Quantcast
Channel: Lukupino
Viewing all 715 articles
Browse latest View live

Valitse tästä miehelle lahjaksi naisen kirjoittama kirja

$
0
0


Lukupino ja Maria Pettersson laativat yhdessä suosituslistan, jolta voi kätevästi valita miehelle isänpäivä- tai joululahjan. 



Tervehdys ihmiset, Maria tässä. Laadimme yhdessä Lukupinon kanssa teille kätevän listan tyydyttämään kaikki lahjatarpeenne!

Kaksi kolmasosaa suomalaismiehistä ei lue lainkaan naisten kirjoittamia kirjoja.
Laadin aiheesta kaksi vuotta sitten kolumnin: Mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt (https://yle.fi/uutiset/3-9301498). Kolumnissa pohdin, mistä naisten välttely johtuu ja miksi siinä ei ole mitään järkeä.

Yksi syy sille, miksi miehet lukevat vain miehiä, on markkinointi. Isänpäiväksi ja jouluksi mieslukijoille tarjotaan lähes yksinomaan miesten kirjoittamia kirjoja. Sekä mieslukijoille että lahjojen ostajille viestitään, että miehelle kannattaa ostaa nimenomaan miehen kirjoittama kirja. Usein miehille - tai ihmisille, jotka ostavat miehille lahjoja - ei tule edes mieleen, että miehelle voisi hankkia jonkun muun kuin miehen kirjoittaman kirjan. Hyvä uutinen on tämä: Miehille ei ole mikään pakko valita kirjoja niin ahtaista kehyksistä kuin joistain isänpäivän mainoksista voisi luulla!



Kolumnin ilmestyttyä sain palautetta, jonka mukaan monet kyllä mielellään ostaisivat miehille naiskirjailijoiden kirjoja, mutta eivät oikein tiedä, mikä uppoaisi.
Tämän vuoden isänpäivää ja joulua ajatellen olemme yhdessä Lukupinon kanssa laatineet suosituslistan tuoreista, hyvin saatavilla olevista kirjoista, joita ei ole tietääksemme kirjoittanut mies. 


Listalla on teoksia perinteisesti miehisinä pidetyistä kirjallisuuden lajeista, mutta myös kirjallisuudenlajeja, joita ei normaalisti markkinoida miehille lainkaan. Lukuiloa kaikille isille ja miehille!



FAKTA



Yhteiskunta

Svetlana Aleksijevitš
Neuvostoihmisen loppu
Nobelisti kuvailee, miltä kommunismin tuho näytti tavallisen venäläisen silmin. Tavallisetvenäläiset kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliitossa, sen sortuessa ja sen jälkeen. Aleksijevitš onhaastatellut venäläisiä vuosien 1991 ja 2012 välillä, ja haastatteluista piirtyy tarkka ja karukuva elämästä aatteen raunioilla. Myös muut Aleksijevitšin suomennetut kirjat, Sodalla ei olenaisen kasvoja ja Tsernobylista nousee rukous, ovat erittäin suositeltavia.

Masha Gessen
Venäjä vailla tulevaisuutta
Palkitun toimittajan ajankohtainen kuvaus siitä, miten Venäjä on luisunut miltei itsevaltiuteen. Miksi niin suuri osa veäläisistä ihannoi Putinia ja yksinvaltiutta? Mitä tapahtui toivolle demokratiasta?

Kristiina Harjula
Ollaanko me jo vanhoja?
Aikamatka suurten ikäluokkien elämänvaiheisiin hellahuoneista arava-kaksioihin, syrjäkyliltäkaupunkeihin, köyhyydestä kulutusjuhlaan. Miten suuret ikäluokat elivät nuoruutensa ja mitähe tekevät nyt, kun alkavat vanheta?

Sherin Khankan
Nainen on islamin tulevaisuus
Imaami Sherin Khankan ei pelkää. Hän luottaa järkeensä ja uskoonsa. Elokuussa 2016 Khankan avasi Mariam-moskeijan, Euroopan ensimmäisen vain naisille tarkoitetun moskeijan Kööpenhaminaan. Khankan haastaa vanhoillisen diskurssin ja toisaalta alati lisääntyvän islamofobian levittäessään edistyksellistä, suvaitsevaista Koraanin tulkintaa.

Anna Kontula
Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä
Sosiologinen ja psykologinen katsaus Kontulan omaan työpaikkaan, Suomen eduskuntaan.Kontula on havainnoinut ja haastatellut kollegojaan ja kuvaa poliitikkojen valtataistelua,huolia, ongelmia, sovintoa ja ihmisyyttä.

Elina Lepomäki
Vapauden voitto
Oikeistolainen talousliberaali kertoo, miten Suomea tulisi hänen mielestään muuttaa.

Mari Manninen
Kiinalainen juttu
Helsingin Sanomien toimittaja Mari Manninen asui Pekingissä monta vuotta, kirjoittiartikkeleja ja tutki yhteiskuntaa.Kirjassa hän kumoaa yleisiä väärinkäsityksiä Kiinasta – esimerkiksi sen poliittisesta järjestelmästä, taloudesta, historiasta ja jopa ruoasta. Samalla lukija oppii uusia, paljonpuhuvia asioita kiinalaisesta yhteiskunnasta. Manninen perustaa kirjansa omien havaintojensa lisäksi muun muassa lähdekirjallisuuteen ja asiantuntijahaastatteluihin. Kirja on vetävä ja yleistajuinen, mutta menee monessa kohdin ilahduttavan syvälle.

Cathy O’Neil
Matikkatuhoaseet
Algoritmit määräävät enenevissä määrin elämästämme. Myönnetäänkö laina, paljonko vakuutus maksaa? Päätökset tehdään matemaattisilla malleilla eli algoritmeilla. Tämän pitäisi johtaa aikaisempaa reilumpiin päätöksiin, sillä kaikki arvotetaan samoilla säännöillä ja vinoutumat katoavat. Kirjassa Harvardin matematiikan tohtori osoittaa, että on käymässä juuri päinvastoin.
Matikkatuhoaseet kohdistetaan opettajien ja oppilaiden arviointiin, ansioluetteloidenlajitteluun, opiskelupaikan saamiseen, lainojen myöntämiseen, työntekijöiden arviointiin,äänestäjiin ja terveyteen, sanalla sanoen lähes jokaiseen elämän piirteeseen.Tuloksena on matikkatuhoaseiden hallitsema kansalaisten eriarvoisuus.

Anu Partanen
Pohjoinen teoria kaikesta
Yhdysvalloissa asuva Partanen vertailee keskiluokan elämää USA:ssa ja Pohjoismaissa.Käy ilmi, että periamerikkalaiset arvot vapaus, itsenäisyys ja mahdollisuuksien tasa-arvototeutuvat parhaiten pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa. Tutkimusta ja journalististakokemusta hyödyntävä, sekä pohjoismaisten että yhdysvaltalaisten lukijoiden silmiä avaavateos.

Minna Passi ja Susanna Reinboth
Keisari Aarnio
Rikostoimittajien häkellyttävä, tyrmistyttävä teos vuosikymmenen seuratuimmastaoikeudenkäynnistä. Teos, joka jokaisen suomalaisessa yhteiskunnassa elävän ihmisenpitäisi lukea. Poliisien toiminta on kertakaikkisen uskomatonta, ja poikkeuksellisetrikosepäilyt herättävät syystä ihmetystä ja kysymyksiä poliisin ja oikeuslaitoksen tilastaSuomessa. Kirjoittajat ovat haastatelleet satakunta ihmistä ja käyneet läpi kymmeniätuhaniasivuja materiaalia.

Helena Petäistö
Ranska, Macron ja minä
Kokenut journalisti ja MTV3:n entinen Pariisin-kirjeenvaihtaja analysoi Ranskanpresidentinvaaleja, kertoo maan nykytilasta ja selittää Macronin nousua ja mahdollista tuhoasekä sitä, miksi Ranskassa kaikki menee taas juuri niin omituisesti kuin yleensä.

Leena Sharma
Ikuiset ystävät
Jatkosodan jälkeen Neuvostoliiton kanssa piti jotenkin elää. Lopulta siitä tehtiin ystävävaikka hampaat irvessä. Suomettuminen, kulttuuri- ja bisnessuhteet ja politiikka ovatpääosassa toimittaja Leena Sharman tietokirjassa, joka kattaa Suomen ja Neuvostoliitonyhteiset kuusi vuosikymmentä.



Historia

Hédi Fred
Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä
Holokaustista selvinnyt Hédi Fried kiersi kouluissa yli 30 vuotta ketomassa kokemuksistaan.Kirjassa hän käy läpi nuorten esittämiä kysymykiä ja vastaa niihin. Miksette tehneetvastarintaa? Oliko sinulla koko ajan nälkä?

Ulla Koskinen
Suomessa selviytymisen historiaa
Historiantutkija kertoo, miten kylmässä peräpohjolassa on selviydytty kivikaudelta keskiajalle, uudelle ajalle ja nykypäivään. Elämä Suomen alueella on ollut kovaa, ankara luonto, nälät ja taudit ovat piinanneet ja olot ovat muutenkin olleet hanurista, mutta jotenkin täällä on silti elelty.

Monica Kristensen
Amundsenin viimeinen matka
Norjalainen rikoskirjailija, jäätikkötutkija ja naparetkeilijä Monica Kristensen kertoo, miten ilmalaiva Italian paluumatka pohjoisnavalta päättyi vuonna 1928 onnettomuuteen Huippuvuorilla. Miehistön löytämiseksi käynnistettiin historian suurin kansainvälinen pelastusoperaatio, johon otti osaa myös Roald Amundsen. Ikääntyvä naparetkeilijä lähti kehnoin varustein ja suunnitelmin uhkayritykseen, jonka oli määrä palauttaa hänen maineensa kansallissankarina. Toisin kävi: Amundsen katosi jäljettömiin. Asiaproosateoksessa pohditaan, mitä Amundsenille tapahtui.

Mirkka Lappalainen
Pohjoisen noidat. Oikeus ja totuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa.
Dosentti Mirkka Lappalaisen kattava, mukaansatempaava tietokirja voitti tämän vuoden Kanava-palkinnon. Perusteluissa kirjaa luonnehdittiin muun muassa näin:
”Pohjoisen noidat on poikkeuksellisen elävästi kirjoitettu tietokirja, jossa historian suuret linjat limittyvät onnistuneesti ruohonjuuritason kuvaukseen. Huhujen ja tuulesta temmattujen väitteiden voimasta todistava teos tuo uuden näkökulman myös ajankohtaiseen valeuutisia koskevaan keskusteluun. Mirkka Lappalainen havainnoi 1600-luvun yhteiskuntaa tarkasti ja analyyttisesti, mutta samalla lämpimästi ja jopa huumorilla. Hän tuntee aikakauden läpikotaisin ja pystyy sen ansiosta tarkastelemaan toimijoita heidän omista lähtökohdistaan, ilman nykypäivän jälkiviisautta.”
Suomalaisnoidista suuri osa oli muuten miehiä!

Marjo Liukkonen
Hennalan naismurhat 1918
Hennalan vankileirillä tapahtui Suomen historian suurin naismurha.Kun Suomen sisällissota päättyi toukokuussa 1918, valkoinen armeija sulki punaisiavankileireille. Yksi suurimmista sijaitsi Lahden Hennalassa.Marjo Liukkosen uuden tutkimuksen mukaan Hennalan leirille suljettiin myös naisvankeja japakolaislapsia paljon enemmän kuin aiemmin on arvioitu.

Clare Mulley
Hitlerin valkyriat
Kaksi saksalaista lentäjää, Hanna Reitsch ja Melitta von Stauffenberg, palvelivat Saksanilmavoimissa toisen maailmansodan aikana. Molemmat palkittiin rautaristillä palveluksistaansodassa, mutta sodan edetessä he valitsivat eri tiet. von Stauffenberg liittyi Hitlerinsalamurhaa suunnittelevien joukkoon, kun taas Reitsch yritti pelastaa führerinsä huhtikuussa1945.


Elämäkerrat

Kitty Ferguson
Stephen Hawking: elämä
Aikamme mahdollisesti kuuluisimman fyysikon elämäkerta kertoo, miten laiskasta mutta lahjakkaasta nuoresta kasvoi erittäin arvostettu tutkija ja poikkeuksellinen ajattelija.

Anna Kortelainen
Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää
Jos isä on kiinnostuntu taiteesta, niin Kortelainen on kirjailija, jonka puoleen kannattaa kääntyä.Sara Hildén (1905–1993) oli keräilijä-mesenaatti ja menestynyt vaatealan yrittäjä – naisjohtaja patruunoiden aikakaudella. Hänellä oli kuitenkin myös dramaattinen yksityiselämä; vauhdikkaasta nuoresta naisesta tuli lotta ja lopulta adoptioäiti, jonka raskas avioliitto alkoholistimiehen kanssa oli nujertaa.

Eeva Litmanen
Surun suitsima suku
Inkeriläisen runonlaulaja Larin Parasken suvulle kävi, kuten monille suvuille Suomessa:perheet hajosivat kahdessa sodassa ja yhteydet Karjalaan katkesivat. Eeva Litmanen etsitietoja isoisästään rajan molemmilta puolin, mutta huomasi, että arkistoista paljastui montavaiettua salaisuutta.

Anne Mattson
Tellervo Koivisto
Mattssonin teoksessa etsitään Tellervo Koiviston lähtökohtia, juuria ja kasvuprosessia.Kuinka hänestä tuli hän? Millaista reittiä hän kulki ennen kuin päätyi korkeimpaanasemaansa, valtakunnan ensimmäiseksi naiseksi vuosiksi 1982–1994? Millainen henkilö olise, joka seisoi presidentin rinnalla kylmän sodan lopussa ja Kekkosen jälkeisinä vuosina,kun oli Koiviston vuoro hoitaa idänsuhteita?

Nadia Mujad ja Jenna Krajeski
Viimeinen tyttö
Mujad kertoo, kuinka Isis valloitti hänen kotikylänsä, tappoi hänen perheensä ja myi hänet itsensä seksiorjaksi. Sama kohtalo on kohdannut tuhansia muitakin jesidityttöjä ja -naisia. Kaappauksen aikana 21-vuotias Mujad kuvailee, millaista on elää terroristien hirmuhallinnon vankina, ja miten vankeudesta paetaan.

Helena Ruuska
Hugo Simberg - pirut ja enkelit
Rakastetun taiteilijan arvoituksellinen elämä. Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli on Suomen rakastetuin taideteos. Millaisen elämän taiteilija itse eli?

Tara Westover
Opintiellä
Tara Westoveri kasvoi Idahon vuorilla perheessä, jota isä dominoi julmasti ja joka odotti maailmanloppua ja vihasi yhteiskuntaa, koulutusta ja lääketiedettä. Westover ei saanut mitään koulutusta ennen yliopistoa, mutta tiedonjano sai hänet hylkäämään perheensä ja elämänsä ja rämpimään takametsistä yliopistoon täysin itseoppineena. Westover on opettanut Harvardissa ja väitellyt Cambridgesta vuonna 2014.


Muut

Jennifer Ackerman
Viisaat linnut
Palkittu tietokirjailija on kirjoittanut luonnosta, tieteestä ja ihmisten biologiasta yli 25 vuotta.Viisaat linnut kertoo lintujen häkellyttävästä älykkyydestä ja siitä, kuinka uusin eläintutkimusmuuttaa käsitystämme älyn ja tiedon olemuksesta.

Helka Belt
Lapsellinen ero
Eronneelle isälle. Käytä harkintaa, onko isä valmis tällaiseen kirjaan – se on hyödyllinen joeron alkuvaiheessa, mutta silloin kaikki eivät vielä ole vastaanottavaisia. Hyödyllinenmyöhemminkin. Helka Belt on koonnut kirjaan 20 erilaisen perheen tarinat, jotka vaihtelevataina onnistuneesta uusperheestä ulkomaiseen lapsikaappaukseen. Haastatteluissanousevat esiin erotilanteiden ikävät puolet, kuten raastavat oikeudenkäynnit javieraannuttaminen mutta myös mahdollisuudet kuten toimiva etävanhemmuus. Kirja tarjoaatietoa huoltajuusjärjestelyistä, mutta myös vertaistukea ja lohtua.

Carolin Emcke
Halu
Filosofi ja kirjailija Carolin Emcke kertoo, millaista oli olla nuori 1970-80-luvulla, jolloinseksiasioista ei juuri keskusteltu. Hän puhuu avoimesti halusta, joka sävyttyy, muuttuu,löytää oman yksilöllisen dynamiikkansa. Emcke puhuu myös niiden ihmisten puolesta, jotkaon syrjäytetty yhteisöissään ja joilla ei ole ollut mahdollisuutta saada ääntään kuuluville.Vastuuta kaihtamatta: halu kuuluu ihmisyyteen kaikissa sävellajeissaan.

Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola
Helsingin henget
Yli 20 tarinaa Helsingin historiasta ja kaupungin kummituksista. Kuka vaeltaa öisinKansallisteatterin käytävillä, minkä rakennuksen seinään on muurattu nainen, montakoharmaata rouvaa ja päätöntä sotilasta kaupungissa kummittelee? Kirjasta löytyy myös kartta, jonka avulla voi mennä isän kanssa kummituskävelylle.

Mia Kankimäki
Naiset joita ajattelen öisin
Tutkimusmatkoja, jännitystä ja historiaa, eli kaikkea mitä perinteisestä isänpäivän kirjasta odotetaan. Mia Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle ja pelkää – mutta savannille onpäästävä, sillä sinne meni myös rohkeudestaan kuulu Karen Blixen. Vihtiläisellä vintillä hänlöytää 1800-luvun naistutkimusmatkailijat, matkustaa heidän kanssaan maailman ympäri,lähtee masennuksenparannusmatkalle Japaniin ja päätyy Firenzeen kirjoittamaan Uffizinnaisista. Historian unohdetuilta lehdiltä löytyy inspiroivia poikkeusnaisia, seikkailijoita jataiteilijoita, jotka seurasivat omaa intohimoaan aikansa odotuksista piittaamatta – ja heidänjalanjäljissään tuntee itsekin uskaltavansa uusille reiteille.

Minna Huotilainen ja Mona Moisala
Keskittymiskyvyn selviytymisopas
Harhailevatko isän ajatukset silloin tällöin? Aivotutkijat kertovat, miksi keskittymiskykymme hapertuu, miksi poukkoilemme pikkuhommasta toiseen ja miksi puhelimen vilkuilu keskeyttää työhommat niin usein. Mikä tärkeintä, he myös kertovat, mitä asialle voi ja kannattaa tehdä.

Lisa Mosconi
Aivoruokaa
Onko isä fiksu? Haluaako hän pysyä sellaisena? Aivoruokaa-kirjassa kerrotaan, millaistaravintoa aivot tarvitsevat sekä miten ehkäistä ravinnon avulla muistisairautta, parantaatarkkaavaisuutta ja lisätä vireystasoa. Neurotieteilijän ja ravintofysiologin kirja karttaa huuhaata eikä lupaa, että ruokavalio yksin muuttaisi ihmisen elämän, mutta sisältää paljontutkimustietoa ja siihen perustuvia vinkkejä ruoan ja aivojen yhteydestä.

Katariina Vuori
Erään tapon tarina
Tositarina suomalaisesa pikkukaupungissa kasvavasta pojasta, jonka lapsuutta väkivaltavärittää. Kaikki tietävät ahdingosta, mutta kukaan ei puutu siihen – kunnes isoäiti tekee, mitäon tehtävä.


FIKTIO

Scifi ja fantasia

Saara Henriksson
Avaruusajan unelmia
Scifinovellien psykologinen kerronta ei rakennu yksin yllätysmomentin vaan tunnelman sekä sisäisten merkitysten varaan. Kokoelma sisältää novelleja Henrikssonin koko uran ajalta.
Piia Leino
Taivas
On vuosi 2058 Helsingissä. Ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan, vaan viettävät aikaansakotiensa suojissa, muilta piiloutuen. Helsinki on eristetty muusta maasta aidoin, eikä kukaantunnu tietävän, mitä aitojen ulkopuolella tapahtuu. Kerjäläiset on kerätty entiselleHakaniemen torille, köyhyyttä ja kurjuutta on kaikkialla, lapsia ei enää synny, ja iloa tuoainoastaan virtuaalitodellisuus Taivas, jossa kaikki on täydellistä ja vanha maailmanäyttäytyy kauneimmillaan. Taivaaseen ei kuitenkaan niin vain pääse: käyttöaika on rajattu,ja se täytyy ansaita. Virtuaalitodellisuuteen addiktoitunut, erakkoluonteinen Aleksi tutustuuTaivaassa Iinaan, jonka kanssa hän haluaa yllätyksekseen viettää aikaa – mahdollisestimyös todellisessa maailmassa. Taivas on sujuvasti kirjoitettu dystopia, jonka uhkakuvattuntuvat ajoittain liiankin mahdollisilta.
Johanna Sinisalo
Iron Sky - Renaten tarina
Satiirinen tarina nuoresta natsista, joka kasvaa salaisessa linnakkeessa kuun pimeällä puolella jaalkaa hiljalleen ihmetellä, ovatko kaikki hänelle kerrotut tarinat totta ja kuunatsiyhteisölleasetetut säännöt todella tarpeen.

Huumori
Eve Hietamies
Yösyöttö
Hyvästi työ, seksi ja baari-illat, tervehdys puklurätit ja Teletapit. Huumoria tuoreille isille.Myös elokuvana.
Meri Kuusisto
Vuosi tavaratalossa
Isälle, joka haluaa rentoutua kirjan ääressä. Viihdyttävän satiirisessa romaanissa tavaratalosta muodostuu ihmissielun vertauskuva. Franz on joutunut väärin perustein pois työstään autokoulun opettajana ja on nyt tavaratalon työntekijähierarkian alimmalla askelmalla. Kuukaudeksi kerrallaan hänet määrätään aina uudelle osastolle asiakkaiden unelmia toteuttamaan. Vähitellen Franzille valkenee, mitä kaikkea kerran niin loistelias tavaratalo kätkee uumeniinsa: rakkautta ja itsetuhoa, juonittelua ja epätoivoa. Sovituskopin ja kassan välissä tehdään valintoja, jotka määrittävät koko elämää: keitä me haluamme olla ja keitä todellisuudessa olemme?
Sisko Savonlahti
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Tämä kertoo monen nuoren isänkin sukupolvesta ja tarjoaa samaistumispintaa. Kirja yhdistelee oivaltavasti kepeää huumoria ja melankoliaa. Se on suora ja tarkka kuvaus herkästä kaupunkilaisarjesta.
Veera Nieminen
Ei muistella pahalla
Moni naislukija on kuvannut kirjan menevän jo liian tummaksi huumorissaan, miten mahtaa kantti kestää isillä? Mustaa röhönaurua Avioliittosimulaattorin tekijältä! Mikään ei lämmitä erossa paremmin kuin kunnon kosto! Lohtua tuo myös Piipen kotona sitkeästi tassutteleva läpinäkyvä kissa.
Historia
Mia Franck
Pommipuutarha
Lissu Lindvall on kahdeksanvuotias töölöläistyttö, joka lähetetään 70 000 muun lapsen joukossa Ruotsiin sotalapseksi. Hän saa kodin smoolantilaisesta pappilasta, jossa asuu tant Ruthin ja Simonin sekä heidän tyttärensä Maria-Gretan kanssa. Pappilaan saapuu myös toinen sotalapsi, Outi, joka ei osaa sanaakaan ruotsia ja joutuu kiusatuksi. Franck vangitsee häikäisevästi lapsen maagisen tavan katsoa maailmaa, tavan nähdä samaan aikaan tarkasti ja sumeasti, yliluonnollisia asioita kieltämättä. Kyvyn kuulla äänet kotimaasta, äänet jotka eivät vaikene.
Heidi Köngäs
Sandra
Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta harva tarina käsittelee elämää kotirintamalla. HeidiKöngäksen Sandra tekee tässä poikkeuksen: se on kertomus siitä, millaista oli yrittää eläänormaalia elämää sodan ja köyhyyden keskellä. Sandra on monisäikeinen, vetävästikirjoitettu teos, joka piirtää lukijalleen realistisen lohduttoman kuvan vuoden 1918tapahtumista.
Emmanuelle Pirotte
Vielä tänään olemme elossa
Saksan armeijan erikoisjoukkojen sotilas saa tehtäväkseen murtautua liittoutuneidenselustaan ja soluttautua vihollisen joukkoihin. Sotilas saa käsiinsä orvon 7-vuotiaanjuutalaistytön, ja heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ihmeellisellä tavalla. Toisenmaailmansodan loppuun, Ranskan ja Belgian rajalle sijoittuva kirja palkittiin Ranskassavuoden 2016 parhaana historiallisena romaanina.
Eeva Vuorenpää
Kaksi rantaa
Historiasta kiinnostuneelle isälle romaani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuudesta. Se on rohkean Hannan huima elämäntarina, joka vie 17-vuotiaan maalaistytön Atlantin valtameren yli 1920-luvun kuohuvaan New Yorkiin.
Dekkarit ja jännitys
Päivi Alasalmi
Riivatut
Psykologinen kauhuromaani hämäläisestä maalaiskylästä. Kaksi outoa kulkijaa ilmestyySunilan kylänraitille marraskuussa 1891 ja kylän rauha järkkyy. Räyhähenki riivaa ja kylä todistaa, miten kirveet ja kovasimet lentävät ilmassa. Toimittaja Hugo Untamo lähetetäänpaikalle selvittämään, Pitävätkö kertomukset paikkansa.
Eva Frantz
Sininen huvila
Becca taistelee sairaalassa hengestään, mutta tyhjilleen jääneeseen, lukittuun huvilaan ilmestyy joka päivä tuoreita kukkia... Sininen huvila avaa uuden sarjan, jossa seurataan Anna Gladia, jonka omakin elämä on solmussa, työtön avomies istuu kotona pelin äärellä kaiket päivät ja suhde junnaa paikallaan. Todentuntuinen ja taitavasti kirjoitettu jännitystarina vie mukanaan, ja monimutkaisen vyyhdin loppuratkaisu yllättää. Jos isä tykkää dekkareista, mutta ansaitsisi myös rauhallisen hetken, niin tämä on niin sanottu “cozy crime” -kirja.
Camilla Grebe
Lemmikki
Parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon tämänvuotinenvoittaja kertoo brutaalista murhasta pikkukaupungissa. Poliisi Malin, profiloija Hanne jasalaisuutta hautova Jake huomaavat, että murhan selvittäminen on hengenvaarallistapuuhaa.
Kati Hiekkapelto
Tumma
Anna Fekete matkustaa kotikaupunkiinsa Serbian unkarilaisalueille ja alkaa tutkia nuorenromanimiehen kuolemaa. Vähitellen Annalle paljastuu myös Euroopan pakolaiskriisintodellisuus. Anna alkaa tutkia kuolemantapausta, mutta huomaa pian, että langat kietoutuvathänen oman perheensä historiaan. Samalla tilanne kaupungissa kiristyy, kun seudulle alkaasaapua pakolaisia.
Mariette Lindstein
Ehdoton valta
Trillerin päähenkilö Sofia Bauman ottaa vastaan pestin new age -liikkeen kirjastonhoitajana. Yhteisö eristäytyysumuiselle saarelle, ja hiljalleen karsimaattisen johtajan luotsaama liike saa yhähälyttävämpiä piirteitä. Sofialle alkaa hitaasti valjeta, miten suuria uhrauksiakuuliaisuus ja lahko vaativat.
Elisabeth Norebäck
Sano että olet minun
Ruotsalaisinsinöörin esikoistrillerin oikeudet myytiin 25 maahan jo ennen kirjan ilmestymistä.Psykoterapeutin vastaanotolle saapuu nuori nainen, joka järkyttää terapeutin. Hän on varma,että nuori nainen on hänen 21 vuotta aiemmin kuollut tyttärensä.
Kristina Ohlsson
Sairaat sielut
Lukas saapuu takaisin kotikaupunkiinsa ja yrittää olla muistamatta, mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui. Tuolloin hän palasi kotiin kolmen viikon poissaolon jälkeen pahoin runneltuna, muistinsa menettäneenä ja henkitoreissaan. Naapurin Fanny ei koskaan palannut.
Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut, ruotsin turvallisuuspoliisissakin työskennellyt tutkija ja kirjialija Kristina Ohlsson tekee uuden aluevaltauksen. Dekkarimuotoinen kauhuromaani Sairaat sielut sisältää karmivia yksityiskohtia, psykologista jännitystä ja rauhallisen pikkukaupunkiympäristön, jossa tapahtumien outous ja kauhistuttavuus korostuvat.
Anniina Tarasova
Venäläiset tilikirjani
Nuori tilintarkastaja Reija Wren lähtee Suomesta työkomennukselle Pietariin. Konserninsisäisen tarkastajan tehtävää sotkevat rikosten selvittäminen ja ihmissuhteet.
C.J. Tudor
Liitu-ukko
40 maahan myyty, vuoden pelottavimmaksi kirjaksi ainakin kustantamon mainoksissa tituleerattu menestystrilleri kertoo lapsuuden leikeistä, joiden hintaa maksetan 30 vuotta myöhemmin. Salaperäinen liitumies johdattaa 12-vuotiaat kaverukset silvotun ruumiin luo. Aikuisina kaverukset saavat kirjeen, joka sisältää ainoastaan kuvan liitu-ukosta. Sitten yksi kuolee.

Novellikokoelmat
Lucia Berlin
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Postuumisti julkaistu novellikokoelma on voimakas, valloittava, raastava ja kaunis. Kerrontaon yksinkertaista, jopa vähäeleistä, mutta itse tarinat taas kaukana siitä. Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, äiti, kirjallisuuden opettaja, yksinhuoltaja, alkoholisti jahyvin sisukas. Hän ammentaa teksteissä omista kokemuksistaan, ja etenkin alkoholismi onkertomuksissa keskeisenä teemana. Kirja on vahva, omaääninen teos, jossa käsitelläänelämää kauheimmillaan ja kauneimmillaan. Harkitse myös uudempaa kokoelmaa Tanssiaruusuilla.
Tove Jansson
Bulevardi - ja muita kirjoituksia
Osa Tove Janssonin teksteistä ei koskaan päätynyt kirjoiksi. Hän julkaisi ensimmäiset novellinsa 1930-luvulla lehdissä, joita hän samaan aikaan kuvitti. Moni varhaisnovelli sijoittuu Euroopan kaupunkeihin; ne kertovat rakastavaisista ja nuorten taiteilijoiden kommelluksista Pariisissa, syrjäytyneen naisen Veronasta tai yksinäisestä miehestä Dresdenin rautatieasemalla. Hilpeässä helsinkiläiskertomuksessa kamppaillaan vuokrahuoneesta ja siitä, kuka hakijoista on hiljaisin.
Miranda July
Uimakoulu
Uimakoulun tarinat naurattavat ääneen, ovat syvällisiä, vietteleviä ja paikoin karmiviakin. July kuvaa henkilöhahmojensa oikkuja ja kaipuita suurella myötätunnolla ja hellyydellä, silti ketään säästämättä tai mitään kaihtamatta. Jokaisen oudon ja usein koomisen tarinan sydämessä on ihmisen perustavanlaatuinen tarve saada osakseen rakkautta ja ymmärrystä. Isälle, joka arvostaa hienoja tarinoita.
Leena Krohn
Kadotus
Uutuusromaanin 13 yksittäisestä tarinasta muodostuu merkitysten seitti. Sen todellisuutta venyttävät, tarkentavat ja horjuttavat tapahtumat ja hahmot kommentoivat terävästi kohti loppuaan marssivaa maailmaamme. Kadotuksen kirkas kerronta vie samaan aikaan eteenja taaksepäin. Krohnin ällistyttävä taito kirjoittaa ikiaikaisista teemoista samalla tulevaisuutta pelolla ja huumorilla ennustaen vie lukijan syvälle romaanitaiteen ytimeen.
Zinaida Lindén
Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Japanilainen avioliitto hajoaa, ja sen jälkijäristykset käydään aina Suomessa asti. Pietarissa tavataan nuori rakkaudessa pettynyt ja masentunut nainen, joka hautoo itsemurhaa. Suomalais-filippiiniläinen perhe jumittuu luonnonvoimien vuoksi kauas kotoaan. Yhteistä kaikille tarinoille on uhat ja katastrofit, yksityiselämän ongelmista Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuteen. Lindén ilmaisee taidokkaasti ja lämpimällä huumorilla tunteiden sekamelskaa, juurettomuuden kokemusta ja kulttuurien kohtaamispisteitä.

Muut
Maggie Nelson
Argonautit
Tarinan keskiössä on vastaansanomaton rakkaus muunsukupuoliseen taiteilijaan, Harry Dodgeen, joka samaan aikaan, kun Nelson itse odottaa ensimmäistä lastaan, aloittaa testosteronihoidon. Kuten kreikkalaisen mytologian Argo-laivalla purjehtijat, argonautit, pitkän matkansa aikana osa osalta rakentavat laivan kokonaan uudelleen mutta saavuttavat sataman samannimisellä laivalla, mekin purjehdimme elämän ja rakkauksien läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme mutta vähä vähältä kokonaan muuttuen.

Cecilia Samartin
Kirottu kauneus
Monelle isälle varmasti kova paikka lukea. 19-vuotiaan moldovalainen Inesan vankila on lasvegasilainen loistohotelli. Hän on pomonsa ykköstyttö, jota myydään tärkeimpien asiakkaiden käyttöön. 15-vuotias meksikolainen Karla houkuttelee asiakkaita kuin hunaja kärpäsiä. Hylätyssä asuntovaunussa pilottelee poliisia 9-vuotias Sammy. Vegasissa tytöt liittoutuvat ja alkavat suunnitella pakoa. Se on vaarallista, koska kintereillä huohottavat orjamarkkinoiden pahimmat pedot. Cecilia Samartinin Kirottu kauneus on kertomus ystävyydestä, toivosta ja selviämisestä. Se pakottaa ahmimaan sivuja kuin hyytävä jännäri ja johdattaa syvälle ihmiskaupan syövereihin kuin terävä dokumentti.

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
Isälle, joka haluaa kurkistaa vanhemmuuden toisiin ulottuvuuksiin. Äidin ja aikuisen tyttären välillä on jännitteitä mutta myös rakkautta, jota ei voi tavallisin keinoin ilmaista. Elizabeth Strout kertoo Lucy Bartonin tarinan vaatimattomista oloista newyorkilaiseksi kirjailijaksi kirkkaalla, niukalla tyylillä, joka paljastaa enemmän kuin peittää.

Essi Tammimaa
Isän kädestä
Ei ehkä edes sille omalle isälle, mutta daddy kuin daddy. Mikä on sallittua kahden aikuisen välillä? Paljas tarina rakkaudesta ja itsensä löytämisestä normien tuolla puolen, masokistisia roolileikkejä ja kivun kauneutta.

Han Kang
Vegetaristi
Kansainvälisen Booker-palkinnon saanut romaani käsittelee perhettä, pakkomielteitä ja naisen oikeutta omaan ruumiiseensa. Tämä tummasävyinen kertomus nykypäivän Etelä-Koreasta kertoo ihmismielen hajoamisesta ja sen vaikutuksesta lähipiiriin ja yhteisöön. Han Kang kirjoittaa lauseita, jotka soljuvat tyynesti eteenpäin, vaikka kirjaimien muodostamat asiat kirkuvat. Tämä kirja on isille, jotka eivät kaihda niitä järkyttävämpiäkään tarinoita.

Elin Willows
Sisämaa
Tähän tarinaan on kenen tahansa helppo samaistua, jos joskus on tuntenut olonsa ulkopuoliseksi. Nuori nainen muuttaa Tukholmasta poikaystävänsä kotiseudulle, pieneen taajamaan Norrlandiin, sisämaahan Ruotsin pohjoiseen. Mutta seurustelusuhde loppuu ennen kuin he edes pääsevät perille. Nainen menee töihin ruokakauppaan ja jää asumaan seudulle syystä, jota ei itsekään oikein ymmärrä. Hitaasti ja varmasti hän etsii paikkaansa paikkakunnalla, antaa sen etsiä paikkaa itsestään. Sisämaa on omavaloinen esikoisromaani poislähdöstä ja muutoksesta. Sen riisuttu, tarkkarajainen kerronta tutkii arjen konkreettista rakentumista, pikkupaikkakunnan mielenlaatua ja sitä miten ympäristö voi peilata ihmisen sisäistä maisemaa, vapauden ja yksinäisyyden välistä suhdetta.

Kawakami Hiromi
Sensein salkku
Sensein salkku on suloisen surumielinen, oikullinen rakkaustarina, joka sijoittuu 2000-luvun Tokioon. Jos isä on pitänyt esimerkiksi Haruki Murakamin teoksista, niin tämäkin voisi iskeä. Helppo kirja myös isälle, joka ei välttämättä yleensä lue paljon kirjoja.

Saara Turunen
Sivuhenkilö
Isälle, joka uskaltaa samaistua tarinaan, jossa itse ei välttämättä ole se samaistumiskohde. Suorasukainen taiteilijaromaani käsittelee kirjoittamista ja tunnustuksen kaipuuta, tappion hetkiä ja voittamisen kummallisuutta, odotuksia ja todellisuutta, jotka kulkevat alati omia teitään.

Marianna Kurtto
Tristania
Romaani 264 asukkaan tulivuorisaaresta keskellä Atlantin valtamerta. Tristania on kertomus liian pienistä ja liian suurista välimatkoista ja siitä, miten jokin vetää ihmistä aina takaisin juurilleen.

Hanya Yanagihara
Pieni elämä
Ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus neljän nuoren miehen ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista. Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa. Lähes tuhatsivuista jättiläisteosta on ylistetty kautta maailman ja Yhdysvalloissa se on kahminut kuuluisimpien kirjapalkintojen ehdokkuuksia.

Vilja-Tuulia Huotarinen
Niin kuin minä heidät näin
“Me olemme liikuntasalissa ja minulla on ase. Terv. C”
Tästä kaikki alkaa. Tämä on eräs hetki, johon ollaan eräänä keväisenä päivänä eräässä koulussa päädytty. Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani on kiehtova kaleidoskooppi. Se on täynnä ääntä ja vimmaa, se näkee tragikoomisen ihmisen lempeästi mutta terävästi. Se jättää jälkeensä särinää, kuvia jotka eivät unohdu.

Anna-Liisa Ahokumpu
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Perhostutkija Max Halman elämään mahtuu yksi asia: perhoset. Selvitellessään äitinsäjäämistöä hän löytää superharvinaisuuden ja kansainvälinen kuuluisuus on lähellä.Perhosen tutkiminen johtaa myös oman suvun tutkimiseen. Mitä tapahtui isälle keväällä1942? Asiakirjojen mukaan hän hukkui viikko Maxin syntymän jälkeen, eikä ruumistakoskaan löydetty.

Jennifer Clement
Rakkaudesta aseisiin
Kiitetty kirja Yhdysvaltain nurjalta puolelta. 14-vuotias Pearl elää äitinsä kanssaautonrämässä floridalaisella asuntovaunualueella. Rutiköyhä perhe on pahnanpohjimmainenasefanaatikkojen, epäilyttävien lahkolaisten ja alligaattoreita lahtaavien punaniskojenyhteisössä. Aseet puhuvat eikä tragediaa voi välttää.

Yaa Gyasi
Matkalla kotiin
"Olen jo liian vanha lähtemään Amerikkaan. Ja myös liian vanha tekemäänvallankumouksen. Sitä paitsi, jos me käymme valkoisten kouluja, opimme vain sen, mitävalkoiset haluavat meidän oppivan. Kun palaamme, rakennamme sellaisen maan, jonkavalkoiset haluavat meidän rakentavan. Maan, joka palvelee jatkossakin heitä. Meistä ei tulemilloinkaan vapaita."
Kaunokirjallinen teos johdattelee lukijan 1700-luvun orjalinnoituksesta nykypäivään.Polveileva ja tunteikas kertomus tempaisee lukijan mukaan vahvojen ja inhimillistenhahmojen elämäntarinoihin. Kirja ravisuttaa lukijan ajattelemaan. Mitä voimme tehdä toisin,jotta menneisyyden kammottavat tapahtumat eivät koskaan toistu?


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:







Gamexpo ja nuorisolaisten joukkoäly

$
0
0


Gamexpo järjestettiin kolmannen kerran Helsingin Messukeskuksessa ja yli 30 000 vierasta kävivät tutustumassa pelaamisen nykyaikaan. Olin juuri osallistunut Kirjamessuille ja nyt tunsin olin enemmän tarkkailija kuin osallistuja. Olin maailmassa, joka oli samaan aikaan yhtä tuttu kuin se oli vieraskin.

Pelaaminen on aina ollut osa elämääni, mutta se mitä minä pidin pelaamisena on tuntunut muuttuneen. En malttanut odottaa ala-asteella, että pääsin taas pelaamaan Rick Dangerousia ja Tetristä Amiga 500 -koneellani tai hakkaamaan kaverille Nintendoa.


Pelit otettiin tavallaan vakavasti, mutta ne olivat ajanvietettä muiden joukossa. Pelimessuilla todistin kuitenkin jotakin muuta. Nämä nuorisolaiset puhuivat omaa kieltään ja muodostivat joukkoälyn, jota oli hankala yrittää tulkita ajasta taakseen jääneenä.


Perusasiat olivat edelleen samat. Ihmiset pelaavat pelejä ja höykyttävät ruudulla vihollisia. Nyt sitä ei yleensä tehdä enää yksin tai edes vain kaverin kanssa, vaan näiden pelaajien yhteisö on laajalle levinnyt verkosto, jossa kommunikoidaan yhteisesti ja tahto pelaamiseen löytyy kuin sisäsyntyisenä palona.


E-sports on kasvanut todella vakavasti otetuksi lajiksi ja tehokkaaseen koneistoon panostetaan jo nuorena. Bisnes laitteiden ympärillä on kovaa ja nopeaa ja peliteollisuus vaatii yhä enemmän voimaa taaksensa. Perinteinen taito on kuitenkin vielä pelaajalle tärkeää ja yksittäisiä tähtiä nousee niin pelaajista kuin tubettajistakin.


Enää vain hahmot kulttuurissa eivät ole siis esikuvia vaan myös näitä ohjailevat ihmiset. Pelaamisen kulttuurissa raja-aidat hälvenevät alituisesti ja kulttuuri alkaa elämään omaa elämäänsä. Gamexpoilla tämä näkyi turnauksina, cosplay-kilpailuina ja ilahduttavasti myös tulevaisuuden suunnitelmina. Oppilaitokset olivat jalkautuneet messuille esittelemään peli-alalle suuntautumisen vaihtoehtoja.


Messukeskuksen hämärä tunnelma toi pelaajia esiin yhteen tilaan ja tämä oli äärimmäisen mielenkiintoista. Oli kuin jokin harvinainen laji olisi tuotu esiin ja näiden arvostuksen pystyi lunastamaan vain kaltaisensa pelaaja.


Satojen virtuaalisten aseiden räiskintä toimi äänimaailmana värikkäälle maailmalle, jossa myytiin pelituotteita, pelattiin niin vanhoja kuin aivan tuoreimpiakin pelejä ja lorvailtiin isoilla tyynyillä energiajuomia nauttien.


Tähän maailmaan ei kukaan ole liian vanha, mutta siihen ei soluttauduta vain uusinta Red Dead Redemptionia ostamalla. Hyvä uutinen on se, että kaikki ovat kuitenkin tervetulleita. Vaikka sinut luultavasti yritetäänkin heti ensimmäisenä ampua.


Lisätietoja Gamexposta löydät Messukeskuksen sivuilta täällä. Ensi vuonna varmasti messuillaan taas ja eiköhän ne ulkona urheilevien messutkin ole taas siinä samassa. Se välineiden ja elämäntapojen kirjo olisikin ihan oma postauksensa.


Jos sinua kiinnostaa pelaaminen kasvattajana, niin suosittelen tutustumaan Pelikasvattajan käsikirjaan, josta juuri julkaistiin toinen, vapaasti ladattava osa täällä.



Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




The Name of the Game - voiko pelejä tehdä lukkiutumalla hotellihuoneeseen viinalastin kanssa?

$
0
0


The Name of the Game on dokumenttielokuva yhteistyöstä legendaarisen arcade-pelien suunnittelijan Eugene Jarvisin ja suomalaisen peliyhtiö Housemarquen yhteistyöstä. Olen aina halunnut kurkistaa suomalaisten pelifirmojen kulisseihin, joten pidin tätä loistavana tilaisuutena juuri siihen.

Suomalainen peliteollisuus on näyttäytynyt minulle mystisenä ja vauhdikkaana alana, johon ajautuu töihin se Richard Floridan kuvailema "luova luokka" juomaan kaljaa ja painamaan kovasti duunia. Ohjaajat Paul J. Vogel ja Jarno Elonen pääsivät tuonne kulisseihin seuraamaan mikä se totuus on.


No totuus näyttäisi olevan, että pelialalla painetaan kovasti duunia ja juodaan kaljaa. Ja vodkaa, ja viskiä ja shotteja ja...

Talouselämässä ehdittiin jo sanoa, että The Name of the Game "saattaa koko pelialan häpeään". Elokuvasta saisi näiden mukaan kuvan lähinnä poikien ryyppyreissusta, jossa itse pelinteko ja markkinointi on "amatöörimäistä räpellystä".


Elokuvantekijät ovatkin todella valinneet hyvin tarkan näkökulman. Itse pelin kehittämisestä näemme hyvin vähän ja fokus on juuri markkinoinnin haasteissa ja siinä johtoportaan kulissien takaisessa toiminnassa. Iso osa materiaalista näyttääkin olevan kuvattu melko rennoissa oloissa ja alkoholi näyttäytyy todella korostuneena elementissä elokuvassa.

Tuntuu, että premissi tarinalle on siellä, mutta mitään tarpeeksi hienoa tai tarpeeksi traagista ei tapahdu. Tuntuu kuin elokuvantekijät olisivat varmaan toivoneet enemmän suuntaan tai toiseen. Ryyppääminenkin on juuri sitä mihin itse tottui joskus teinivuosinaan. Päivät tehtiin asiallisesti ihan tavallista duunia, mutta illalla uhottiin muuttavamme maailmaa.


Elokuvan yksi muistettavimmista kohtauksista on kun pelintekijät lukkiutuvat hotellihuoneeseen ja vannovat etteivät poistu ennen kuin pelille on keksitty nimi. Suurta uhoa ja lasien kallistelua seuraa kohta päätös tilata taksi ja lähteä baariin. Nimi on edelleen epäselvä. Rakastan tuota kohtausta.

Elokuvan rakenne toimii kuitenkin hienosti ja pureutumalla muutamaan henkilöön on käsillämme ihmisvetoinen ja mielenkiintoinen dokumentti. Vogel kertoi lehdistönäyksessä, että elokuvan juoni toimii kokonaisuutena, mutta on tavallaan pätkitty myös kahdeksaan eri lokeroon, joilla jokaisella on oma alku, keskikohta ja loppunsa. Tämä on hyvä ratkaisu ja vaikka pelialasta mitään ei tietäisikään, niin dokumentti on niin tarinallinen, että kenen tahansa on helppo seurata sitä.


Juuri dokumentin tekemisen kannalta seurasinkin mielenkiinnolla elokuvaa. Moni asia oli vain tehty niin oikein ja tekijöiden ammattitaito näkyi taustalla. The Name of the Game on tehty 430 000 euron budjetilla ja taustalla häärii jopa X-men elokuvista tuttu tuottaja Jason Taylor.

Lisätietoa elokuvasta löydät näiden sivuilta täältä. Jos pelit, markkinointi tai vain ihmisvetoiset dokumentit kiinnostavat, niin voin suositella The Name of the Gamea. Ei meidän tarvitse pelialaa hävetä vaikka siellä joitain asioita tehtäisiinkin vähän toisin. Epäonnistumisia tarinassa riittää, mutta myös todella hienon tuotteen rakentamista. Katsojalle elokuva tarjoaa kuitenkin hyvin aidon ja rehellisen tarinan, jossa on päästy lähelle ihmisiä, jotka selkeästi eivät ole normaalisti mukavuusalueellaan kameran edessä.


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Sytytä lukemisen vimma - Kariston kirjoituskilpailussa etsitään poikia kiinnostavaa käsikirjoitusta

$
0
0



Lastenkirjainstituutti ja Karisto Oy julkistavat kirjoituskilpailun, jossa etsitään erityisesti 11–14-vuotiaita poikia kiinnostavaa kaunokirjallista käsikirjoitusta. Sytytä lukemisen vimma! -kirjoituskilpailu on avoin kaikille. Kilpailuaikaa on 31.7.2019 asti.

Poikien lukeminen on Suomessa aika heikossa hapessa, ainakin jos vertaa tyttöjen ja poikien lukemista keskenään. Kirjat eivät jostain syystä kiinnosta ja nuorien huomiosta kilpailevat monet tekijät. Suomen luokanopettajien puheenjohtaja Marko Jokinen tiivistää:

"Pisa-tutkimusten mukaan tyttöjen ja poikien välinen ero lukutaidossa on Suomessa suurempi kuin missään muussa OECD-maassa. Opettajien mukaan kyse on lukemisen määrästä. Tytöt lukevat kirjoja, pojat eivät.– Jo 5–6-luokkalaisista pojista juuri kukaan ei lue kertomakirjallisuutta. Ei ahmita Tarzania, tai Viisikoita kuten aikoinaan. Se on haaste myös kustantajille"
Haluaisin nähdä sen lukemisen ilon, jonka itse koin tuolloin nuorena, myös uuden sukupolven lukijoilla. Mainitut Tarzanit ja Viisikot tuli luettua ja näiden lisäksi myös Stephen Kingit ja muut ei-niin-ikäsopivat kirjat, mutta mielestäni pientä kapinaa saa löytyäkin lukemisesta. 

Toivottavasti sitä löytyy myös kilpailuun lähetettävissä teksteissä. Nuorisoa ei kannata ali-arvioida vaan suosittelen kirjoittamaan pojille rehellisesti ja aitoja tunteita tai vaikeitakin aiheita säästelemättä.

Lisätietoa kilpailusta ja siihen osallistumisesta löydät täältä. Sytytä lukemisen vimma! -kilpailun lopputuomaristossa työskentelevät kirjailija Jyri Paretskoi ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Antti Klemi sekä kohderyhmää edustavat tamperelaiset koululaiset Lukas Browne ja Saku Pietilä.



Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Kolme sisarta - Kansallisteatteri

$
0
0

Kolme sisarta Kansallisteatteri. kuva: Ilkka Saastamoinen

Kolme sisarta on Anton Tšehovin näytelmä vuodelta 1901, jossa kolme Moskovasta kotoisin olevaa sisarta haikailevat takaisin kotikaupunkiinsa, joka tuntuu olevan näille unelmien täyttymys. Näiden tyytymättömyys elämään pikkukaupungissa luo kokonaisen näytelmän kantavan jännitteen, johon ohjaaja Paavo Westerberg onnistuu pureutumaan tarkasti.

Kansallisteatteri on tuonut lavalle monta omanlaistansa, visuaalisesti näyttävää teosta ja Kolme sisarta jatkaa tätä linjaa. Ville Seppäsen suunnittelemaa videota käytetään osana näytelmän kieltä ja etenkin ensimmäisessä näytöksessä livekuvan välityksellä seurataan suurta osaa tarinasta. Ratkaisu on lähes häkellyttävän onnistunut.

Livekuvan lisäksi videota käytetään tunnelman luomiseen ja video elää aivan omaa elämäänsä ja aikaansa kuin näytelmä. Sen tarkoitus tuntuu olevan näytelmän sitominen nykyaikaan ja laajempiin teemoihin. Näytelmän tarkoituksia ei alleviivata, mutta tuodaan niitä laajentavia mielikuvia esiin.

kuva: Tuomo Manninen

Kolme sisarta on klassikko, josta on nähty monenlaisia tulkintoja. Uskon tämän jäävän historiaan yhtenä niistä hyvistä. Näyttelijöille on annettu tilaa tehdä rooleistaan värikkäitä ja omanlaisiaan. Etenkin villi Samuli Niittymäki pääsi todella revittelemään Soljonyin hahmossa. Voimakas ja poikkeuksellisen fyysinen suoritus, jossa Niittymäki pääsi näyttelemään koko kehollaan.

Esko Salminen on minulle tärkeä näyttelijä ja vaikka tämän hahmo lurkkikin usein lähinnä taustalla, niin pääsin näkemään eräässä kohtauksessa Salmisen mylvimässä monologiaan tulimyrskyn edessä, joka oli näky jo itsessään. Ei käy kateeksi Jussi Vatasta, jonka monologi tämän jälkeen tuntui hitusen vaisulta.

Esko Salminen. Kuva: Tuomo Manninen

Sisaria näyttelivät Elena Levee, Emmi Parviainen ja Marja Salo. Näiden keskinäinen suhde oli leikkisä ja paikoin juuri sopivan kylmä ja paikoin lämmin. Salo on yksi mielenkiintoisempia näyttelijöitä tällä hetkellä ja oli ilo katsella miten tämä niin vaivatta tuo koko karismansa peliin jälleen kerran lavalla.

Marja Salo. Kuva: Tuomo Manninen

Sisaret eivät ole tehneet työtä, mutta joutenolokin tukahduttaa. Sotilaiden poistuttua kaupungista elämä voi taas alkaa. Mutta se mikä on tässä ja nyt tuntuu lähinnä odotukselta. Pidän tästä turhuudesta ja odottamisen mielettömyydestä. Siitä miten Soljonyi tuntuu olevan ainoa selväjärkinen riehuessaan lavalla hulluna, mutta tässä ja nyt, hetkessä eläen.

Kolme sisarta herättää paljon tunteita hyvin hienovaraisesti. Suosittelen tutustumaan sen teemoihin ennen esitystä ja nauttimaan niistä ratkaisuista, joita työryhmä on tehnyt. Näytelmä venyy moneen suuntaan ja varmasti jokainen löytää siitä myös suuntia, jotka menevät omasta mielestä hutikin, mutta kokonaisuus on huikea.

kuva: Tuomo Manninen

Lisätietoa esityksestä löydät Kansallisteatterin sivuilta täällä.



RooleissaElena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi VatanenOhjaus ja sovitusPaavo WesterbergLavastusMarkus TsokkinenPukusuunnitteluAnna SinkkonenValosuunnitteluPietu PietiäinenMusiikki ja äänisuunnitteluSanna SalmenkallioVideosuunnitteluVille SeppänenNaamioinnin suunnitteluLaura SgurevaDramaturgiEva BuchwaldOhjaajan assistenttiJoel Härkönen

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Raha - Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla?

$
0
0


Ville Iivarinen on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen esityksen rahareformiliikkeen rahakritiikistä. Siinä vastataan kysymyksiin rahasta, joita itse ainakaan en olisi osannut edes kysyä ja tosiaan annetaan myös vaihtoehtoja siihen miten maailma voisi toimia toisin.

Raha on käsite, joka on samaan aikaa todella tuttu ja lopulta niin abstrakti, että sitä on hankala ymmärtää. Vaikka ihmisellä olisi syvempikin ymmärrys rahatalouksien koukeroista, niin yhteistä linjaa siihen, mitä rahan tulisi olla, ei tunnu olevan olemassa.


Raha on vaihdannan väline ja sillä voi ostaa vaikka mitä. Voit laittaa sitä pankkiin tai nostaa kaikki automaatista ja pyöriä seteleissä sängyn päällä. Jos automaatissa ei ole tarpeeksi seteleitä, niin ehkä voit vaikka lainata pankilta lisää seteleitä joissa pyöriä. Mutta mistä ne setelit oikein tulevat?

Joskus ennen rahan arvo oli sidottu johonkin pysyvään, kuten kultaan. Nyt se on kuitenkin paljon häilyvämpi käsite. Voisit kuvitella, että valtiot säätelevät rahan määrää. Väärin. Yksityiset pankin näennäisesti säätelevät sitä. Paitsi, että eivät nekään vaan oikeasti rahan määrä ei ole kenenkään hallittavissa.

Kuulostaako pelottavalta? Niin sen pitäisikin.

Yksityisten pankkien tehtävä ei ole säädellä rahaa vaan niiden todellinen tehtävä on luoda sitä lisää. Tämä tehdään niin, että pankki lainaa rahaa ja luo velkasuhteiden verkkoa, jota on hankala ajatella arkikäsityksellä rahasta. Periaatteessa raha on kuitenkin velallisia, jotka ovat luvanneet maksaa pankille.

Raha on siis uskomusjärjestelmä. Luottamusta siihen, että on joku joka maksaa velat takaisin. Se lompakossasi oleva seteli on rahaa, mutta jos viet sen pankkiin, niin se ei enää ole rahaa. Sinun tilisi saldo ei ole oikeasti olemassa.

Koska lainoja antamalla luodaan rahaa, niin tarve lainoihi tulee säilyä. Tämä vaatii valtavaa talouskasvua, jonka alamme viimeistään nyt oppia tuhoavan samalla planeettaamme. Voisi kuvitella, että ihminen siis oman hyvän olonsa vuoksi tuhoaa planeettaa, mutta edes näin ei asia ole vaan köyhyys on kaikesta kasvusta huolimatta edelleen vakava ongelma. Tämä järjestelmä ei toimi, mutta vaihtoehtojen kuvittelu tuntuu olevan leimattu silkaksi utopiaksi.

Iivarinen ehdottaa myös ratkaisuja. Niiden keskiössä on rahan kansallistaminen ja yksityisten pankkien vallan vähänetäminen. Eli rahareformi, joksi Iivarinen sitä kutsuu. Suosittelen tutustumaan tähän tarkemmin esimerkiksi Iivarisen teksteissä täällä.



Ville Iivarinen, 2015, Raha - Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla?, Into kustannus


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Tervetuloa mun (ja sun) uuteen olohuoneeseen - Keskustakirjasto Oodi

$
0
0


Oodi avaa ovensa koko kansalle ja Helsinki saa uuden nähtävyyden. Tunnen oloni kotoisaksi kirjastossa kuin kirjastossa ja Oodi tuntuu jo valmiiksi kodilta kun olen päässyt seuraamaan sen valmistumista vaihe vaiheelta. Jaan prosessia kanssanne kuvien kautta, mutta ensin muutama sana.

Kansalaistorin laidalle ilmestyi valtava työmaa ja sen aidassa ilmoitettiin paikalle kohoavan aivan uusi keskustakirjasto. Olin todella innoissani, vaikka ajatus vuodesta 2018 tuntuikin kovin kaukaiselta.

Oodi on arkkitehtuurisesti ällistyttävä rakennus. Puu, lasi ja teräs ovat taipuneet aivan luonnottomiin asentoihin ja lopputulos on leikkisä ja vähän taianomainen. Koko rakennusta lävistävät teräskaaret kuljetettiin yöllisen Helsingin läpi paloissa ja ihmiset menivät niiden sisälle hitsaamaan paloja kiinni 130 asteen lämmössä. Valtava, talon lävistävä kierreporras leijuu talon rakenteiden varassa ja jokainen puuelementti on tarkkaan harkittu.

Oodin ensimmäinen kerros toimii kansalaisten yhteisenä tilana. Sieltä löytyy erilaisia infoja, ravintola lasten hoitopaikka ja elokuvateatteri. Toinen kerros on sitä modernia kirjastoa, josta löytyy 3D- tulostimia, musastudioita, pelihuoneita, ompelukoneita, vuokrattava keittiö, kokoustiloja, erilaisia futuristisia härveleitä ja etenkin tilaa hengailuun lukuisine pistorasioineen. Se kolmas kerros taas on kirjataivas. Yksi iso ja avoin tila, joka on aidosti todella kaunis. Nämä kolme kerrosta muodostavat kokonaisuuden, joka tuntuu kodilta.

Kirjastot ovat vähenemässä Suomesta. Oodiin ei ole tulossa musiikkilevyjä ollenkaan ja kirjojen määrältäkään kokoelma ei yllä lähellekään edes Helsingin suurimpiin. Olin aluksi skeptinen kirjataivaan matalia hyllyjä kohtaan, mutta kuulin näiden olevan osa turvallisen tilan periaatteitta. Avoimempi tila lisää turvallisuutta ja tämä on tärkeää. Kirjaston tulee olla hyvä paikka ihan kaikille.

Juuri demokratian edistäminen onkin kirjastolaitosten uusi, lakiinkin kirjattu, hieno periaate. Minne muualle sitä voi mennä ihan vain olemaan ilman, että joutuisi avaamaan lompakkoaan. Oodissakin pieni kahvi tulee maksamaan 2,5 euroa, mutta oleskelu on ilmaista. Toivon näkeväni tulevaisuudessa tilaa kansalaisten tehdä Oodista omannäköisensä. Olen hitusen huolissani, että tila tulee jäämään kaikessa kauneudessaan liiankin kliiniseksi. Esim. paperisille ilmoituksille ei digitaalisessa maailmassa tule kuulemma tällä hetkellä olemaa tilaa. Mielestäni tämä alakulttuurien tärkeä viestinnän muoto kuuluu nimenomaan kirjastoon. Mutta kansalaisia tullaan kuulemaan ja Oodista vakuutetaan, että tila lähtee vasta ihmisten myötä ottamaan lopullista muotoaan.

Oodi on kallis, näyttävä, houkutteleva, kodikas, innostava ja kaunis paikka. Sen ulkoterassi tulee varmasti olemaan yksi kansalaisten uusia lempipaikkoja ja itse en malta odottaa, että pääsen avaamaan kirjan jossain sen lukuisista pienistä sopista.


Mutta sitten niihin kuviin!

Toukokuussa Oodin yläkerta näytti vielä tältä.

Toisen kerroksen hengailutila valmistumassa.
Elokuussa palasin työmaalle

Tämä terassi tulee valmistuessaan olemaan huikea.

Pieni sneak peak tuleavan elokuvateatteri Reginaan.

Kirjastonjohtaja Anna-Maria Soininvaara ja työmaasta vastaava Tero Seppänen esittelevät taloa.

Hengailutila vähän valmiimpana.

Kirjataivas alkaa hahmottumaan.
Ehkäpä tärkein asia Oodissa: salaovi kirjahyllyssä!

Kirjataivaaseen pääse kätevästi suoraan alakerrasta.

Kirjataivaan lattia on symbolisesti samalla tasolla eduskunnan yläportaiden kanssa.

Lautapelejä! 
Täällä voivat lapset rauhoittua (yea right) satuhetkeen. Aikaisempi salaovi saattaa ehkä johdattaa tänne.



Ne jo kuuluisat kierreportaat.

Pidän pajon näistä oikeista puista kirjataivaassa.
ra kas tan

Ihan sikana paikkoja mihin istahtaa lukemaan. 
Se hengailupaikka valmiina.



Ompelukoneita

Fazer hoitaa ruokapuolen Oodissa.



Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Kaasua, komisario Palmu - Helsingin kaupunginteatteri

$
0
0

Helsingin Kaupunginteatteri – Kaasua, komisario Palmu! – Kuvassa Kari Väänänen – Kuva © Tapio Vanhatalo

Kaasua, komisario Palmu oli Palmu-leffoista minulle se tärkein. Katsoin sen ensimmäistä kertaa hyvin nuorena ja muistan miten murhamysteeri pelotti. Pelottavin hahmo oli kuitenkin pienelle Simolle murhaajan sijasta se murhan uhri, tiukkailmeinen ja jyrkän uskovainen rouva Skrof. Oli erityisen kiinnostavaa istua katsomoon ja nähdä mitä Helsingin kaupungiteatteri oli tehnyt pitämälleni klassikolle.

Helsingin kaupunginteatteri toi pari vuotta sitten lavalle näytelmän Komisario Palmun erehdys. Jo tuolloin toivoin, että seuraavaksi näkisimme Kaasua, komisario Palmun ja jossain teatterin henget ilmeisesti kuuntelivat. Tuolloin nimiroolin näytteli Mikko Kivinen ja tekikin hyvää työtä. Silti Palmun saappaisiin astuvaa Kari Väänästä on hankala verrata Kiviseen, koska vertailukohde tulee aina olemaan Matti Kassilan elokuvien Joel Rinne.

Kari Väänänen on minun kirjoissani aina sellainen vanhankansan lahjakkuus suomalaisessa elokuvassa. Siellä jossain Matti Pellonpään kera. Tämän olemus sopi Palmun rooliin ihan sellaisenaan. Väänäsen ei tarvitse oikeastaan edes hypätä Palmun saappaisiin vaan olla lavalla oma itsensä. Se vanhan juron habitus toimii vain niin täydellisesti.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kaasua, komisario Palmu! – Kuvassa: Heikki Ranta, Kari Väänänen, Petrus Kähkönen – Kuva © Harri Hinkka

Kaupunginteatterin suuri lava otettiin haltuun koko näyttämöä halkaisevalla valtavalla seinällä, joka toimi lasipalatsin julkisivuna, porraskäytävänä, taidestudiona ja milloin minäkin. Vaikutelmaa tukivat ajoittaiset projektiot. Vaikutelma oli aikaa hyvin kuvaava ja kohtaukset vaihtuivat usein lennosta kuin olisimme katsoneet improvisaatioteatteria.

Palmun tutut apulaiset Kokki ja Virta, eli Petrus Kähkönen ja Heikki Ranta, Vetivät jokseenkin hillityn oloisesti roolinsa. Upea Vuokko Hovatta sai esityksessä muutaman hienon laulunumeron, joka loi ajan tunnelmaa täydellisesti. Suosikeksini esityksestä nousi rujon Väänäsen lisäksi taiteilija Kurt Kuurnaa esittänyt Miiko Toiviainen. Eläväinen ja kutkuttelevan dekadentti suoritus.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kaasua, komisario Palmu! – Kuvassa: Miiko Toiviainen, Petrus Kähkönen, Heikki Ranta, Kari Väänänen – Kuva © Harri Hinkka

Esitystä säesti livebändi, joka teki myös erilaisia näyttämöääniä, joissa näyttelijöiden täytyi pysyä synkassa. Tätä pientä yksityiskohtaa oli ilo seurata ja oli mielestäni hyvä idea näyttää yleisölle tällainen vanhanaikaisen tuntuinen pala teatterin taikaa.

Kaasua, komisario Palmu herätti hienosti esiin vanhan Helsingin loiston ja pimeänkin puolen. Väänäsen roolisuoritus oli autenttisen jäärä ja livebändi vahvisti tunnelmaa. Olisin mielelläni nähnyt hieman tiivistetympää kerrontaa joissan kohdissa ja se murhamysteerin pahaenteinen tunnelma jäi uupuumaan esityksestä. Hieman karikatyyriset hahmot toimivat hyvin ja onnistuivat naurattamaan yleisöä useaan otteeseen. Jään mielenkiinnolla odottamaan näkeekö Palmu vielä tähtiä Kaupunginteatterin lavalla tai maisteleeko tämä ehkä jopa vodkaa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kaasua, komisario Palmu! – Kuvassa: Eero Saarinen, Kai Lähdesmäki, Vuokko Hovatta, Petrus Kähkönen – Kuva © Harri Hinkka

Lisätietoja esityksestä, lipuista ja sen sellaisesta löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täältä. Aivan erityinen päätös illalle syntyi kun yleisö nousi osoittamaan suosiotaan teatterin taka-osassa istuneelle Matti Kassilalle. Olen ollut katsomassa Kaasua, komisario Palmun sen alkuperäisen ohjaajan kanssa samassa näytöksessä. Tämän tulen varmasti muistamaan ikuisesti.


Ohjaus Heikki KujanpääLavastus Pekka KorpiniittyPuvut Elina KolehmainenValosuunnittelu Petteri HeiskanenÄänisuunnittelu Janne BrelihNaamiointi ja kampaukset Tuula KuittinenSävellys Timo HietalaKuvat Tapio VanhataloNäyttelijät Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Mikko Toiviainen, Tuukka Leppälä, Sara Paasikoski, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen, Kari Mattila Kaisa TorkkelTanssijat Kai Lähdesmäki, Kirsi KarleniusMuusikot Joakim Berghäll, Jori Huhtala, Mikko Karjalainen, Panu Savolainein, Tuomas TimonenEsitys nähty kutsuvieraana


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:






Lars Tunbjörk Fotografiskassa

$
0
0

Kuvan bloggari ei liity teokseen

Fotografiska
Tukholmassa on valokuvataiteen ystävän ihan ehdoton vierailukohde. Siellä on tullut nähtyä ihan huippua valokuvataidetta ympäri maailmaa, mutta tällä kertaa pääsin kokemaan yhden Ruotsin omista huipuista. Lars Tunbjörk on valokuvaaja, joka tuntuu vangitsevan jotain keskeistä oman sukupolveni kokemuksesta.

Lars Tunbjörk on valokuvaaja, joka on onnistunut vangitsemaan jotain oleellista aivan arkisesta. Tämän kuvista voi aistia paljon ja nähdä ne näin upeana retrospektiivina Fotografiskassa oli ehdottomasti matkan arvoista.


Tunbjörkin töissä arki voi näyttäytyä kauniina tai jotenkin groteskina. Ei niin, että kuvassa näytettäisiin mitään arjen ylittävää, mutta siihen arkeen pureudutaan jotenkin vain... liikaa.

Lars Tunbjörk, Stockholm 2004


Lars Tunbjörk, Karlskrona 2006

Lars Tunbjörk, Stockholm 2006

Lars Tunbjörk, USA 1995

Toimistotilojen hiljainen kauneus teki vaikutuksen. Kuvia oli useita ja niistä kaikista sai todella viipyilevän ja rauhallisen tunnelman.

Lars Tunbjörk, Försäkringskassa/Stockholm 1994

Lars Tunbjörk, Investeringsbank/New York 1997

Broken Hearts Club - KokoTeatteri

$
0
0

Broken Hearts Club. Sonja Sorvola Kuva: Heidi Bergström


Broken Hearts Club on näytelmä parisuhteiden mahdottomiksi venyvistä koukeroista, nykyaikaisen sosiaalisen ympäristön monimuotoisuudesta ja siitä helvetin eksästä. Luvassa on klubi-ilta, jossa voi nauttia lasillisen tai pari seuraten rakkauselämien nousua ja tuhoa.

KokoTeatterin sali on kutsuva katettuine pöytineen. Yleisöllä on aikaa etsiä paikkansa ennen kuin valot himmenevät ja esitys alkaa keskustelulla, joka tuntuu kaikuvan ympäri teatteria. Näyttelijät saapuvat näkyviin eri puolilta salia suut papattaen ja antoivat näin esimakua siitä mitä tuleman pitää.

Lavan valtasivat näytelmän käsikirjoittaneet Elina Aalto ja Sonja Sorvola. Muusikot Tuomas Hautala ja Aleksi Kauffman jäivät reunalle, mutta aktiivisiksi osiksi näytelmää. Energia oli korkealla niin papatuksen kuin musisoinninkin suhteen.

Sorvola ja Aalto toimivat hyvin yhdessä. Näytelmä liikkuu moneen suuntaan verbaalisesti ja taustalla näkyy intensiivinen harjoittelu. Itseeni vetoaakin juuri näytelmän nopeus. Se miten aiheet vaihtuvat lennosta ja koko näytelmässä on improvisaatioteatterin tunnelmaa tyhjine lavoineen.

Elina Aalto Kuva: Heidi Bergström

Musiikki koostui tutuista kappaleista, joita käytettiin yllättävissäkin paikoissa. Missään vaiheessa ei tullut olo, että nyt seurataan jukeboksimaista esitystä ja biisit saivatkin toimia ihan vain tunnelman luojina. Olihan kyseessä kuitenkin klubi. Lopun rakkauslaulujen sekoitus tuntui ehkä hieman irralliselta, mutta jumankauta se oli upeasti toteutettu ja hauska.

Esityksen teemat sydänsäryistä ja eroista ja rakkaudesta ja deittailusta ja... no kaikesta siitä, käsiteltiin monelta kantilta ja vaikka punaista lankaa tarinan suhteen ei oikein löytynyt, niin jotain oleellista oltiin mielestäni saatu kaivettua aiheista esille. Tekstissä oli jotain todella tunnistettavaa ja ajankohtaista. Jotain samaa mitä olen huomannut nykykirjallisuudenkin kuvaavan parisuhteista. Jotain mitä on hankala kuvailla, mutta juuri teatterin tai kirjallisuuden avulla voidaan hahmottaa.

Sonja Sorvola, Tuomas Hautala, Aleksi Kaufmann ja Elina Aalto Kuva: Heidi Bergström

Lisätietoja esityksestä löydät KokoTeatterin sivuilta täältä. Esityksessä on hieman osallistavia juttuja, mutta ei mitään sellaisia kiusallisia missä pitäisi itse oikeasti tehdä jotain jos ei halua. Oikein piristävä tapaus ihan Kallion kupeessa. Suosittelen.


Työryhmä:
Lavalla: Elina Aalto, Tuomas Hautala, Aleksi Kaufmann, Sonja Sorvola
Käsikirjoitus: Elina Aalto, Sonja Sorvola
Musiikin sovitus: Tuomas Hautala, Aleksi Kaufmann, Sonja Sorvola
Ohjaus: Anna Veijalainen
Kuvat: Heidi Bergström
Graafinen suunnittelu: Sonja Sorvola


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Joulusirkus Yhdessä - Circus Helsinki

$
0
0


Circus Helsinki Suvilahdessa tarjoili jouluisen ja hyväntuulisen illan tonttujen parissa. Sirkuksen esiintyjäryhmät ja oppilaat esittelivät kykyjään yhteisen tarinan äärellä ja sali oli tupaten täynnä yleisöä.

Circus Helsinki on sirkuskoulu, jossa käy viikottain yli tuhat oppilasta eri ikäryhmistä syventymässä akrobatiaan, esiintymiseen ja vuorovaikutustaitoihin.

Joulusirkus Yhdessä on esitys, jossa oppilaat pääsivät näyttämään taitojaan. Yli kaksituntiseen iltaan mahtui paljon tavaraa ja olin henkilökohtaisesti hieman yllättynyt miten taitoa vaativia temppuja illan aikana suoritettiin.


Oppilaita oli isolla lavalla esityksen aikana yli sata ja näiden ikähaitari oli 1- 60 -vuotta. Vaikka esiintyjiä oli eritasoisista ryhmistä, niin epätasaisuutta näytöksessä ei ollut havaittavissa.

Yleisössä oli paljon lapsia ja näiden ilmeitä oli todella hieno seurata kun lavan valtasivat ensin tontut, sitten itse joulupukki ja lopulta erilaiset fantasia-olennot ja katosta riippuvat ilma-akrobaatit.


Välillä pelotti kun esiintyjät muodostivat ihmispyramideja tai tippuivat useiden metrien korkeudesta narujen varassa. Nykysirkuksen tavoin nykytanssin elementit olivat selkeästi näkyvillä ja siivittivät esitystä.

Esityksen punaisena lankana toimi pieni tonttu, joka eksyi muista uteliaisuuttaan. Tätä esittävä lapsi olikin ihan loistava roolissaan. Nuoresta iästä huolimatta saattoi nähdä, että tämä uppoutui rooliinsa aivan täysillä.


Esitys toimii vahvana osoituksena siitä, että Circus Helsingissä toimii elinvoimainen ja lämminhenkinen koulu ja yhteisö. Esitys otti huomioon monia erilaisia ihmisiä ja tämä vain rikasti iltaa. Voin vain kuvitella miten hauskaa harjoittelu on ollut.

Lisätietoa Circus Helsingistä löydät näiden sivuilta täältä. Suosittelen tutustumaan toimintaan, sillä tämä on kulttuuria, joka mielestäni pitää kaupunkia elinvoimaisena.

Kuvat kansikuvaa lukuunottamatta: Circus Helsinki
Esitys nähty kutsuvieraana

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Oodi on enemmän kuin pelkkä kirjavarasto

$
0
0


Keskustakirjasto Oodi on avattu ja se on saanut todella positiivisen vastaanoton. Monelle tuntuu kuitenkin olevan edelleen epäselvää miksi "vain" se kirjaston kolmas kerros on omistettu kirjoille. Kirjasto edelleen nähdään lähinnä varastotilana kirjoille ja näin helposti ohitetaan jotain tärkeää.

Vesa Sirén kirjoitti Helsingin Sanomissa Oodista ja kysyi saako Oodia jo arvostella. Tämä nosti esiin juurikin kirjojen vähäisen määrän sillä Oodi ei ole läheskään kattavin kirjasto Helsingissä valikoimaltaan. "Oodista on tulossa ainutlaatuinen monitoimitalo, ja se on hienoa!" Sirén kirjoittaa ja tätä seuraa iso Mutta.

Mielestäni Oodi sekä ansaitsee kritiikkiä että julkisena tilana täytyy olla avoin arvostelulle. Itse näen, että tila on turhan kliininen ja kansalaisten kädenjälki ei pääse näkymään siellä tarpeeksi. Jopa kahvi on mielestäni turhan kallista koko kansan olohuoneeseen. Kirjojen lukumääräkin voisi tosiaan olla isompi, mutta en haluaisi nähdä, että Oodin "turhia" neliöitä yritettäisiin väkisin täyttää kirjahyllyillä viihtyisyyden kustannuksella.

Lukemaan ei kannusteta sillä, että täytetään iso huone kirjoilla ja heitetään ihmiset sinne sekaan. Sitä voisi yhtä hyvin kannustaa lukemaan heittelemällä romaaneja ihmisten otsaan ja huutaa "lukekaa, kansalaiset, lukekaa!".

Kun ihminen ja kirja kohtaavat, niin siinä on jotain muutakin kuin vain se kirjan fyysinen saatavuus ja itseasiassa se saatavuus onkin meillä jo poikkeuksellisen hyvin hanskassa. Voisi kuvitella tuon kirjan ja ihmisen kohtaamisen kuin treffeinä ja nimenomaan tässä kohtaa Oodi tulee kuvaan mukaan. Se on täydellinen tila ja täydellinen wingman yhdessä paketissa.

Hyllyt ovat matalia, mutta eivät vain esteettisistä syistä. Kaikki eivät tunne oloaan turvalliseksi kun tilaan jätetään sokeita kohtia, joiden välissä pitäisi pujotella. Turvallinen tila oli yksi tärkeimmistä arvoista, joita kirjastoa suunnitellessa mietittiin.

Tila tarjoaa lukuisia paikkoja lukea kaikissa kolmessa kerroksessa. Kirjataivaan akustiikka mahdollistaa keskittymisen vaikka sali olisi täynnä ihmisiä. Tämän olen henkilökohtaisesti todistanut jo useita kertoja. Oodi on selvästi tehty lukijoille, ei vain kirjojen säilytystilaksi.

Oodi on avoin arvostelulle. Kirjastona se kirjaimellisesti on yksi demokratian vahvimpia linnakkeita, joten tottakai. Se on avoin jopa asenteellisille jutuille, joissa kylmät numerot nostetaan tärkeämmäksi kuin arvostus lukemiseen. Kirjastolle on hankala asettaa mittareita, koska se toimii niin monella muullakin tasolla kuin pelkän hyödyn tavoittelussa.

Edes se kirjojen määrä ei enää kerro, että kirjaston "ydintehtävä" olisi jotenkin vaarassa. Satunnaiselle lukijalle Oodi tarjoaa varmasti paljon ja himolukijat tietävät, että sitä haluamaansa kirjaa joutuu ehkä joskus hakemaan muualtakin.

Monelle kirjasto on niitä viimeisiä paikkoja joihin sitä on tervetullut ilman, että taskussa täytyy olla rahaa. Tämä on mielestäni se oleellinen asia muistaa kun puhutaan kirjaston ydintehtävästä. Tila joka aidosti toivottaa sinut tervetulleeksi. Ihan sama vaikka ei edes osaisi lukea.


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Juice

$
0
0


Kuvittele Juice Leskinen lentämässä hidastetusti halki ilman kohti tuhatpäistä CGI-yleisöä ja otsikon JUICE räjähtävän valkokankaalle. Kauheaa. Onneksi tässä elokuvassa mentiin aivan toiseen suuntaan.

Juice -elokuva on erilainen monista suomalaisista elämäkerta-elokuvista. Se ei tunnu pyrkivän antamaan kokonaiskuvaa ihmisestä, jossa jokainen juorulehtien sivuilta tuttu seikka olisi tuotu sellaisenaan kuvaksi, vaan elokuva kulkee enemmänkin tarina edellä kuin legenda edellä.

Juice (Riku Nieminen) ja Mikko Alatalo (Antti Heikkinen) / Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Legenda Juice ehkä oli, mutta ei siksi, että tämä olisi nostanut itseään jalustalle. Miksipä siis tästä kertova elokuvakaan niin tekisi. Sen sijaan tarinassa on otettu hieman vapauksia ja totuuskin saattaa jäädä joskus tarinan alle, mutta se tunnelma on kouriintuntuvan todellinen. Kuten elokuvaa mainostetaan: "Kaikki elokuvan tapahtumat ovat totta - paitsi ne, jotka eivät ole".

Juicen maailma on rasvainen, savuinen ja harmaa. Keskiolut, viina ja 70-luvun ilmapiiri vyöryvät katsojan silmille herkullisen inhottavasti ja tästä pidin eniten koko elokuvassa. Oli kuin olisi päässyt matkustamaan aivan toiseen aikaan ja tästä kuuluu iso kiitos lavastuksen ja puvustuksen suuntaan.

Harri Rinne (Pekka Strang), Mikko Alatalo (Antti Tuomas Heikkinen) ja Juice Leskinen (Riku Nieminen) / Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Juicea näyttelevä Riku Nieminen on selkeästi lähtenyt rakentamaan hahmoa ihan tosissaan Jussi-palkinto silmissä kiiluen ja kyllä se näkyy. Tietynlainen omistautuminen Juicen perimmäisen hengen luomiseen ja oman tulkinnan hiomiseen on kiitettävällä tasolla. Pekka Strang taas on jälleen kerran loistava. Tämä on yksi niitä suomalaisia näyttelijöitä, jotka kykenevät luomaan itselleen omintakeisen karisman leffassa kuin leffassa.

Elokuvassa nähdään useita hahmoja Juicen elämän varrelta. Tämän kaikkia naissuhteita edustaa elokuvassa Iida-Maria Heinosen esittämä Marja. Tämä ihmissuhde on elokuvan punainen lanka, joka tekee Juicen tarinasta inhimillisen ja ehkä hieman tavanomaisen. Tämän runoilijan herkkyys ja tietynlainen alkoholismin värittämä elämä kuitenkin tarjoavat mielenkiintoisen kontrastin katsojalle.

Marja (Iida-Maria Heinonen) / Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Elokuvaprojekti lähti käyntiin samoihin aikoihin vuonna 2014 kun Antti Heikkisen kirja Risainen elämä julkaistiin. Tämä toimikin tärkeänä lähteenä elokuvan tekijöille ja Antti-Heikki Pesonen perusti käsikirjoituksen teokselle.

Juice on elokuvana pienimuotoinen ja hämärä. Se ei yritä olla hollywood-leffa kuten monet aikalaisensa ja tämä on hieno ratkaisu. Juiceen monella suomalaisella on henkilökohtainen tunneside ja voin omasta puolestani sanoa, että sitä on kyllä vaalittu riittävästi. Ihan jo ne biisit riittävät aiheuttamaan pienet kylmät väreet. Oli se kuitenkin aika kova tapaus toi Juice.


Ohjaus:Teppo AiraksinenKäsikirjoitus:Antti-Heikki PesonenNäyttelijät:Riku Nieminen (Juice Leskinen)Iida-Maria Heinonen (Marja)Antti Tuomas Heikkinen (Mikko Alatalo)Pekka Strang (Harri Rinne) Silmu Ståhlberg (nuori Juice)Tuottaja: Marko Talli, Yellow Film & TV


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Tuhoa tämä kirja - Keri Smith

$
0
0



Minulla on ollut hankaluuksia saada omia lapsia innostumaan lukemisesta. Kun nuorimmaiseni sai joululahjaksi tänä vuonna kirjan, niin tämäpä viihtyi sen parissa koko illan. Kyseessä oli Keri SmithinTuhoa tämä kirja.

Tuhoa tämä kirja on juuri sitä mitä otsikko lupaa. Jokaisella sivulla on uusia ohjeita kirjan järjestelmälliseen sabotoimiseen. Sitä tulee töhriä, tiputtaa, pureskella ja hieroa siihen hajuja. Ohjeet vaihtelevat sokeasta tuhoamisesta todella kekseliäisiin ratkaisuihin.


Tämä ei ehkä ole kirjallisuutta sen perinteisessä muodossa, mutta kirjallisuuden kommentointia kuitenkin. Sanoma ei ole, että kirjallisuus ansaitsee tuhoamisen tuomion vaan, että kirjat ovat jotain hauskaa. Tämä on yksinkertainen, mutta samalla niin tarpeellinen sanoma.


Hauskuus ei kuitenkaan lopu kirjoihin. Smith kannustaa avaamaan aistit maailmaan. Kirja antaa luvan kohdata tuttuja asioita tavalla, joka saattoi olla meille tuttua vielä lapsina, mutta joka on sittemmin kadonnut. Kyllä. Uskallan ehdottaa, että Smithin kirjoissa on aito pyrkimys maailman kokemiseen yli tavanomaisen.


Ruutujen tai sivujen tuijottaminen antaa ehkä utuisia kuvia ja vaikutelmia maailmasta, mutta todellinen maailma tuntuu, haisee, sattuu ja likaa. On tajuttoman vapauttavaa lähteä tutkimaan sitä kaikkea luvan kanssa. Tuhoa tämä kirja toimii ihan vain pienenä tönäisynä ja lukija tekee loput.


Yksinkertaisuus ei aina tarkoita halpaa tai vähemmän älykästä ja Smithin kirjat ovat hieno esimerkki siitä. Kannattaa tutustua myös tämän muihin kirjoihin, joissa kaikissa on se jokin pieni juju. Tapa nähdä maailma ihan vähän eri tavoin sillä se on aidosti tärkeää.


Tuhoaminen on luomista. Mitä kliinisemmäksi ja digitaalisemmaksi maailma muuttuu, niin sitä tärkeämmäksi myös tuhoaminen muuttuu. Pienistä harjoituksista voi lähteä liikkeelle vaikka se olisi vain kirjan tiputtamista jostain korkealta tai sen käyttämisestä kenkänä.



Keri Smith, 2016, Tuhoa tämä kirja (alk. Wreck This Journal), WSOY


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:






Karamazovin veljekset - Kansallisteatteri

$
0
0

Seela Sella ja Hannu-Pekka Björkman. Kuva: Tommi Mattila

Karamazovin veljekset jatkaa Kansallisteatterin venäläisten klassikoiden riemumarssia, jossa vanhoista teksteistä pyyhitään pölyjä huolella. Hyvin erilaisista tekijäryhmistä huolimatta näissä on tietynlainen "Kansallisteatterin leima" kuten esimerkiksi Kolme sisarta -näytelmässä saattoi aistia. Kun siis tällä kertaa sali taas hiljeni ja tumma hahmo ilmestyi lavalle, olin jo innoissani siitä mitä onkaan luvassa.

Karamazovin veljekset on kirjana vaikea ja raskas. Dostojevski käsittelee isoja kysymyksiä, mutta ei avaa niitä lukijalle helposti. Näytelmä raottaa hieman kirjan luomaa verhoa, mutta ei tarjoa vastauksia vaan esittää kysymyksiä. Onko kuolemattomuutta olemassa? Jos jumalaa ei ole, niin voiko minkäänlaista objektiivista moraaliakaan olla olemassa?

Kysymys, joka yleisöltä kysytään suoraan on: mihin sinä uskot? Niin suoraan, että siinä jopa rikottiin se neljäs seinä ja ihan oikeasti kysyttiin meiltä. Vaikka kysymyksen myötä havahduin ulos näytelmästä, niin pidin sitä sopivana. Näytelmän todellinen voima tuntuu kumpuavan siitä miten yksilö itse reagoi sen esittämiin kysymyksiin. Se mihin sinä uskot on oleellinen sen suhteen miten otat näytelmän vastaan ja pidän sen kysymistä älykkäänä ratkaisuna.

Kuva: Tommi Mattila

Näytelmän juoni liikkuu veljesten ja tämän isän ympärillä. Hahmot edustuvat erilaisia ihmisyyden alueita ja tapahtumat rakentuvat näiden varaan.

"Kolme isänsä hylkäämää veljestä rakentaa elämäänsä eri perustuksille: nuorin Aljoša uskon, keskimmäinen Ivan järjen ja vanhin Dmitri eroksen varaan. Riita perinnöstä kerää veljet ensimmäistä kertaa yhteen, ja asiat ajautuvat raakaan isänmurhaan. Kysymys syyllisestä on kuitenkin luultua kuohuvampi…"

Lavalla pyörii useita näyttelijöitä ja näihin kiinnittyy katsojan huomio kuin vuorotellen. Osa näyttelijöistä toimii hetkittäin kertojina, jotka lukevat Dostojevskin kirjasta. Lavan reunassa on outo, pahaenteisen oloinen, itsetehty soitin joka muistuttaa hieman harppua, mutta tuottaa ääniä erilaisten sähköisten vempeleiden avulla. Tämä kiinnitti huomioni useassa kohtaa ja on mielestäni hienoimpia lavastuselementtejä, joita olen nähnyt pitkään aikaan.

Maruska Verona, Dana Tenkorang. Kuva: Tommi Mattila

Karamazovien isää esittävä Hannu-Pekka Björkman on mielestäni tietynlaiden inhottavuuden mestari. Tässä näytelmässä tämä on pahimmillaan, eli parhaimmillaan. Hahmo itse ilmoittaa olevansa rietas ja epämiellyttävä ja Björkman pistää parastaan heijastaakseen tätä. Tehtävä kuulostaa helpolta, mutta tämä onnistuu tekemään sen niin sympaattisesti ja taidolla, että Björkmanin luoma hahmo ei olekaan aivan niin yksioikoinen kuin voisi ensin kuvitella.

Koko ryhmä lavalla toimi hienosti yhteen ja haluaisin jotenkin kuvailla näiden suorituksia (siis lavallahan oli esim. Seela Sella!), mutta tässä kohtaa suosittelen kokemaan esityksen itse. Jokainen onnistui tuomaan lavalle jotain aivan omaa. Esimerkiksi Miro Lopperin voisin nostaa esiin Ivanin roolissa. Tämän vahvan fyysinen ja hieman komediallinenkin tyyli tuli tutuksi jo Julia & Romeo esityksessä, jossa tähän kiinnitin huomiota. Todella mielenkiintoista nähdä mitä rooleja Lopperin tulevaisuudessa vielä on.

Miro Lopperi. Kuva: Tommi Mattila

Kansallisteatterin sivuilla lukee:

"Samuli Reunasen dramatisoima ja ohjaama Karamazovin veljekset on huuto paremman huomisen puolesta. Se haastaa nykykatsojan pohtimaan, mihin enää uskoa, mitä vielä toivoa, miten uskaltaa rakastaa."

Kun minulta kysyttiin mihin minä uskon, niin havaitsin olevani kuitenkin ymmälläni. Pitääkö minun uskoa johonkin? Miksen voi toimia oikein vain järkeni perusteella? Ja miksi enää, tai vielä? Onko uskon parasta ennen -päiväys jo niin hiipumassa, että kysymys on jäämässä turhaksi? Ehkä olisi hyvä, että kysymys olisi turha? Ehkä ihmisen tulisi viimein uskoa itseensä ja ottaa vastuu omista päätöksistään ja se olisi hinta paremmalle huomiselle tahallisen, uskon seurauksena tulevan tekopyhyyden ja valinnaisen sokeuden sijasta? Joka tapauksessa tämä oli todella hyvää teatteria niin sen luomien kysymysten suhteen kuin myös lavalla esiintyneiden lahjakkuuksien suhteen.

Hannu-Pekka Björkman. Kuva: Tommi Mattila

Lisätietoa esityksestä löytyy Kansallisteatterin sivuilta täällä. Esitys nähdään pienellä näyttämöllä ja melkein kolmen ja puolen tunnin kestoa tuskin huomaa. Jos haluaa esityksestä vielä enemmän irti, niin kannattaa lukea Hannu-Pekka Björkmanin essee Dostojevskista täällä.



RooleissaHannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi (TeaK), Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang (TeaK), Juho Uusitalo (TeaK) ja Maruska VeronaMuusikkoIiro Ollila / Topi KorhonenOhjaus ja dramatisointiSamuli ReunanenSuomennosMartti AnhavaDramaturgiAina BergrothLavastus ja pukusuunnitteluKaisa RasilaMusiikki ja äänisuunnitteluIiro OllilaValosuunnitteluVille ToikkaVideosuunnitteluPyry HyttinenKoreografiaLiisa RisuNaamioinnin suunnitteluHeikki Nylund

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Lukemisen tavoitteet ilon tukena

$
0
0



Kun maailma lämpenee ja politiikka kylmenee, niin lukemisen haluaa olevan entistä enemmän ilon lähde. Ovatko tavoitteet ja haasteet lukemisen ilon tiellä vai auttavatko ne vain saavuttamaan päämääriä, jotka muuten jäisivät saavuttamatta?


Minulla on lukutavoitteita, joista yritän pitää kiinni vuoden aikana. Tietty määrä kirjoja, johon tähtään, tietty sivumäärä ja sopivassa määrin eri sukupuolet kirjailijoissa edustettuna. Tänä vuonna olen myös pyrkinyt lukemaan enemmän runoutta ja ensi vuonna ajattelin keskittyä joihinkin kirjallisuuden järkäleihin, jotka ovat silkan kokonsa puolesta pelottaneet.

Tämän vuoden lukutavoitteet olen täyttänyt ja vaikka se tuntuu hyvältä, niin se lukeminen itsessään on ollut palkintoni. Miksi siis olen asettanut itselleni tavoitteita?


Twitterissä kuulin hienon vertauksen. Joku ihminen oli ottanut tavoitteekseen lenkkeillä kaikilla Helsingin kaduilla. Näin tulee lenkkeiltyä, mutta myös löydettyä uusia alueita, joille ei muuten ehkä eksyisi. Sama pätee kirjallisuuteen. Kuplautuminen niihin omiin suosikkeihin tapahtuu helposti ja vaikka se on ihan ok joillekin, niin erilaiset haasteet auttavat ulos kuplasta niille, jotka sieltä haluavat välillä poiketa.

Esimerkiksi Helmetin lukuhaaste toimii monille innoittajana. Erilaiset kirjablogien haasteet kannattaa myös huomioida ja haasteenhan voi keksiä aivan itsekin. Voi kokeilla lukea vaikka kirjoja eri mantereilta, eri genreistä, palkintojen voittajia tai mitä tahansa.

Tavoitteellisuuteen auttaa myös lukupäiväkirja. Itse pidän loistavana netistä löytyvää palvelua nimeltä Goodreads. Siellä lukeminen muuttuu yhteisölliseksi tapahtumaksi, näen mitä kirjoja minulla on kesken ja voin helposti tarkistaa mitä olen jo lukenut. Siellä myös joka vuoden alussa asetan itselleni luvun johon tähtään kirjojen lukumäärän suhteen.

Se asettamani luku toimii kannustajana, mutta jos en saavuta sitä, niin sekin on ihan ok. Ne kerrat kun tavoite on jäänyt vajaaksi vain vahvistaa sitä, etten ole asettanut itselleni liian helppoja tavoitteita. Ja se lukemisen ilo? Täysin tallella.

Kuitenkin tavoittellisuutta lukemisen suhteen joutuu puolustelemaan. Etenkin jos sattuu lukemaan keskivertoon nähden melko paljon. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Henriika Tulivirran itsensä haastaminen tänä vuonna lukemaan 365 kirjaa.




Ihastuin tähän ketjuun välittömästi ja olen seurannut sitä mielenkiinnolla. Moni muukin jakoi mielipiteeni, joten oli omituista huomata, että tavoite aiheutti myös vastareaktion. Ihmiset tuomitsivat kirjojen runsaan kulutuksen, koska "eihän kirjoista voi nauttia tuolla tahdilla". Havaitsin, että on olemassa käsitys "oikeanlaisesta" lukemisesta, josta poikkeamista pidetään huonona asiana.

Haluan siis sanoa, että lukemisesta nauttimiseen on olemassa vain yksi mittari ja se on sinun sisälläsi. Kaikki muu on valinnaista ja erilaiset tavoitteet ja haasteet ovat työkaluja monipuoliseen nauttimiseen niin halutessasi. Jos tavoitteesi on lukea yksi kirja vuoden aikana, niin se on hyvä, jos tavoite liikkuu sadoissa, niin sekin on... ylläripylläri: hyvä!

Parhaimmillaan tavoitteet ja listat pitävät yllä järjestystä, joka muuten saattaa lukijalla olla kadoksissa. Lukeminen on hauskaa, mutta myös taito, jota voi kehittää eri tavoin. Lukunopeutta voi kasvattaa ilman, että nautittavuus heikkenee ja kirjaan keskittymistäkin voi harjoittaa vaikka ihan järjestämällä pieniä hetkiä ilman mitään muita ärsykkeitä.

Toivon, että tuleva vuosi tuo kaikille oivalluksia, hyviä hetkiä ja loistavia tarinoita lukemisen parissa.


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Ultra Bra - sokeana hetkenä

$
0
0



Ultra Bra on niitä yhtyeitä, jotka ovat muovanneet suomalaisen musiikkiskenen karttaa. Monelle jo sukupolvikokemuksena mielletyn yhtyeen tarina on koottu kirjaksi, joka toimii koukuttavana tarinana vaikka ei ikinä olisi kuullut Ultra Bran musiikkia.

Ville Similä ja Mervi Vuorela kirjoittivat vuonna 2015 yhden lemppareistani suomalaisen musiikki-kirjallisuuden saralla ja jo tämän vuoksi halusin tarttua Ultra Bra -kirjaan.

Jos valitaan umpimähkään niin iso joukko ihmisiä, kuin Ultra Bra -yhtye pitää sisällään, niin näiden satunnaisten tyyppien tarinoista luultavasti syntyisi mielenkiintoinen kirja. Ihmiselämä on mielenkiintoista. Nämä kirjan ihmiset kuitenkin muodostivat yhden rakastetuimmista bändeistä Suomessa.


Olin viisitoistavuotias vuonna 1995 kun havahduin tähän ilmiöön, jossa kuulin vahvoja kaikuja niistä taistolaislauluista, joista pidin niin paljon. Nyt Ultra Bra viekin helposti takaisin sinne nuoruuden kesiin ja sydänsuruihin, kuten varmasti monella muullakin ikätoverillani. Laitoin eräs päivä Ultra Bran soimaan kotona ja jälleen kerran tuli se ajatus mieleen, että "tämähän on muuten tosi hyvä bändi". Aina se vain yllättää.

Kirja käy läpi Ultra Bran historiaa Kallion lukiosta alkaen ja itse yllätyin miten sattumanvaraisen oloisesti bändin synty on tapahtunut. Hajanaisten kaveripiirien ja opiskelutovereiden kesken on löytynyt lahjakkaita muusikoita, jotka ovat keksineet perustaa väliaikaisen, pienen projektin. Tuntuu, että suosio on seurannut kuin vahingossa.

Ultra Bran leikkisät lyriikat ja ison orkesterin vauhdikkuus olivat yhdistelmä, joka oli jotain erilaista ja jotain kutkuttavan hauskaa. Tämä yhdistelmä puri etenkin opiskelijoihin ja siihen porukkaan jota voisi ehkä nykyään kutsua vaikka esi-hipstereiksi näin post-hipsterismin aikakaudella.

Pidin erityisesti miten kirjassa pureuduttiin lyriikoiden tekovaiheisiin ja bändin jäsenet itse kertoivat niitä herkullisia pieniä nippelijuttuja bändin taustoista. Jokainen persoona tuli vahvasti esille omana itsenään ja kirjan rakenne oli yksinkertaisen tehokas. Finlandia-ehdokkuus olikin hyvin ansaittu.

Pieniä tarinoita bändin taustalta on aivan liikaa lueteltavaksi. Esimerkiksi Sinä lähdit pois -videota kuvatessa koko Euroopan lentoliikenne Helsinki-Vantaalle kierrätettiin Mäntsälän kautta, että saatiin hyvä kuvakulma ja valo videoon. Siis mitä helvettiä!? Suosittelen tutustumaan itse näihin tarinoihin ja laittamaan Ultra Bran soimaan taustalle sillä onhan se ihan pirun kova bändi.

Jos kaupunki tulvisi,
vesireittejä pääsisi pakoon
Kaupunki tulvisi,
vesireittejä pääsisi pakoon,
vaan minä en ole kala
vaan minä en ole kala


Ville Similä, Mervi Vuorela, 2018, Ultra Bra, sokeana hetkenä, WSOY


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Hirviön kutsu

$
0
0



Hirviön kutsu on nuortenkirja, joka on ollut todellinen ilmiö kirjamaailmassa. Sen tarina on tuntunut olevan melko universaali, huolimatta melko rankoistakin psykologisista teemoista. Carnegie-palkinnon voittanut teos oli löytänyt tiensä myös oman pikkujäbäni käsiin ja tottakai nappasin sen heti itselleni luettavaksi.

Patrick Ness on kirjoittanut Hirviön kutsun Siobhan Dowdin alkuperäisen tarinan pohjalta. Dowd itse menehtyi syöpään ennen tarinan valmistumista. Kuvittajaksi saatiin Jim Kay, jonka kädenjälki on tuttua muun muassa Harry Pottereiden kuvitetuista laitoksista.

Hirviön kutsu kertoo nuoren Conor O'Malleyn elämästä tämän äidin kanssa. Nykypäivän Englannissa asuva kahden ihmisen perhe on rakennettu hienon intiimiksi hyvin vähällä. Niin intiimiksi, että äidin syöpä todella koskettaa lukijaa.

Heti kirjan alussa Conorin elämään ilmestyy hirviö, keskiyön jälkeen, "niin kuin niilä on tapana". Marjakuusesta muodostuva hirviö huomaa kuitenkin, ettei Conor tunnu pelkäävän tätä. On paljon pahempiakin pelkoja.


Hirviö ilmoittaa kertovansa Conorille kolme tarinaa, joiden jälkeen Conorin tulee kertoa Hirviölle neljäs tarina. Tarina painajaisesta, joka ei tunnu jättävän tätä rauhaan.

"Tarinat ovat villeintä mitä on, hirviö jyrisi. Tarinat vainoavat, purevat ja polttavat."

Hirviön kutsu on niitä opettavaisia tarinoita, jotka eivät hiero opetusta lukijan naamaan vaan osaa hieman yllättää. Hyvän ja pahan rajoja venytetään ja nuorillekin lukijoille osoitetaan, että maailma ei ole niin yksinkertainen tai aina edes reilu.

Lopulta tarina on kuitenkin hyvin lämminhenkinen ja ehdottomasti taidokkaasti lukijan tunteilla leikittelevä. Conorin suhde äitiinsä, isäänsä ja isoäitiin koukuttaa ja saa aidosti pohtimaan perhesuhteita. Äidin sairaus langettaa koko tarinan ylle varjon, joka tuntuu kipeänkin todelliselta. Tämä kirja on lukuisat palkintonsa ansainnut.

Hirviön kutsu on nähtävissä myös elokuvana, jossa erityisesti Felicity Jones teki huikean suorituksen sairaana äitinä. Elokuva käyttää hyväkseen Jim Kayn luomaa visuaalista maailmaa ja on onneksi saanut taakseen tarpeeksi rahaa, että kirjan maailma on oikeasti saatu siirrettyä valkokankaalle.


Patrick Ness, Siobhan Dowd, Jim Kay, 2016, Tammi



Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




The Outsider - Stephen King

$
0
0





The Outsider on Stephen Kingin tuore romaani, joka on tavallaan paluu tämän huippuvuosiin. Tarinan tunnelma on monin tavoin samanlainen kuin It-romaanissa, joka on usein rankattu Kingin parhaimpiin. Tammi on julkaissut kirjan Suomessa nimellä Ulkopuolinen.

Stephen King on ollut todella tuottelias kirjailija ja on ilo kokea laadun säilyneen. King-laatuhan on melko monimutkainen käsite. Ei se nyt tavallaan mikä sanamestari ole verrattuna moneen muuhun kirjailijaan, mutta ne maailmat ovat niin käsinkosketeltavia kaikessa kliseisyydessäkin. Minulle jo se nostalgia vyöryy aina päälle vahvana kun avaan uudenkin Kingin kirjan.

Ulkopuolinen oli kuin paluu siihen 80-luvun Kingin maailmaan. Ehkä jotain nostalgian häivää kirjailijalla itselläänkin vanhoihin maisemiin. Myös tuoreimpiin kirjoihin oli hyvin vahvoja ja yllättäviä kytköksiä, mutta niitä en ala spoilaamaan.


Kirjassa käsitellään pahuutta, ennakkoluuloja ja ihmisen persoonaa hyvinkin selkein tarinallisin keinoin. Pikkukaupungissa on tapahtunut murha. Uhrina on 11-vuotias poika, joka on jopa Kingin maailmassa kohdannut poikkeuksellisen karmivan lopun. Murhalla oli kuitenkin useita silminnäkijöitä ja pian pidätetään Terry Maitland. Tämä on järkytys, sillä Maitland on pidetty opettaja ja valmentaja, jolla on itsellään hyvä perhe ja elämä. Etsivä Ralph Anderson lähtee tutkimaan uransa vaikeinta juttua.

Tarina ottaa outoja piirteitä kun selviää Maitlandilla olevan täysin tiivis alibi. Tämä oli kiistämättömästi toisessa kaupungissa murhan aikaan, mutta toisaalta aivan yhtä kiistämättömät todisteet puhuvat tätä vastaan. Hieno alku mysteerille, joka kulkee useille eri poluille. Toisin kuin useissa tavanomaisimmissa dekkareissa, on tässä alkuasetelmassa jotain yksinkertaisen kutkuttavaa.

"Ralph understood the logic, and in the detective novels Jeannie liked to read - The Agatha Christies, the Rex Stouts, the Harlan Cobens - it would have been the centerpiece of the final chapter, when Miss Marple, Nero Wolfe, or Myron Bolitar revealed all. There was one rock-hard fact, as unassailable as gravity: a man could not be in two places at the same time."

Kun todisteet riitelevät keskenään tarpeeksi, niin ihmismieli lähtee harhailemaan poluille, joita vain Kingin kaltainen kirjailija voisi keksiä. Normaalin elämän säännöt hälvenevät ja lukijana saattoi hymyillä kun tutut teemat nousivat sivuilta esiin.

Ihmisen persoona on usein mielenkiintoinen aihe kirjallisuudessa. Tässä kirjassa sitä käsitellään hyvin suoraviivaisesti. Miten suhtautua ihmiseen, jonka on tuntenut kauan, mutta tuntuu nyt olevan aivan erilainen? Onko totuutta toisen persoonasta ikinä mahdollista saada selville? Mikä oikeastaan rakentaa ihmisen persoonan ja onko se jotain mitä voi silmillä nähdä?


Stephen King, 2018, The Outsider, Scribner


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Pieni elämä - Hanya Yanagihara

$
0
0




Pieni elämä on rankkaa luettavaa. Siis oikeasti rankkaa. Jouduin jättämään tarinan hautumaan takaraivooni pitkäksi aikaa ennen kuin pystyin kirjoittamaan teoksesta. Kyseessä on järkäle niin kokonsa kuin vaikutuksensa puolesta.

Hanya Yanagihara kertoo tarinan neljästä kaveruksesta. Nämä muuttavat New Yorkiin aloittelemaan elämiään ja astelma on kuin halvasta sitcomista, jossa ongelmat ovat pieniä ja taustanaurut suuria. Ehkä kirjailija halusikin luoda tällä kontrastia tulevaa varten.

Willem lähtee hankkimaan menestystä näyttelijänä, JB taidemaalarina, Malcolm arkkitehtina ja Jude juristina. Näiden elämien kulkua seurataan tarkasti ja jokainen hahmo muuntuu lukijalle todelliseksi. Lopulta huomio ei jakaudu tasan ja etenkin Juden elämä asettuu valokeilaan, joka paljastaa jotain paljon synkempää kuin sitcom-todellisuuden.

Tämä on hahmo, jonka menneisyyttä avataan hiljalleen kirjan edetessä. Lukija saa varautua henkilökohtaiseen myllerrykseen ja kipeiden asioiden käsittelemiseen varmasti jopa omasta lähipiiristään. Välinpitämätön asenne Yanagiharan tekstiä on kohtaan olisi vaikea ottaa.

Hanya Yanagihara. Kuva: the cut

Väkivalta
on iso osa tarinaa, mutta hyvin monialaisesti käsiteltynä. Väkivalta tarkoituksella hyökyy lukijan tajuntaan, koska sellaista väkivalta on. Se ei kysy. Se hyökyy.

Jude vahingoittaa itseään fyysisesti pitääkseen traumojansa kurissa. Tämä häpeää ja kärsii, ottaa tarpeettomia riskejä ja toistaa vahingollisia kaavoja. Tämä ottaa elämäänsä vastaan kivun, koska ei koe ansaitsevansa muuta ja koska sen aiheuttajia löytyy aina. Vähintään itsestä.

Jopa kirjan takakannessa on katsottu tarpeelliseksi todistella, että rankkuudestaan huolimatta ylilyöntejä kartetaan. Voin osaltani väittää tämän olevan totta. Joskus tarinat tuntuvat epäuskottavimmilta silloin kun ne perustuva totuuteen. Todellisuus ei ole sitä, että pahimmin kärsivät eivät voisi menestyä tuskasta huolimatta. Se ei ole myöskään sitä, että väkivalta seuraisi jotain sisäisiä sääntöjä. Yanagihara tuo tämän lukijan eteen ja tekstin hienous piilee siinä, että se on suoraa. Sitä mikä normaalisti on tarinalle liikaa on jätetty sinne ja lukija saa itse päättää kestääkö totuuden vai ei.

Jos haluat lukea kirjan pahuudesta, niin tässä on yksi sellainen. Se kuitenkin kertoo myös ystävyydestä. Ehkä jopa hienommin kuin väkivallasta. Suosittelen keskittymään lukiessa myös siihen puoleen.

"Tämä voi kuulostaa nyt käsittämättömältä, mutta jonain päivänä ymmärrät: minusta ystävyyden ainut juju on siinä, että löytää itseään parempia ihmisiä - ei älykkäämpiä, ei coolimpia vaan kiltimpiä ja ystävällisempiä ja anteeksiantavampia - ja ottaa sitten kiitollisena vastaan sen, mitä he voivat opettaa ja yrittää kuunnella heitä, kun he kertovat jotain itsestäsi, vaikka se olisi kuinka pahaa - tai hyvää -, ja luottaa heihin, ja se vasta vaikeaa onkin. Mutta samalla parasta."

Hanya Yanagihara, 2017, Pieni elämä, Tammi, arvostelukappale


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Viewing all 715 articles
Browse latest View live