Quantcast
Channel: Lukupino
Viewing all 715 articles
Browse latest View live

Lihaton lokakuu

$
0
0




Lihaton lokakuu on täällä ja Lukupinossa tulee olemaan aiheeseen liittyvää asiaa. Kannattaa siis seurata blogin lisäksi pinoa myös Twitterissä, Facebookissa ja Instagramissa. Toivottavasti moni teistä lähtee jopa mukaan kokeilemaan lihatonta elämää.

Lihaton lokakuu alkoi 2013 kun Leo Stranius haastoi Riku Rantalan kuukauden lihattomaan ruokavalioon Docventures -ohjelmassa. Tästä lähti liikkeelle kokonainen liike ja ihmiset ympäri Suomen ilmoittautuivat mukaan tapahtumaan.

Minulle lihansyönti on todella absurdia. Rakastan lihan makua, mutta ajatus siitä, että laitan eläimiä kärsimään hirvittävissä määrin makumieltymyksieni vuoksi, samalla kun se vielä tuhoaa ympäristöä, on vain kestämätön.

Vegemessut tarvitsevat aina vain isompaa tilaa kasvaville kävijämäärille

Mutta ymmärrän, etteivät kaikki näe asiaa samalla tavalla. Siksi onkin hienoa, että kasvisruokaan ja samalla ehkä niihin eettisiin kysymyksiinkin voi tutustua kevyen kynnyksen kautta Lihattomassa lokakuussa.

Tällä hetkellä suomalaiset syövät keskimäärin 200 grammaa lihaa päivässä ja syöpäjärjestöjen mukaan lihaa saisi syödä korkeintaan 300 grammaa viikossa. Lihasta on tullut itsestäänselvyys aterioilla viimeisten vuosikymmenten aikana. Kasvissyönti on arvokysymys, joka pohjaa etiikkaan, ympäristöön ja terveyteen ja lihansyönti arvokysymys, joka pohjautuu melko vanhanaikaiseen käsitykseen terveydestä ja asenteeseen, jonka mukaan muutos yksinkertaisesti on pahasta.


Lopetin lihansyönnin yli vuosi sitten ja huomasin elämänlaatuni parantuvan siitä. Terveyteni koheni ja huono omatunto kulutusvalinnoista hälveni huomattavasti. Suurin, ja hieman yllättävä ero oli kuitenkin se miten paljon monipuolisemmin ja paremmin olen syönyt.

Luulin luopuvani jostain lihan myötä, mutta tosiasiassa olen löytänyt niin paljon uusia makuja ja reseptejä, että kadun ihan itseni puolesta, etten ole jaksanut kiskoa itseäni ylös vanhoista tavoista aiemmin. Jopa maidon, kananmunan ja muut eläintuotteet jätettyäni tunnen edelleen syöväni kuin kuningas.

Lihaton lokakuu saattaa siis ihan oikeasti tuoda elämääsi jotain, sen sijaan että se veisi siitä jotain pois.



Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Kauko-ohjattava ihminen - RCH 201 Välitetty kosketus

$
0
0


Riihimäen teatteri sijaitsee Scandic hotellin yhteydessä ihan siinä keskellä Riksua. Nyt hotellin ja teatterin tiloissa on mahdollista kokea jotain aivan erilaista. Virtuaalitodellisuuden elementit käännetään takaisin todellisuuteen. Digitaalinen muuttuu lihaksi ja katsojasta tulee kokija. Teos on osa #Kaaosperhonen -teoskokonaisuutta, jossa on jo hämärretty upeasti teatterin rajoja.



Kauko-ohjattava ihminen tapahtuu hotellin huoneissa ja aulabaarissa. Teokseen voi osallistua monessa roolissa. Vaikka ihan vain katselijana tai sitten asettua jonkun toisen avattareksi. Pelottava ja jännittävä ajatus.

Kysyin digitaiteilija Maria Oivalta mistä koko #Kaaosperhonen -kokonaisuudessa ja Kauko-ohjattavassa ihmisessä on kyse.


Maria Oiva
"#Kaaosperhonen on #digiteatterin ajalla 1.4.2018-31.3.2019 tapahtuva teoskokonaisuus. Se on toisiinsa kytkeytyvien ja keskenään vuorovaikutuksessa olevien tapahtumien, tilojen ja esitysten verkosto, joita yhdistää Chelsea Manningin elämäntarina. Keskeisenä esitysten tapahtumapaikkoina on sosiaalinen media ja sen eri alustat. Suunnittelimme alun perin että liikumme temaattisissa kvartaaleissa jotka rytmittyvät Manningin elämänkaareen, mutta käytännössä ulostulot ovat  tapahtuneet enemmän liukuvasti, suhteessa yhteistyötaiteilijoiden ja tahojen sisältöjen kanssa. Käsittelemme Chelsea Manningin ilmiötä sekä teemallisesti, poliittisesti että ikään kuin teknisesti.

Kauko-ohjattava ihminen, Remote Control Human on taiteellista tohtorintutkimusta tekevän näyttelijä Outi Conditin valtaa, välissäoloa ja esiintyviä ruumiita tutkiva taiteellinen konsepti. Tämä konsepti linkittyy Manningiin monella eri tavalla. Avatarin konsepti näyttelee Manningin elämässä eri tasoilla: sosiaalisena miehenä eläminen, sotilas, erilaiset chathuoneympäristöt pikkulapsesta saakka. Suoraan välineisiin linkitetty kohtaaminen ja kontaktin saaminen, näkyvät ja näkymättömät valtastruktuurit ja niiden syy-seuraussuhteet.

Outi Condit

Lähdimme #digiteatterin kanssa viemään tätä Outin konseptia kokemusesityksen kehykseen: katsojan ruumista kohti, koskettamista kohti. Esityksessä on myös immersiivisiä elementtejä. Minä puhun kokemusesityksestä, monet käyttävät sanaa osallistava. Tämä on tietysti molempia, mutta käytän sanaa kokemusesitys, koska se fokusoi minulle oleellisimpaan kohtaan, syvemmälle kuin vain katsojan osallistamiseen ja viittaa paremmin myös tajunnallisen tilan kanssa työskentelyyn. Olen työskennellyt kokemusesityksen kanssa pitkään, ja usein töissäni lähtökohtana on nimenomaan kysymys katsojan kokemuksesta.

#RCH201:sen yhteydessä tuntuu kiinnostavalta esimerkiksi glitchin merkitys. Outin konseptissa ”glitch” on oleellinen elementti, kun taas kokemusesityksessä glitchin merkitys on usein virhe, ongelma esityksen kannalta. Ja silloin, kun katsoja on esityksen toimija, virhe kohdistuu suoraan hänen kokemukseensa. Olemme Outin kanssa jo aiemmin kokemusesityksen yhteydessä työskennelleet queerin eli ns. vinouttamisen kanssa, ja tämän elementin kysymystä mietin tässäkin."

Lisätietoa kokemukseen osallistumisesta löydät Riihimäen teatterin sivuilta täällä. Henkilökohtaisesti olen hitusen kateellinen niille, jotka pääsevät paikan päälle, sillä minulla on tunne, että tässä luodaan nyt jotain ainutlaatuista. Ihan vinkkinä haluan vielä myös mainita, että liput olivat mielestäni aika halvat, joten suosittelen kokeilemaan vaikka osallistava teatteri pelottaisi. Olen huomannut, että siellä pelon toisella puolella tapahtuu paljon mielenkiintoista.


Osallistava esitysinstallaatioKauko-ohjattava ihminen -RCH 201 Välitetty kosketus Riihimäen teatterissa ja Scandic Riihimäen hotellihuoneissa ma 8.10. klo 18–21.30
Työryhmä:Outi Condit, Aleksi Holkko, Aku Meriläinen, Maria Oiva, Katja Peacock, Jyrki Pylväs


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Voita lahjakortti Vegekauppaan!

$
0
0


#Lihatonlokakuu on vauhdissa ja haluan Lukupinon kautta olla mukana hyvän viemisessä eteenpäin. Joten... miten olisi tähän väliin arvonta?!

*paussi mielettömille suosionosoituksille*

Jee! Tässä se tulee.

Vegekauppa on Helsingissä, Tampereella ja Turussa toimiva kauppa, joka on ollut pelastava tekijä monelle suomalaiselle vegaanille. Etenkin näiden verkkokauppa on hyvä paikka täydentää varastoja tuotteilla, joita ei ihan lähikaupasta voi hakea.

Vegekaupan verkkosivut löydät täältä.

Nyt on mahdollisuus avittaa omaa lihatonta lokakuuta 20 euron lahjakortilla Vegekaupan verkkokauppaan.



Kerro Lukupinon Facebookissa täällä tai kommenteissa jokin oma lihaton tai vegaaninen suosikkisi ja olet mukana arvonnassa!


Suoritan arvonnan 14.10.  Muistathan, että tarvitsen jonkin tavan ottaa sinuun yhteyttä arpaonnen osuessa kohdalle. Palkinto lähetetään sähköpostitse.

 Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Vankina Venäjällä - suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina

$
0
0



Vankina Venäjällä on tositarina Jan Salosta, joka jää kiinni Suomen ja Venäjä rajalla takapuoli täynnä heroiinia. Ilkka Karisto kertoo Salon tarinan virtaviivaisesti, mutta sujuvan tarinallisesti.

Jan Salo ei ollut mikään ensikertalainen rikollisissa hommissa lähtiessään fillaroimaan kotoaan Imatralta hakemaan 50 grammaa heroiinia Svetogorskista. Tämä oli jo istunut useamman kerran Suomessa ja vankilakulttuuri oli tullut tälle tutuksi.

Kotiin jäivät nainen ja lapset, vaikka Saloa pyydettiin vain jäämään kotiin nukkumaan. Tämä hetki on varmasti kummitellut mielessä tulevina vuosina. Kun Salo pysäytettiin paluumatkalla ja agentit veivät tämän sairaalaan tarkastettavaksi, niin oli jo varmaa, että nyt ei käy hyvin. Venäjälle vankilaan joutuminen on monen rikollisen pahimpia pelkoja.

Salo kuljetettiin vankilaan, jossa karu todellisuus iski vastaan. Väkivaltaiset vartijat, tuholaiset ja aivan vieras vankilakulttuuri olivat shokki. Täällä hän kuitenkin oppii ensimmäiset askeleet siitä miten tulee käyttäytyä ja pian matka jatkui Komin vankileirille.


Leirillä ovat edelleen riesana väkivaltaiset vartijat, mutta käytännössä asioita pyörittävät vangit itse. Salo oppii nopeasti, että Suomesta poiketen Venäjällä vankien keskinäinen hierarkia on tärkeämpää kuin vankien ja vartijoiden välinen. Tämä myös oppii, että vankien välillä vallitsee tietynlainen sisäinen yhteiskuntajärjestelmä. Leiri on yhteisöllinen paikka, jossa tovereita autetaan hädässä. Tupakat ovat yhteisiä ja mafia pitää huolta ainakin niistä, jotka eivät ole "alennettu".

Hätkähdyttävintä kirjassa oli Salon kyky omaksua vieras kulttuuri omakseen. Tällä oli siihen toki kaikki edellytykset kun suomalaisia pidettiin arvossa ja olihan Salo sellainen "tavallinen hetero", joka sopi siis Venäjän tiukan normatiiviseen perinteeseen.

Salo oli pian mukana erilaisissa puhelinringeissä ja saattoi olla yhteydessä perheeseensä salakuljetettujen kännyköiden avulla ja ruokaa, teetä ja tupakkaakin sai helposti salakuljetettua vangeille. Vartijat olivat läsnä, mutta näitä oli helppo vältellä. Venäjän vankiloissa onkin sanonta, jonka mukaan päivät kuuluvat vartijoille, mutta yöt vangeille.

Kolmen vuoden jälkeen Salo viimein siirretään Suomeen kärsimään loput rangaistuksesta ja tästä tuntuu kuin olisi siirtynyt lomalle. Vartijoille uskalsi sanoa taas vastaan ja olot olivat verrattain helpot.

Vankina Venäjällä on yllättävän viihdyttävä kirja rankasta aiheesta huolimatta. On vaikea samaistua ihmiseen, joka kolmen vuoden aikana pystyy muokkaamaan itsestään henkilön, joka tulee toimeen niin erilaisten ihmisten kanssa. Myös Venäjän vankilakulttuuri on äärimmäisen mielenkiintoista ja se yhteisöllisyyden tunne tuntuisi jopa lämpimältä, jos ei tietäisi, että taustalla on todella epämiellyttävää politiikkaa ja vankien sisäistäkin syrjintää.

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan ihan vain hyvän tarinan takia tai jos yhteisöjen muodostuminen tai Venäjän kulttuuri ylipäätään kiinnostaa.


Ilkka Karisto, Jan Salo, 2018, Vankina Venäjällä - suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina, WSOY

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





He hukkuvat äitiensä kyyneliin - Johannes Anyuru

$
0
0


He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ruotsalaisen runoilijan ja kirjailijan Johannes Anyurun kiitelty teos, joka voitti suomalaista Finlandiaa vastaavan, ruotsalaisen Augustus-palkinnon vuonna 2017. Tiedän monta ihmistä, jotka ovat hehkuttaneet tätä kirjaa ihan täysillä ja luettuani sen, oli minun pakko liittyä heidän seuraansa.

Johannes Anyuru on kutonut monimutkaisen ja kauniin tarinan, jossa lukija pääsee yllättymään useaan kertaan. En kirjaa aloittaessani saattanut kuvitella mihin se minut johdattaa.

Tarina alkoi terroristi-iskusta kirjakauppaan. Tapahtumia kuvaamaan määrätyn nuoren naisen kuitenkin tuntuu valtaavan jokin ja tämä vaatii toveriaan keskeyttämään. Kaksi vuotta myöhemmin oikeuspsykiatrian klinikalla nainen väittää olevansa tulevaisuudesta.

Johannes Anyuru. Kuva: Mercies May

Anyurun kuvaama maailma on jokseenkin lohduton dystopia. Kirjakauppaan kohdistunutta iskua käytettiin poliittisena nappulana ja etnisen taustan omaavat ruotsalaiset saivat kärsiä. Elämä Ruotsissa kävi ahtaaksi, mutta ei ollut myöskään paikkaa mihin lähteä.

Tämän pitäisi tuntua pelkältä tarinalta. Dystopialta, jossa vain kuvitellaan pahin mahdollinen maailma, mutta kirjaa on vaikea olla lukematta ilman, että ajattelisi nykypäivän tapahtumia. Tuntuu, että olemme jo kehityskulussa, joka on matkalla tarinassa luotua todellisuutta kohti.

Pieniä askelia, joita joutuu todistamaan lähes joka hetki. Juuri kymmenen minuuttia sitten luin hallituspuolueen leiristä ihmisten haluavan segregaatiota kouluihin. Katupartiot ovat jo todellisuutta ja aivan liian useat ihmiset pitävät tätä normaalina. Siksi pidän tätä tärkeänä kirjana. Pienenä kurkistuksena tulevaisuuteen, jota välinpitämättömyydellä ja vihalla rakennetaan.

Anyurun teksti on runollista ja kerronta jotenkin jämäkkää. Outi Mennan suomennos vaikuttaa erittäin sopivalta ja minulle jäi sellainen tunne, että alkuperäisen tekstin henki on vangittu. On hankala määritellä mikä kirjassa on niin hypnoottista, sillä se osuus rakentuu niin monen asian kautta. Suosittelen itse ainakin siis vilkaisemaan kirjaa sen sijaan, että vain laittaisin tänne omasta mielestäni koukuttavia lainauksia. Niitä olisikin aivan liikaa tässä romaanissa.

Lisätietoa kirjasta löytyy kustantajan sivuilta täältä. Myös monet muut kirjablogit ovat kirjoittaneet tästä teoksesta, joten kehotan vain googlaamaan vaikka suomalaiset kirjablogit. Sieltä löytyy muutenkin hienoja vinkkejä.

Johannes Anyuru, 2018, He hukkuvat äitiensä kyyneliin, Kustantamo S&S


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Vain minä saan kutsua itseäni hulluksi - Haastattelussa: Vanamo Karhupuro

$
0
0

Vanamo Karhupuro

Vain minä saan kutsua itseäni hulluksi on runokokoelma, jossa voi tutustua mielenterveyden ongelmien maailmaan vähemmän kliinisesti kuin vaikkapa alan oppikirjojen parissa. Suosittelisinkin tätä kirjaa erityisesti alalla toimiville ammattilaisille. Kysyin Karhupurolta itseltään miltä runokirjan kirjoittaminen tuntui.

Jotkin runot kuvaavat maailmaa ympärillämme. Näyttävät meille sanojen kautta maailman kauneuden tai parisuhteiden petollisuuden. Karhupuron runoissa tämä taas avaa itsensä ja näyttää oman sisäisen maailmansa. Minulla on sellainen tunne, että hän myös tekee sen poikkeuksellisen rehellisesti.

kerro mitä muuta rakastat

kerro mistä pidät
ja kirjoitan itseni paremmaksi
sinua varten


Juuri avoimuus on kokoelman avain. Helposti lukijan mieli menee suuntaan, jossa haluaisi sanoa runojen olevan raadollisen rehellisiä, mutta näen niissä enemmänkin tietynlaista viattomuutta. Hieman rikkoutuneen ihmisen maailman, jossa ihminen itse ei välttämättä osaa arvostaa omaa voimaansa kuten pitäisi. Jo tämän kokoelman kirjoittaminen kertoo, että runojen tyttö hengittää vielä voimakkaasti.

Vanamo Karhupuro on itselleni tärkeä ihminen, joten kokoelman lukeminen ei ollut helppoa. Toisen vaikeuksista lukeminen on kivuliasta kun tietää, että ne vaikeudet aiheuttaa sairaus, johon ei voi tarjota mitään nopeita pirkkaniksejä avuksi.

Yksi asia mikä auttoi rankkuuden kanssa oli se yllättävä huumori, mitä rivien välistä pystyi lukemaan. Jos masennukselle ei voi nauraa, niin sen päästää voittamaan liian helpolla.

Runojen symboliikka oli suhteellisen selkeää ja välillä tuntui, että Karhupuro yritti enemmänkin suoraan kertoa jotain lukijalle kuin runon kielellä vihjailla. Lähes huutaa sanomansa sivujen läpi. Tunsin, että minun täytyy kuunnella.

Olen edelleen jokseenkin järkyttynyt siitä mitä kuulin. Kirjan sivuilta pystyi kasaamaan pala kerrallaan rikkinäisen ihmisen ja lukijan on hyvä tiedostaa, että kyse ei ole vain kirjoittajasta. Nämä runot ovat paljon yleismaailmallisempia. Liiankin. Masennus satuttaa todella montaa ihmistä ja näille Karhupuro onkin kokoelmansa omistanut.

Karhupuro tuli monen ihmisen tietoisuuteen kun tämä alkoi kirjoittamaan sosiaalisen mediaan avoimesti mielenterveyden ongelmistaan. Tämä on tuonut lukuisan ihmisen elämään toivoa ja iloa, mutta toki asialla on kääntöpuolensakin.

Karhupuro on joutunut lukuisten vihakampanjoiden kohteeksi netissä ja on ollut kammottavaa seurata mitä jätettä ihmiset pystyvät mielestään suoltamaan. Kyseessä ovat epävarmat ja omasta identiteetistään selkeästi peloissaankin olevat yksilöt, mutta ymmärryksen rajat näitä kohtaan ovat hataralla pohjalla. Onneksi hyvikset ovat voitolla ja tämä kirja vain todistaa sitä.



Vanamo Karhupuron löydät Twitteristä nimellä @pohjoistuulesta. Seuraa, ihastu ja ennen kaikkea ole hyvis.

Vanamo Karhupuro, 2018, Vain minä saan kutsua itseäni hulluksi, Books on Demand, arvostelukappale


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Maailman mielenterveyspäivä Lukupinossa

$
0
0


Maailman mielenterveyspäivää vietetään taas tänään 10.10. ja muistelin kaikkia niitä teoksia, joita Lukupinossa olen käsitellyt aiheen ympärillä. Siksi siis pientä listaa mielenterveyden merkeissä.

Maailman mielenterveyspäivä sai alkunsa vuonna 1992 ja sen on tarkoitus tuoda esiin, tiedottaa ja kouluttaa mielenterveyteen liittyvissä asioissa.

On ihan perseestä, että mielenterveyteen liittyy edelleen niin paljon stigmoja. On hämmentävää, että jostain niin tärkeästä aiheesta on edelleen hankala aloittaa keskustelua henkilökohtaisella tasolla. Tämän vuoksi etenkin nuorien saattaa olla hankala lähteä hakemaan apua.

Kävin läpi Lukupinon arkistoja ja löysin seuraavia juttuja, joissa sivutaan mielenterveyttä.























Emmi Valveen Armo on koskettava ja raaka sarjakuva masennuksesta



Vanamo Karhupuron Vain minä saan kutsua itseäni hulluksi on runoteos mielenterveysongelmista




Jos sinulla on vinkkejä mitä mielenterveyteen liittyviä teoksia haluaisit nähdä käsiteltävän Lukupinossa, niin kerro niistä vaikka kommentteihin.


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Lukupinon haastattelu, #Lihatonlokakuu edition - Paavo Arhinmäki

$
0
0

Paavo Arhinmäki

Lihaton lokakuu
on käynnissä ja toivon kovasti, että kaikille siihen osallistuneille ovat kasvisruoat maistuneet. Lukupinon haastatteluissa on ollut kirjava joukko ihmisiä ja tällä kertaa valtion virallisena kasvissyöjänä saa toimia vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki.


Mitä vegaanisuus merkitsee sinulle?

Itse arvostan suuresti ihmisiä, jotka ovat vegaaneja. Se vaatii selkärankaa ja sitoutumista. Itse pyrin välttämään eläinkunnantuotteita ruokavaliossani, mutta en ole puhdas vegaani. Selkäranka on riittänyt vain tiukanlinjan kasvissyöjäksi.

Onko sinulla antaa jotain tärppejä esimerkiksi tietokirjoihin, nettisivuihin tai vaikka dokumentteihin vegaanisuudesta, jotka ovat innostaneet sinua?

Heräsin eläinten epäeettiseen kohteluun eläinoikeus liikkeen nousun myötä 1990-luvun loppupuolella. Seurasin tarkasti julkista keskustelua ja sen innoittamana ryhdyin vegaaniksi. Tuolloin luin mm. Salla Tuomivaaran ja Joni Purmosen kirjan Ulos häkeistä!
Silloin kasvissyönti ei ollut yhtä helppoa kuin nykyään, vegaaniudesta puhumattakaan.
Olin katsomassa jalkapallon MM-kisoja syvällä Venäjällä kesällä ja kun söin siellä lähinnä makaronia ja ketsuppia, oli se nostalginen paluu vuosituhannen vaihteeseen.

Jussi Niinistön näkemys kaikesta kasvisruoasta

Olen kuullut esimerkiksi, että kasvissyönnin tuputtaminen ihmisille on stalinismia. Mitä omituisuuksia sinulle on tullut vastaan argumenteissa veganismia vastaan?

Kamppailin Helsingissä koululaisten kasvisruokaoikeuden puolesta 1990-luvun loppupuolella jo ennen kuin olin edes itse kasvissyöjä. Silloin tuli vastaan näitä väitteitä, ettei kasvisruualla - saati sitten vegaanisella - voi elää terveellisesti. Ja että ihmiset elävät puutoksessa, jos eivät syö lihaa. Ja että kunnolliseen kasvisruokaa ei olisi köyhällä varaa.
Näihin törmää edelleen jatkuvasti. Taidan olla elävä esimerkki, että kasvisruualla voi elää ihan paksusti.


Mitä vinkkejä antaisit Lihattomaan lokakuuhun osallistujille?

Yritä miettiä, miten kaikissa kasvisruuissa olisi riittävästi proteiinia. Vaikka Jussi Niinistö niin kuvittelee, ei kasvissyönti ole pelkkää porkkanan puremista.
Edelleen ajoittain joudun eduskunnan työpaikkaruokalassa muistuttamaan, että vegaanisessa ruuassa on syytä olla myös proteiinia.


Kinky Boots- Helsingin kaupunginteatteri

$
0
0

Helsingin Kaupunginteatteri – Kinky Boots – Kuva © Mirka Kleemola

Kinky Boots tuli ja räjäytti mun pään! Odotin tämän musikaalin näkemistä ihan simona ja pelkäsin jo asettavani sille aivan liikaa odotuksia, mutta ne vain ylitettiin ja show ui monella tasolla ihoni alle.

Helsingin kaupunginteatteri osasi nimenomaan rakentaa shown. Mitään ei tehty helpon kautta vaan panoksia oli laitettu esityksen näyttävyyteen. Joskus teatterista hakee suuria tunteita silkan näyttelijöiden taidon tai minimalistisen kauneuden kautta, mutta nyt haluttiin lisäksi paljon välkkyviä valoja, glitteriä ja vauhtia.

Tämä näytelmä on saanut kaupunginteatterin yleisön nousemaan suosionosoituksiin ilta illan jälkeen ja näin itse perjantaina miten poikkeuksellisen tunteikkaita ihmiset tosiaan olivat esityksen jälkeen.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kinky Boots – Kuva © Mirka Kleemola

Kinky Boots on Cyndi Lauperin säveltämä ja Harvey Fiersteinin käsikirjoittama musikaali, joka on voittanut Tony-, Grammy- ja Olivier-palkinnot.

Se kertoo kenkätehtaasta, jonka tulevaisuus on vaarassa kun ihmiset eivät enää osta laadukkaita kenkiä vaan halpoja tekeleitä, joita sitten joutuu uusimaan vuoden välein. Vain ne tehtaat säilyvät, jotka onnistuvat löytämään jonkin aivan oman raon markkinoilla.

Tehtaan perinyt Charlie löytää tuon markkinaraon kun tämä tapaa drag-artistin nimeltä Lola. Korkokenkiä ei ole nimittäin suunniteltu kestämään miesten painoa ja kenkätehtaalla on pian uusi tuote kehittelyssä.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kinky Boots – Kuvassa Petrus Kähkönen ja Lauri Mikkola – Kuva © Mirka Kleemola

Kun Lola saapuu tehtaalle suunnittelijaksi, niin aivan kaikki eivät kuitenkaan ota tätä avoimesti vastaan. Seuraa odotetusti kasvutarina, mutta ei aivan sellainen kuin katsoja heti odottaisi. Näytelmä on koskettava ja saa itsessään aikaan kylmiä väreitä. Suvaitsevaisuus ja hyväksyminen ovat tuotu niin konkreettisiksi elementeiksi tähän näennäisen yksinkertaiseen tarinaan, että juuri siksi se on varmaan niin tunteita herättävä.

Olin yllättynyt kun opin, että esityksessä ei ole ainuttakaan ammattimaista drag-queenia. Niin luonnollisesti näyttelijät ottivat tuon glamourin roolin omakseen. Lolan ympärillä lähes jatkuvasti pyörivät "Lolan enkelit" olivat se musikaalin suola. Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg enkeleinä tekivät näytelmästä jotain enemmän kuin vain illan teatterissa. Nämä toivat drag-klubien ilon ja räväkkyyden iltaan todella energisesti ja fyysisesti.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kinky Boots – Kuva © Mirka Kleemola

Itse Lola taas oli musikaalin diiva. Lauri Mikkola veti roolin ilmiömäisesti ja se laulu oli niin upeaa. Petrus Kähkösen Charlie oli Lolan rinnalla ilahduttavan hukassa ja juuri Kähkösen kaltaista koomista osaamista rooliin tarvittiinkin. Charlien tyttöystävää Nicolaa näytellyt Raili Raitala taas oli jäätävä tapaus. Niin lämpimästä Raitalasta oli kiva nähdä toinen puoli.

Lavalla oli paljon lahjakkuutta ja huomaan, että haluaisin sanoa kaikista sanasen, mutta käykää toki itse katsomassa. Anna Victoria Eriksson pitää kuitenkin mainita näytelmän yllättävänä ilopillerinä ja Tero Koposen Don taas oli tärkeä rooli monella tapaa. Don toimi tarinassa eräänlaisena peilinä monille ennakkoluuloille, mutta myös sinä toivona muutokseen. Koponen onnistui hahmon monien merkitysten tulkkina mainiosti.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kinky Boots – Kuvassa Tero Koponen, Sanna Saarijärvi, Lauri Mikkola, Laura Alajääski, Inka Tiitinen, Sonja Pajunoja – Kuva © Mirka Kleemola

Kinky Boots on kuin Rocky Horrorin, Billy Elliotin ja keskisuuren yrityksen liiketoimintasuunnitelman sekoitus. Se on musikaali, jolla on sanoma: hyväksy ihminen. Ihan kuka tahansa, mutta hyväksy tuo sellaisena kuin tämä on.

On asioita, joista voi ja pitääkin olla eri mieltä, mutta ihmisen hyväksyminen on jotain syvempää. Tämän arvon tunnistaminen kaikesta huolimatta. Lopulta kyse on omien ennakkoluulojen ja etuoikeuksien tunnistamisesta. Tämän vuoksi Kinky Boots iski.

Se antoi opetuksen, mutta teki sen ihan pirun näyttävästi. Missään kohtaan ei tullut tunnetta, että nyt saarnataan ylhäältä päin vaan yleisö otettiin juhliin mukaan. Siksi olikin hämmentävää kävellä ulos salista. Kun esirippu laskeutui, niin tuntui kuin olisi jäänyt sinne toiselle puolelle ulos juhlista, jotka jatkuvat vielä.

Lisätietoa musikaalista löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täältä. Tämä ei ole pelkkä musikaali. Tämä on tapahtuma.

hells yeahs



Käsikirjoitus Harvey Fierstein Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper. Perustuu elokuvaan Kinky Boots. Käsikirjoitus Geoff Deane ja Tim Firth.Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila. Ohjaus Samuel Harjanne. Kapellimestari Eeva Kontu. Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson. Lavastus Peter Ahlqvist. Puvut Tuomas Lampinen. Valosuunnittelu William Iles. Äänisuunnittelu Kai Poutanen. Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen.Rooleissa Laura Alajääski, Anton Engström, Anna Victoria Eriksson, Helena Haaranen,Jack Johansson, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Tero Koponen, Petrus Kähkönen, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Lauri Mikkola, Jero Mäkeläinen, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Sonja Pajuoja, Justus Pienmunne, Raili Raitala, Heikki Ranta, Sanna Saarijärvi, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg, Inka Tiitinen, Antti Timonen, Leenamari Unho, Mikko Vihma, Joachim Wigelius, Atte Halinen, Kaspian Kallio, Miska Sagulin, Samuel Vihma. Esitys nähty medialipulla.

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Voita lukemista! Viiden meren kansa - Risto Isomäki

$
0
0



Viiden meren kansa on Risto Isomäen tuore kirja, joka vie kauas Suomen esihistoriaan. Lue siis lisää jos haluat voittaa kirjan itsellesi syyslukemiseksi.

Risto Isomäki on kirjailija ja ympäristöaktivisti, joka on laatinut useita tärkeitä teoksia ympäristöön liittyen. Tämän kaunokirjallisista teoksista on Sarasvatin hiekkaa ollut Finlandia-ehdokkaanakin.

Risto Isomäki


Viiden meren kansa käsittelee meidän syrjäistä niemeämme 11000 vuoden ajalta. Yleensä kun puhutaan Suomen historiasta, niin usein puhutaan korkeintaan tuhannen vuoden takaisista tapahtumista. On todella kiinnostavaa saada nyt tämän kaltaisia teoksia luettavaksi. Juha Hurmeen Niemi tulee tietysti päällimmäisenä mieleen vastaavana teoksena.

Viiden meren kansa on kuitenkin tarinallisempi kirja. Kahdeksan eri aikoihin sidottua episodia kuljettavat lukijaa eteenpäin aina 1200-luvulle saakka. Välillä saadaan uutta näkökulmaa Lemminkäisen ja Lallinkin tarinoihin.

Tarinat eivät ole kuitenkaan täysin mielikuvituksesta temmattuja vaan keikkuvat tieteen ja satujen välimaastossa. Isomäki on perustanut tarinansa arkeologian, geenitutkimuksen ja kielitieteen laajoihin tutkimuksiin.





Jos haluat voittaa kirjan itsellesi, niin kommentoi alle osallistuvasi arvontaan ja muistathan, että tarvitsen jonkinlaisen tavan ottaa sinuun yhteyttä voiton tullessa kohdalle. Voit osallistua arvontaan myös Lukupinon Facebookissa täällä. Arvonta-aikaa on 17.10. asti.


Risto Isomäki, 2018, Viiden meren kansa, Into kustannus, arvostelukappale


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Kirjabloggaajat perustivat yhteisen tubekanavan - Kirjakultti

$
0
0



Kirjakultti on Youtube -kanava kirjojen ystäville, jossa suomalaiset kirjabloggaajat jakavat videoita ensimmäistä kertaa yhdessä. En yleisesti suosittele kultteihin liittymistä, mutta jos siellä on tarjolla keskustelua kirjallisuutta tai tarjotaan buffet, niin suosittelen seuraamaan.

Suomalaiset kirjablogit ovat todella laaja yhteisö, johon mahtuu todella erilaisia, mahtavia ihmisiä, joita olen ilokseni päässyt tapaamaan useita. Onkin siis ilo lähteä mukaan tekemään myös videoita näiden ihmisten kanssa.

Mutta turhaan minä tässä lässytän, koska voit itsekin katsoa mistä on kyse. Teksti menee lepäämään, kauan eläköön video!





Tervetuloa!


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Mutkanlukutaito - Pirjo Puukko

$
0
0



Mutkanlukutaito on Pirjo Puukon esikoisteos, jossa liikutaan melko arkisissa kehyksissä, mutta tarinoissa mennään aina vähän mutkan kautta. Välillä törmäilläänkin.

Pirjo Puukko on helsinkiläinen viestinnän opettaja ja teatterikriitikko. Tämä on osa mielenkiintoista pienkustantamoa nimeltä Stresa. Kyseessä on joukko kirjailijoita, joita yhdistää erityisesti rakkaus Italiaan. Nämä kohtaavat aina syyskuisin pienessä Stresan kaupungissa, Lago Maggioren rannalla ja yhdessä keskittyvät teksteihinsä. Kuinka kihelmöivä ajatus.

kuva: stresa.fi

Mutkanlukutaito ei kuitenkaan liity Italiaan vaan on hyvinkin suomalainen. Jotenkin nimittäin hahmot ovat todella tunnistettavia ihan lapsuuden lähipiiristäni vaikka kirjojen tilanteet ovatkin vieraita. Se tuttuus on jossain syvemmällä. Siellä naapureiden ja vanhojen, kaukaisten sukulaisten muodostamassa Suomessa.

Mutkanlukutaito on kokoelma novelleja, jotka ovat vain muutaman sivun mittaisia. En kiellä ettenkö olisi vähän puolueellinen kyseistä tyyliä kohtaan, sillä rakastan tiivistettyä kerrontaa. Puukko onkin onnistunut tuomaan hahmot ja tarinan eläväksi hyvin pienillä yksityiskohdilla.

Usein mininovelleissa tyyli saattaa olla hyvinkin maalailevaa ja tyyli jyrää tarinan, mutta Mutkanlukutaidon tarinat ovat suoraviivaisia ja niissä sanotaan melko paljon muutamilla lauseilla. Useat ne liittyvät ihmissuhteisiin ja niiden vaikeuksiin. Mutkanlukutaitoa nimittäin tarvittaisiin ihmissuhteissa tai lopputuloksena voi olla niitä törmäyksiä.

Vaikka tarinat ovat lyhyitä, niin niihin saattaa välillä mahtua kokonaisia ihmiselämiä. Esimerkiksi novelli Universumin yksinäisin mies maalaa koskettavan kuvan Ilmarista, joka Aleksis Kiven kadulla käy läpi elämäänsä pienessä hetkessä. Juuri tuo pienten hetkien voima suhteutettuna ihmisten elämiin on usean novellin voima.

Novellit ovat kuin kahvipöydässä kerrottuja tarinoita. Leppoisia ja yksinkertaisia, joissa kaikuvat kirjailijan omanlaiset ilmaisut.

"Pöydällä on muovin päällä keskentekoinen sudoku. Viiden tähden tehtävä on vaativa. Kahvihetken jälkeen Elsa päättää ratkaista sen.   Herkku-Veikon korppu sulaa kielelle, kun sen päälle imaisee kahvia. Maailman paras kanelikorppu.   On hiljaista ja suussa hyrrää hyvä maku. Silmät painuvat kiinni nautinnosta."
Lisätietoa kirjasta löydät Stresan sivuilta täällä. Useita kirjoja ei aina nähdä isoissa lakanoissa Suomalaisen kirjakaupan seinällä vaan ne jäävät markkinakoneiston varjoon. Tue siis paikallista pienkustantamoasi (ja nehän ovat kaikki paikallisia).


Pirjo Puukko, 2017, Mutkanlukutaito, Stresa kustannus osk., arvostelukappale


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Kohtaamisia Kaupungissa - Ateneumin taidemuseo

$
0
0

Tove Jansson - Omakuva

Kohtaamisia kaupungissa on näyttely, jossa huomio keskittyy kaupunkielämään 1900-luvun Suomessa. Ateneumissa nähdään noin 300 teosta Kansallisgallerian kokoelmista sekä yksityiskokoelmista.



Kohtaamisia kaupungissa sai alkunsa Ateneumin tuottamasta Moderni nainen -näyttelystä, joka nähtiin New Yorkissa, Tukholmassa ja Oulussa. Nyt tuota teemaa laajennetaan moderniin muutokseen kaupungeissa.

Koska taiteilijat ovat aina ottaneet aiheita lähiympäristöstään, tarjoavat eri aikakausien maalaukset herkullisen maaperän juuri kaupungistumisen tarkkailuun. Kaupunkielämän kehittyessä ovat taiteilijat olleet herkkiä reagoimaan tuohon muutokseen.

Väinö Kunnas: Kaupunkikuva (1926). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Antell. Kuva: Kansallisgalleria/Jenni Nurminen.

Ateneumin näyttelyssä on havaittavissa hienon sosiologinen ote yhteiskunnan muutokseen. Tämä yhdessä taiteilijoiden näkemyksen kanssa tuottaa upean kokonaisuuden. Kuljeskin saleja eteenpäin aidosti innostuneena siitä minkälanen näkökulma seuraavasta huoneesta löytyykään. Näyttelyhankkeesta vastaava erikoistutkija Anu Utriainen sanoo:

"Kaupungistuminen mahdollisti uudenlaisten elämäntapojen muodostumisen. Myös naiset pystyivät toimimaan itsenäisesti ammateissa ja luomaan uraa taiteilijoina. Tavallisten ihmisen vapaa-ajan määrä ja harrastukset lisääntyivät. Elämä kaupungissa oli vapaampaa: rooleilla pystyi leikittelemään eivätkä ne perustuneet niin vahvasti sukupuoleen ja asemaan kuin maaseudulla"

Juuri naisten maailma onkin näkyvästi esillä näyttelyssä. Naisten roolien muuttuessa monipuolisimmiksi, nämä kuvattiin yhä erilaisimpina toimijoina. Näyttelyssä esitellään tämä "uusi, moderni nainen". Tätä ei enää määritellä miesten toimesta vaan on itsenäinen yksilö, joskus jopa hieman dekadentti yksilö.


Antti Favén: Harjoitelma naisen muotokuvaa varten (tohtorinna Edith von Bonsdorff) (1922). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo, kokoelma Ahlström. Kuva: Kansallisgalleria/Kirsi Halkola.

Myös näyttelyn alastonkuvat kuvaavat muutosta. Seksuaalisuus ei ollut enää pelkkä aisti vaan kuvasti ihmisten identiteettejä. Alastomuus oli myös arkisempaa ja vähemmän ihannoitu kehokuva nosti päätään.

Kaupungistuminen vaikutti moneen elämän osa-alueeseen, mutta se näkyi myös käytännöllisesti katukuvassa, jota hallitsivat yhä suuremmat ihmismassat, kahvilat, raitiovaunut ja kerrostalot. Tätä kuvattiin taiteessa niin kaupunkinäkyminä kuin kuvina kodeistakin. Romanttiset maalaismaisemat olivat muuttuneet kaupunkine realistisimmiksi kuvauksiksi. Ikkunan takainen maailma oli usealle taiteilijalle inspiraation lähde. Erityisesti arjen kuvaaminen oli itselleni mielenkiintoista nähdä näyttelyssä.


Aarre Heinonen: Kahvipöydässä (1938). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo, kokoelma Hoving. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Helsinki on näyttelyssä edustettuna vahvasti ja on mielenkiintoista katsella maalausten kautta maailmaa, jonka muutoksen voi itse niissä havaita. Erityisesti pidin Reino Harstin grafiikasta. Todellisia ajankuvia joiden tyyli vetää puoleensa.

Toinen iloinen yllätys oli miten näkyvästi Ulla Rantanen oli esillä näyttelyssä. Minusta on tullut tämän iso fani. Ne unenomaiset isot maalaukset vetoavat johonkin minussa syvästi.


Ulla Rantanen: Katukuva (1969). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Skop. Kuva: Kansallisgalleria / Ella Tommila.

Lisää tietoa näyttelystä löydät Ateneumin sivuilta täällä. Näyttelyn yhteydessä julkaistu kirja avaa teoksia todella paljon ja antaa kuvan miksi juuri nämä teokset ovat valikoituneet näyttelyyn. Suosittelen tutustumaan siihen vähintään Ateneumissa, jossa tuttuun tapaan on siroteltu lukukappaleita ympäri museota. Tietysti näyttelyn yhteydessä järjestettäviin luentoihin ja muihin tapahtumiin kannattaa myös tutustua.

Näyttely on esillä Ateneumin taidemuseossa 20.1.2019 saakka.



Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Venus turkiksissa - Kapsäkki

$
0
0


Venus turkiksissa on näytelmä, jossa tutkitaan kahden ihmisen välistä jännitettä niin, että tuo jännite valtaa koko yleisön. Kapsäkin tunnelma oli tiivis kun Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola ajautuivat keskinäiseen tunteiden pallotteluun.

Kapsäkki on sopiva tila juuri tämän näytelmän tuomiseen lavalle. Intiimi sali, jossa näyttelijät ovat yleisöä lähellä luo kihelmöivää tunnelmaa, jota korostavat valo ja ääniefektit. Olemme huoneessa, jossa on juuri järjestetty koe-esiintymisiä usealle naisella ja ulkona jyrisee ukkonen ja jatkuva sateen kohina tekee paikasta kuin pienen, maailmasta suljetun akvaarion. Tunnelma on oikeastaan melko lämmin. Voisin melkein vannoa tunteneeni jopa ilmassa kosteutta.

Saikkosen esittämä käsikirjoittaja-ohjaaja Thomas Novachek on jo väsynyt etsimään näytelmäänsä täydellistä naisroolia kaikkien "pissisten" keskeltä. Sateesta hyökkää äkisti sisään Sorvolan esittämä Vanda Jordan, joka väittää olleensa myöhässä koe-esiintymisestään.

Pian paljastuu Vandan olevan oudon perehtynyt näytelmään, jonka käsikirjoitus on vielä salainen. Thomasin ja Vandan lukiessa näytelmää eteenpäin tuntuu todellisuus sekoittuvan tarinaan ja näiden keskinäiset valtasuhteet muuttuvat kiehtovilla tavoilla.

Thomasin näytelmä pohjautuu Leopold von Sacher-Masochin kirjaan Venus turkiksissa vuodelta 1870. Kirjassa on ensimmäisiä kuvauksia masokismista. Piiskoja, rangaistuksia, turkiksia ja nahkaa. Sacher-Masochin nimestä onkin johdettu koko masokismi sana.

Kuva: Kapsäkin Twitter
Masokistinen, seksuaalinen kuvasto halkoo koko näytelmää. Saikkonen ja Sorvola ovat aviopari ja tämä tekee näiden välisten valtasuhteiden tulkinnasta minulle vielä monitahoisempaa, koska näytelmä itsessään leikittelee toden ja fiktion välisellä suhteella.

Thomasin tahto olla alistettuna on ristiriidassa tämän ohjaajan roolin kanssa ja Vanda tuntuu leikkivän tällä. Lopulta katsoja joutuu miettimään sukupuolien välisiä valtsuhteita niin vaihtelevasti, että näytelmä on nykyaikaan nähden salakavalan ajankohtainen.

Näin Sorvolan ensimmäistä kertaa Rocky Horror Picture Shown Magentana ja tämä on siitä lähtien edustanut minulle täydellistä versiota tuosta minulle rakkaasta hahmosta. Oli hieno nähdä miten Sorvola otti myös Vandan roolin omakseen. Tässä on luonnostaan jotain venusmaista vetovoimaa, joka ylittää silkan ulkoisen olemuksen, joka on itsessään melko huomiota herättävä.

Vandassa on jotain hyvin leikkisää ja Sorvola onnistui pureutumaan etenkin tähän puoleen roolissa. Vanda oli todella hauska hahmo ja vähän jopa yllätyin miten luonnostaan hyvä koomikko Sorvola osasi olla.

Myös Saikkonen oli minulle tuttu etenkin Rocky Horrorin nimihahmona, mutta nyt rooli oli hyvin erilainen. Saikkonen on helppo nähdä karismaattisena ohjaajana, joka ottaa huoneen hetkessä haltuunsa. Niin tämä tekikin, mutta se siirtymä heikkoon ja alistuvaan ihmisyyden puoleen oli todella vakuuttava. Näin lavalla Thomasin, joka aidosti löytää jonkinlaisen seksuaalisen heräämisen yllättävässä kohtaamisessa ja uskoin tämän täysin.

Lisätietoa näytelmästä löydät Kapsäkin sivuilta täältä. Suosittelen tutustumaan tähän intiimiin näytelmään. En ole nähnyt muita versioita vielä, mutta kaikki myöhemmät joutuvat kamppailemaan varmasti aika paljon jos haluavat voittaa Sorvolan ja Saikkosen version mielessäni.

Rooleissa: Sami Saikkonen & Sonja Sorvola | Teksti: David Ives Suomennos: Reita Lounatvuori | Ohjaus: Jermo GrundströmTuotanto: Musiikkiteatteri Kapsäkki & Oy Dance Like Ab | Kuva: Ofer Amir Valosuunnittelu: Toni Haaranen | Ohjaajan assistentti: Meeri Uusi-ÄijöEsityksen oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner Esitys nähty kutsuvieraana


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Amos Rex: koettu

$
0
0



Amos Rex vähän niinkuin räjäytti potin Helsingin museoskenessä. Vuoden loppuun mennessä oli optimistisena toiveena 100 000 kävijää, mutta se raja on paukkunut ennen kuin päästiin edes marraskuuhun.

Kävin tutustumassa uuteen Amokseen samana päivänä kun tuo 100 000 kävijän raja rikkoutui. Kaupunkikuvaa muuttaneet, leikkisät betonikuvut olivatkin minulle jo tuttuja kiipeilykohteita, mutta hillittömät jonot olivat vielä pitäneet pois museon sisätiloista.


Onneksi sain kutsun Epsonilta tulla tutustumaan tekniikkaan, jolla Amoksen ensimmäisen ison näyttelyn projektiot ovat toteutettu. Yhtiöllä on yli 150 projektoria luomassa TeamLabin suunnittelemaa maailmaa, johon pääsee nyt itse sukeltamaan sisään.


TeamLab on 500 taiteilijan kollektiivi Tokiosta, joka on perustettu vuonna 2001. Se koostuu monen eri alan taitajista, joiden tavoite on luoda vuorovaikutuksellisia tiloja, joissa vanha ja moderni taide kohtaavat.

Tämä näyttely onkin täydellinen tapa näyttää heti alkuun mihin kaikkeen uusi museotila venyy. Alas valkoiseen museoon laskeutuessa tunnelma hyvin Avaruusseikkailu 2001. Heti ensimmäinen TeamLab-tila toi taas aivan toiseen maailmaan.


Rauhallisena vyöryvä meri antoi ensivaikutelman siitä mitä saumattomat projektiot saattoivat tuottaa. Kokemus olit erittäin rauhallinen vaikka yleensä koen tietokoneella tuotetun kuvan hieman häiritsevänä.


Tämän jälkeen huoneet antoivatkin aina jotain uutta. Oli suuri sininen halli, jossa saattoi ottaa vaikka päiväunet pehmeillä tyynyillä ja pieni huone, jossa päätyi keskelle vauhdikasta animaatiota.


Monien suosikki on varmasti kuitenkin se ihan överin värikäs tila, jossa liikkuu vaikka mitä kasvillisuutta ja liskoja ympäri.. no kaikkea.


Ihmiset itsessäänkin muuntuvat osaksi teosta ja etenkin lapset varmasti nauttivat värittää erilaisia eliöitä, etenkin kun ne sitten heräävät henkiin kiipeilemään ympäri tilaa!


Kaikki pinnat reagoivat kosketukseen ja vaikka suunnilleen osasin kuvitella mitä videoprojektoreilla voi tehdä taiteilijoiden käsissä, niin nyt voin sanoa odotuksieni ylittyneen. Jos museot hakevat nyt elämyksellisyyttä, niin siinä ainakin on onnistuttu.


Museoiden muutos onkin juuri elämyksellisyyden osalta näkyvillä Amos Rexissä. Vanha käsitys museoista, tunkkaisina tiloina katsella tauluja hiljaisuudessa, on viimeistään nyt murtunut. Kokemaani näyttelyyn tullaan pitämään hauskaa ja näyttämään myös muille missä sitä ollaan. Lähes kaikilla museovierailla oli kädessään kännykkä ja niiden kameroita käytettiin ahkerasti.

Museoon tullaan olemaan osaksi kulttuuria, ei vain katsomaan sitä. Mielestäni tämä on luonnollinen ja positiivinenkin asia. Taide kehittyy ja se ei tarkoita vain uusia tyylisuuntia vaan myös uusia tapoja kokea ja kuluttaa taidetta. Samalla sitä ehkä oppii menemään niihin enemmän perinteisiin näyttelyihin ja osata enemmän kokea taidetta kuin vain katsoa sitä.


Olen hyvin tyytyväinen Helsingin tarjontaan museoiden suhteen. Rakastan kokea perinteisempiäkin näyttelyitä ja nauttia niistä vanhojen mestareiden maalauksista. Tähän on yhtä paljon tilaisuuksia kuin kokeellisempiinkin näyttelyiden muotoihin. En tiedä onko Amos Rexin myötä pakka sitten täynnä. Onko Helsingissä enää kohta tarvetta uudelle tilalle taiteelle? Ainakin jo pelkästään Amoksen puolesta ollaan puolivakavissaan kuulemma uusien tilojen ideaa jo nyt palloteltu.


Lisätietoa Amos Rexistä, aukioloajoista, hinnoista ja niin edelleen löydät museon sivuilta täältä. Suosittelen kokemaan TeamLabin näyttelyn, joka on esillä vielä ensi vuoden alkuun asti. Kannattaa ottaa myös lapset mukaan. Tässä näyttelyssä on varaa heittäytyä myös leikkisäksi.



Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Gilbert & George: THE MAJOR EXHIBITION

$
0
0


Helsingin Taidemuseo HAM tuo Suomeen taiteilijaparin, joka on kaikessa brittiläisessä hienostuneisuudessaan kuitenkin sieltä värikkäimmästä päästä. Gilbert & George ovat yhdessä yksi taiteilija. Niin vahvasti näillä tuntuu olevan samanlainen näkemys.

HAM on harvoin näin selkeästi jaoteltu erilaisiin neliöihin ja kirkkaisiin väreihin. The Major Exhibiotion on taiteilijaparin ensimmäinen merkittävä näyttely pohjoismaissa pariinkymmeneen vuoteen ja se koostuu yli 50 isosta teoksesta vuosilta 1991 - 2016.

Gilbert & George eivät vain tee taidetta vaan ovat itsessään taideteos. Performanssi, joka ilmentää näiden omia tunteita.
Gilbert & George © Kuva: HAM/Maija Toivanen

Parin teokset ovat jokseenkin provokatiivisia, mutta eivät vain provokaation vuoksi. Nämä haluavat tuoda esiin yhteiskunnallisia jännitteitä. Itä-Lontoon naapurustoja kotinaan pitävät taiteilijat ottavat taiteeseensa vaikutteita etenkin ympäristöstään.

Teokset todella hyppäävät silmille. Niin värimaailmaltaan, kooltaan kuin aiheiltaankin. Gilbert & George haluavat näyttää katsojalle jotain häpeällistä ja groteskia. Vastapainona sille saastalle, jota nämä näkevät katukuvassa. Näiden tavoitteena tuntuu olevan näyttää säädyttömyyttä ja rivoutta jossain "puhtaammassa" olomuodossa. Tuoden itsensä kirjaimellisestikin alastomana katsojan eteen.

Gilbert & George: SUKSI LIPPUUN sarjasta LIPPUFRIIKKI-SARJA, (2008) © Gilbert & George. Courtesy Gilbert & George

Gilbert & George käsittelevät taiteessaan monia tabuja. Niin monia, että tulee pakostakin mieleen näiden valikoituneen aiheiksi juuri siksi, että ne järkyttäisivät ihmisiä. Tai ehkä saisivat ihmiset ajattelmaan erilaisten ajatusmaailmojen eroja.

Kunnoitan parin asennetta, joka kiteytyy näiden motossa "taidetta kaikille". He korostivat esimerkiksi näyttelyn yhteydessä julkaistun katalogin merkitystä. Se tulee myydä halvalla ja katalogin kautta taide välittyy yhä useammalle ihmiselle. Se ei kuulu pelkästään museoihin ja eliittien aika on ohi.

Näyttely on raikkaan anarkistinen ja päällekäyvät teokset luovat hienon kontrastin suurien rauhallisten Tennispalatsin hallien kanssa.

Gilbert & George: ANTIFASISTINEN VYÖHYKE sarjasta UTOOPPISET KUVAT, (2014) © Gilbert & George. Courtesy Arndt Art Agency (A3), Berlin

Lisätietoa The Major Exhibitionista löydät HAMin sivuilta täällä. Näyttely jatkaa HAMin sarjaa, jossa esitellään merkittävien nykytaiteilijoiden yksityisnäyttelyitä ja on avoinna aina 24.2.2019 asti. Suosittelen tosiaan tutustumaan myös mainittuun näyttelykatalogiin. Se on täynnä tietoa tästä merkillisestä parista.


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Adjustment Day - Chuck Palahniuk

$
0
0



Chuck Palahniuk on elävistä kirjailijoista se jolle usein annan omasta puolestani sen häilyvän tittelin lempi-kirjailija. Tämän kirjoja en ikinä kuvaile viihdyttäviksi tai edes suosittelen niitä kovinkaan usealle ihmiselle. Minulle ne tarjoavat niitä syvimpiä ja omituisimpia kokemuksia, joita kirjallisuudelta haen.

Adjustment Day oli tälläinen syvä ja omituinen kokemus. Se käsittelee niin monia teemoja, että on hankala pysyä perillä kaikesta ja tarina voi kulkea mihin tahansa suuntaan. Harva kirjailija vie yhtä tuntemattomille vesille kuin Palahniuk.

Juoni on monisyinen ja siitä on vaikea kirjoittaa ilman spoilereita. Siksi sanon vain, että maailma kohtaa vallankumouksen, jollaista kukaan ei odottanut. Kuten monen muunkin, niin tämänkin aloittaa kirja, tai paremminkin lista. Siitä löytyvät ihmiset metsästetään ja uusi maailmanjärjestys ottaa ensiaskeleensa.

"As Dr. Brolly had explained it, every youth bulge had a text. It had a book to justify the actions its men must take. The Conquistadors had the Bible. Mao's army had his book of quotations. The Nazis had Mein Kampf just as American radicals had Saul Alinsky.   Parents and teachers were thrilled to see boys pick up a book. Boys and young men who'd never willingly finished a book, they were poring over these pages for hours at a stretch."
Chuck Palahniuk

Palahniuk on suurelle yleisölle tunnetuin kirjastaan Fight Club, josta tehty elokuva oli kaupallinen menestys. Tämä kirja on tavallaan Fight Clubin perillinen, mutta suuremmassa mittakaavassa ja nyt mennään paljon pidemmälle. Kun Fight Clubissa oli herkullisia yhtymäkohtia esimerkiksi Schopenhauerin filosofiaan ja mielestäni jopa buddhalaisuuteen, niin Adjustment Day vie tapahtumat sfääreihin, joissa on hankala etsiä aatteellisia esikuvia. Palahniuk jopa viittaa omaan kirjaansa.

"Talbott had smirked. "Hardly". He'd said, "Fight Club was about empowering each man through a series of exercises." His ghastly face shinde with its coating of blood. "Fight Club taught each man that he had capacity beyond his greatest concept of himself. Then, it set each man free to fulfill his destiny: to build a house, to write a book, to paint a self-portrait."

Mutta Adjustment Dayssa oli kyse jostain muusta.

""Palahniuk. All his work is about castration. Castration or abortion.""

Palahniukin nyt luoma maailma on pilkottu selkeisiin osiin. Ihmisten väliset rodulliset erot ja sukupuolien erot ovat jokseenkin kärjistettyjä, etenkin jos kirjaa lukee nämä asiat mielessään. Kaikki salaliittoteoriat, joista ikinä olet lukenut tuntuvat sopivan tähän maailmaan ja nuorten miesten turhautuminen on taas eräänlainen liikkeelle paneva voima.

"For a time, American officials had kept the lid on this human powder keg by dosing boys with Ritalin. After that, peace came in the form of endless online gaming and pornography - all covertly supplied by government contractors. Despite those efforts this generation was waking up to its mortality. They wanted more than drugged, time-wasting numbness."

Vallankumouksen myötä feminismi taas kuolisi ja miehet ottaisivat vallan. Naisten tuli hyväksyä tämä tai jättäytyä kissojensa syötäviksi. Palahniuk ei siis tosiaan säästele satiirissaan.

Lopulta miesten tarve voittoon, kontrolliin ja oman pakenevan miehisyytensä todistamiseen on kuitenkin se Palahniukin suurin satiirin kohde kirjassa.

"It amounted to pornography of being right. No orgasm would be as satisfying as proving everyone else wrong. No sexual content could compete with the rush men got from winning."

Palahniuk ei tyydy kuitenkaan vain toteamaan näitä asioita, jotka ovat nykyään jo itsestäänselvyyksiä. Tämä osoittaa miten tuo miesten tarve voidaan muuttaa kontrolliksi. Miten miehen oikeaksi osoittaminen saa tämän rakastamaan sinua.

Jos luot uuden maailman, jossa annat miehien kaikille väkivaltaisille unelmille oikeutuksen ja jaat ihmiset tiukkoihin kategorioihin, niin lopputuloksen voisi kuvitella olevan hetken kestävä utopia yhteiskunnan sairaimmalle osalle. Miten Palahniuk tämän visioi on kuitenkin sinun luettava itse.

Kirja sisältää todella monella tapaa kipeitä ja väkivaltaisi kohtauksia ja en voi suositella sitä siis kaikille. Helvetin hyvää kirjallisuutta se on.


"Suicide Is the Ultimate Act of Consumption"


"Civilization Is Consuming Itself"



Chuck Palahniuk, 2018, Adjustment Day, Jonathan Cape London


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Innostusta ja rakkautta Kirjamessuilla

$
0
0



Helsingin Kirjamessut vetivät ennätysyleisön jälleen kerran. Silloin tällöin kuulee kirjallisuuden olevan kriisissä, mutta 85 616 ihmistä todistivat toisin saapumalla Messukeskukseen. Eikä vain saapumalla. Todistin neljänä päivänä todellista innostusta kirjoihin ja kirjailijoihin, joka tuntui jopa vähän epätyypilliseltä näin suomalaisittain.

Innostuminen kirjoista on kaunista katseltavaa. Se tunnistettava katse kun ihminen löytää kirjapinojen joukosta jotain kiinnostavaa tai se tapa, jolla ihmisjoukot reagoivat kuulleessaan lempikirjailijoitaan.

Ruoka- ja viinimessut ovat hyvä paikka käydä välillä lataamassa akkuja.

Lempikirjailijoita ehkä parempaakin on innostua aivan uusista kirjailijoista ja kirjoista ja harvoin siihen Kirjamessujen kaltaista tilaisuutta tuleekaan samassa mittakaavassa. On hienoa löytää vaikka divarista joskus ihan uuden tuttavuuden kirjamaailmasta, mutta messuilla tämä toistuu saman päivän aikana uudestaan ja uudestaan.

Kirjamessuista vastasi tänä vuonna Ronja Salmi, joka teki poikkeuksellisen hyvää duunia.

Syntyy informaatioähky, joka saa aivot laukkaamaan. Olet luonnollisessa humalassa, joka sumentaa arvostelukyvyn ja saa kehosi uskomaan, että olet rakastunut tai kiitämässä lujaa pulkkamäessä. Saatat ihastua täysin yhteen kirjaan, mutta seuraavassa hetkessä löydät jo seuraavan. Ei ole väliä ostatko näitä kirjoja, sillä henkinen lukupino kasvaa joka tapauksessa.

Haluan lukea: kaikki kirjat.

Sitten alkaakin se lempikirjailijasi haastattelu ja pääset kuulemaan miten se juuri lukemasi kirja on syntynyt. Kun olet antanut kirjailijalle mahtavat aplodit, tulee paikalle jo seuraava kirjailija, josta et ole ikinä kuullutkaan. Tämän kirja ei ehkä alkuun edes kiinnosta sinua, mutta kirjailija on tehnyt sen parissa töitä mahdollisesti jopa vuosia ja on laittanut siihen ehkä kipeitäkin osia itsestään. Tämän omistautumisen voi tuntea kirjailijan puheesta ja on hankala olla samaistumatta tähän. Taas olet innostunut uudesta asiasta.

Pontus Purokuru puhui kirjastaan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi.

Kirjamessut ovat kaupallinen tapahtuma. Ne pönkittävät kapitalistista järjestelmää, joka pohjautuu jatkuvaan, haitalliseen kasvuun. Mutta se lopputuote taas on jotain muuta. Kirja voi edustaa niin paljoa. Esimerkiksi juuri sen järjestelmän kritiikkiä, joka on sen tuottanut fyysisenä esineenä.


En voi olla myöskään täysin neutraali sen kaupallisen ilotulituksen edessä, joka minun eteeni Kirjamessuilla tuodaan. Ne valtavat mainoslakanat, kirjavuoret ja tarjoukset vetävät puoleensa. Tämä supervärikäs ympäristö on se missä kohtaan yhden aidoimmilta tuntuvan asian elämässäni, enkä kykene oikein käsittelemään sitä ristiriitaa. Siinäkin mielessä tämä on kuin toinen joulu minulle.

Jos haluat nähdä enemmän kuvia messuilta, niin suosittelen siirtymään Insgramiin täällä.



Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:






Sipsikaljavegaanin kirja

$
0
0



Sipsikaljavegaanin kirja on loistava opus kaikille, jotka haluavat syödä eettisemmin, mutta eivät välttämättä ihan joka päivä niin pirun terveellisesti. Vegaaninen ruokavalio nähdään monesti salaatteina ja papuina, mutta jos sitä tosissaan haluaa lähteä perseilemään roskaruoan puolelle, niin mahdollisuudet ovat oikeasti rajattomat.

Lihaton lokakuu on lopuillaan ja Lukupinosta voi etsiä aiheeseen liittyviä juttuja tuolta oikeanpuoleisesta palkista. Seuraavaksi alkaakin jo vegaanihaaste tammikuussa ja jos lihaton elämä onnistui, niin ehkä myös maidot ja munatkin voisi kokeilla jättää pois? Kannattaa myös muistaa, että ihan vain vegaaninen päivä silloin tällöin vie jo pitkälle.


Sipsikaljavegaanin kirja tekee vegaanisuudesta jopa helppoa. Kun itse lopetin eläinten syömisen, niin Sipsarit olivat iso apu siirtymävaiheessa. Oli mahtavaa huomata, että sitä lohturuokaa sai edelleen vaikka perinteiset kinkkupizzat olikin hylännyt.

Ai ketä nämä Sipsarit ovat? No Sipsarit, eli Sipsikaljavegaanit, ovat lähtöisin Facebookin ryhmästä, jossa alettiin jakamaan ihmisten kesken vegaanisia mättöreseptejä. Nykyään ryhmään kuuluu yli 55 000 jäsentä, joka kertoo siitä, että kysyntää vegaanimätölle on.

Sipsikaljavegaani oli alkujaan haukkumasana vegaaniryhmissä niille, jotka halusivat epäterveellistä ruokaa ilman eläintuotteita. Niin tiiviisti terveelliset elämäntavat ja vegaanisuus kulkivat käsi kädessä. Sipsarit antavat tilan ihmisille, jossa voi olla kehopositiivinen ja nauttia elämästä ilman tuomitsemista. Kotimaisten kielten keskuskin on jo ottanut sanan sipsikaljavegaani tietokantaansa.

Kirja on oikein pätevä raapaisu siihen kaikkeen herkkuun mitä vegaanit voivat nautiskella. Rocky Roadeja, Oreo-pirtelöä, olutmakkaraa, tacoja, tofupuikkoja ja vaikka mitä. Tietysti myös ohjeita tuunata niitä vihiksiä, eli vegaanisia lihapiirakoita, joita sipsarit alkuaikoina metsästivät kaupoista.


Reseptit ovat niin yksinkertaisia, että jopa minä osaan seurata niitä. Kuvia valmiista annoksista olisi ehkä kaivannut enemmän, mutta toisaalta ohjeet ovat aika selkeät itsessään, että miltä se annos tulee näyttämään.


Alkuun vegaanisen ruokavalion noudattaminen voi tuntua haastavalta juuri monipuolisuuden suhteen. Se halu eläintuotteisiin iskeekin juuri päivinä kun kaipaisi jotain hyvää Netflixin kanssa. Tämä kirja osoittaa, että vaihtoehtoja on, eikä niitä ole edes hankala valmistaa. Siksi tämä on mielestäni poikkeuksellisen tärkeä keittokirja, joka tarjoaa jotain vähän erilaista.

Inna Somersalo, Paula Heinonen, Terhi Heimonen, 2017, Sipsikaljavegaanin kirja, Like kustannus, arvostelukappale

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Ateria - KOM-teatteri

$
0
0

Juho Milonoff Valokuva: Patrik Pesonius

Ateria on Kom-teatterin näytelmä, jossa Juho Milonoff ja Niko Saarela kanavoivat koko kipeää maailmaa pikaruokaravintolan työntekijöinä. Tämä on hauskinta maailmantuskaa, jota olen pitkään aikaan todistanut.

Okko Leo on kirjoittanut näytelmän, joka sopii KOM-teatteriin kuin punainen lippu vallankumoukseen. Siinä maailma on tilassa, jossa loputon liukuhihna suoltaa pikaruokaa alati kasvavaan läjään Happy Togetherin sävelten kaikuessa aivan liian pirteänä taustalla. Eriarvoisuus kasvaa kasvamistaan ja tulevaisuudesta haaveilu on etuoikeutettujen ylellisyystuote.

Voiko tästä tilanteesta tehdä komediaa? Ei tästä varmaan voi tehdä muuta kuin komediaa. Todellisuus alkaa olemaan liian absurdia draamalle.

Juho Milonoff ja Niko Saarela Valokuva: Patrik Pesonius

Ateria on hauska näytelmä. Siitä tule vahvasti mieleen Kevin Smithin kulttielokuva Clerks ja onkin kuin Clerksin jatko-osa Danny Boylen ohjaamana. Värikäs x-sukupolven kuvaus sekopäisellä twistillä.

Milonoffin ja Saarelan Koistinen ja Meke vääntävät purilaisia ja puhuvat paskaa grillillä, jonka tunnuksena loistaa osuvasti "Eat shit and die". KOM-teatterin lava on päällystetty onnellisilla lehmillä ja grilli on kuin sit-comin lavaste. Huumori on välillä alleviivatusti slapstickkiä ja on hauska nähdä, että kultturelliin ensi-illlan yleisöön uppoaa parhaiten kakkavitsit.

Niko Saarela ja Juho Milonoff Valokuva: Patrik Pesonius

Olen vakuuttunut, että tämä esitys tulee jäämään ihmisten mieliin pitkäksi aikaa. Teemat ovat hyvin ajankohtaisia, mutta niitä käsitellään ajattomalla tavalla. Käsiohjelmassa lainataan Göran TherborninEriarvoisuus tappaa kirjaa (kirjoitin siitä täällä) ja Yuval Noah Hararin21 oppituntia maailman tilasta kirjaa. Suosittelen lukemaan pätkät (ilmaisesta) ohjelmasta ennen esitystä pohjavireen aikaansaamiseksi.

Näytelmä ei avaudu helposti, mutta toimii niin usealla tasolla, että jokainen saa siitä varmasti jotain irti. Sen satiirinen sisältö on iskevää ja mässäilevän tuomitsevaa ja välillä melko raadollistakin. Slurreja viljellään tahallisesti ja ne varmasti viiltävät joidenkin katsojien korvia. Itseni mukaan lukien.

Kauheudet ovat kuitenkin tahallista ja osansa saavat monet ihmisryhmät. Meke ja Koistinen eivät ole pahoja ihmisiä, he ovat vain osa rikkinäistä koneistoa. Miksi pestä käsiä paskalla käynnin jälkeen vaikka menisi kokkaamaan purilaisia? Mitä ihmiset muka tekisivät? Menisivät toiseen samanlaiseen grilliin? Ne ei oo mitään asiakkaita, ne on pokia. Niiden jäät sulaa mukeissa samaa tahtia kuin napajäätiköt.

Maailma on kaikille saman arvoinen vain pikaruokalan kassalla. Kaikki saavat paskaa.

Niko Saarela ja Juho Milonoff Valokuva: Patrik Pesonius
Saarela ja Milonoff toimivat loistavasti yhdessä. Näiden keskinäisetkin valta-asetelmat muuttuivat näytelmän edetessä ja keskinäinen sananheitto oli hienoa kuunneltavaa. Milonoff oli niin energinen ja karismaattinen, että haluaisin nähdä Koistisen hahmoa vaikka elokuvassa tulevaisuudessa.

Esityksessä käytetään jonkin verran videota tehokeinona ja pikaruokalan videotauluina ratkaisu osuu ihan nappiin. Mika Leskisen ohjaus on toimiva ja esitys on juuri tarpeeksi tiivis pitääkseen katsojan otteessaan.

Lisätietoa esityksestä löydät KOMin sivuilta täältä. Tämä esitys lunastaa kiitettävästi niitä kovia odotuksia, joita KOM-teatteri on asettanut ainakin minulle Pasi Was Here ja Veriruusut -näytelmien kautta. Esityksen jälkeen saatat havaita samanaikaisesti sekä syvää halua että inhoa lähimmän pikaruokapaikan hamppareita kohtaan.


TEKSTI: Okko LeoOHJAUS: Mika LeskinenLAVASTUS: Janne VasamaPUKUSUUNNITTELU: Sanna LevoMASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila MäkynenVALO- JA VIDEOSUUNNITTELU : Tomi SuovankoskiÄÄNISUUNNITTELU JA MUSIIKKI: Jani RapoYLEISÖTYÖ: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta RiionheimoROOLEISSA: Juho Milonoff ja Niko SaarelaEsitys nähty kutsulipulla

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Viewing all 715 articles
Browse latest View live