuna saa Fool's Gardenin Lemon Treen.

5.

Osuuskumma

Tämä kustantamo tarjoaa jäseniltään kummallisia tarinoita. Lohikäärmeitä, avaruusjuttuja, steampunkkia... Genretietoinen ja tuottelias kustantamo.

Osuuskummalle kumman kummisetää. Frank Zappan Joe's Garage.

6.

Reuna

Myös Reuna on pieni kustantamo ja jo siksi mainitsemisen arvoinen tekijä. Pienistä kustantamoista usein ponnistaa todella jännittäviä juttuja. Esimerkiksi nämä Reunan joulukalenterit ovat ihan mainioita.

Jotenkin miellän Reunan todella perinteisen suomalaiseksi kustantamoksi, jota Kolmas nainen kuvaa loistavasti. Biisinä Hyvää ja kaunista.

7.

Suomalainen kirjakauppa, Info ja Akateeminen

Kiitetyt ja parjatut kirjakaupat Suomessa. Vaikka askartelutarvikkeiden vaivihkainen tilanvaltaus onkin myymälöissä käynnissä, niin otetaan kirjatkin vielä meillä vakavasti. Etenkin pidän käytävillä vaeltelusta, uusien kirjojen haistel... katselusta ja Akateemissa sohvilla löhöilystä ja lukemisesta.

Koska nämä kaupat edustavat suurta teollisuutta, niin biisiksikin valikoituu vähän teollisempaa kamaa. Nine Inch Nailsin The Hand That Feeds.

8.

Aku Ankka

Monen suomalaisen ensikosketus lukemiseen ja kielellä leikittelyyn. Paras asia keskiviikoissa.

Akulle toinen kielellä leikittelijä Jannu Hurmio (kuten tämä Aku Ankassa tunnetaan) ja Lasten mehuhetki.

9.

Kirjastot

Se tärkein. Mutta niin petollinen lukupinon suhteen.

Usein kirjastosta lähtiessä huomaa jo valtavan lukupinonsa kasvaneen tsiljoonalla kirjalla. Siksi Jenny Owen Youngin biisi muistuttaa, että "Fuck Was I Thinking?"

10.

Kirjabloggarit

Kirjabloggarit ovat tulleet osaksi suomalaista kirjallisuuskeskustelua tärkeällä tavalla. Vielä tärkeämpää on kuitenkin henkilökohtaisesti se yhteisö, jonka olemme muodostaneet. Erittäin hienoa jengiä!

Kirjabloggarit ovat minulle yhteisönä kuin lääkettä. Siksi Polyphonic Spreen versio biisistä Lithium. Jo tuo video on lääkettä.

11.

Like kustannus

Like oli se kapinallinen, josta sai kaikki ne kirjat, jota äiti paheksui. Kai voisi sanoa, että Into on nyt se Liken manttelinperijä, vaikka toki Likeltäkin vielä tulee todella laadukasta kirjallisuutta.

Tähän olisi liian helppoa tyrkätä se random punk-biisi, joten tässä mieluumminkin ulkopuolisuuden hymni: Streetlight Manifesto ja Moment of Silence.

Tässä ei luonnollisesti olleet kaikki tärkeät tahot kirja-alalta, joten ehkä mixtape vol. 2 on vielä aiheellista tehdä jossain vaiheessa. Syy miksi käännyin kirjoittamaan positiivisen kautta on siinä ilossa ja rakkaudessa kirjoja kohtaan, jota Krista Airola välitti meille kaikille. Jäämme kaipaamaan Krista.

Pekka Hiltusen Onni on kirja, jonka nostaisin viime vuodelta sinne parhaimpien joukkoon, ellen jopa ihan parhaimmaksi. Palkintoja se ei ehkä kerännyt roppakaupalla, mutta on niitä moni muukin loistava romaani jäänyt ilman. Tämä kirja sisältää useita eri tasoja ja jos etsit viihdyttävää lukuromaania tai vähän syvempää pohdintaa sosiaalisten roolien syntymisestä ja ihmisten välisistä suhteista, tämä on molemmissa tapauksissa kirja, johon todella suosittelen sinun tarttuvan.
OskariSilta on nelikymppinen Viesti Oy:n toimittaja, joka ajautuu pohtimaan elämäänsä ja uraansa. Oskari työskentelee talossa, joka kuvailujen perusteella muistuttaa erityisen paljon Helsingin Sanomataloa. Tätä haastattelee psykologi Emma Lappo, joka yrittää määritellä mihin työtehtäviin perinteinen toimittaja voisi digiaikana sopia.

Haastattelu menee ihan hyvin, mutta jossain vaiheessa Oskari tekee jotain typerää. Tämä päättää olla rehellinen. Niin rehellinen, että kaikki oma epävarmuus purkautuu ja halveksunta median murrosta kohtaan käy liiankin ilmiselväksi.

On kuin Hiltunen olisi tällä Oskarin purkauksella avannut jonkin ison tynnyrin korkin ja keski-ikäisen toimittajan kriisi valuu ylitsemme mahtavana ja villinä ryöppynä. Hahmo vetoaa lukijaan tavalla, jota aiemmin ovat minulle tehneet lähinnä Stephen Kingin päähenkilöt. Ne rehdit ja rehelliset arkkityypit, jotka seuraavat omaa henkinstä kompassiaan tinkimättömästi.

Kritiikki mediaa kohtaan on herkullista. Oskari ruotii miten mainostila on journalistista sisältöä aina tärkeämpää ja faktat ovat lähinnä äänekkäimpien mielipiteitä. Kaikki pitää olla nopeaa ja värikästä ja ihmisiä kiinnostavat lähinnä julkkisten viimeisimmät menemiset.

Tämä kaikki on toki kuultu jo, mutta Oskari tarjoaa mieleenpainuvan näkökulman. Tämä on aidosti "vanhan kunnon" journalismin edustaja, joka taistelee printtimedian ritarina tuulimyllyjä vastaan. Oskarin valitusvirsi on virkistävä sekoitus vihaa, melankoliaa ja tarkkanäköisyyttä, joka saa painoarvoa, koska Hiltunen on saanut jo lukijan uskomaan Oskarin aitoon vilpittömyyteen.

"Miksi toimittajan työn pitäis säilyä, kun moni muu ammatti on kadonnut? Me liitytään vain sen jonon jatkoksi. Katulamppujen sytyttäjien. Rotanpyydystäjien - niitä oli. Euroopassa keskiajalla tuhatmäärin, kun piti torjua ruttoa. Kirjoituskoneen korjaajat, ne katosi sen koneen myötä. Jäänleikkaajat. Tehtaiden lukijat! Niitä palkattiin aikoinaan lukemaan kirjoja tehdastyöläisille Ihmistutkat - tiesitkö että ennen kun oikea tutka keksittiin, oli ihmistutkia? Miehiä jotka seisoi isojen kuuntelutorvien kanssa ulkona odottamassa kantautuuko taivaanrannasta lähestyvien sotakoneiden ääniä. Ja herättäjät: Euroopan kaupungeissa oli vielä 1800-luvulla, ennen kun herätyskellot levisi, ihmisiä jotka kulki koputtelemassa talojen oviin, kun jonkun piti herätä. Me toimittajat sovitaan katoavien ammattien jonoon herättäjien perään oikein kauniisti."

Pekka Hiltunen 2016 Kirjamessuilla Helsingissä

Oskarin lisäksi tapaamme kirjassa Aapon, eli Roady Runnerin, Oskarin vanhan tuttavan, jolla menee hieman lujaa. Roady on parodia tosi-tv:n ja nopean julkisuuden maailmasta, jossa kaikki on enemmän pintaa kuin sisältöä. Roady on maanisuudessaan hahmo, joka lähes hengästyttää lukijan. Tämän tarina vain eskaloituu kirjan edetessä ja toimii eräänlaisena vastaparina Oskarin tarinalle.

Oskari löytää onnea rehellisyydestä itselleen ja Roady löytää samaa itsepetoksesta. Tämän tuhannet ihailijat elävät lähinnä mielikuvituksessa ja suunnitelmat tähteyteen hipovat mielipuolisuutta. Tämä hahmo saattaa väsyttää lukijaa, mutta on niin tunnistettava monesta todellisesta henkilöstä. Roady on hienosti luotu hahmo aikamme lapsena, jonka kujanjuoksu tässä kirjassa hipoo täydellisyyttä. Kuvittele, että olet juonut kolme kuppia liikaa kahvia, maailma liikkuu aivan liian hitaasti kun oma mieli juoksee ja lue Roadyn ajatuksia pikanopeudella:

"Osku jaarittelee toimittajaduunistaan, mut kuulen, että sillä on mielessään jotain yyberimbää. Musiikki on sellanen ammatti, että tässä on kasvanut tarkaks aistimaan yleisön fiilikset. Tai eihän Osku varsinaisesti mun yleisöä ole, mut ainoo oikea tapa ottaa maailma haltuun on nähdä se kokonaan yleisönään. Ja kohta mulla on täydellinen tilaisuus tavoittaa pallon kaikki puoliskot. Tellus täysin hallussa. Jumankauta siinä ois hyvät sanat biisiin. Jos kehittelis sille sellasen new age -nimen, iskusanan jota kukaan ei oo ennen kuullut, niin siitä biisistä tajuaisi heti että kyse on globaalisti uudesta ideasta. Mikä se on se sana, kun joku on haltioissaan. Hallusinaatio. Jos ois niin kun totaalisti täpinöissään maailmasta, se vois olla tellusinaatio. Shit tästä tulee kova juttu. Tellusinaatio."

Se herkullisin hahmo kirjassa on kuitenkin Tuhannen Mulkun Tuulikki. Rovaniemeläinen nainen, johon Oskarilla oli yksi tämän merkitysellisimmistä suhteista. Tuulikki on paikallisen Setan "homotäti", joka huolehtii Rovaniemen homoista ja haluaa "pelastaa kaikki homot". Näiden tapaamispaikka Rovaniemeläisissä kellarissa tarjoaa näyttämön kirjan monille parhaimmista keskusteluista. Esikuvana toimii Hiltusen omat kokemukset vastaavanlaisesta paikasta Rovaniemellä.

Tuulikin lempinimi juontaa tämän sivutuloja tuovasta toiminnasta, jossa Tuulikki masturboi miehiä anonyymisti. Kyseessä on kuitenkin vain harrastus, jota Tuulikki aikoo jatkaa aina sinne tuhanten mulkkuun saakka.

Onni on kirja, jota voisi varmaan kutsua siksi kuuluisaksi "lukuromaaniksi". Tarina soljuu eteenpäin niin, että sitä huomaa olevansa kuin sidottuna lukutuoliin. Ihmisten väliset suhteet ovat todella aitoja ja ennen kaikkea henkivät jotain, joka kuvaa ihmisten välisiä suhteita laajemminkin. Parisuhteet, ystävyys, vähemmistöt, journalismin ja kuuluisuuden kirot. Kaikki käsitellään sosiaalisen kautta ja vaikka kirja on hyvin henkilökohtaisissa tunnelmissa liikkuva, ottaa se hyvin yhteiskunnallisen näkökulman.

Kieli on yksinkertaista ja kirjan hienous ei löydykään runollisesta ilmaisusta vaan kielen tarkkuudesta. Mikään ei ole ylimääräistä ja Hiltunen ei ole yrittänyt piilottaa niitä useita pointtejaan tekstin sisään. Tämä oli hyvää kirjallisuutta!

Pekka Hiltunen, 2016, Onni, WSOY, arvostelukappale

Ooppera on minulle yleensä voimakkaita kokemuksia ja heittäytymistä mahtavien äänimassojen armoille. Kaija Saariaho on kuitenkin säveltänyt oopperan, joka vei lähes päinvastaisiin tunnelmiin. Leijaileva ja rauhallinen tunnelma valtasi salin eilen kun Only the Sound Remains sai Suomen ensi-iltansa.

Only the Sound Remains on Kaija Saariahon ja ohjaaja Peter Sellarsin visioima kamariooppera, joka jakautuu kahteen alle tunnin mittaiseen osaan. Japanilaista Nō-näytelmää mukaileva tyyli näkyy vahvasti esityksissä. Pieni orkesteri, kaksi laulujaa ja tanssija tekevät oopperasta tunnelmaltaan hyvin pelkistetyn. Lavasteena toimii vain valtava kangas, jonka abstrakti tussityö sijaitsee jossain modernin ja perinteisen välimaastossa.

Davone Tines, Anthony Roth Costanzo, Nora Kimball-Mentzos
Kuva: Heikki Tuuli

Japanilainen tyyli on usein lähellä meidän suomalaisten sielunmaisemaa ja myös tämän teoksen kohdalla voi aistia miten kaksi näennäisen kaukaista kulttuuria sulautuvat yhteen. Etenkin Eija Kankaanrannan kantele sitoo oopperan vahvasti omiin perinteisiimme. Saariaho kutsuikin Kankaanrannan kanteletta oopperansa sieluksi.

Musiikki itsessään kertoi tarinaa. Se liikkui tasoilla, jotka pystyi lähes aistimaan visuaalisesti. Saariaho onkin säveltäjä, jota esimerkiksi Sibeliuksen tavoin kutsutaan synesteetikoksi, ihmiseksi jolla on kyky nähdä musiikki väreinä ja valoina. Valojen ja varjojen leikki, jota Saariaho musiikillaan tavoitteli, on hämmentävän kouriintuntuvaa. Eteerinen musiikki sai vajoamaan Kansallisoopperan tuoliin ja rentoutumaan tavalla, jota en aiemmin oopperassa ole kokenut.

Luonto, mystisyys ja valojen ja varjojen luomat rajat tuotiin musiikilla näkyväksi. Erityisesti kuoleman ja elämän rajalla leikiteltiin kiehtovalla tavalla. Ezra Poundin kääntämät Nō-näytelmät kertoivat tarinoita, joissa henget ovat yhteydessä maailmaamme.

Ensimmäinen tarina, Always Strong, kertoo taistelussa kuolleesta hovimiehestä, joka oli taitava luutunsoittaja. Gyokei-pappi uhraa tämän luutun alttarilla ja hovimies ilmestyy koskettamaan luutun kieliä. Toinen tarina, Feather Mantle, kertoo kalastajasta, joka löytää puunoksalta viitan. Tämä haluaisi pitää viitan, mutta se kuuluu hengelle, joka ei pääse takaisin maailmaansa ilman sitä. Henki tanssii kalastajalle saadakseen viitan takaisin.

Davone Tinesin esittämät pappi ja kalastaja loivat oopperaan sen tummanpuhuvan pohjavireen. Tinesin liikkuessa spottivalojen edessä, muodostui kankaalle elävän oloisia varjomaailmoja. Näistä tuli esiin Anthony Roth Costanzon henkimaailman edustajat, joita Costanzo tulkitsi kontratenorilla, joka koneellisesti muokattuna loi aidosti taianomaisen vaikutelman. Feather Mantlessa tanssiva Nora Kimball-Metzos toi runsaasti elämää, muuten hyvin paikoillaan pysyvään oopperaan. Tämän liike oli hypnoottista.

Davone Tines. Kuva: Heikki Tuuli

Only the Sound Remains oli rauhallisuudessaan erilainen ja musiikin sielullisuudessa paikoin koskettavakin. Sen voima oli pohjoismaalaisen ja itämaisen mystisyyden tulkinnassa sekä valojen ja varjojen rajojen tuomisessa lähes sanattomasti katsojia lähelle. Paikoin musiikki turrutti pysyessään jatkuvasti kuin samassa tilassa, joten ooppera vaati katsojaltaan tietynlaista antautumista ja erityistä mielentilaa. Only the Sound Remains on katsojalle harjoitus meditaatioon, joka musiikin avulla näyttää millaisia rajoja todellisuus pitää sisällään.

Only the Sound Remains on Alankomaiden kansallisoopperan, Suomen Kansallisoopperan, Pariisin Opéra Nationalin, Madridin kuninkaallisen teatterin ja Toronton Canadian Opera Companyn tilausteos.
Musiikinjohto
André de Ridder
Ohjaus
Peter Sellars
Lavastus
Julie Mehretu
Puvut
Robby Duiveman
Valaistus
James F. Ingalls
Koreografi
Nora Kimball-Mentzos
Äänisuunnittelu
Christophe Lebreton
Esitys nähty lehdistölipulla. Ensimmäinen kuva: Heikki Tuuli

Caesar van Everdingen Sinebrychoffin taidemuseossa

Stefan Bremer & Ahmed Alalousi - Borderline

Granada Kansallisteatterissa

Teatteri Jurkka - Anders B.

Simo 16v ja Simo 37v Kansallisoopperassa

Millaista onkaan liedkonsertissa?

Terhi Törmälehto - Vaikka vuoret järkkyisivät

Macbeth Kansallisteatterissa

Antti Luusuaniemi. Kuvaaja Mitro Härkönen

Katariina Kaitue ja Antti Luusuaniemi. Kuvaaja Mitro Härkönen

Esko Salminen. Kuvaaja Mitro Härkönen

Seppo Pääkkönen, Elmeri Ylä-Rautio, Fanni Noroila, Esko Salminen, Karin Pacius, Katariina Kaitue, Tero Koponen, Joakim "Jusu" Berghäll, Sonja Kuittinen ja Pihla Maalismaa. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Joakim "Jusu" Berghäll. Kuvaaja Mitro Härkönen

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue. Kuvaaja Mitro Härkönen

Yksin Berliinissä - Riihimäen teatteri

Kahdeksen teatteria yhdistävät voimansa

Arktinen hysteria - Kansallisteatteri

Timo Torikka, Heikki Pitkänen, Taisto Reimaluoto ja Timo Tuominen. Kuvaaja Sakari Viika

Marja Salo ja Timo Tuominen. Kuvaaja Sakari Viika

Annika Poijärvi, Taisto Tuominen ja Timo Torikka. Kuvaaja Sakari Viika

Petri Liski, Annika Poijärvi, Timo Tuominen, Tarja Heinula ja Taisto Reimaluoto. Kuvaaja Sakari Viika

Näkyväksi neulottu - Yarn Visions

Foederati 1 - Myrskyntuoja

Seitsemän veljestä Kansallisbaletissa

Klassikkoteokset esiin Ateneumin uusissa lyhytelokuvissa

Blake Crouch - Pimeää ainetta

Pauli Hanhiniemi - Kerran elettyä

Mixtape suomalaiselle kirja-alalle

Pekka Hiltunen - Onni

Only the Sound Remains