Lukupino

Ihmepoika A on Kansallisoopperan ja alakoululaisten yhteistyössä syntynyt koululaisooppera. Karri "Paleface" Miettisen kirjoittama ja Timo Hietalan säveltämä teos valittiin vuoden 2017 parhaaksi oopperaksi kansainvälisessä Young Audiences Music Awards (YAMawards) -kilpailussa. Itselleni teos on läheinen etenkin, koska näin oman pikkujäbäni esiintymässä oopperassa.

Kansallisooppera on järjestänyt aiemmin jo seitsemän muuta koululaisoopperaa. Oopperan ammattilaiset kiertävät Suomea ja esiintyvät oppilaiden kanssa koulujen juhlasaleissa ja millä vain näyttämöillä mitä vastaan tulee.

Lapset saavat älyttömän hienon kokemuksen ja ehkäpä parhaita musatunteja, joita on mahdollista saada. Oopperaan tutustutaan usean oppitunnin avulla oopperalta saadun materiaalipaketin kanssa ja ohjaaja ja kosketinsoittaja käyvät henkilökohtaisesti kouluttamassa oppilaita. Voin kuvitella, että myös oopperan työntekijät saavat projektista paljon hyvää irti. Mukana on 80 koulua ympäri Suomen ja ilokseni huomasin myös Porvoon olevan mukana. Vielä enemmän riemastuin kun pikkujäbä tuli eräänä päivänä kotiin ja ilmoitti olevansa mukana oopperassa.

Ihmepoika A oli kaikin tavoin hurmaava. Kansallisoopperan väki jakaa lavan lasten kanssa niin, että molemmat saavat runsaasti tilaisuuksia esitellä kykyjään. Palefacen kirjoittama tarina oli erityisesti mieleeni.

"Pieni pakolaispoika menettää vanhempansa ja päätyy Suomeen. Poika on saanut isältään maagisen soittimen jolla ajan voi pysäyttää. Koulussa hän kohtaa koulukiusaajan ja suomalaiset ennakkoluulot. Koulun talonmies pitää pojan puolia ja kotitalousopettaja opettaa maailman monimuotoisuudesta. Mitä tapahtuu kun koulu uhataan sulkea? Onko talkkari ihastunut köksän opeen? Miten kaikki päättyy?"

Kaikkien mieleen tarina ei kuitenkaan ollut sillä Kokoomuksen ja Perussuomalaisten nuorisojärjestöt älähtivät siitä miten "lapset laitetaan tekemään vasemmisto-oopperaa". Ooppera on koulutuksen ja ihmisten hyväksynnän puolella, joten sitä pidettiin epäsopivana viestinä lapsille. Paleface sanoo oopperasta:

"Ihmepoika A on tarina yksin maahan tulleesta alaikäisestä turvapaikanhakijasta, joka muuttaa kaiken. Ooppera ruotii muun muassa ennakkoluuloja ja leikkauspolitiikkaa. Lisäksi pohditaan sitä voiko olla meitä ilman heitä. Tarinan opetus on, että ilman mielikuvitusta mikään ei onnistu."

Pikkujäbälle kokemus oli positiivinen ja tämä tuli meille vanhemmille jopa vähän yllätyksenä. Jos tämä on vasemmiston propagandaa, niin otan sitä mielelläni lisää kouluihin. Toisista välittäminen ja koulutusleikkausten kritisoiminen hauskalla ja älykkäällä tavalla ovat asioita, jotka antavat lapsille ajattelemisen aihetta ilman, että se olisi automaattisesti jonkin tietyn ideologian tuputtamista.

Iso kiitos Kansallisoopperalle tästä mahdollisuudesta, jonka jo 20 000 oppilasta on saanut viimeisen 16 vuoden aikana. Lisätietoa oopperasta löydät Kansallisoopperan sivuilta täältä.

Käy hei seuraamassa minua myös näissä!

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

MUSIIKKITimo Hietala LIBRETTOPaleface OHJAUSRiikka Oksanen LAVASTUS, PUVUTAnna Kontek VALAISTUSVesa Pohjolainen

Kuvat: KansallisoopperaViimeinen kuva: Lukupino

Sibafest järjestettiin seitsemännen kerran 27.1. - 3.2.2018 Musiikkitalossa. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian toimintaa esittelevä festivaali käänsi tänä vuonna katseensa ja korvansa sadan vuoden taakse teemalla #kansalaisrauha. Vuoden 1918 kansalaissota on ollut esillä monella eri kulttuurillisella kentällä ja Sibafestin pyrkimys kääntää sodan tapahtumat rauhan rakennusaineeksi on innostava.

Sibafest 2018 alkoi suurella perhepäivällä, jossa festivaalin taiteellinen johtaja Atso Almila ilahdutti mörkönä. Tämä myös julisti Youtubessa Kansalaisrauhan vuodelle 2018:

Almila sanoo Sibafestista:

"Se ottaa kantaa, koska satavuotinen kaari vuoden 1918 kansalaissodastamme vaatii sitä. Meidän täytyy ymmärtää tuon ajan historiallisia tapahtumia, mutta osata kääntää kipu ja hätä rauhan rakennusainekseksi. Kuinka tarpeen #KANSALAISRAUHA onkaan tänään, kun tätä tekstiä kirjoittaessaan joutuu olemaan epävarma siitä, mitä huominen tuo tullessaan?"

Ohjelmassa oli myös muun muassa nykymusiikkia, paneelikeskusteluja, laaja katsaus Oskar Merikannon tuotantoon, Murhaballadeja, Jazzia ja paljon muuta. Koko ohjelman voit lukea täältä.

Esimerkiksi Sotilaan tarina yhdisti festareilla teatteria ja musiikkia. Teatterikorkeakoulun oppilaat yhdistivät voimansa Sibelius-akatemian kanssa tuodakseen lavalla Igor Stravinskyn klassikon, joka sävellettiin keskellä ensimmäisen maailmansodan myllerrystä.

Sotilaan tarina. Taideyliopisto 2018. Kuva: Heikki Tuuli

Ensimmäinen oma Sibafestin kokemukseni oli Vuonna 1918 lakkautettujen sotilassoittokuntien saloja. Nimi paljastaakin oleellisen. Pääsin kuulemaan teoksia niin punaisten kuin valkoistenkin sotilassoittokuntien arkistojen kätköistä. Sibelius-Akatemian puhallinorkesterinjohdon luokan harjoitusorkesteri ja puhallinorkesterinjohdon opiskelijat muodostivat perinteisen vaskiseitsikon, jonka historiasta pääsimme myös kuulemaan mielenkiintoisia yksityiskohtia konsertin aikana.

Mieleen jäi erityisesti orkesterin ja laulaja Taavi Oramon esittämä Työväen marssi, joka onnistuu edelleen tuottamaan minulle kylmät väreet. Oli kuitenkin ilo kuulla samassa konsertissa molempien puolten lauluja, niin punaisten kuin valkoistenkin. Tämä viestii siitä, että olemme ehkä viimein kulkeneet tarpeeksi kauas historiassa, että voimme keskittyä eri puolten samankaltaisuuksiin erottavien tekijöiden sijasta.

Päätöskonsertti 3.2. oli sitten se toinen kokemukseni, jonka pääsin paikan päällä kokemaan. Kuulimme ensin Leevi Madetojan (1887 - 1947) Sinfonia nro 2, joka otti säveltämisvaiheessa ennalta arvaamattomia suuntia, ensin maailmansodan ja sitten sisällissodan vuoksi. Madetojan Yrjö-veli teloitettiin punaisten toimesta ja läheinen säveltäjäkollega Toivo Kuulan taas tappoivat valkoiset jääkäriupseerit. Teosesittelyssä kerrotaan sinfonian olleen "aina merkittävä suomalaissävellys, joka pystyi tulkitsemaan sisällissodan aiheuttamia tunteita syvällisessä ja yleispätevässä muodossa".

Madetojan sinfonia nousi itselleni Sibafestin merkittävimmäksi kokemukseksi, mutta veti päätöskonsertin toinenkin puoliaika helposti mukaansa. Sauli Zinovjevin (s. 1988) Die Welt - Ein Tor -sellokonsertto soi kauniisti ja sellisti Sirja Nironen (s. 1992) näytti mitä nuori taiteilija voi tehdä vanhalla (s. 1903) sellolla.

Konsertin päätti Sergei Prokofjevin (1891 - 1953) Kohtauksia baletista Romeo ja Julia op. 64. Tunnistettava ja niin upea teos, joka myös sopi illan teemaan. Mikä muu tarina voisikaan kertoa yhtä hyvin kahtiajakautuneista ihmisryhmistä kuin Romeo ja Julia. Montaqueiden ja Capuletien taru heijastuu järjettömyydessään sisällissotaan ja tätä taustaa vasten musiikki puhutteli ihan uudella tavalla.

Sibafest päätöskonsertti on vielä kuunneltavissa Yle Areenassa täällä!

Pahvi-Atso

Lisää tietoa Sibafestista löydät festarien sivuilta täältä. Tämän vuoden bileet on käyty, mutta kannattaa olla valppaana taas parin vuoden päästä. Sibelius-Akatemiassa tehdään ihan huippuhyvää duunia ja Sibafest on energinen ja ainutlaatuinen tilaisuus päästä nauttimaan noista työn hedelmistä. Teemana #Kansalaisrauha oli mielestäni todella onnistunut. Se ei jäänyt vain ajatuksen tasolle, vaan koin festarissa tapahtuneen eräänlaista siltojen rakentamista erilaisten ideologioiden välille. Odotan innolla mitä ensi kerta tuo tullessaan.

"On hurmemailla marjat hurmeiset, kuin ruusutarha hehkuu veripellot, ja halki ilman kuulaan sielunkellot soi pylvästemppeleistä korpien."
-L.Onerva

Käy hei seuraamassa minua myös näissä!

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Orion. Kuva: kavi.fi

Helsingin pienet elokuvateatterit yhdessä osoitteessa on vähän niinkuin sellainen kulttuuriteko. Sitä sanaa käytetään ehkä turhan paljon, mutta onhan tää nyt vähintään aika siistiä. Pienien leffateatterien tarjontaa on joskus aika tuskallista selailla miljoonassa avoimessa selaimessa ja nyt ne löytyvät kätevästi yhdestä paikasta.

Mistä siis? No Facebookista täältä ja vielä lyhyemmin varsinaisesta leffakalenterista täältä. Leffateattereista listattuina löytyvät muun muassa Andorra, Kino Engel, Kino Helios, Kino K-13, Korjaamo Kino, Orion, Riviera ja WHS Teatteri Union. Kalenteri on superkätevä ja Facebookin kautta jaossa on vielä vinkkejäkin.

Itse olen erityisesti Orionin ystävä, mutta Helsingin leffatarjonta on muutenkin rikasta. Vaikka Finnkinon jättimäiset penkit ja sinällään ihan ok leffatarjonta houkuttelevatkin, niin ei se vedä vertoja pienten, vanhojen teatterien romantiikalle.

Leffakalenterin on luonut Timo Paananen.
http://www.leffakalenteri.info

Käy seuraamassa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Å-fest on Porvoolainen sarjakuvafestivaali, joka järjestetään jo neljättä kertaa lauantaina 10.2.2018. Tämän vuoden teemana on Sukupolvet ja festarit ovat siirtyneet keskustasta Taidetehtaalle. Enpä voisi parempaa tilaa sarjisfestareille keksiäkään.

Suomalainen sarjakuva elää nyt ihan mahtavaa kautta, josta kovin moni ei kuitenkaan ole edes tietoinen. Tekijöitä ilmestyy koko ajan lisää ja sarjakuvien taso on kansainvälisestikin korkealaatuista. Tämänkaltaiset tilaisuudet ovat ainutlaatuinen tapa tutustua laajemmin sarjakuvien kulttuuriin.

Mitä siis Å-fest tuo tulleessaan? Noh.. esimerkiksi SmÅ-festin, jonka myötä Porvoo täyttyy pienillä satelliittinäyttelyillä.

Sarjakuvabasaari on omia suosikkejani, vaikka tekisikin aina mieli vähän shoppailla liikaa. Sieltä löytyy divareita, kustantamoita ja etenkin niitä upeita pienlehtiä (joita usein myyvät taiteilijat itse eli muista pyytää signeerauksia).

Kustantajadeiteillä voi käydä juttelemassa sarjiskustantajien kanssa tai vaikka näyttämässä näille omia töitään.

Tietysti ohjelmassa on myös laaja kattaus paneelikeskusteluja ja taitelijoiden haastatteluja. Näihin kannattaa perehtyä sillä keskustelunaiheet ovat tänäkin vuonna ajankohtaisia.

Koko ohjelma on luettavissa Å-festin sivuilla täällä.

Jos jotain tärppiä pitäisi festareilta erityisesti nostaa esiin, niin Aulikki Oksasta (1944) en missaisi. Tämän runoista on laadittu useita taistolaislauluja, joita henkilökohtaisesti ihannoin suuresti. Å-festien aikana julkaistaan Oksasen tuore sarjakuva Outojen kieli, joka on Täysi Käsi Oyn kustantama läpileikkaus Oksasen sarjakuvatuotantoon 40 vuoden ajalta. Taidetehtaalla on 9.2. - 4.3.2018 nähtävissä myös Aulikki Oksasen ja virolaisen Priit Päärnin näyttely.

Porvoosta on tullut melkoinen sarjakuvakaupunki ja tästä voi olla ylpeä. Kannattaa tulla pidemmältäkin poikkeamaan.

Katso myös:

Å-fest sarjisfestareilla puhuttiin sananvapaudesta

Å-fest 2016

Å-fest 2017 teemana Rajat

Käy seuraamassa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Sarjakuva-Finlandia jaetaan Tampere kuplii -sarjakuvafestivaalin yhteydessä 23.3.2018. Finalisteista voittajan valitsee itse avaruuden herra Esko Valtaoja ja palkintosumma on 5000 euroa. Ehdokkaita oli 54 kappaletta ja näistä karsiutui finalisteiksi seuraavat kymmenen sarjakuvaa:

Ulla Donner: Spleenish (Schildts & Söderströms)

"Vahva esikoisteos omalla varmalla ja raikkaalla ilmeellään. Tarina on sekä viihdyttävä että melankolinen, sillä punavihreän kuplan ja epäonnistumisen pelon kuvaus on todella osuvaa. Typografiaa ja tehokeinoja on käytetty taitavasti ja kerronnan rytmi on elävä. Omaelämänkerrallinen sarjakuva tiivistää tarkkanäköisesti graafisen sukupolven elämäntyylin ja ahdistuksen."

Roope Eronen: Jaiksfukin (omakustanne)

"Jaiksfukin yhdistää naivistista sarjakuvaa käsitetaiteelliseen julkaisuideaan: Aku Ankkaa etäisesti muistuttava lehti omaa nonsense-kieltään puhuvasta pikkuisesta ankasta on muistuma menneistä ajoista, jolloin lehdillä oli yleisönosastonsa, faniklubinsa ja muut palstansa. Erosen maailma on täysin omansa, jossain määrin oman pään sisäinen, mutta myös ennakkoluulottoman valloittava. Piirrosjälki on lapsellisen naiivia, mutta millä muullakaan tyylillä tällaista sarjakuvaa voisi piirtää?"

Harri Filppa: Kuolema meidät erotti (POKUTO)

"Oman parin kuolema tekee elämästä tyhjän, arjesta raskaan ja asioihin tarttumisen vaikeaksi. Onneksi hyvä ystävä löytyy kuuntelemaan ja tukemaan suuren surun ja murheen keskellä. Kuolema meidät erotti on oivaltava teos etenkin niille, joiden ystävä tai lähiomainen on menettänyt kaikista rakkaimpansa. Albumi kertoo, kuinka heille voi olla avuksi."

Pauli Kallio - Kyky Ahonen: Maalaispunkin täydennetty päiväkirja (Suuri Kurpitsa)

"Historiallisesti mielenkiintoinen ja tärkeä kirja. Teos on monella tavalla hyvin henkilökohtainen ja siksi se valottaa suomalaisen punk-musiikin historiaa mukaansatempaavalla tavalla. Mukana myös onnistunutta kuvausta elämästä pienellä paikkakunnalla 80-luvun Suomessa."

Kaisa ja Christoffer Leka: Imperfect (Absolute Truth Press)

"Taiteellisesti kunnianhimoinen kokonaisuus, joka kutkuttaa mielikuvitusta jo ennen kuin ensimmäistäkään sivua on avattu. Teos venyttää sarjakuva-formaatin rajoja mielenkiintoisesti sekä menneisyyden että tulevaisuuden suuntaan. Lekojen tyyli yhdistelee hienosti historiaa ja nykypäivää - yhteiskunnallisilla kommenteilla varustettuna."

Mika Lietzén: Jääkärit - Viisi kertomusta (Vaasan kaupungin museot)

"Lyhyesti ja selkeästi kuvattu nuorten miesten lähdöstä, matkasta ja kokemuksista Jääkäri-oppiin Saksaan ensimmäisen maailmansodan aikaan vuosina 1915-1918. Nuoret joutuvat koulutuksen ohessa myös sotaan. Pelko ja kuolema ovat läsnä, mutta joku rakkausromanssikin mahtuu reissuun."

Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti (Suuri Kurpitsa)

"Matilaisen sarjakuvaromaani käsittelee laajasti ja kunnianhimoisesti Suomen sisällissotaa, josta on tätä ennen tehty sarjakuvia vain vähän. Kirja seurailee kommunistipariskunta Hanna Malmin ja Kullervo Mannerin tarinaa sodan alkuvaiheista aina Stalinin terrorin alkamiseen asti 30-luvun Neuvostoliitossa. Luonnosmaista tyyliä ryydittää punainen lisäväri ja lisämausteena on käytetty vanhan neuvostoliittolaisen agitprop-taiteen klassisia teoksia. Matilaisen albumi muistuttaa ulkoasultaankin vanhan työväenliikkeen omia julkaisuja."

Antti Ollikainen: Flu 3 - Viimeiset aivastukset (Suuri Kurpitsa)

"Antti Ollikaisen Flu-trilogian päätösosassa nimetön tutkimusmatkailija seikkailee tällä kertaa pääasiassa vedenalaisessa maailmassa. Aivastukset rytmittävät tarinaa ja saavat aikaan käänteitä ja humoristisia tilanteita. Taidokas piirrostyyli ja oivaltava tarina. Laadukas sarjakuva joka sopii kaiken ikäisille ja kielisille."

Emmi Valve: Armo (Asema)

"Harvinaisen rohkea kuvaus pikkukaupungin kasvatista, jonka rakenneviat suistavat mielenterveysongelmiin ja masennukseen. Armo kuvaa myös tilannetta, jossa muiden - varsinkin miesten - suhtautuminen on omiaan synnyttämään ja lisäämään ahdistusta ja masennusta. Kuvien staattinen asettelu korostaa aiheen ahdistavuutta, vaikka samalla kuvat ovat täynnä ekspressionistisia värejä ja rajua viivankäyttöä. Voimaannuttavassa lopussa kuitenkin osoitetaan, että elämän ei tarvitse olla pelkkää ahdistusta ja masennusta, mistä todistaa myös itse teos."

Johanna Vehkoo - Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet (Kustannusosakeyhtiö Kosmos)

"Silmiä avaava teos internetistä ja nykypäivän arkistuneesta naisvihasta. Aihetta käsitellään vakavasti mutta kiihkottomasti ja konkreettiset esimerkit paljastavat raadollisen todellisuuden. Mukana on kuitenkin myös pieniä huumorin ja jopa toivon pilkahduksia, mitkä ovat tarpeen."

Suomalainen sarjakuva on ihan pirun hyvää ja karsinta on varmasti ollut vaikeaa. Valinta julkistetaan 23.3.2018 klo 11.00 Tampereen yliopiston Linnan-rakennuksen Väinö Linna -salissa (Kalevantie 5). Onnea kaikille ehdokkaille!

Käy seuraamassa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Madama Butterfly. Hiromi Omura. Kuva: Heikki Tuuli 2018

Madama Butterfly on usean oopperan ystävän lempilapsia ja yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Yoshi Oïdan ohjaus noudattelee Puccinin visioista yhtä varhaisimmista, jota Kansallisoopperassa ei ole ennen kuultu. Jälleen kerran ooppera vei minut totaalisesti pois todellisuudesta.

Madama Butterfly kertoo japanilaisesta naisesta Cio-Cio Sanista, joka rakastuu amerikkalaiseen upseeriin, Pinkertoniin. Naista kuitenkin kohdellaan kuin kauppatavarana tämän avioituessa amerikkalisen kera ja pian Pinkerton palaa kotimaahansa. Cio-Cio odottaa miestä palaavaksi ja kun tämä viimein saapuu, matkaseurana onkin toinen vaimo ja nämä haluavat viedä Cio-Cion synnyttämän lapsen pois. Loppu on tunnetusti traaginen vaikka tämä versio jättääkin tapahtumat totuttua avoimemmaksi.

Madama Butterfly. Kuva: Heikki Tuuli 2018

Yoshi Oïda on kertonut Madama Butterflyn olleen tälle pitkään unelmana ohjata. Jo 84-vuotias Oïda näki itse miten amerikkalaiset sotilaat hakeutuivat japanilaisten prostutioitujen seuraan ja tämä jätti muistijäljen.

Ohjaus onkin upea. Madama Butterfly kaikessa traagisuudessaankin on hienoa katseltavaa. Musiikki hiipii tajuntaan ja tämä on niitä oopperoita, jotka saavat muistamaan miksi sinne katsomaan etsiytyy aina uudestaan ja uudestaan. Yoshi Oïda sanoo:

"Oopperan ohjaamisessa on kyse siitä, että antaa musiikille tilaa ja päästää sen oikeuksiinsa, toteuttaa säveltäjän tahdon. Kaikki muu, ohjaus, lavastus, puvut ovat vain tukemassa musiikkia ja laulajia, joiden ei pidä olla osa lavastusta."

Yoshi Oïdan lapsuuden kokemukset tulevat mieleen kun Cio-Cio ottaa lavalla käteensä Amerikan lipun ja heittää sen vihoissaan maahan. Perään lentää kristinuskon risti Cio-Cion kaulalta ja tunnen vahvasti tämän kohtauksen vastarinnan osoituksena hallitsevan kulttuurin ylivoimalle.

Madama Butterflyn roolin laulanut Hiromi Omura sai ihoni kananlihalle. Tämän apulaisen, Suzukin, roolin laulanut Jenny Carlstedt nousi myös yhdeksi suosikeistani jotenkin niin herkällä tulkinnalla ja Pinkertonin roolin laulanut Mika Pohjonen taas toi upeasti esiin hahmon ällöttävän puolen. On versioita, joissa Pinkertonin rooli esitetään huomattavasti sankarillisempana, mutta totuus on vaikuttampi elementti myös taiteessa.

Hyeseoung Kwon ja Mika Pohjonen. Kuva: Heikki Tuuli 2018

Ooppera tulkitsee aina jollain tasolla ihmisyyttä, mutta tämä korostuu erityisesti Madama Butterflyssa. Kärsimys, toivo ja kuvitelmissa eläminen henkilöityvät Cio-Cion hahmossa ja kaikki tämä on kuin maagisesti kuultavissa Puccinin musiikissa.

Lisää tietoa teoksesta löydät Kansallisoopperan sivuilta täältä. Kannattaa myös muistaa 15.2. Stage24- ja HSTV -palveluissa nähtävä suora lähetys Madama Butterflysta.

Madama Butterfly. Kuva Heikki Tuuli 2018

MUSIIKKI

Giacomo Puccini

MUSIIKINJOHTO
Pietari Inkinen
OHJAUS
Yoshi Oïda
LAVASTUS
Tom Schenk
PUVUT
Thibault Vancraenenbroeck
VALAISTUS
Fabrice Kebour
Esitys nähty medialipulla

Käy seuraamassa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Piia Leinon Taivas on uutuus, joka koukutti tämän lukijan tuoliinsa ihan täydellisesti. Se on Helsinkiin sijoittuva tyylipuhdas dystopia, joka sisältää hyvin inhimillisen tarinan jakaantuneesta Suomesta ja ihmisistä, jotka koettavat löytää paikkaansa. Taivas oli vuoden 2016 Maailman laita -romaanikilpailun voittaja.

Piia Leino on helsinkiläinen STT:n toimittaja, joka sai kipinän kaunokirjallisuuden kirjoittamiseen viitisen vuotta sitten. Tämän ensimmäinen kirja oli nimeltään Ruma kassa, joka vaikuttaa monella tapaa melkoiselta vastakohdalta uuteen kirjaan verrattuna. Ruma kassa on ollut ainakin seuraavissa blogeissa käsittelyssä: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata ja Kirsin Book Club.

Piia Leino. Kuva: Mikko Rasila

Taivas kertoo Akselin ja Iinan elämästä vuoden 2058 Helsingissä. Oikeistolainen retoriikka, joka tänä päivänä velloo, on muuttunut todellisuudeksi, mutta vielä synkemmälläkin twistillä kuin voisi kuvitella.

Helsinki on muusta Suomesta irroitettu alue, eikä kukaan tunnu tietävän mitä sen ulkopuolella tapahtuu. Ulkomailta tulleet ihmiset ovat rajattu pois ja ihmiset ovat vaipuneet apatian tilaan, joka poissulkee kohtaamiset muiden ihmisten kanssa.

Seksuaalinen vietti tai tarve läheisyyteen eivät ole mitään kun tarjolla on Taivas. Yhtiön nimeltä Valo luoma virtuaalinen todellisuus, joka on parempaa kuin oikea todellisuus ikinä voisi olla. Ainakaan sieltä ei halua pois.

"Taivaassa ihme tapahtuu välittömästi joka ikinen kerta, tänäänkin. Rauha lipuu Akseliin jokaisen aistin kautta, lehdenvihreänä ja ruohontuoksuisena tai vitivalkoisena ja pakkasenkirpeänä, aina pohjimmiltaan samana. Akseli unohtaa ajan ja itsensä. Hän vain lepää olemassaolossaan, täydellisenä, vailla rajoitteita."

Mielenkiintoista on se miten kirjassa välillä käännetään katse menneisyyteen. Sinne 2010-luvulle kun kaikki oli vasta alkamassa. Ihmisten kiinnostus toisiinsa hiipui hiljalleen ja äärioikeat elementit nousivat pinnalle. Tätä tekstiä kirjoittaessani kuulin, että natsit marssivat juuri Helsingissä liput liehuen. Pääministeri pohtii voisiko ihmisten terveystiedoista tehdä kauppatavaraa. Ilmastonmuutosta pidetään hälyttävän monella taholla huijauksena ja ahneus voittaa ajatukset tulevaisuudesta. Ihmisyys säröilee ja Taivaan kaltainen pakopaikka voisi varmasti monelle tuntua hyvältä pakopaikalta.

"Silmiinpistävintä menneisyden ihmisissä on maaninen vimma, jolla he halusivat omistaa, tuhota, kuluttaa toisiaan ja maailmaa."

Kirja pohtii mitä tapahtuu jos ihmiset tulisivat takaisin kaduille. Tämä kysymys ei kuulu vain tulevaisuuteen vaan sitä voi jo pohtia nyt. Tiedämme ketkä siellä tällä hetkellä marssivat, mutta tulevaisuus olisi vielä meidän käsissä. Halusi sitä sitten olla Taivaassa tai Tolkun Ihminen, niin valinta se aina on historiassa, joka tuntuu usein toistavan itseään.

"Veitsi takertuu sipulin pintakalvoon ja Jalo tajuaa, että se olisi aika teroittaa. Veitsi on kai isovanhempien aikainen, he leikkasivat sillä jo ennen Taivaan syntyä. Jalo hipaisee peukalollaan veitsen terää ja miettii ihmisen lihan hetkellisyyttä. Ihminen kuvittelee hallitsevansa tavaroita, vaikka oikeasti ihmiset vain vaihtuvat tavaroiden ympärillä."

Lopuksi haluan jakaa pienen haaveeni tämän kirjan suhteen. Kuvitelkaa kuinka elokuva alkaa. Harmaa Helsinki vuonna 2058, Matti Pellonpää ja Kati Outinen nuorena Aleksina ja Iinana kohtaavat paratiisin varjoissa. He rakastuvat tyhjän Kallion kaduilla, mutta Taivas vetää puoleensa. Scifi ja suomalainen rappioromantiikka yhdistyvät kauniin flegmaattisena kokonaisuutena.

Okei, näyttelijävalinnat eivät ehkä enää olisi mahdollisia, mutta näiden tilalle vaikka Ylermi Rajamaa ja Marja Salo. Ohjaajaksi Aki Kaurismäki. Näen jo mielessäni tämän elokuvan.

"Todelliset paratiisit ovat aina jaettuja, yhdessä rakennettuja."

Piia Leino, 2018, Taivas, Kustantamo S&S, ennakkokappale

Käy seuraamassa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Jouko Puolanto ja Katja Peacock Kuvaaja : Aki Loponen, Pictuner Oy

Virkavalta on Riihimäen teatterin uusi näytelmä, jossa pohditaan poliisin asemaa tulevaisuudessa, ajoittain vähän kipeänkin ajatusleikin kautta. Piia Peltolan ohjaama dystopia alkaa kuin perinteinen farssi, mutta ottaa pian hyvinkin kantaaottavia ja paikoin tarkkanäköisiä käänteitä.

Riihimäen teatteri on osoittanut olevansa monipuolinen teatteri, jonka saliin istuessa ei ikinä voi ihan tietää mitä nyt on tulossa. Virkavaltakin oli sellainen näytelmä, joka pääsi vähän yllättämään.

Esitys alkoi tavalla, joka laittoi odottamaan melko perinteistä komediaa. Jonnakaisa Risto ja Jouko Puolanto olivat harjoittelijan ja esimiehen asemissa poliisiasemalla, jonka asiakkaina olimme me, koko yleisö odotushuoneena.

Jonnakaisa Risto ja Jouko Puolanto Kuvaaja : Aki Loponen, Pictuner Oy

Riston ja Puolannon yhteistyö löi kipinää ja näiden komedia jaksoi hauskuttaa koko näytelmän alun. Myös Maija Siljander vakuutti asemalle marssivana asiakkaana. Tämän passinhakeminen muuttui pian ihan järkyttäväksi matkaksi toimimattoman byrokratian maailmaan.

Näytelmä kysyy: "jos annamme julkisen sektorin romahtaa, millainen poliisilaitos meille jää?" Vastaukseksi annetaan synkkä kuva, jossa julkinen sektori on vain pakolla ylläpidetty, tehoton laitos, jolla ei ole keinoja kilpailla "hyvinvointipalveluja" tuottavien virtaviivaisten yritysten kanssa.

Kuten todellisuudessakin, niin myös näytelmässä tämä tuottaa väliinputoajia. Ihmisiä, jotka jäävät palvelujentuottamisen uhreiksi. Nämä esitettiin stereotyyppeinä, jotka olivat toki tunnistettavia, mutta yleisön nauraessa oli pakko ajatella lyödäänkö tällä huumorilla nyt ylös- vai alaspäin. Huomion kohdistaminen epäkohtaan on aina kunnioitettava tavoite joka tapauksessa.

Riihimäen nuorisoteatterin Matias Löfberg, Alli Paajanen ja Julia Tanhula osoittivat tulevan sukupolven olevan voimissaan. Farssista inhorealismiin mentiin ihan nollasta sataan eikä lavaa todellakaan pelätty ottaa haltuun. Jälleen kerran Katja Peacock oli monella tapaa pieni helmi näytelmässä pelokkaana hahmona, joka ehdottomasti näyttäytyi yhtenä järjestelmän uhreista.

Hieman sekava esitys jätti paljon kysymyksiä, tarjosi muutamia hienoja hetkiä liiankin tutun byrokratian parissa ja sai pohtimaan teatterin roolia yhteiskunnallisena keskustelijana. Ehdottomasti keskustelu ei ainakaan ole ollenkaan väärässä tilassa lavalla.

Matias Löfberg, Julia Tanhula ja Alli Paajanen Kuvaaja : Aki Loponen, Pictuner Oy

Lisää tietoa näytelmästä löytyy Riihimäen teatterin sivuilta täältä. Teatteri ei suosittele esitystä alle 12-vuotiaille ja tähän mielipiteeseen yhdyn minäkin. Esitys on erilainen, ajoittain todella hauska, mutta myös varmasti usealle ahdistusta herättävä. Jälkimmäinenkään ei välttämättä ole kuitenkaan huono juttu.

Ohjaus: Piia Peltola

Dramaturgia: Tarleena Laakko

Lavastus: Sari Paljakka

Pukusuunnittelu: Susanna Suurla

Valosuunnittelu: Sami Rauhala

Äänisuunnittelu: Kari Paukola

Tuotanto: Riihimäen Teatteri Oy

Yhteistyössä: Riihimäen Nuorisoteatteri

Esitys nähty kutsuvieraana

Näyttelijät: Katja Peacock, Jouko Puolanto,

Jonnakaisa Risto, Maija Siljander.

Avustajat Riihimäen Nuorisoteatterista: Matias Löfberg,

Alli Paajanen, Julia Tanhula.

Käy seuraamassa minua myös näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Ruokarouvan tytär on suositun kirjasarjan viides osa, joka sai kantaesityksensä Kouvolan teatterin lavalla 8.2.2018. Näytelmä seuraa Kirstin elämää 20-luvulla ja käsittelee tarinassaan ajan naisten asemaa. Tarinassa liikutaan Helsingistä Pariisiin runojen, viinin ja piknikkien maailmassa, joka on mukavan satumainen ja nostalginen.

Kirjailija Enni Mustonen on itse dramatisoinut Sini Pesosen ohjaaman näytelmän. Ihan ensin täytyy varmaan sanoa, että Emma-Sofia Hautala oli todella nappi valinta Kirstin rooliin. Tästä jotenkin huokuu sitä 20-luvun pirteää ja virtaviivaista henkeä, jota olen kaikista niistä lukemistani kirjoista hengittänyt (kyllä, se ajanjakso on tehnyt minuun suuren kulttuurillisen vaikutuksen).

Kirsti ja tämän Alli-sisko (Elina Ylisuvanto) kiertävät Suomea ja Alli lausuu lavalla runoja. Tulenkantajat loivat osaltaan uutta maailmaa ja vaikuttivat suoraan myös siskosten elämään. Allin traaginen kohtalo kuitenkin vetää Kirstin elämän tolaltaan.

Kirsti lähtee Pariisiin ja päätyy itse Coco Chanelin muotitalon huomaan töihin. Uusi eurooppalainen nainen on syntynyt ja tämä näkyy myös Kirstissä. Äidin tuella tämä valitsee yliopiston töiden perheen sijaan ja Pariisissa tästä kehkeytyy todellinen flapper-girl.

Rebecca Viitala ja Emma-Sofia Hautala. Kuva: Timo Tuviala

Ruokarouvan tytär oli todella viihdyttävä näytelmä. Tulenkantajat olivat ilahduttavan näyttävästi esillä ja muun muassa Panu Poutanen Olavi Paavolaisena ja Rebecca Viitala Katri Valana olivat mahtavia. Valan tekstit loivat kuin teeman koko näytelmälle.

"Elää, elää, elää!Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,terälehdet äärimmilleen auenneina,elää ihanasti kukkien,tuoksustansa, auringosta hourien -huumaavasti, täyteläästi elää!"

(Katri Vala, Kukkiva maa)

Camilla Nenosen Art Deco -tyylinen lavastus toimi ja näytti suurelta vaikka loppujen lopuksi se oli melko pienellä saatu aikaan. Vaikka varsinaisesta musikaalista ei ollut kyse, niin laululla oli suuri rooli näytelmässä. Ilkka Kahrin vartavasten näytelmään säveltämät kappaleet olivat paikoin sanoituksiltaan vähän naiveja, mutta niin olivat paikoin tulenkantajien tekstitkin mielestäni ja hyvä niin. Laulut yltyivät välillä todellisiksi ilotteluiksi, jotka vetivät puoleensa voimakkaasti. Erityisen mieleenpainuvaksi koko näytelmästä jäi Panu Poutasen villi esiintyminen "Beduiini pelastaa" -laulussa Olavi Paavolaisena.

Kuva: Timo Tuviala

Naisten aseman muuttuminen itsenäisyyteen oli tuotu näytelmässä vivahteikkaasti esille. Vähän kuitenkin tuli lopulta tunne, että vanha kunnon "nainen löytää miehen ja pelastuu" -kuvio oli edelleen läsnä. Toisaalta kaikki oli Kirstin omaa valintaa. Unelmien seuraaminen oli se kantava teema ja tämä näkyi tunnelmassa. Näytelmässä kuljettiin läpi kepeän 20-luvun kuin sadun keinoin, mutta elämänhalua ja hurmiota viljellen tulenkantajien hengessä. Tämä jätti katsojalle hyvän mielen.

Lisää tietoa esityksestä löydät Kouvolan teatterin sivuilta täältä. Nyt jo vinkkailen myös, että Kouvolassa nähdään syksyllä eräs lempparimusikaaleistani. My Fair Lady! Voin jo kuvitella miten hienosti Emma-Sofia Hautala loistaa Ladyssa.

Emma-Sofia Hautala. Kuva: Timo Tuviala

Ohjaus: Sini PesonenDramatisointi: Enni MustonenSävellykset & laulujen sanat: Iikka KahriKoreografiat: Maija NurmioLavastus: Camilla NenonenPukusuunnittelu: Laura DammertValosuunnittelu: Esa KurriÄänisuunnittelu: Antti HelinevaRooleissa: Emma-Sofia Hautala, Elina Ylisuvanto, Satu Taalikainen, Petteri Hautala, Panu Poutanen, Rebecca Viitala ja Jaana RaskiAvustajat: Netta Herranen, Janika Holm, Eemeli Kujala, Maria Tupala ja Tiina WinterEsitys nähty kutsuvieraana

"Mitä siitä, että kuolema tulee!Mitä siitä, että monivärinen ihanuusvarisee kuihtuneena maahan.Onhan kukittu kerta!On paistanut aurinko,taivaan suuri ja polttava rakkaus,suoraan kukkasydämiin,olemusten värisevään pohjaan asti!"

Käy seuraamassa minua myös näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Vegemessut veti Kaapelitehtaalle yli 8000 ihmistä 24. - 25.2. ja täyteen pakattunakin messuhallissa oli ihan mahtava tunnelma. Ehkä vegeruoka tekee vain ihmisistä iloisempia. Olin itse messuilla sunnuntaina ja kaiken mielenkiintoisen informaation keskelläkin päällimmäiseksi jäi mieleen kaikki ne herkut.

Söin pizzaa, vöneriä, jätksiä, smoothieita, falafelia, papupihvejä ja vaikka mitä vegaanisia makupaloja. Ilman lihaa nyt neljä kuukautta eläneenä, nämä herkut tosiaan maistuivat. Oma maku on muuttunut paljon, mutta vielä erilaiset uudet ideat ovat hakusessa. Onneksi ruokakulttuuri on muutoksessa ja Vegemessujen kaltaiset tapahtumat ovat tästä merkkinä. Lihan pois jättämiseen ei ole enää syynä vaikeus.

Jokaiselle -valmisateriat ovat olleet henkilökohtainen pelastaja einesmarkkinoilla. Etenkin Tikka Masala on ihan törkyhyvää.

Vegemessut alkoivat suhteellisen pienestä ideasta, mutta kysyntä oli selkeästi suuri. Tapahtuma kasvoi välittömästi tuhansien ihmisten vaellukseksi, joka vaati tänä vuonna Kaapelitehtaan isommat tilat ja nähtäväksi jää riittävätkö nekään ensi vuodelle. Myös elokuun ensimmäinen lauantai kannattaa järjestäjien mukaan jo merkitä kalenteriin "jos hyvä ruoka ja kesäinen Helsinki kiinnostavat".

Jono sisään kasvoi välillä pitkäksi, mutta sekään ei tuntunut haittaavan ketään

Vegemessujen takana hääräävät Karry Hedberg ja Suvi Auvinen ovat etulinjassa muuttamassa suomalaista ruokakulttuuria. Vaikka vain prosentin verran maasta lukeutuu kasvissyöjiksi, niin muutos on ollut huomattava. Suvi Auvinen sanoo:

"On selvää, ettei vege ole pienen piirin puuhastelua, vaan aihe joka koskettaa kaikenlaisia ihmisiä. Muutamia vuosia sitten olisi ollut mahdotonta kuvitella, että Helsingissä voidaan järjestää täysin vegaaninen tapahtuma, joka kerää tällaisen yleisömäärän! Muutos on ollut todella nopeaa. Kasvisruoasta on tullut kysymys, joka on noussut ruokakeskustelun keskiöön. Uskomme vakaasti, ettei kyseessä ole ohimenevä trendi, vaan pysyvä muutos ruokakulttuurissa."

Vegefirman Karry Hedberg ja Suvi Auvinen. Kuva: Elina Innanen

Vegemessujen lavalla kuultiin monia puheenvuoroja ja itse olisin voinut viettää yleisössä vaikka koko viikonlopun. Aiheina oliva muun muassa eläinten asema yhteiskunnassa, ilmastonmuutos, Mark Postin ideoita "keinolihasta", vegaanihaaste ja paljon muuta.

Kuuntelin esimerkiksi Liikkujan kasvisruokavalio -kirjan kirjoittaneen Jussi Riekin ajatuksia vegaaniruokavaliosta liikkujille ja tästä aiheesta puhui myös yksi maailman vahvimmista ihmisistä ja veganismin puolestapuhuja Patrik Baboumian.

Jussi Riekki lavalla

Erityisen mielenkiintoinen oli sosiologi Salla Tuomivaaran puheenvuoro, jossa kysyttiin: miksi väitämme ettei ihminen ole eläin? Yhteiskuntatieteissä eläin on ollut lähes näkymätön aihe lukuunottamatta esimerkiksi Edward Westermarckin yllättävän moderneja ajatuksia suhteestamme eläimiin ja miten asetamme ihmisen aina yläpuolelle. On kuitenkin kyseenalaista miten tämä ajatusmalli tosiaan kestää tarkempaa tutkimista. Odotankin innolla olisiko Tuomivaaralla ehkä tulevaisuudessa tulossa vaikkapa kirjaa aiheesta.

Salla Tuomivaara

Lavalla myös jaettiin Suomen ensimmäiset VegeAwards -palkinnot. Voittajat olivat:

Paras uusi tuote: Vöner
Paras kasviproteiini: Härkis
Paras eines: Vihis
Paras maito: Oatlyn iKaffe
Paras somekanava: Vegaanituotteet.net
Paras brändi: 3 kaveria
Paras jäätelö: 3 kaverin suklaa & pähkinäkinuski

Itse maistoin ensimmäistä kertaa Vöneriä messuilla ja se on muuten todella hyvää. Vihikset ovatkin kuuluneet ruokavalioon pitkään ja Härkis samoin. 3 kaverin jäätelön voitto taas ei ollut iso yllätys. Sen verran onnistunut tuote on kyseessä.

Paras somekanava. Vegaanituotteet.net

Tuplavoitto. Paras jäätelö ja paras brändi. 3 kaveria.

Paras uusi tuote. Vöööööneriä!

Vegaaninen elämä siirtyy hiljalleen pois marginaalista ja toivon, että tämä johtaa tiettyyn läpinäkyvyyteen niissä rakenteissa, jotka muodostavat suhteemme eläimiin. Kasvissyöntiin voi löytyä motivaatiota niin ilmaston, talouden kuin terveydenkin suhteen, mutta jo eläimille aiheutettu kärsimys tulisi olla seikka, joka saa edes ajattelemaan omaa kulutusta.

Eläin on kuitenkin totuttu näkemään jonain täysin erillisenä olentona suhteessa ihmiseen. Toivon, että jokin päivä katsomme taaksepäin historiassa tähän päivään ja näemme miten absurdia oli aiheuttaa toisille kanssaeläjille niin tarpeetonta kärsimystä, ennen niiden syömistä, kuin me nyt aiheutamme.

Lisää tietoa Vegemessuista löytyy näiden sivuilta täältä. Kannattaa myös katsoa Vegemessujen keräämä lista vegaanisista paikoista MyHelsingissä täällä.

Yli 60 näytteilleasettajaa ja 7 ravintolaa loivat pohjan hyväntuulisille ja herkullisille messuille ja odotan tosi paljon jatkoa tälle. Oli kiva hetki kun pääsi nostamaan käden ylös muiden kanssa, kun lavalta kysyttiin ketkä täällä laskevat itsensä kasvissyöjäksi. Tähän jengin tuntuu hyvältä kuulua. We are winning!

Täytyy vielä hehkuttaa Spiron jäätelöä

Niin hyvää!

Käy seuraamassa Lukupinoa myös näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Selaamo on uusi kanava käytetyille kirjoille. Kyseessä on sovellus, jonka kautta voi helposti harventaa oman kirjahyllynsä sisältöä ja tietty löytää uusia aarteita tilalle. Kirjat ovat kavereita ja kannatan kaikkia pyrkimyksiä etsiä niille uusia koteja.

Niinpä kysyin Selaamon Aleksi Immoselta mistä Selaamossa on kyse.

Mistä idea lähti?

Idea lähti siitä, kun tulin puolen vuoden Pohjois-Espanjan surffimatkan jälkeen tyhjään kotiini ja lysähdin sohvalle. Koti oli muutoin tyhjä ja hiljainen mutta edessäni näkyi täpötäysi kirjahylly.

Aloin vaan miettimään, että miksi ihmeessä säilytän kirjoja vain istumassa kirjahyllyssäni tyhjänpanttina. Eihän siinä ole mitään järkeä.

Sitten aloin miettimään, että mitenköhän monta muuta kirjahyllyä istuu Lauttasaaressa, ihmisten kodeissa, täpötäysinä ja tyhjänpantteina.

Juttelin tästä ajatuksesta Tuomakselle (yksi perustajista), kun tavattiin kahvilla myöhemmin viikolla ja Tuomas tuttuun tyyliinsä innostui aivan mielettömästi ideasta, että mitä jos rakennettaisiin äppi, jonka avulla ihmiset voisivat nähdä mitä toisten ihmisten/naapureiden kirjahyllyissä olisi ja näitä kirjoja voisi sitten vaihdella. Alettiin sitten selvittelemään asiaa ja opittiin mm. että ainut laillinen tapa toteuttaa tämä meidän visio on, jos ihmiset myyvät kirjoja toisilleen. Pyydettiin mukaan sitten pari muuta kaveria ja ruvettiin yhdessä rakentamaan iltaisin ja viikonloppuisin.

Millaista yhteistyötä kirjaharrastajien kesken on tehty?

Ennenkuin aloimme rakentaa sovellusta juttelimme ihmisten kanssa, jotka ostavat ja myyvät kirjoja facebookissa. Otin yhteyttä varsinkin "KIRJAKIPPIKSEN" jäseniin ja kirjoitin haastatteluista muistiinpanot, joita me sitten yhdessä analysoimme. Teimme noin 10 haastattelua ja paljon yhteistä reflektointia ennenkuin aloimme kehittämään. Sitten jokainen rupesi omalta osaltaan selvittelemään mitä kaikkia keinoja meillä olisi käytössä, jotta saataisiin reipas parannus siihen miten kirjoja ostetaan ja myydään.

Kun julkaisimme ensimmäisen prototyypin joskus syys/lokakuussa esittelimme sitä niille ihmisille, joita olimme aluksi haastatelleet ja aloimme keräämään lisää ideasta innostuneita ihmisiä kokeilemaan Selaamoa ja antamaan palautetta Selaamosta. Olemme aika pitkälti tuota sykliä noudattaneet tähän päivään asti: jutellaan ihmisten kanssa mitä ongelmia he havaitsee --> rakennetaan ratkaisu ja esitellään sitä ihmisille --> tehdään korjauksia kommenttien perusteella ja niin edespäin. Nyt kehittäjäpiirissämme on jo melkoisesti ihmisiä ja tullaan jatkossakin tekemään palvelu avoimesti käyttäjien kanssa.

Millaisia muutoksia haluaisitte nähdä nykyisessä tavassa kuluttaa kirjoja?

Me koetaan ajatus kaupungista, joka on täynnä minidivareita ihan mielettömän innostavana. Vähän niinkuin eläisi suuressa kirjastossa ja ne hyllyt ympäröivät kaikkialla missä kuljet. Lisäksi ne hyllyt ovat käden ulottuvilla, taskussasi.

Toinen muutos kirjojen kulutukseen liittyen, mitä haluttaisiin nähdä, olisi se, että ihmiset voisivat helpommin löytää ja nauttia kirjoista ja kirjojen maailmasta. Elikkä me tullaan tuomaan tohon sovellukseen todella innovatiivisia ominaisuuksia, joita ei ole hirveästi vielä missään nähty. Lisäksi me tullaan tekemään lukijan omasta ympäristöstä/yhteisöstä merkityksellinen lukukokemuksen kannalta (tästä lisää julkaisun yhteydessä).

Kolmas vähän niinkuin ylätason motivaattori on se, että me uskotaan hyvin vahvasti siihen, että meidän yhteiskunnan on muututtava resurssitehokkaaseen suuntaan ja se tulevaisuus johon me ollaan menossa koostuu Selaamon kaltaisista personalisoiduista osto/myyntialustoista. Nämä sovellukset on rakennettu ihminen keskiössä. Selaamo tulee olemaan osa samankaltaisten sovellusten tilkkutäkkiä ja me halutaan olla mukana nopeuttamassa kehitystä tähän suuntaan.

Kirjallisuus ja tarinat ovat ikuisia, mutta kirjoilla esineenä on usein oma elinikänsä. Toivon, että Selaamo kasvattaa osaltaan tuota elinikää hieman lisää. Muita hyviä keinoja on tarkastella ahkerasti bookswapping-hyllyjä esimerkiksi kirjastoilla ja laittaa myös omia kirjoja sitä kautta kiertoon. Divareita käyttäkkää ahkerasti! Ne ovat hiljalleen katoavaa perinnettä ja divareista saa usein kirjojen lisäksi hyvin asiantuntevaa palvelua.

Miten Selaamo siis toimii?

Selaamon avulla voit lisätä kirjasi myyntiin sekunneissa käyttämällä kirjaskanneria, joka löytää kirjan tiedot automaattisesti. Sinun ei tarvitse kirjoittaa muuta kuin hinta.

Löydät Selaamosta kaikki lähialueesi kirjahyllyt helposti ja nopeasti. Tutki muiden käyttäjien kirjahyllyjä ja osta suosikkisi.

Helsingin kantakaupungissa (myöhemmin myös muualla) sijaitsevien noutopisteiden avulla vältät postimaksut ja aikatauluongelmat. Voit halutessasi käyttää myös postia tai tavata kasvokkain.

Mikäli sinun pitää saada kirjat myyntiin nopeasti voit jakaa kirjahyllysi sisällön, Selaamon uniikilla jako-ominaisuudella, lähistölläsi oleville Facebook-kirpputoreille. Selaamo etsii kirpputorit puolestasi ja voit jakaa kirjasi sadoille tuhansille ihmisille suoraan selaamosta.

Tutustu Selaamoon täällä!

Käy seuraamassa Lukupinoa myös näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Oscar-gaala tulee taas ensi yönä ja jälleen kerran aion nautiskella herkkuja, ottaa etukäteen selvää ehdokkaista ja pilata unirytmini tämän takia (kutsun myös sinut mukaani alempana). Tänä vuonna en ole edes nähnyt paljon elokuvia ja useimmat ehdokkaista ovat itselleni tuntemattomia. Kyseenalaistan muutenkin palkinnon arvon sen nykymuodossa, joten miksi haluan taas valvoa?

Oscarit ovat vanhaa Hollywoodin perinnettä, joka alan muuttuessa entistä teollistuneemmaksi, muuttunut siinä mukana tietysti aina vain enemmän kaupalllisen koneiston muovaamaksi. Tämä tuskin on monellekaan enää edes epäselvää. Myös rakenteellinen rasismi ja seksimi vaivaavat seremoniaa ja tämän ainakin tulisi olla entistä selvempää suurille yleisöillekin.

Miksi siis nyt laitan herätyskelloa soimaan kello 1:15, jotta ehdin näkemään punaisen matonkin? Noh...

KUN MINÄ OLIN NUORI, meillä oli ihmisrotuna muutamia yhteisiä tv-tapahtumia. Suurin osa niistä keskittyi urheiluun ja ne eivät minua kiinnostaneet yhtään. Oscar-gaala oli se tapahtuma, josta pääsin nauttimaan samanaikaisesti miljoonien muiden ihmisten kanssa, vaikka sitten yksin pakastepizzan äärellä.

Nykyään on vaikea ajatella, että tv-tapahtuma olisi spesiaali yhteisen kokemuksen vuoksi. Tämä johtuu osaltaan siitä, että olemme nyt linkitettynä jatkuvaan tapahtumien virtaan sosiaalisen median kautta. Oscarit ovat edelleen yhteinen tapahtuma, mutta erona on se, että niin on kaikki muukin. Siis ihan kaikki tapahtumat omasta arjesta, uutisiin ja viihteeseen ovat nyt “yhteisiä tapahtumia” kun ne jaetaan reaaliajassa.

Ero yksityisen ja yhteisen välillä on murtunut ja henkilökohtaisesti minulle Oscar-gaala on keino nostalgisoida sitä aikaa kun yhteisillä tapahtumilla oli erityinen merkitys myös niiden harvinaisuudessa. En ole siis nähnyt yhtään ehdokasta, pidän koko gaalaa monin tavoin ongelmallisena, mutta haluan antautua sille lapselliselle ajatukselle yhtenäiskulttuurista, jonka luulimme vielä 90-luvulla olevan olemassa.

Ja onhan tuo oscar-valvominen hauskaa. Etenkin nyt kun voi lätistä ihmisten kanssa somessa ja kommentoida tapahtumia. Itse lätisen yöllä lähinnä Twitterissä, joten tervetuloa keskustelemaan täällä.

Olen valvonut oscareita aivan lapsesta. Ensimmäiset taisivat olla vuonna 89 tai 90. Siitä lähtien olen missannut ehkä kahdet oscarit livenä ja nekin katsonut sitten seuraavana päivänä. Rakastin elokuvia ja rakastan niitä edelleen. Tämä oli minulle Se elokuvan juhla ja muistan jännittäneeni esimerkiksi Goodfellasin, Dick Tracyn ja The Silent of the Lambsin puolesta.

Kuten urheilussa, niin oscareissakin iso osa hupia on hyvä kisastudio. Jakakaa siis omanne vaikka Twitterissä tai Instagramissa ja osallistukaa keskusteluun häpstääkillä #oscarit. Gaala näytetään suorana Yle Teemalta. Punainen matto alkaa puoli kahdelta ja itse gaala kolmelta aamulla.

Tule mukaan valvomaan ja keskustelemaan Twitterissä täällä!

Coralli-Perrot-Petipa: Giselle, Yimeng Sun. Kuva: Sakari Viika 2018

Giselle on romanttisen baletin klassikko, joka sai Suomen kantaesityksensä vuonna 1929. Kansallisbaletin lavalla nähdään nyt Cynthia Harveyn toteutus, jonka tämä toteutti alkuperäisen koreografian pohjalta Oslon baletille vuonna 2009.

Tiedättekö mikä tekee baletista niin vetovoimaisen taiteenlajin? Minä en ainakaan, mutta jotain lähes maagista siinä on. Tanssijat liikkuvat tavalla, joka on samaan aikaan todella luonnollista ja todella epäluonnollista. Liike on kaunista ja vangitsevaa tavalla, jota vain on niin vaikea kuvailla.

On ainakin selvää, että mikään suuri baletin asiantuntija ei tarvitse olla esityksestä nauttiakseen. Gisellen myötä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että baletti on enemmän tunteilla aistittava kuin järjellistettävissä oleva taiteen muoto.

Gisellen tarina on itsessään maaginen. Metsänvartija Hilarionin ihastuksen kohde Giselle, iskee silmänsä nuoreen talonpoikaan nimeltä Albrecht. Tämä on kuitenkin todellisuudessa naamioitunut aatelismies ja petoksen tullessa julki, Gisellen järki sumenee ja kiihkeän tanssin jälkeen tämä kaatuu kuolleena maahan.

Sekavaa menoa? Noh... Toinen näytös tuo lavalle wilejä, ennen häitään petettyjä kuolleita neitoja. Kuningattarensa johdolla neidot kutsuvat näitä pettäneitä miehiä tanssimaan kuolemaan asti ja Giselle ja Albrecht ajautuvat kauniiseen ja kohtalokkaaseen tanssiin.

Coralli-Perrot-Petipa: Giselle, Eun-Ji Ha, Florian Modan. Kuva: Sakari Viika 2018

Giselle on romanttisen suuntauksen baletti, jota voitiin kutsua myös nimellä ballet-fantastique, eli yliluonnollisia elementtejä sisältävä baletti. Näissä mystiset naishahmot aaveista keijuihin kiusoittelivat saavuttamattomina unelmina.

Tästä baletista voisikin melkein vetää suoran linjan nykyaikaisiin vampyyrileffoihin, joissa leikitellään mystiikan, kuoleman ja romantiikan välimaastossa. Jo slaavilaiset vampyyritarut olivat osaltaan innoittamassa Gisellen maailmaa.

Tämä maailma herää henkiin etenkin juuri siinä toisessa näytöksessä, jossa wilit valtaavat lavan ja kaiken sen kauneuden takaa on mahdollista aistia jotain niin herkullisen synkkää. Baletti ei ole lopulta niin etäistä taidetta kuin moni ehkä kuvittelee. Se puhuttelee tämänkaltaisten perustarinoiden kautta jotain hyvinkin tuttua meissä.

Kansallisbaletti ja se kaikki taito mikä sinne on pakkautunut, jaksaa kerta toisensa jälkeen yllättää. Olen usein kuullut miten baletti ja ooppera ovat liian kalliita käydä katsomassa, mutta kannattaa käydä vilkaisemassa niitä oopperan sivuja. Lippuja on oikeasti mahdollista saada hyvinkin edullisesti ja kyseessä ei todellakaan ole enää mikään eliitin taiteenlaji. Tai jos on, niin viekäämme se takaisin.

Esimerkiksi juuri Giselle toimii niin monella eri tasolla, että kaikille löytyy jotain. Gisellen roolin tanssiva Hanako Matsune loisti roolissaan sydäntäsärkevällä tavalla. David Walkerin lavastus oli juuri niin satumainen kuin toivoinkin. Etenkin se toisen näytöksen metsä ja se kuutamo tekivät vaikutuksen. Pidin siitä miten mikä tahansa kohta baletista toimisi upeana maalauksena.

Coralli-Perrot-Petipa: Giselle. Kuva: Sakari Viika 2018

Lisää tietoa baletista kannattaa käydä lukemassa Kansallisoopperan sivuilta täällä. Luvassa henkiolentoja ja romantiikkaa. Ei kannata missata.

KOREOGRAFIA

Marius Petipa

KOREOGRAFIA

Jean Coralli

KOREOGRAFIA

Jules Perrot

TOTEUTUS JA OHJAUS

Cynthia Harvey

MUSIIKKI

Adolphe Adam

MUSIIKINJOHTO

Philip Ellis

LAVASTUS, PUVUT

David Walker

VALAISTUS

James F. Ingalls

ROOLEISSA

Giselle: Hanako Matsune

Alrecht: Michal Krčmář

Hilarion: Tuukka Piitulainen

Myrtha: Abigail Sheppard

Bathilde: Petia Ilieva

Bertha/Gisellen äiti: Anna Konkari

Herttua: Jani Talo

Wilfried: Florian Sollfrank

Esitys nähty medialipulla

Käy seuraamassa Lukupinoa myös näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Emmi Valveen Armo on sarjakuva, jossa omakohtaisten kokemusten kautta on luotu pieni ikkuna masennuksen ja ahdistuksen valtaamaan elämään. Teoksen luettuani en osannut kirjoittaa siitä heti mitään. Tarvitsin aikaa päästäkseni siitä edes hitusen irti.

Emmi Valve (1984) on Porvoolainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja, jonka esikoisteos Sit kun sun naama räjähtää ilmestyi 2013. Uusi teos, Armo, ilmestyi 2017 ja nousi heti yhdeksi suosituimmaksi suomalaiseksi sarjakuvaksi viime vuodelta.

Armo on raadollinen, rehellinen ja synkkyydessäänkin upean näköinen teos. Sen sivuilta voi nähdä, että Valve ei ole pahemmin säästellyt itseään vaan vuodattanut hyvin kipeitä asioita ihmisten luettavaksi, ajateltavaksi ja varmasti monella myös arvosteltavaksi.

Kun mielenterveyden järkkymisestä kirjoittaa, sitä usein altistaa itsensä kritiikille, joka kumpuaa jostain sieltä pahimmista internetin syövereistä. Kun sarjakuvassa puhutaan kokemuksista kiusaamisesta ja väkivallasta, niin tuntuu jo valmiiksi pahalta se ilkeys mikä julkiseen keskusteluun on tullut normaaliksi.

Armon julkistustilaisuudessa Vanhan Porvoon viihtyisässä kellarikahvilassa Valve näyttäytyi kuitenkin hyvin itsevarman oloisena. Tämä kertoi olleensa iloinen sarjakuvan positiivisesta vastaanotosta ja itse iloitsin, että pääsin kerrankin julkkareihin kotikaupungissani. Porvoo onkin esimerkiksi Å-festin myötä profiloitunut jo jonkinlaiseksi sarjakuvakaupungiksi. Löytyypä täältä myös Emmi Valveen ja Pertti Jarlan luotsaama galleria Kreutz.

Emmi Valve

Armon tarina käy läpi Valveen matkaa aikuisuuteen masennuksen kourissa. Täyteen maalatut sivut kuvaavat sielunmaisemaa, jossa ihminen joutuu vaeltamaan raskaassa suossa. Painajaisia, väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja etenkin oman itsensä näkemistä epäkelpona.

On raastavaa nähdä miten toiselle ihmiselle tulee itsestä se pahin vihollisensa. Siksi tunsin lähes syyllisyyttä siitä miten kauniina pidin Valveen tapaa kuvata tilaansa visuaalisesti. Mutta se on ok. On mielestäni ok myös nauraa joskus tätä lukiessa. Valveen huumori on salakavalaa, mutta tarkkaa.

Tässä teoksessa teksti ja kuva ovat harvinaisen upeassa harmoniassa. Kumpikin toimisi yksinään, mutta lopputulos on nyt tosiaan enemmän kuin osiensa summa. Sänkyyn jumiutumista ei vain näytetä vaan se tuntuu. Tätä on kuitenkin mahdotonta yrittää kuvailla vaan teos täytyy kokea itse.

Kuvaukset avun hakemisesta saivat välillä vihan nousemaan pintaan. Tässäkin on teos, jonka toivoisin mahdollisimman usean mielenterveyspuolen ammattilaisen lukevan. Leimaantumisen pelko, vähättely ja byrokratin läpitunkemattomuus ovat todellisia ongelmia, joista moni ei kehtaa tai jaksa valittaa.

En halua spoilata tarinasta mitään, mutta lopulta ne pienet valonpilkahdukset olivat kuitenkin kaivattu ja myös tavallaan yhteensitova osa tarinaa. Sitä kaipaa tarinoihin masennuksesta. Perinteista tarinakaarta, jossa sairastutaan, podetaan tuskaa ja sitten parannutaan. Todellisuus ei tätä kuitenkaan aina tarjoa ja pidän myös Armossa siitä miten avoimeksi se tarinansa lopulta jättää.

Olen lukenut viime vuosina useita tarinoita masennuksesta. Esimerkiksi Pauliina Vanhatalon kirjasta Keskivaikea vuosi, Matt Haiginkirjasta Syitä pysytellä hengissä ja Anni Saastamoisen kirjasta Depressiopäiväkirjat. Masennusta kokemuksena ei voi lähteä arvottamaan, mutta lukijana Armo oli minulle lukemistani kuvauksista rankin. Ei ehkä henkilökohtaisesti samaistuttavin, mutta silti se joka voimakkaimmin laukaisi kaikki inhimilliset tunteeni sympatiaan.

Armo kannattaa lukea jos haluaa saada jonkinlaisen välähdyksen siihen miltä masennus tuntuu ja miten vaikeaa siihen on saada apua. Itse suosittelen lukemista jo sen takia, että kun pohdin mistä sivuista haluaisin ottaa kuvia, niin periaatteessa ihan jokainen aukeama puhutteli. Jokainen sivu tarjosi jonkin oivalluksen joko tarinallisesti, tiedollisesti tai taiteellisesti. Tämä on mielestäni suhteellisen harvinaista missä tahansa teoksessa.

Emmi Valve, 2017, Armo, Asema kustannus, arvostelukappale

Käy seuraamassa Lukupinoa myös näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Satu Tuuli Karhu. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Julia & Romeo on William Shakespearen tekstiin perustuva näytelmä, joka veti Kansallisteatterin yleisön villiksi tuoreessa ensi-illassa. Modernisointeja tästä klassikosta on nähty varmasti noin tsiljoona, mutta kylläpä tässä oli tuoreen oloinen otto näytelmästä.

Jussi Nikkilä ohjasi Kansallisteatterin Willensaunaan hyvin perinteisen version Rikhard III -näytelmästä, josta kirjoitin täällä. Nyt tämä on siirtynyt suurelle näyttämölle ja ottaa sen hienosti haltuunsa. Julia & Romeo on moderni satu, mutta nyt ei olla lätkäisty vain moderneja elementtejä vanhaan tarinaan, vaan luotu ajaton versio, jonka modernit elementit eivät valtaa liikaa tilaa.

Ihan ensin täytyy mainita, että tässä pääsi nuori sukupolvi loistamaan kun Teatterikorkeakoulun oppilaat Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen asettuivat nimihahmojen kenkiin. En odottanut näkeväni jotenkin "heikompaa" teatteria, kun on kyse nuorisolaisista, mutta en jostain syystä odottanut tämänkaltaista kokemusta ja karismaakaan, joka lavalta huokui. Karismasta puheenollen on pakko mainita myös Miro Lopperi, joka oli kuin luotu Mercution rooliin ja Sonja Salminen eleikkäänä Benvoliona.

Sonja Salminen, Olli Riipinen ja Miro Lopperi. Kuva: Tuomo Manninen

Nuorten paloa oli vastaamassa myös vanhemman polven taito. Esimerkiksi Katariina Kaitue ja Juha Varis herra ja rouva Capuletin rooleissa ja Kristo Salminen Isä Laurencen roolissa tarjosivat Shakespearea sellaisella tunnelmalla johon olen Kansallisteatterissa tottunut jo nuorena. Siinä on jotain todella perustavanlaatuista, jota on hankala kuvata. Olikin lämmittävää nähdä juuri Kristo ja Sonja samalla lavalla kun oma rakkaus teatteriin syntyi juuri näiden isän, Esko Salmisen, näytelmien kautta silloin 90-luvulla.

Romea ja Julia on juonensa puolesta varmasti jo useimmille tuttu. Tälläkään kertaa itse tarina ei oikeastaan poikennut perinteistä, mutta hahmot ottivat uudenlaisia rooleja. Näkyvimmin, Julia oli tällä kertaa Romeota huomattavasti aktiivisempi toimija. Salaa parvekkeelle röökille vilahtava Julia huomaa aran Romeon, mutta poika vain yrittää lukea tälle runoja, joita kaivaa vyölaukustaan.

Kuva: Tuomo Manninen

Hahmot elävät jossain kaukaisessa ajassa, mutta silti nämä on helppo paikantaa myös nykyaikaan. Tai oikeastaan jonnekin sinne 90-luvulle. Mieleen tulee vahvasti esimerkiksi Baz Luhrmannin Romeo + Juliet -elokuva, joka hetkeksi sai Shakespearen nimen nousemaan taas muodikkaaksi populaarikulttuurissa.

Ysäri ei näkynyt alleviivatusti (paitsi ehkä siinä vyölaukussa), mutta se henki hahmojen tavassa olla. Hupparit, nuoruuden uho, maiharit, rööki ja se jokin puheessa vei minut suoraan omaan nuoruuteeni. On omituista miten Shakespearen teksti voi olla niin ajatonta, että se ei sido hahmoja jonnekin kaukaisuuteen.

Lavastus oli lopulta melko minimaalinen kun sitä pohtii näin jälkikäteen, mutta katsomossa kaikki näytti niin suurelta ja mahtavalta. Lavastuksen suunnitteli Katri Rentto.

Kuva: Tuomo Manninen

Viimeisenä haluan mainita näytelmästä aivan erityisen herkkupalan. Mila Laine ja Aleksi Kaufmann esiintyivät erinäisten soittimien kanssa lavan molemmin puolin ja Laineen säveltämä musiikki oli harvinaisen hieno tausta näytelmälle. Kyseessä ei ollut pelkkä taustamusiikki vaan valtava osa näytelmää. Etenkin ne sellot saivat kylmät väreet nousemaan.

Lisää tietoa näytelmästä löydät Kansallisteatterin sivuilta täältä. On ollut hienoa todistaa miten elinvoimaisesti Shakespeare on näkynyt viime vuosina suomalaisessa kulttuurielämässä ja Julia & Romea on näissä bileissä kunniavieras. Tätä näytelmää voi suositella monentyyppisille ihmisille. Vaikea kuvitella, että tästä ei mitään irti saisi.

Kuva: Tuomo Manninen

Rooleissa

Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot
Mila Laine ja Aleksi Kaufmann
Ohjaus
Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia
Anna Viitala
Suomennos
Marja-Leena Mikkola
Sävellys
Mila Laine
Lavastus
Katri Rentto
Pukusuunnittelu
Saija Siekkinen
Koreografia
Ima Iduozee
Taistelukoreografia
Kristo Salminen ja Ima Iduozee
Valosuunnittelu
Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu
Esitys nähty kutsuvieraana

Käy seuraamassa Lukupinoa myös näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Minna Canth 17-vuotiaana. Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo

Minna Canth (1844 - 1897) halusi kaikkea muuta kuin nukkuvaa, puolikuollutta elämää. Tämä kävi olemassaolevaa järjestystä vastaan lehtikirjoituksin ja liikenaisena. Etenkin tämän näytelmien totuudenmukaiset kuvaukset naisten elämästä herättivät yhteiskunnassa vastustusta. Samaa vastustusta, jota nykyajan naiset saavat kun nämä jatkavat Canthinkin käymää taistelua tasa-arvon puolesta.

Tasa-arvo on jotain minkä vuoksi oli erityisen hankala taistella Minna Canthin aikaan, mutta tuo taistelu ei ole jäänyt historiaan. Minna Canthin ja tasa-arvon -päivän kunniaksi suosittelen avamaan keskustelun jossain uutiskanavalla tai somessa aikalailla mistä tahansa aiheesta, johon liittyy naisiin kohdistuva väkivalta, palkkaerot tai naisten menestyminen jollain alalla.

Tulet löytämään kommentteja, joissa kerrotaan tasa-arvon menneen liian pitkälle. Feministit eivät kuuntele ketään. #MeToo -kampanja on mennyt liian pitkälle. Kaikki miehet eivät ole kusipäitä. Naisten pitäisi pukeutua eri tavalla, jos nämä eivät halua huomiota. Kyllähän avioliitto on jo suostumus seksiin.

En voi antaa suoria esimerkkejä, koska en halua johtaa kiusaajia kenenkään kimppuun. Mutta näitä kiusaajia löytyy. Ihmisiä, jotka haluavat "kriittisyyden" varjolla vaientaa toisia ihmisiä. Rasismi, misogynia ja ihan vain oma paha olo on helppo naamioida Tolkun Ihmisen hyssyttelyksi.

Tuntuu, että nainen usein jo suun avatessaan on "mennyt liian pitkälle". Valtarakenteita on kaikista helpoin ylläpitää vaientamalla ja tämä usein ei ole tietoinen prosessi. Nämä "rakenteet", joista puhutaan ovat äärimmäisen abstrakti kuvio, joka punoutuu ympärillemme jo varhaisesta iästä. Kaikki yritykset purkaa niitä kohtaavat autoomaattista vastarintaa, koska pelkäämme näiden rakenteiden olevan tärkeitä.

Eivät ne ole tärkeitä. Maailma ei tuhoudu vaikka näkisimme sen moniulotteisempana. Minna Canth meni liian pitkälle ja niin tulisi meidänkin mennä. Liian pitkälle meneminen tarkoittaa usein sitä vanhan ja turvallisen kyseenalaistamista ja ymmärrän, ettei se ole aina mukavaa. Toivoisin kuitenkin, että näkisimme vähintään sen, että oma mukavuudenhalu voi joskus luoda muille ihan oikeasti pahaa oloa. Turvallinen, vapaa ympäristö syntyy rikkomalla rajoja, ei niitä vahvistamalla.

"Ensimmäinen ehto naisen edistymiselle on persoonallinen ja henkinen vapaus. Siihen perustuu kaikki muu."
Minna Canth

Käy seuraamassa Lukupinoa myös näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Tomi Alatalo ja Marja Salo. Kuvaaja Tommi Mattila.

Lemminkäinen Kansallisteatterissa oli yksi eniten odottamiani näytelmiä tälle vuodelle. Ei vähiten siksi, että tiesin sen joiltain osin pohjautuvan Juha Hurmeen Finlandian voittaneeseen teokseen Niemi, josta kirjoitin pidemmin täällä. On vähän tyhmää kirjoittaa, että "odotukset palkittiin", mutta kun ne tosiaan palkittiin.

Lemminkäisessä yhdyistyivät monet tekijät juuri oikein. Näyttelijät olivat juuri Hurmeen omintakeiseen tyyliin sopivia ja etenkin Lemminkäinen Maija Salo ja Lemminkäinen Tomi Alatalo tekivät vaikutuksen. Tämä näytelmä muistutti miksi olen usein kutsunut Saloa erääksi lempinäyttelijöistäni suomalaisessa teatterissa.

Antti Pääkkönen, Marja Salo ja Tomi Alatalo. Kuvaaja Tommi Mattila

Lemminkäisten tehokaksikon rinnalle tarvittiin selkeästi vahvoja persoonia. Näitä tarjosivat Kristiina Halttu Lemminkäisten äitinä, Sara Kotkaniemi Kyllikkinä, Antti Pääkkönen Tierana, Terhi Panula Tuirana ja Cécile Orblin Louhivuorena. Lisäksi lavalla olivat jatkuvasti esityksen suolana kaksi muusikkoa. Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi soittivat mitä ikinä käsiinsä saivat ja toimivat kuin näytelmän hengennostattajina. Takapiruina, jotka rakensivat äänin ja liikkein tunnelmaa koko saliin.

Orblinin Louhivuori häilyi jossain todellisen ja epätodellisen välillä. Osana näytelmää ja sen ulkopuolella. Maaginen hahmo, jossa Orblin pääsi tekemään todella fyysisen roolin Louhivuoren elehtiessä vahvasti ihan koko kehollaan.

Cécile Orblin ja Jesse Ojajärvi. Kuvaaja Tommi Mattila

Heini Maarasen lavastus ja puvustus tuntuivat tarkoituksella jättävän tilaa näyttelijöiden suorituksille. Muinainen ja moderni yhdistyivät niissä välillä yllättävästikin ja arvostan miten Maaranen oli saanut jotkin ratkaisut näyttämään näennäisen kotikutoisilta.

Näytelmän tarinaan en aio pureutua, mutta se sijoittui aikaan ja tilaan, joka jäi lopulta melko tulkinnanvaraiseksi. Hurme oli jo kirjassaan Niemi tehnyt suunnattoman työn tulkitessaan ja tutkiessaan Kalevalaa ja vaikka tunsin saavani näytelmästä vain murusia siitä tietovarannosta, joka Hurmeen aivoissa majailee, niin olin jo valmiiksi virittäytynyt tämän ajatusmaailmaan.

Tulkintani näytelmästä oli värittynyt täysin Niemen kautta ja väitän tämän kokemuksen tuoneen paljon lisää molempiin teoksiin. Mikään pakko kirjaa ei silti ole ennen näytelmää lukea saadakseen yhtälailla rikkaan kokemuksen. Lopulta näytelmän voima kuitenkin pohjautui tiiviisiin hetkiin, jotka olivat tehty yleisölle hyvin kokemuksellisiksi. Parhammillaan ne olivat kun eskaloituessaan vauhdikkaiksi musiikkiesityksiksi, joiden ansiosta uskallan väittää Lemminkäisen soveltuvan hyvinkin suurelle yleisölle.

Saara Kotkaniemi ja Cécile Orblin. Kuvaaja Tommi Mattila

Odotin paljon käsitteellisempää ja suoraan sanottuna oudompaa kokemusta tältä näytelmältä. En halunnut nähdä, että Kalevalaa lähdetään tulkitsemaan leppoisen leikinlaskun kautta, latistaen sen voimaa, mutta Hurmeen tapa käyttää huumoria oli kunnioittavaa. Oikeastaan se oli enemmänkin. Se oli tavallaan haettu samasta lähteestä kuin noiden vanhojen laulujen huumori ja tässä tulee taas esiin Hurmeen ymmärrys lähdemateriaaliaan kohtaan.

Lemminkäisessä oli kyse jatkumosta muinaisista suomalaisista kertomuksista tähän päivään. Hurmeen teksti ikään kuin kuuluu mielessäni nyt kaanoniin ja siksi suosittelen kokemaan tämän esityksen itse.

Lisää tietoa Lemminkäisestä löytyy Kansallisteatterin sivuilta täällä.

Oskari Lehtonen, Tomi Alatalo ja Jesse Ojajärvi. Kuvaaja Tommi Mattila

Rooleissa

Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo

Muusikot

Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Ohjaus

Juha Hurme

Lavastus ja pukusuunnittelu

Heini Maaranen

Musiikki

Petra Poutanen-Hurme

Valosuunnittelu

Kalle Ropponen

Koreografia

Saara Hurme

Taistelukoreografia

Seppo Kumpulainen

Naamioinnin suunnittelu

Laura Sgureva

Ohjaajan assistentti

Ines Kakkonen

Esitys nähty kutsulipulla

Käy seuraamassa minua näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Kuva: Stefan Bremer 2018

Trubaduuri on Giuseppe Verdin säveltämä ooppera vuodelta 1853, josta näin juuri hämmentävän, kuvottavan ja niin upean toteutuksen Kansallisoopperan lavalla. Ohjaaja Joan Anton Rechin visio oli uskalias ja ajatuksia herättävä, mutta jätti myös tilaa alkuperäisen teoksen kauneudelle.

Giuseppe Verdi sävelsi Trubaduurista nelinäytöksisen oopperan, jossa esityksen tähdet pääsevät kukin vuorollaan eläytymään tähtihetkeensä toinen toistaan kauniimpien aarioiden parissa. Tämä ooppera onkin juuri sellainen "hittibiisien" paraati, että oopperaan tottumatonkin voi olla haltioissaan.

Ooppera perustuu Antonio García Gutiérrezin kirjoittamaan näytelmään El Trobador, jonka juoni ensikuulemalta vaikuttaa aivan liian sekavalta oopperaksi. Sitten taas harva ooppera oikeasti juoni edellä kulkee. Musiikkiahan se tarina lopulta tukee ja tästä tarinasta ei ainakaan puuttunut dramaattisia juonenkäänteitä. Jopa siinä määrin, että teosta olisi mahdollista katsoa vaikka itseensä kohdistuvana parodiana oikein tunteikkaasta oopperasta.

Elena Stikhina, Aquiles Machado. Kuva: Stefan Bremer, 2018.

Tarinassa Kreivi Luna on rakastunut hovinainen Leonoraan, mutta tämä on rakastunut Trubaduuri Manricoon. Paljastuu, että Manrico on kreivin vihollinen sisällissodassa ja nämä ajautuvat kaksintaisteluun. Manrico ei kuitenkaan pysty tappamaan Kreiviä.

Sitten koetaan suuria tunteita, väkivaltaa ja kiihkeitä rakkaudentunnustuksia. Kreivi heittää Manricon äidin roviolle, joka ei olekaan tämän äiti ja Leonora lupaa itsensä kreiville Manricon henkeä vastaan, mutta ottaa samantien myrkkyä.

Meno sakenee ja sakenee, mutta sillä ei ole väliä kun kaikki juonenkäänteet ovat vain omia kohtauksiaan luomaan aarioille mahdollisimman dramaattiset puitteet. Lopulta Kreivi tappaa Manricon, mutta paljastuukin, että näin Kreivi tappoi oman veljensä. Niin suurenmoisen suureellista.

Elena Stikhina, Elli Vallinoja. Kuva: Stefan Bremer, 2018.

Ooppera rymyää lavalta melkoisella voimalla ja sen tähdet loistavat niin luonnollisen oloisesti. Ihailen sitä karismaa mitä esimerkiksi Leonoraa ja Trubaduuria esittäviltä Elena Stikhinalta ja Aquiles Machadolta löytyy. Myös Sari Nordqvist Azucenana sai kylmät väreet nousemaan useita kertoja. Se ääni jäytää sieluun asti. Patrik Fournillierin johtama orkesteri ja Kansallisoopperan kuoro ovat jotain mitä vilpittömästi suosittelen kokemaan. Tässä irtautuu ihan johonkin muuhun maailmaan.

Joan Anton Rechi lähti toteuttamaan Trubaduuria persoonallisella tavalla. Tämä inspiroitui Fransisco de Goyan etsaussarjasta, jossa tämä kuvaa Espanjan itsenäissyysotaa 1800-luvun alusta. Samoja maisemia kuin mihin Rechtin Trubaduurin tarina sijoittuu. Recht sijoitti Goyan tarkkailemaan tapahtumia näyttämölle ja teki lavasta kuin jättimäisen maalauskankaan missä Goyan luomat groteskit kuvat elävät modernin videotaiteen keinoin.

Francisco Goya The Disasters of War Museo del Prado Plate

Lopputulos on visuaalisesti henkeäsalpaava. Pidän siitä miten joskus teatterissa ja oopperassakin rakennetaan isoja maailmoja suhteellisen pienin keinoin. Nyt on tehty suurta suurin keinoin vaikka varsinaisia lavasteita ei paljoa ole. Goyan kuvat muuttuvat välillä hienovaraisiksi animaatioiksi ja luovat aarioiden kanssa aivan uudenlaisen elämyksen. Historiallinen maalaustaide ja ooppera ikään kuin yhdistyvät nyt modernein keinoin ja tulos on saumaton. Etenkin yhdessä Mercè Paloman puvustuksen ja Albert Fauran valaistuksen kera.

Goyan maalaus rapistui näyttävästi katsojien silmien edessä. Kuva: Stefan Bremer, 2018.

Trubaduuri ei kaikessa kauneudessakaan ollut kuitenkaan ihan helpoin ooppera katsoa. Goyan kuvasto ja tarina itsessään ovat väkivaltaisia ja tämä korostui entisestään lavalla näytettävissä tapahtumissa. Ooppera alkoi kuvauksella raiskauksesta, joka osaa yleisöstä silminnähden järkytti. Samoin Azucenan pahoinpitely ihmisjoukon käsissä yltyi veriseksi mässäilyksi, joka kuitenkin toi sodan järjettömyyden käsinkosketeltavaksi.

Sodan järjettömyys olikin teoksen kantavia teemoja ja tarinaa oli hankala seurata ajattelematta Suomen omaa sadan vuoden takaista sisällissotaa. Verdin musiikki ja Goyan maalaukset muistuttivat miten lähellä kulttuurit ovat toisiaan. Miten mielettömiä ja väkivaltaisia kuvastoja toistuu samankaltaisina ajasta ja paikasta toiseen. Tätä mielettömyyttä taide pystyy kuvaamaan ja siksi pidän Rechin Trubaduuria tärkeänä teoksena.

Elena Stikhina, Claudio Otelli, Aquiles Machado. Kuva: Stefan Bremer, 2018.

Lisää tietoa oopperasta löytyy Kansallisoopperan sivuilta täältä. Suosittelen kokemaan tämän. Harvoin kauneus ja rumuus yhdistyvät näin saumattomasti ja onhan Verdin aariat jo itsessään kuulemisen arvoisia.

MUSIIKKIGiuseppe Verdi MUSIIKINJOHTOPatrick Fournillier OHJAUS, LAVASTUSJoan Anton Rechi PUVUTMercè Paloma VALAISTUSAlbert Faura VIDEOSUUNNITTELUProject II
Esitys nähty lehdistölipulla
Rooleissa:
LEONORAElena Stikhina AZUCENASari Nordqvist AZUCENAJana Sýkorová LUNAN KREIVIClaudio Otelli MANRICOAquiles Machado
FERRANDOHeikki Aalto
INESElli Vallinoja RUIZIlkka Hämäläinen VANHA MUSTALAINENKoit Soasepp LÄHETTIJuha Riihimäki

Käy seuraamassa minua näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Eun-Ji Ha, Frans Valkama. Kuva: Mirka Kleemola

Don Quijote on sellaisia baletin klassikoita, joita mainitaan aina kun pohditaan niitä lemppariteoksia. Miquel de Cervantes kirjoitti Don Quijoten 1605 ja siitä tuli tunnetusti yksi maailmankirjallisuuden suurimpia klassikoita. Marius Petipan luoma baletin nykyversio on 1800-luvun lopulta.

Kansallisbaletissa nähtiin jälleen Patrice Bartin koreografia Petipan mukaan. Bart halusi nähdä suurten klassisten balettien elävän myös tulevaisuudessa ja antaa teokselle tuoreen ilmiasun. Tämä sanoo:

“Don Quijotessa, Marius Petipan mestariteoksessa yhdistyvät espanjalainen tanssi ja 1800-luvun klassinen baletti toisiinsa täysin saumattomasti. Varsinkin erilaisten tanssityylien ja tapahtumien moninaisuus tekevät uusien näyttämöversioiden esittämisen mielenkiintoiseksi.”

Don Quijoten tarinassa La Manchassa asuvat Kitri ja Basilio ovat pulassa kun Kitrin isä haluaa naittaa tämän rikkaalle Camacholle. Apuun tulee sattumalta Don Quijote, joka harhoissaan erehtyy luulemaan Kitriä vanhaksi rakkaudekseen Dulcineaksi. Seuraa pako mustalaisleiriin, jossa Don Quijote näkee näkyjä ja taistelee tuulimyllyjä vastaan. Rakastavaiset kuitenkin löydetään ja ennen onnellista loppua näemme dramaattisia juonenkäänteitä. Niinkuin kunnon balettissa kuuluukin.

Ludvig Minkuksen musiikki, Ramón B. Ivarsin lavastus ja puvut sekä tietysti ne lahjakkaat tanssijat tekivät kokemuksesta erityisen. Isoa, isoa oli kaikki. Espanja huokui teoksesta lämpimänä ja niin kiinnostavana paikkana ja mielentilana. Baletti maistui espanjalaiselle viinille, oliiveille ja hehkui paikoin polttavan punaisena ja välillä laskeutui siniseen hämyyn.

Daria Makhateli, Sergei Popov. Kuva: Sakari Viika

Etenkin ensimmäisessä näytöksessä tanssijoiden ryhmät saivat koko lavan elämään ja espanjalainen tanssi sopi saumattomasti yhteen klassisen baletin kanssa. Yhdistelmä oli yksinkertaisesti ilmaistuna iloinen. Koko baletista huokui välittömyys ja kepeys, jonka vastapainona oli kuitenkin aina läsnä se tanssijoiden ihmeellinen taito ja huolellisuus.

Seuraavassa kahdessa näytöksessä yksittäiset tanssijat nousivat enemmän joukosta esiin ja se liikkeiden vaivattomalta näyttävä täydellisyys vei lähes kaiken huomioni. Don Quijoten tarinasta oli lopulta vain pieni osa tuotu baletin tarinaan, mutta mielenkiintoista olikin miten tämän tunnelma ja persoona oli siirretty kirjan sivuilta lavalle liikkeeksi.

Tämä taiteiden yhdistyminen jaksaa kiinnostaa minua aina. Miten kaksi niinkin näennäisen eroavaa muotoa kuin tanssi ja proosa voivat ilmentää aivan samoja asioita. Haluan nähdä tämän vielä useita kertoja. Baletti on voittanut minut lopullisesti puolelleen.

Eun-Ji Ha. Kuva: Sakari Viika

Lisää tietoa baletista ja lipuista löydät oopperan sivuilta täällä. Kannattaa myös pitää mielessä, että 10.4. ja 12.4. Kitrin roolin tanssii yksin tämän hetken tunnetuimmista huipputanssijoista, Polina Semionova.

KOREOGRAFIA

Patrice Bart

MUSIIKKI

Ludvig Minkus

MUSIIKINJOHTO

Harri Karri

LAVASTUS, PUVUT

Ramón B. Ivars

VALAISTUS

John B. Read

KOREOGRAFI, ESPANJALAISET TANSSIT

José de Udaeta

Rooleissa:

Kitri: Eun-Ji Ha

Basilio: Frans Valkama

Don Quijote: Ville Mäki

Mercedes: Rebecca King

Espada: Maksim Tšukarjov

Cupido: Mafalda Fideles

Kaksi ystävätärtä: Maria Tamminen, Lucia Rákosníková

Sancho Panza: Nikolas Koskivirta

Camacho: Samuli Poutanen

Palvelija: Atte Kilpinen

Lorenzo: Evaldas Bielinis

Dulcinea: Petia LLieva

Kapakan emäntä: Marjaterttu Willman

Esitys nähty lehdistölipulla

Käy seuraamassa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Vilma Melasniemi ja Oona Airola Valokuva: Marko Mäkinen

Anneli Kanto kirjoitti historiallisen romaanin Veriruusut vuoden 1918 tapahtumista viisitoistavuotiaan Sigridin näkökulmasta. Nyt sisällissodan merkkivuotena onkin tuotu entistä enemmän esiin sitä varjoon jäänyttä tosiasiaa, että kyseessä ei ollut vain miesten sota. Niin uhreissa kuin taistelijoissakin naiset olivat yhtälailla edustettuna.

KOM-teatteri tuntuu itsestäänselvältä valinnalta tälle näytelmälle. Työläislaulujen kaikuessa koko ensemblen voimin, voi helposti matkustaa ajassa taaksepäin ja tuntea solidaarisuutta taistelussa kärsineitä kohtaan ja myös sitä aatetta kohtaan, jota nämä edustivat.

Musiikki olikin tärkeässä osassa näytelmässä. Huomaan noiden akustisesti soivien kappaleiden luovan itselleni esityksen pohjavireen. Näitä samoja lauluja huudatin kotona valmistautuessani esitykseen ja niitä kuuntelin kauan esityksen jälkeenkin. Näyttelijöiden tulkitsemana esimerkiksi Työväen surumarssi ja Punakaartilaisen hauta saivat välittömästi ihoni kananlihalle.

Vaikka musiikki oli ajan hengen mukaista, niin oli silti lämpöistä bongata sieltä esimerkiksi Avaimen Punaista tiiltä hieman mukana. Kuin kytkemässä tapahtumia nykypäivään pienin vihjein.

Veriruusut on taitavasti rakennettu näytelmä. Ohjaaja Lauri Maijala on riisunut tuotannon melko minimiin ja käytti sitten kaikkea mahdollista hyväkseen niin, että lopputulos on todella näyttävä. Lava käsittää yhden pyörivän osan, jota käytetään kekseliäästi eri tavoin. Välillä se on tehtaan koneiston osa, jota työntekijät pyörittävät ja välillä se taas liikkuu vinhasti kuvatakseen vilkasta taistelua. Kuin symbolinen historian ratas.

Kuvassa: Inka Reyes, Oona Airola, Vilma Melasniemi, Saga Sarkola ja Helmi-Leena Nummela Valokuva: Marko Mäkinen

Ennen esitystä pääsin kuulemaan kirjailija Anneli Kannon ja näyttelijä Vilma Melasniemen juttelua esityksestä KOM-teatterin viereisessä ravintola Pontuksessa. Kanto kertoi miten tämän sisällisodasta kertoville kirjoille ei alkuun tuntunut olevan kysyntää, mutta nyt asiat ovat äkisti muuttuneet. Onhan kirjan julkaisusta tosiaan jo yli kymmenen vuotta. Melasniemi oli silminnähden innoissaan tarinasta ja tämä innostus tarttui helposti. Lähdin saliin jo valmiiksi varmana siitä, että tulen pitämään näkemästäni.

Anneli Kanto ja Vilma Melasniemi

Helmi-Leena Nummela 15-vuotiaana Sigridina teki vahvan suorituksen. Tässä oli jotain sellaista surumielisyyttä mikä välittyi helposti katsomoon, mutta Nummela saattoi alle sekunnissa heittää päälle myös leikkisän ja toiveikkaan vaihteen. Niko Saarelan Kalle oli hahmona kova, mutta tästä huokui sellaista isämaista välittämistä ja lempeyttä, että Kallea symppasi ihan täysillä katsomosta.

Varsinainen isähahmo Frans taas oli Juho Milonoffin esittämä Sigridin isä, joka yritti pitää tyttärensä puolia jämäkkää äitiä (Eeva Soivio) vastaan. Ursula Salo taas venyi tomerasta ja iloisesta hahmosta todella inhottavaan tehtaan pomoon, jonka käsissä Sigrid joutui kärsimään. Tällöin nähtiin myös kohtaus, jossa käsiteltiin raakaa seksuaalista väkivaltaa. Katsojaa ei milloinkaan päästetty turhan helpolla.

Näytelmässä Valkeakoskella työskentelevät naiset perustavat oman punaisten naiskaartinsa. Oona Airola, Eeva Soivio, Saga Sarkola, Inka Reyes, Vilma Melasniemi ja muut naiset muodostivat niin tiiviin joukon, että näiden sisaruuteen todella uskoi näytelmän kuluessa. Hiukset leikattiin pois ja jalkaan soviteltiin housuja. Tehtaalla koetut toveruuden hetket moninkertaistuvat kun naiset saavat kiväärit käteensä. Muut vaihtoehdot tuntuvat umpikujalta, mutta lopulta kaikki valinnat tuntuvat vievän samaan suuntaan.

Oona Airola ja Helmi-Leena Nummela Valokuva: Marko Mäkinen

En halua spoilata näytelmää, mutta tunnemme historian. Naisia ja lapsia kohtaan ei tunnettu sääliä. Ihmisyys näkyi vain pienissä hetkissä ja vaikka näitä hetkiä on saatu tähän näytelmään kirurgin tarkkuudella, niin se isompi historian pyörä vie lopulta voiton.

KOM-teatterin väki marssi pois lavalta laulaen veriruusuista ja laulu kaukui vielä pitkältä jostain teatterin aulasta kun katsomo jäi järkyttyneenä paikoilleen. Tai minä ainakin jäin. Tämä näytelmä toi historian lähelle.

Lisää tietoa näytelmästä ja lipuista löydät KOM-teatterin sivuilta täältä. Jos tähdittäisin näkemiäni näytelmiä, niin tämä olisi ollut ihan täydet pisteet ansaitseva esitys.

ALKUPERÄISTEKSTI: Anneli Kanto

DRAMATISOINTI JA OHJAUS: Lauri Maijala

LAVASTUS: Markku Pätilä

PUKUSUUNNITTELU: Tiina Kaukanen

MASKEERAUS: Leila Mäkynen

VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski

ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo

OHJAAJAN ASSISTENTTI: Eero Leichner

YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

ROOLEISSA: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

Esitys nähty kutsuvieraana

Käy seuraamassa minua näissä:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Ihmepoika A

Sibafest 2018

Helsingin pienet elokuvateatterit yhdessä kalenterissa

Å-Fest tulee taas

Sarjakuva-Finlandia ehdokkaat julkistettu

Madama Butterfly - Kansallisooppera

Piia Leino - Taivas

Virkavalta - Riihimäen teatteri

Ruokarouvan tytär - Kouvolan teatteri

Vegemessut 2018

Selaamo tuo minidivareita lähellesi

Miksi valvon oscar-yönä?

Yliluonnollista balettia - Giselle

Emmi Valve - Armo

Julia & Romeo - Kansallisteatteri

Minna Canth meni liian pitkälle

Lemminkäinen - Kansallisteatteri

Trubaduuri - Kansallisooppera

Iloinen Don Quijote Kansallisbaletissa

KOM-teatterin Veriruusut tuo esiin sisällisodan naistaistelijoita