Lukupino

Hédi Fried (s. 1924) selvisi holokaustista, kirjoitti aiheesta lukuisia kirjoja ja on kiertänyt kouluissa kertomassa kokemastaan. On hankala kuvailla miten tärkeää työtä tämä tekee lasten parissa, antaen kasvot jollekin mitä on taas hankala edes kuvitella.

Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä kattaa nimensä mukaisesti suosituimpia kysymyksiä, joita koululaiset ovat Friedille esittäneet. Tämän vastaukset ovat täynnä empatiaa ja halua oppia ja opettaa. Tämä on siksi yksi koskettavimmista kirjoista holokaustista ja sen lukee todella nopeasti.

"Yksi holokaustin opetuksista on: Älä koskaan totu vääryyksiin. Yksittäinen epäoikeudenmukaisuus on kuin lähes painoton hiekanjyvänen kämmenellä. Mutta epäoikeudenmukaisuuksilla on taipumus kasaantua, niitä tulee yhä vain useampia, ja pian et enää jaksa kantaa niitä."

Hédi Fried. Kuva: Frankie Fouganthin

Oppiminen on tärkeää sillä keskitysleirit eivät ole historiaa. Niistä vaikeneminen ei ole historiaa. Siksi Friedin kaltaisia ihmisiä tarvitaan muistuttamaan mitä kaikkea onkaan pelissä.

Sofi Oksanen kirjoittaa suomalaisen laitoksen esipuheessaan: "Kansanmurhaan johtavan tien alussa on aina jokaisesta yhteiskunnasta löytyvä vihan kipinä. Se kipinä on rasistisessa huutelussa. Se on homovihassa ja salaliittoteorioissa. Se kytee naisvihassa, juutalaisvitseissä ja etnisessä syrjinnässä, ja se alkaa aina vihjailuista ja huhupuheista, että johonkin tiettyyn ihmisryhmään kuuluva on myrkyttänyt kaivon, raiskannut naapurin lapsen tai suunnitellut terrori-iskua. Se kytee hetkessä, jossa ihmiset eivät enää välitä, onko huhu tai väite totta, vaan päättävät uskoa valhetta. Vihan, ennakkoluulojen ja huhujen luoma vihollinen ei enää ole ihminen; hän on epäinhimillistetty olento, joku jota ei enää pidä kaltaisenaan – joku joka on helppo tappaa."

Friediltä on kysytty muun muassa oliko SS-sotilaissa yhtään kilttejä yksilöitä, mikä on pahinta mitä tämä on kokenut, millaista oli olla nainen leirillä ja oliko siellä aina nälkä. Kysymykset ovat inhimillisiä ja uteliaita. Vastaukset ovat rehellisiä ja eivät anna ikinä kuvaa, että yksikään kysymys olisi tungetteleva.

Kun Friediltä kysyttiin tunnistaako tämä itsensä nykypäivän pakolaisisista tämä vastasi:

"Kun katson vavahduttavia kuvia huteroista, täpötäyteen ahdetuista laivoista ja veneistä Välimerellä, näen itseni istumassa niissä. Minäkin olisin kavunnut siihen kyytiin, vaikka se ei olisikaan tarjonnut suurta toivoa henkiin jäämisestä. Nämä ihmiset tietävät, etteivät he ole tervetulleita minnekään, aivan kuten me tiesimme jo vuonna 1938, etteivät juutalaiset ole tervetulleita. Se asia ei muuttunut paremmaksi edes vuoden 1945 jälkeen, ennakkoluulot ovat sitkeitä. Ennakkoluulot ovat alkujaan sosiaalinen rakennelma, joka hakee itselleen vahvistusta. Ne toimivat, samoin kuin itsensä toteuttavat ennustukset, kehäpäätelminä."

Friedin sanoma on selkeä. Meidän tulee oppia menneisyydestä ja nähdä kaavat myös nykyisyydessä. Koko käsitteet "meistä" ja "heistä" voivat olla vaarallisia jos niitä käytetään arvottamaan ihmisiä ja se tapahtuu helpommin kuin osaamme usein odottaa. Karismaattiset johtajat iskevät siihen pelkoon, jota itse luomme ja historialla on vaara toistaa itseään.

Tärkeää on tunnustaa, että olemme kaikki lopulta hyvin samanlaisia. Niin hyvässä kuin pahassa.

Hédi Fried, 2018, Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä, Nemo

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Auschwitzin tatuoija on Lale Sokolovin muistoihin perustuva romaani, jonka on haastattelujen perusteella kirjoittanut Heather Morris. Keskitysleireiltä on olemassa miljoonia tarinoita ja jokainen niistä ylös kirjoitettu on tärkeä. Tämä kirja kiehtoo sekä aikalaisen kuvauksena, että myös rakkaustarinana.

Lale Sokolov, slovakian juutalainen nuori liikemies, laittoi huhtikuussa 1942 päälleensä parhaan pukunsa kun tämä astui junaan matkatakseen Puolaan. Kohteena oli Auschwitz-Birkenau -leiri ja lähtemällä vapaaehtoisesti Lale kuvitteli pelastavansa loput perheestään, jotka kuitenkin tämän tietämättä olivat jo kuolleet leirillä ennen kuin tämä edes saapui perille.

Saapuminen leirille tapahtui kuten tapahtumista kuvauksia lukeneet voivat kuvitella. Olot olivat äärimmäiset, mutta Lale oli päättänyt selviytyä, kuten kirjasta sivu sivun jälkeen voi aistia Tämä sai töitä ja oli pian tätowierer, eli tatuoija, joka merkitsi leirille saapuvat ihmiset numeroin. Tämän oma numero 32407 löytyi Lalen vasemmasta kyynärvarresta.

"Tatuointi on kestänyt vain muutaman sekunnin, mutta Lalen järkytys saa ajan seisahtumaan. Hän tarttuu käsivarteensa ja tuijottaa numeroa. Miten joku voi tehdä näin toiselle ihmiselle? Hän miettii, määritteleekö tämä hetki, tämä epämääräinen numero 32407 hänen koko loppuelämänsä, oli se lyhyt tai pitkä."

Eräänä päivänä Lale näkee tatuointijonossa nuoren naisen ja rakastuu. Tämä oli mielestäni hyvin kaunis kohta kirjassa sen näennäisen yksinkertaisuuden johdosta. Ihmiset vain näkevät toisensa ja tapahtuu rakastuminen. Kaiken sen keskellä, minkä tiedämme nyt tapahtuneen.

Nuorin nainen antaa nimekseen vain Gita ja Lale käyttää suhteitaan tavatakseen tätä aina sunnuntaisin kun vain töiltään ehtii. Tästä alkaa kuvaus Lalen suhteesta SS-johtoon, muihin vankeihin ja mustaan pörssiin, sekä tarina selviytymisestä ja kahden ihmisen suhteesta, jonka jokainen lyhyt kohtaaminen saattaisi helposti olla viimeinen.

Lale Sokolov ja Heather Morris. Kuva: bbc.com

Morris aloitti kirjoitustyön ajatuksenaan tehdä käsikirjoitus elokuvalle. Idea kuitenkin muuntui pian romaanikäsikirjoitukseksi, jonka julkaisuun Morris haki rahoitusta Kickstarterin avulla. Sittemmin kirja onkin käännetty useille kielille ja on päätynyt myydyimpien kirjojen listoille.

Auschwitzin tatuoija on tositarina ja se tekee kirjasta erityisen tunteellisen lukukokemuksen. On kuitenkin mainittava, että tiettyjä faktoja kirjasta on kyseenalaistettu ja Morris on puolustautunut sillä, että kyseessä on vahvasti jo 87-vuotiaan Sokolovin omiin muistoihin perustuva kirja, jossa ei ole suoritettu ilmeisesti paljoakaan faktantarkastusta.

On esimerkiksi epäselvää mikä Gitan vankinumero lopulta oli, olisiko mahdollista, että leirillä oli jo 1943 penisilliiniä saatavilla tai tapahtuiko vankien ja vartijoien välinen jalkapallo-ottelu todella. Mielestäni mielenkiintoinen yksityiskohta on myös, että Lalen poika on ilmoittanut isänsä kutsumanimen tosiaan olevan Lali, ei Lale. Tarinan suuriin linjoihin näillä yksityiskohdilla ei ole merkitystä, mutta holokaustin yhteydessä faktoilla toisaalta on aivan erityislaatuinen merkitys sillä sen kieltäjiä on edelleen olemassa. Morris kirjoittaa kirjan lopussa:

"Lalen tarinan kertojana aloin pitää tärkeänä ymmärtää, miten muisti ja historia joskus kulkevat rinnakkain ja joskus yrittävät erota omille teilleen, eivät esittääkseen historianluentoa, joita on jo runsain mitoin, vaan ainutlaatuisen kertomuksen ihmisyydestä."

Rakkaustarina oli tosi. Tämän vahvistaa myös Lalen ja Gitan poika Gary, joka sanoo rakkauden palaneen vanhempiensa kuolemaan saakka. Gita menehtyi vuonna 2003 ja Lale vuonna 2006. Nämä asuivat Melbournessa, Australiassa kuolemaansa saakka. Sokolov halusi kertoa tarinansa vasta vaimonsa kuoltua, koska pelkäsi joidenkin leimaavan nämä natsien kätyreiksi.

Kuva: Jouni Lähtevänoja

Natsien kanssa työskentely on hankala aihe kun on kyse ajasta jolloin moraaliset kysymykset olivat vähintäänkin monimutkaisia. Sokolov kävi mustan pörssin kauppaa leirillä ja oli hyvää pataa korkearvoisten SS-miesten kanssa. Tämänkaltainen suhde on jotain millä voi auttaa muita vankeja, kuten Sokolov tekikin sankarimaisesti, mutta toisaalta sellaista suhdetta ei voi ylläpitää ongelmattomasti.

Lukija voi varmasti kuitenkin tehdä melko helposti omat päätelmänsä siitä miten oikeita Sokolovin teot olivat ja vähän vaikeammin pohtia miten itse olisi toiminut samassa tilanteessa.

"Tätowierer, Tätowierer, Mengele sanoo ja kumartuu pöydän ylle, "ehkä otan sinut tänään." Hän kallistaa päätään uteliaana ja näyttää nauttivan Lalen pelosta. Sitten, saatuaan huvituksensa, hän saapastelee tiehensä."

Kirjan tarinassa vilahtaa aina välillä nuori tyttö, jolla muista leirin vangeista poiketen on pitkänä liehuva tukka. Tämän oli Birkenaun komentaja ottanut erilleen jonosta ja tämän hiuksia ei leikattu, koska komentaja ihastui tytön kauneuteen.

Heather Morris on kirjoittanut eräänlaisen jatko-osan Auschwitzin tatuoijalle jossa seurataan tämän tytön, Cilkan, matkaa keskitysleirille ja sodan päätyttyö lopulta toiseen vankileiriin Siperiaan "vihollisen kanssa makaamisesta".

Valitettavasti Cilkan osuudet kirjasta on myös kyseenalaistettu. Todellinen henkilö Cecília Kováčová on ollut olemassa ja Morris on haastatellut tämän muistavia ihmisiä, mutta asiantuntijat pitävät epätodennäköisenä, että SS-upseerilla ja juutalaisella tytöllä olisi voinut olla oikeasti suhdetta, jonka Morris vihjailee näillä olleen.

Kirjasta on tekeillä myös tv-sarja, joka pyritään saamaan valmiiksi 2020 kun juhlitaan Auschwitzin vapauttamisen 75-vuotis juhlia.

Auschwitzin tatuoija on kirja, joka pohjautuu pääosin todellisiin tapahtumiin ja pelkän historiallisen dokumentoinnin lisäksi antaa hienon kuvauksen ihmisen päättäväisyydestä ja ennenkaikkea rakkaudesta. Lale ja Gita ovat pari, jonka puolesta lukija jännittää. En halua spoilata tarinaa, vaikka se on tosi, mutta loppua kohden lukijaa todella kuljeteltiin tunteesta toiseen.

Harvassa tarinassa hyvä ja paha ovat niin vahvasti läsnä kuin niissä, joissa käsitellään toisen maailmansodan keskitysleirejä. Tämäkin tarina ansaitsee paikkansa muistuttamassa meitä kahtiajakautuneesta maailmasta, joka ei ole vain historiaa, vaan tuntuu muuttuvan sykleittäin aina uudestaan ajankohtaiseksi.

Heather Morris, 2019, Auschwitzin tatuoija, Aula & Co, arvostelukappale

Käy seuraamassa lukupinoa näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Auschwitzin apteekkari on katsaus Victor Capesiukseen. Mengelen läheiseen työtoveriin Auschwitzissa, jonka tarina on jäänyt aiemmin tuntemattomaksi. Tämä IG Farbenin omistaman Bayerin lääketehtaan myyntiedustaja oli vastuussa ihmiskokeissa käytetyistä lääkkeistä ja valitsi juutalaisia murhattavaksi.

Patricia Posner on Miamissa asuva britti, joka on miehensä Gerald Posnerin kanssa osallistunut aiemminkin tietokirjojen laatimiseen kolmannen valtakunnan kauheuksista. Vuonna 1986 pariskunta tapasi tutkimustyötä tehdessään Rolf Mengelen, Josef Mengelen pojan, joka ohimennen mainitsi myös Auschwitzin apteekkarin.

Tämä yksityiskohta jäi elämään Patrician mieleen siinä määrin, että nyt käsittelyssä oleva kirja on tuon keskustelun lopputulos. Apteekkarin osuus leirin toiminnassa oli niin merkittävä, että haluan tuoda esiin joitain yksityiskohtia kirjasta ja vaikka kyse on historiallisista tapahtumista, niin "juonipaljastuksia"on muutama luvassa.

Capesius oli viheliäinen ihminen. Tämä huolehti henkilökohtaisesti leirin kaasuvarannoista ja kävi läpi juutalaisten ruumiita etsien mitä tahansa arvokasta vieden näiden kultahampaatkin suusta.

Ennen sotaa Capesius oli hyvin toimeentuleva myyntiedustaja ja on epäselvää miten rasistinen ajatusmaailma tällä lopulta oli. Kansallismieliset ryhmittymät kuitenkin tarjosivat bisnekselle parhaan kasvualustan, joten tämän tien Capesius valitsi. SS-kapteenina sodan aikaan tämä toimi muun muassa lääkäri Enno Lollingin kanssa, joka teki tatuoitujen juutalaisten ihosta lompakoita ja kutisti näiden irrotettuja päitä paperipainoiksi. Vuonna 1943 Capesius siirrettin Auschwitziin.

Moni romanialainen tunnisti suositun Bayerin myyntiedustajan saapuessaan Auschwitziin. Ihmiset olivat edes hieman helpottuneita kohdatessaan tutun naaman, mutta Capesius ohjasi heitä mielivaltaisesti vasemmalle tai oikealle puolelleen täysin ilman tunnetta. Esimerkiksi Ella Böhm, joka 8-vuotiaana tunsi Capesiuksen "apteekkarisetänä", kohtasi nyt kylmän katseen ennen pikaista toivon pilkahdusta. Lähes kaikki päätyivät vasemmalle, eli välittömään kuolemaan kaasukammioissa.

Silminnäkijät kuvaavat Capesiuksen tunteettomuutta ja määrätietoisuutta. Eräs pahimmista esimerkeistä on kuvaus Capesiuksesta keräämässä omaisuutta kultahampaiden avulla.

"Eräänä päivänä Prokop työskenteli Capesiuksen kanssa lääkevaraston ullakolla. "Capesius asteli laukkujen luo", Prokop sanoi. "Laukut olivat täynnä hampaita, joissa roikkui vielä luun- ja ikenenpalasia. Kaikki mätäni, joten haju oli aivan kaamea. Näky oli järkyttävä."
Prokop ehdotti esimiehelleen, että hampaat siirrettäisiin säilöön hammasklinikalle. Capesius vähän välitti Prokopin neuvoista ja kumartui laukkujen ääreen: "Hän ryhtyi penkomaan löyhkääviä laukkuja omin käsin. Hän veti esiin hampaita ja pohti, kuinka arvokkaita ne olivat. Pakenin paikalta.""

Marraskuussa 1944 Heinrich Himmler oli vakuuttunut Saksan häviöstä ja määräsi joukkomurhat lopetettavaksi. Seurasi sekasortoa ja epätoivoisia yrityksiä tuhota todistusaineistoa leirin kauheuksista.

Capesius taas keräsi kasaan niin paljon kultaa kuin vain pystyi. Laukut täynnä kultahampaita tämä pakeni Mathausenin keskitysleirille, josta tämä myöhemmin komennettiin Berliinin keskusterveysasemalle. Sieltä matka jatkui neuvostojoukkojen tieltä Himmlerin kanssa samassa seurueessa edelleen Flensburgia, jossa brittijoukot pidättivät Capesiuksen 5. toukokuuta. Kaksi päivää myöhemmin toinen maailmansota päättyi.

Noin vuosi pidätyksen jälkeen Capesius vapautettiin ilman, että briteillä olisi ollut tietoa tämän teoista leirillä. Romaniassa tämä kuitenkin tuomittiin poissaolevana kuolemaan, joten paluuta kotimaahankaan vaimon luo ei ollut.

Monien natsien tavoin Capesius yritti puhdistaa mainettaan selityksin, valhein ja väärennöksin ja onnistuikin vakuuttamaan monet. Tältä ei suoraan kysytty oliko tämä palvellut Auschwitzissä, joten oikeus oletti tämän toimineen vain Berliinin keskusterveysasemalla. Lopulta Capesius kärsi vankeutta vain kaksi ja puoli vuotta ja sai jatkaa ammattiaan.

Capesius osti talon hienostoalueelta ja perusti oman apteekin Markt-Apotheke. Kukaan ei tuntunut ihmettelevän mistä tämä oli saanut kaiken mahdollistaneen alkupääoman. Vuoteen 1952 mennessä Capesius oli tienannut tarpeeksi avatakseen vielä kauneushoitolan, jonka mainoslause oli "Kaunistu Capesiuksen hoidossa". 1950-luvun puoliväliin mennessä tämän yrityksillä oli jo viisitoista työntekijää. Kulissien takana kuitenkin Capesiusta vastaan suoritettiin edelleen tutkintaa sotarikoksista.

Vuoden 1959 joulukuussa Capesiusta oli vastassa kaksi miestä matkalla apteekkiin ja tämä pidätettiin. Viimein Capesius joutuisi vastaamaan syytöksiin toimistaan Auschwitzissa. Tämä oli jälleen valmis kiistämään kaiken ja käytti leirillä haalimaansa kultaa lakimiesten palkkaamiseen.

Seurasi pitkälle 60-luvun puoliväliin kestävä oikeustaistelu Capesiusta ja muita keskeisiä Auschwitzin henkilöstöä kohtaan. Capesius ei näyttänyt minkäänlaisia katumuksen merkkejä ja esiintyi oikeudessa hymyillen kun leiriltä selvinneet todistivat tätä vastaan. Siviiliasianajaja Henry Osmond kertoi:

"Varsinkin muutaman raskauttavan lausunnon kohdalla minulle tuli hyytävä tunne, että jotkut syytetyistä ajatteli väistämättä mielessään: ´Oli virhe jättää sinut henkiin. Unohdimme selvästikin kaasuttaa sinut, ja nyt saamme maksaa.´ Heidän kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään merkkiä katumuksesta."

Lopulta Capesius sai yhdeksän vuoden vankilatuomion vuonna 1965. Kaksikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen ja siitäkin kärsi vain kaksi ja puoli vuotta. Vuonna 1968 vapautuessaan, tämän nähtiin osallistuvan klassisen musiikin konserttiin Göppingenissä, missä yleisö antoi Capesiuksen saapuessa tälle raikuvat aplodit.

Victor Capesius

Yhden ihmisen tarinan lisäksi kirja tarjoaa jäsennellyn kuvauksen leirin arjesta, pakkotyövoiman järjestelmällisyydestä ja sotien jälkeisistä oikeudenkäynneistä. Erityisen kiinnostavaa oli suurten yritysten toiminta sodan aikana.

Bayerin lääketehtaan emoyhtiö IG Farben toimi lääketieteellisten kokeiden rahoittajana. Kirjassa paljastuu miten ihmisen tuottama väkivalta ihmiselle on julmaa, mutta yhtiön tuottama väkivalta ihmiselle on jotain persoonattoman kauheaa.

SS-lääkäri Waldemar Hoven todisti sodan jälkeen: "Keskitysleirin lääketieteellisillä kokeilla ajettiin vain ja ainoastaan IG Farbenin etuja, kun yhtiö halusi keinolla millä hyvänsä testa uusien valmisteidensa vaikutuksia... Juuri IG Farben, si suinkaan SS, käynnisti ihmiskokeet keskitysleirillä."

Sodan jälkeen liittoutuneet väänsivät pitkään kättä siitä mikä yhtiön tulevaisuus olisi. Lopulta se lopetettiin vuonna 1951, jota ennen johtajat tuomittiin rangaistuksiin, jotka jäivät kuitenkin hyvin minimaalisiksi ja nämä väittivät, olleensa tietämättömiä leirin kauheuksista.

Syyttäjä poistui oikeussalista raivoten, että "tuomiot olisivat sopineet paremmin kanavarkaalle". Monet entisistä johtajista jatkoivat vielä Farbenista pilkotuissa yhtiöissä kuten Bayerissa, Agfassa, BAFS:a ja Hoechisissa. Myöhemmissä oikeudenkäynneissä, joissa tuomittiin Capesiuksen ohella muita Auschwitziin kytköksissä olleita tahoja, yksikään IG Farbenin edustaja ei ollut syytettynä.

Kirjassa esitetään useita seikkoja, jotka kuitenkin puhuvat johtajien tietämättömyyttä vastaan. Esimerkiksi erään Farbenin kemiantehtaan johtajat eivät muistaneet sitä miten 70 % koko tehtaan tuotannosta koostui Zyklon B:stä.

"Jopa IG Auschwitzin johtajat olivat valmiita väittämään, etteivät olleet havainneet sodan aikana mitään yhtiön normaalista toiminnasta poikkeavaa. Farbenin puolustus toimi esikuvana kokonaiselle sukupolvelle saksalaisia, jotka myöhemmin väittivät, etteivät olleet tienneet juutalaisten kansanmurhasta mitään."

Kirjan sävy on osuva nippelitiedon ja tarkkaan tutkitun tietokirjallisuuden ystävälle. Tarinallisuus on mukana kirjassa, mutta informaatio tulee aina ennen rytmiä. Eikä ole huolta etteikö sekin pitäisi itsessään otteessaan. Faktojen mukana tuli itselleni myös aivan uusia, erityisen järkyttäviä kertomuksia leiriltä ja suosittelen pitämään mielessä, että jotkin tapahtumat eivät ole helppoa luettavaa.

Hannah Arendtin kuvaama "pahan arkipäiväisyys" löytää Capesiuksesta liiankin osuvan esimerkin. Tämä ei koko elämänsä aikana myöntänyt rikoksiaan tai osoittanut katumustaan. Capesius ei kuitenkaan ollut millään tavalla poikkeuksellinen. Ensimmäistä kertaa maailma kuuli entisen SS-sotilaan osoittavan katumusta, kun 94-vuotias Reinhold Hanning ilmaisi oikeuden edessä häpeää toimettomuudestaan vääryyden edessä. Tämä tapahtui vuonna 2016.

""Minä olen Capesius Transilvaniasta", hän huusi vangeille. "Saatte vielä nähdä, että paholainenkin kalpenee minun rinnallani!""

Patricia Posner, 2019, Auschwitzin apteekkari, Minerva, arvostelukappale

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Auschwitz on ollut esillä Lukupinossa jo usean kirjoituksen voimalla. Primo Levin henkilökohtainen ja pohdiskeleva kuvaus leiristä on mielestäni oikea tapa päättää aihe. Sen tyhjentävämpää kuvausta tuosta ajasta en ole lukenut.

Primo Levi oli italianjuutalainen kemisti ja kirjailija, joka taisteli sodan aikaan Italian vastarintaliikkeessä vuonna 1943. Kouluttamattomana taistelijana tämä kuitenkin jäi nopeasti vangiksi ja joutui muiden partisaanien kera Fossolin leirille Italiaan.

Kun natsit ottivat leirin haltuun vuonna 1944, vankeja ryhdyttiin kuljettamaan kuolemanleireille. Levi päätyi Auschwitzin leirikompleksiin Monovitzin alueelle, jossa toimi Auschwitzin apteekkari -kirjastakin tuttu IG Farbenin tehdas. Toisin kuin suurin osa tämän mukana tulleista vangeista, Levi onnistui selviytymään, koska kemistin taidot osoittautuivat hyödyllisiksi tehtaalla.

Tällainenko on ihminen on Levin kuvaus ajastaan leirillä. Tämä kirja ei kuvaa leirin kauhuja yksityiskohdin. Se ei etsi syyllisiä tai edes yritä ymmärtää. Siksi pidän kuvausta niin arvokkaana. Muistan lukeneeni, että tupakka-askeihin lisätyt shokkikuvat syövästä ja kuolemasta eivät ole tehokkaita, koska ihmiset hautaavat liian epämiellyttävät asiat nopeammin mielensä syvyyksiin. Ehkä Levin teksti jää elämään raskaammin, koska se ei pyri antamaan shokkireaktiota. Ihan vain totuuden.

Olen jo käsitellyt omin sanoin leiriä aiemmissa jutuissani ja haluan päättää sarjan Levin omiin valikoituihin sanoihin.

Primo Levi

"Aurinko nousi kuin petturi, joka on päättänyt osallistua ihmisten suunnitelmiin toistensa tuhoamiseksi. Meissä myllertävät erilaiset tunteet. Tietoinen alistuneisuus, puhkeamaton kapinamieli, uskonnollinen kohtalonusko, pelko, toivottomuus yhtyivät valvotun yön jälkeen kaikissa hillittömäksi mielettömyydeksi."

"Teimme tällöin monia tekoja; mutta on parempi, ettei niistä ole jäänyt muistoa."

"Kaikki ihmiset oppivat ymmärtämään aikaisemmin tai myöhemmin elämässään, ettei täydellistä onnea voi saavuttaa, mutta harvat joutuvat toteamaan, että se pitää paikkansa päinvastaisuuteenkin nähden: ei ole myöskään täydellistä onnettomuutta."

"Me olemme siis pohjalla. Jos asiat tuntuvat liian musertavilta, voi oloaan parantaa sylkäisemällä sekä menneisyydelle että tulevaisuudelle."

"He eivät kulje enää tahtonsa mukaisesti, vaan jokainen rummun jysähdys merkitsee askelta, väsyneiden lihasten nytkähdystä. Saksalaiset ovat onnistuneet tässä pelkistyksessä. Meitä on kymmenentuhatta ja olemme pelkkä harmaa kone, joka toimii täsmällisesti ajattelematta ja tahdottomasti marssien."

"Kun olen sijannut vuoteen ja pukeutunut, laskeudun lattialle kengät kädessä. Nyt panen ne jalkaani ja niin alkaa uusi päivä."

"Ihmisen luonto on sellainen, että kärsityt kivut ja tuskat eivät muodosta summaa mielessämme, vaan pienimmät piiloutuvat suurempien sisälle suhteellisuuden lain mukaan. Tämä on välttämätön edellytys sille, että voi elää keskitysleirissä."

"Olimme vanhoja keskitysleirivankeja ja viisautemme sisältyi siihen, ettemme yrittäneet ymmärtää, ettemme koettaneet arvata tulevaisuutta emmekä antaneet sen vaivata itseämme kun tiesimme sen loppuvan emmekä vaatineet mitään koska emme saaneet mitään vaatia."

"Tämän kirjan henkilöt eivät ole ihmisiä. Heidän inhimillisyytensä oli haudattu ja se oli hautautunut toisten iskujen ja vihan takia."

"Me sanomme 'nälkä', sanomme 'tyhjyys', 'pelko', 'kipu' ja sanomme 'talvi', mutta ne ovat muuta. Nämä sanat ovat vapaiden ihmisten sanoja, ja niitä käyttävät vapaat ihmiset, jotka asuvat, nauttivat ja kärsivät omissa kodeissaan."

"Meille historia oli päättynyt."

Aikaisemmat Auschwitz-aiheiset jutut:

Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä

Auschwitzin tatuoija

Auschwitzin apteekkari

Primo Levi, Primo Levi, Tällainenko on ihminen (alk. Se questo è un uomo), suomentanut Tapio Hiisivaara, 2019, Gummerus, arvostelukappale

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Heikki Mäkäräinen. Kuva: Henna Junnila

Hämeenlinnan uusi kesäteatteri sijaitsee vehreällä ja historiallisella kukkulalla, jonne noustessa pelkästään teatterin kahvila tuntui reissun arvoiselta paikalta. Kesäteatterointini on jäänyt joka vuosi vähäiseksi ja siinä seistessäni ukkosen jyristessä katoksen alla ennen näytelmän alkua, tunsin kokevani suomalaisen teatterikesän juuri oikein.

Sellaista elämä on kertoo Junnu Vainion elämästä ja mielessäni se kytkeytyi loistavasti Kouvolassa näkemääni näytelmään Unto Monosesta. Suomalaisen musiikin merkkihenkilöt ovat näin vanhemmiten alkaneet kiinnostamaan. Siirtymä Nirvanasta Junnu Vainioon on tavallaan luonnollinen kun pohtii miten juuri tietyt asiat nousevat sieltä biisien historiasta ikonisiksi.

Siis kuinka viehkeä voi kesäteatterin kahvila olla

Ohjaaja Mikko Kivinen kertoo myös olleensa enemmän rock-sukupolven edustaja, jolle Vainion musiikin hienous iski vasta iän ja kokemuksen kautta. Väitän tuon kokemuksen olevan jotain tässä maailmankolkassa asuville jaettua. Se mihin Vainion laulut pureutuvat, on jotain hankalasti määriteltävää, mutta äärimmäisen tuttua.

Vainio ehti sanoittaa tai säveltää 2433 laulua ja näytelmän edetessä jouduin ihmettelemään miten niin moni tuttu kappale osoittautui juuri Junnun tekemäksi. Se oli kuin läpileikkaus suomalaisen musiikin historiaan yhden ainoan ihmisen kautta.

Koko ryhmä tulkitsi lauluja tavalla, joka tuntui ajoittain enemmän musikaalilta kuin tanssilavan esitykseltä vaikka ulkona oltiinkin. Valmiiden biisien ympärille rakennettu musiikkinäytelmä voi tuntua ontuvalta, mutta juuri kappaleet näytelmässä nostettiinkin pääosaan.

Kuva: Henna Junnila

Olen vältellyt kesäteattereita osittain niissä ylläpidettyjen stereotyyppisten hahmojen vuoksi, eikä tässäkään niitä varsinaisesti pyritti väistelemään. Tärkeintä kuitenkin oli, että Vainion alkoholinkäyttöä ei oltu vedetty vitsiksi vaan sen kuvaus oli välillä lähes raadollista.

Suurimmat tunteet esityksessä saikin mielestäni Vainion laulujen sydämellinen tai sitten railakas tunnelma yhdistettynä lauluntekijän omiin ristiriitaisuuksiin elämässä. Samalla sitä kytkeytyi taas johonkin sellaiseen kulttuuriperimään, joka vasta näin esiaikuisuuden kynnyksellä on alkanut kiehtomaan. Ei se ole vain turhanpäiväistä iskelmää kuten se kyyninen teini silloin ajatteli.

Kesäteatterissa saa pitää hauskaa. Ottaa löysin rantein, niinkuin Vainio.. eikun Lavi.. tai no joku sanoisi. Hämeenlinnan uusi kesäteatteri mahdollistaa tämän ja yleisöön välittyy näyttelijöiden selkeä rentous ja ilonpito. Jos jollakulla on suositella luettavaa Vainion elämään liittyen, niin otan mielelläni ehdokuksia vastaan. Tämä esitys herätti halun tietää lisää.

Käsikirjoitus: Mikko Kivinen ja Otto Kanerva

Ohjaus: Mikko Kivinen

Rooleissa: Annika Eklund, Elina Lähde, Petja Lähde, Ilkka Merivaara ja Heikki Mäkäräinen

Mukana myös live-bändi: Tuomas Kesälä, Kepa Kettunen, Pekka Korhonen ja Jussi Turunen

Nähty medialipulla

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Anna Valpuri. Kuva Mitro Härkönen

Kansallisteatterin Omapohja toimi tällä kertaa ensimmäisenä näyttämönä minulle kun teattereiden syyskausi pärähtää käyntiin. Ajattelin, että vähän yli tunnin mittainen Alina toimii hienosti kevyenä aloituksena tulevalle, mutta lyhyeen aikaan mahtui kokonainen maailma, joka ei tosiaan ollut aina niin kevyt.

Alina on Elli Salon käsikirjoittama näytelmä kahden sisaruksen suhteesta, päihderiippuvuudesta ja siitä miten empatia voi olla myös tuhoisaa. Anna Valpurin esittämä Alina ja Pyry Nikkilän esittämä Emil ovat sisaruksia, joilla on selvästi syvä ja aito side, mutta Emilin riippuvuus tuo suhteeseen sitä julmuutta, surua ja turhautumista, mikä on turhan monelle tuttua tosielämästä.

Valpuri ja Nikkilä esittävät sisarusten välisen suhteen melko vähäeleisesti ja realistisesti. Vähäeleisyyden katkaisee väkivaltaisestikin Emilin ratkeamiset. Näyttämö on hiljainen ja puhtaan valkoisessa minimaalisuudessaan rauhallinen. Sitten näyttelijät laukaisevat itsensä paniikin, veren ja riidan maailmaan niin, että koko katsomo silminnähden säpsähtää.

Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri. Kuva Mitro Härkönen

Valpuri antaa kuvan yltiöpositiivisesta naisesta, jolle tämä onnistuu kuitenkin luomaan herkän ja myrskyisän sisäpuolen. Ihan Winter Soldierin näköinen Nikkilä esittää veljeä kuin jo antautuneena addiktion voimalle. Tämä janoaa sitä menneisyyttä, jota sisko edustaa, mutta ei jaksa taistella sen puolesta, että eläisi sitä todellisuutta nykyajassa.

Pirjo Lonka näyttelee Alinassa useita eri hahmoja. Pidän mielenkiintoisena miten tämän roolit olisi voinut oikeastaan kirjoittaa tarinaan niin, että näyttämölle ei olisi tarvinnut edes tuoda näyttelijää. Mutta Alina ja Emil tarvitsivat todistajan. Jonkun, joka edustaa sitä ulkopuolista.

Parhaiten tämä tulee esiin poliisin roolissa. Olen joskus katsonut Poliisit -ohjelmaa televisiosta ja miettinyt miten yksipuolisen kuvan siitä saa. Poliisi esitetään kaikkitietävänä holhoajana, joka näennäisen hyväntahtoisesti naureskelee "laitapuolen kulkijoille", ehkä välillä hellästi moralisoiden niitä "tuommoisia ihmisiä".

Tämä näytelmä olisi jotain minkä toivoisin esimerkiksi juuri poliisin ammatissa toimivien näkevän. Se mitä asuntoon tultaessa soiton jälkeen nähdään, on vain pieni osa kaikkea mitä ihmisten välillä on olemassa. Lonka on näytelmässä poliisi, joka näkee vain ne pahimmat hetket, yrittää antaa latteita neuvoja ja poistuu.

Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka. Kuva Mitro Härkönen

Ennen näytelmää Elli Salo puhui siitä mitä teatteri voi tarjota näin tosi-tv:n aikana. Muun muassa komedian ja viihteen ero tuli esiin. Alinassa komedia on katkeraa, mutta niin tarpeellista. Kun tarpeeksi moni asia menee pieleen, niin meissä tuntuu olevan jotain sisäänrakennettua, joka näkee tilanteen ulkopuolelta ja nauraa sille.

Tärkeimpänä teatterin ansiona pidän kuitenkin sitä mistä Salo puhui leikkinä. Televisiossa asiat näytetään, mutta teatterissa ne leikitään. "Tää ois niinkuin tässä ja se tulis sieltä". "Nää niinkuin juttelis ja sit lähtis tonne". Siinä heijastellaan todellisuutta. Ohjaaja Riikka Oksanen sanoo:

"Päämääränämme on ollut tehdä esityksestä tila, jossa katsoja voi peilata näytelmän maailmaan omia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Rakentaa ikään kuin projektiopinta, johon katsoja voi piirtää esitystä seuratessaan itse oman tarinansa haluamallaan tavalla."

RooleissaPirjo Lonka, Pyry Nikkilä ja Anna ValpuriOhjausRiikka OksanenSkenografiaAuli TurtiainenValo- ja videosuunnitteluVille VirtanenÄänisuunnitteluHarri KejonenNaamioinnin konsultointiJari Kettunen

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Sonja Pajunoja – Kuva © Robert Seger

Pieni merenneito Helsingin kaupunginteatterissa on ihan jätti! Siis näin tyypin tippuvan laivasta ja joutuvan keskelle merta ja siellä näkyi pinta yläpuolella ja se jumankauta ui siinä mun silmien edessä ja mitä hittoa!?

Pieni merenneito musikaali on varmasti suurimpia spektaakkeleja mitä Suomessa on teatterin lavalla nähty. Siihen on satsattu paljon ja Kaupunginteatterin uusittu lava on nyt hyödynnetty arvoisellaan tavalla. Liput ovat kalliit ja menevät nopeasti, mutta jos vain mahdollista, niin tässä on luvassa todella viihteellinen ilta, jonka suosittelen kokemaan.

Samuel Harjanne on luonut maailman, joka tuntuu välillä enemmän elokuvan katselemiselta kuin näyttämöesitykseltä. Olemme veden alla ja veden päällä ja lukuisissa erilaisissa maisemissa. Kun yleensä toimitaan suhteellisen jäykkien lavasteiden ehdoilla, niin nyt siirrymme paikasta ja tunnelmasta toiseen lähes saumattomasti.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa keskellä Tero Koponen ja Sonja Pajunoja – Kuva © Robert Seger

Näytelmässä "uidaan" ilmassa, taidokkaat nuket elävöittävät lavaa ja äänimaailma on loppuun asti mietitty. Jo valaistus ja videoheijastukset ihan itsessään veisivät katsojan pinnan alle. Voin näyttää tästä kaikesta kuvia, mutta katsomossa on aivan tietynlainen ihmeellisyyden tunne. Miten tuo voi tapahtua ihan livenä?

Nukkeja tekemään on tuotu ihmisiä Star Wars -elokuvien taustajoukoista ja lentotekniikkaan ammattilaisia Broadwaylta. Kaikki on ihan erityisen harkittua. Pirjo-Liisa Majavan puvut, Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia ja Peter Ahlqvistin lavastus ovat kaikki askel kohti yhä isompaa teatteria. Vaikka itse arvostan minimalismia lavalla, niin pidän suuresti siitä, että erilaisten esitysten skaala kasvaa aina vain.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuva © Robert Seger

Pieni merenneito Ariel ja Prinssi Erik ovat saaneet niin disneymäisen elinvoimaiset näyttelijät, että edes tämän näytelmän koko ja runsaus ei jätä näiden performanssia varjoonsa. Sonja Pajunoja ja Martti Manninen omaavat molemmat vahvan ja eleikkään lauluäänen ja niin ilmeikkäät kasvot, että ne muistuttavat välillä animoituja esikuviaan.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Sonja Pajunoja ja Martti Manninen – Kuva © Robert Seger

Koko laaja ensemble toimii yhteen sekunnin tarkasti ja sitä tuntee vähän ylpeyttä miten tästä pienestä maasta löytyy niin paljon lahjakkaita ammattilaisia täyttämään pienimmätkin roolit. Pärskyn roolissa vuorottelevat lapsinäyttelijät joutuvat todella koville, sillä virheisiin ei tunnu olevan varaa. Näkemäni Valo Eklund sai ainakin itseni ihmettelemään mihin sitä tuli tuon ikäisenä aikansa tuhlattua. Huikea suoritus. Oli niin hienoa bongata myös Sanna Majurin, Raili Raitalan tai Emilia Nymanin kaltaisia monilahjakkuuksia lavalla.

Yrjönä esiintyvä Matti Olavi Ranin veti tasapainoisen ja hauskan roolin Erikin huoltajana, Mikko Vihma oli hieno Kuningas Triton ja Vihman vatsalihakset vetivät myös hienon roolin. Sanna Saarijärvi on saanut paljon ylistystä roolistaan Ursulana, eikä turhaan. Pelkäsin, että Ursula on sellainen hahmo, että sitä ei lavalla pystyisi toistamaan, mutta jotenkin se vain on juuri niin suuri, uhkaava ja tyylikäs kuin pitääkin. Ursulan kätyrit Liero ja Kiero (Antti Timonen ja Paavo Kääriäinen) olivat selkeästi pienimmille katsojille ihan oikeasti pelottaviakin. Tuukka Leppäsen esittämälle Skuutille pieni yleisö taas intoutui jo huutamaan neuvoa, kun tämä ei tuntunut ymmärtävän ettei haarukalla pöyhennetä hiuksia.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Sanna Saarijärvi – Kuva © Robert Seger

Lopulta musiikki oli se eniten tunteisiin menevä tekijä, joka sitoi kaiken sen visuaalisen ilotulituksen yhteen. Risto Kupiaisen johtama orkesteri venyi moneen ja väitän, että se kaikkien rakastama Under the Sea tulee soimaan päässäni seuraavat noin 48 kuukautta.

Pieni merenneito on tärkeä satu monelle ihmiselle ja ainakin yhtä monelle tärkeä elokuva. Sen tarinaa voi kritisoida tai löytää siitä hienojakin teemoja. Etenkin omalle sukupolvelleni nostalgia Disneyn elokuvaa kohtaan on varmasti juuri nyt huipussaan ja näihin hahmoihin ei edes kykene suhtautumaan arvovapaasti. Nämä ovat jo tuttuja, ystäviä jopa. Tulkintoja musikaalista tulee varmasti olemaan useita. Omani ehkä on nostalgian ja teatterin taian korruptoima, mutta väitän, että se on nyt hyvän teatterin merkki. Minä olin ihan toisessa maailmassa, se oli täynnä laulavia kaloja ja minä pidin siitä.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – Kuvassa Martti Manninen, Matti Olavi Ranin, Sonja Pajunoja – Kuva © Robert Seger

Yle uutisoi miten Pieni merenneito ei ollut mitään disneyhöttöä ja Hesarin mukaan se taas oli liian disneyhöttöä. Tämä ehkä kertoo miten monella tapaa esityksen voi kokea. Harjanne puhui ennen ensi-iltaa ylevin sanoin näytelmän teemoista ja sen piilotetuista sanomista. LGBTQ -teemoista, kehokuvasta ja feministisestä otteesta. No toki näitä kaikkia voi lukea näytelmästä halutessaan, mutta en näe niitä tuodun erityisesti pinnalle.

Ehkä se sanoma jäi osittain sinne hötön alle. Mutta onko "disneyhöttö" paha asia? Maija Poppanen, Bambi, Tuhkimo, Kaunotar ja Kulkuri ja ihan erityisesti Pieni merenneito: kaikki mitä upeimmin disneyhöttöä ja ylpeästi sitä. H. C. Andersenin alkuperäinen satu oli tumma ja monisävyinen, mutta tämä musikaali perustuukin juuri Disneyn versioon tuosta tarinasta.

Hötössä ei ole mitään väärää. Me janoamme välillä höttöä. Mielestäni se kannattaakin rakentaa jonkin raa'an ja todellisen varaan, kuten Andersenin katkeran sadun, koska hötön päälle ei voi rakentaa höttöä. Teatteri kykenee antamaan monia eri asioita. Itse halusin tällä kertaa hämmästyä ja viihtyä. "Teatterin taika" on ehkä kulunut ilmaisu, mutta sitä hain ja sitä sain enemmän kuin toivoinkaan. Jopa kirjaimellisesti.

Lisätietoa näytelmästä löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Vähän kadehdin niitä pieniä katsojia, joille tämä on se ensimmäinen kokemus teatterissa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – ©Disney

Suomennos Reita Lounatvuori, Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Puvut Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamiointi ja kampaukset Milja Mensonen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Nuket Becky Vincett / Stitches and Glue Ltd, Paul Vincett / Stitches and Clue Ltd
Lennätykset James Veitch / Flying by Foy Ltd, Nick Porter / Flying by Foy Ltd
Esityskuvat Robert Seger / Helsingin Kaupunginteatteri
Rooleissa
Sonja Pajunoja, Laura Allonen, Chris Bewsher, Valo Eklund, Sofia Hilli, Jack Johansson, Lenni Kallela, Annamaria Karhulahti, Mikko Kauppila, Jyrki Kasper, Tero Koponen, Paavo Kääriäinen, Juha Jokela, Tuukka Leppänen, Elin Ljungberg, Kai Lähdesmäki, Martti Manninen, Sannan Majuri, Sarah Nedergård, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Emilia Nyman, Sami Paasila, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Alek Pérez Lahtinen, Raili Raitala, Matti Olavi Ranin, Sanna Saarijärvi, Suvi Salospohja, Teemu Sytelä, Inka Tiitinen, Antti Timonen, Tuomas Uusitalo, Mikko Vihma, Samuel Vihma. Esitys nähty medialipulla.

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Red Carpet Film Festival vietettiin taas viime viikonloppuna. Aurinkoinen Hyvinkää oli yllättävän täynnä ihmisiä ja festaroinnin keskellä vietettiin myös Red Carpet -gaalaa. Lähdin itse kokeilemaan miltä siellä punaisella matolla tuntuu.

"If you build it they will come."

Antti Luusuaniemi on tehnyt Hyvinkäästä kaupungin, johon kokoonnutaan juhlimaan suomalaista elokuvaa. Festari lähti rakentumaan suomalaisittain oudonkin suureellisesti ja onnistui kasvamaan asettamiinsa raameihin. Kun Krista Kosonen ja Laura Birn saivat tähdet katuun, oli hämmentävää törmätä hillittömään ihmismassaan keskellä Hyvinkäätä.

Kolmas vuosi kokosi jälleen entistä enemmän kävijöitä. Jopa 17 000 ihmistä vieraili Red Carpetissa ja sen oheistapahtumissa. Sitä tapahtumaa olikin ympäri kaupunkia. Kannattaa suunnitella festaripäivät tarkkaan, sillä kalenteri täyttyy helposti ja pitää varata siirtymiinkin aikaa. Ilmainen festaribussi on iso apu.

Festari ei ole pelkkää elokuvaa ja viikonlopun konsertit, muun muassa Vesalan, Teflon Brothersin, Anna Puun ja Juha Tapion voimin, vetävät myös paljon väkeä. Itse olin erityisen kiinnostunut erilaisista työpajoista ja lyhytelokuvien näytöksistä. Konsertit leffojen jälkeen tuovat tapahtumaan lämpöistä juhlan tunnelmaa.

Vesala. /Kuvaaja: Henni Hyvärinen www.hennihyvarinen.com Ig: @hennihyvarinen Fb: @Hennihyvarinenphotography

Suomalainen elokuva on festareiden selkäranka, mutta tänä vuonna otettiin askel kansainvälisempäänkin suuntaan kun Kiina toimi festareiden vierailijamaana. Tämän yhteydessä esitettiin myös Renny Harlinin Kiinassa tekemä leffa Bodies at Rest ensimmäistä kertaa Euroopassa ohjaajan itse vieraillessa myös festareilla.

Renny Harlin ja Antti Luusuaniemi. Kuvaaja: Henni Hyvärinen www.hennihyvarinen.com Ig: @hennihyvarinen Fb: @Hennihyvarinenphotography

Red Carpet gaala palkitsi suomalaisen elokuvan tekijöitä hyväntuulisessa ja arvokkaassa tilaisuudessa. Punainen matto oli kuin suomileffan kuka kukin on. Tunnelma oli ylellinen ja erityisen käsinkosketeltavissa oli miten tähtikulttuuria ylläpidetään maailmanlaajuisesti yhteisin rituaalein.

Ihmiset korjasivat pukujaan ja meikkejään ennen valokuvattavaksi astumista ja armeija tarjoilijoita toimi Hotel Sveitsissä kirurgisen tarkasti. Mikko Leppilammen juontama gaala koostui puheista ja musiikkiesityksistä vieraiden nauttiessa ruoasta. Suomalainen elokuva on ansainnut omat juhlallisuutensa ja tämän festarin kaltaiset tapahtumat asettavat tiettyjä raameja niille.

Kuvaaja: Erika Luoto https://www.erikaluoto.com Ig: @erikaluotophotography

Red Carpet Film Festival yhdistää suomalaisten elokuvien fanien ja tekijöiden juhlaa yhdessä festarissa. Koko kaupunki valjastetaan festarialueeksi ja päivistä on mahdollista räätälöidä kymmenittäin erilaisia paketteja omien mieltymysten mukaan.

http://www.redcarpetfilmfestival.fi

Ig @ redcarpetfilmfestival

Fb: @redcarpetfilmfestivalfinland

#redcarpetfilmfestival

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Read Hour pysäyttää Suomen lukemaan tunniksi 8.9. kello seitsemältä. Taustalla on Lasten ja nuorten säätiön koordinoima Suomen suurin lukutaitokampanja, joka huipentuu nyt kansainvälisenä lukutaitopäivänä.

Lukeminen on ollut viimeaikoina ollut puheenaiheena kiihtyvällä tahdilla. Erilaiset kampanjat pyrkivät nostamaan laantunutta lukuintoa ja on ollut mahtava seurata miten intohimolla ihmiset ovat lukemisen puolella olleet. Lasten ja nuorten säätiön sivuilla lukee:

"Suomalaisten nuorten lukutaito on romahtanut samalla kun lukemiseen käytetty aika on puolittunut. Sen vaikutus näkyy esimerkiksi syrjäytymisenä. Lukemisella on paljon myönteisiä vaikutuksia niin yksilölle kuin yhteiskunnalle. Ilman lukemista tarinamme loppuu lyhyeen."

Lisätietoja Read Hourista löydät Lasten ja nuorten säätiön sivuilta täällä. Read Hour huipentuu 8.9. klo 19.00 Oodissa, jossa yleisölle ääneen lukevat muun muassa Eino ja Aapeli, Maria Veitola ja Kaj Kunnas.

Kannattaa myös tutustua Lukulomaan, jossa syyslomaa vietetään lukien. Facebookissa voit liittyä Lukutuntiin täällä. Jokainenhan voi viettää lukutuntia tavallaan ja osallistua voi myös sen häsän #readhour kautta siinä sun lempisomessa.

Lukutunti on tapa kollektiivisesti antautua hiljaiseen nautiskeluun lukemisen äärellä. Jos kaipaat jotain lyhyttä luettavaa tunnin ajaksi, niin tässä on muutama vinkki sinulle lukemisesta, joka ei vaadi paljoa aikaa.

Tampereen työväenteatterissa sai juuri ensi-iltansa Pikku vampyyri. Näytelmä perustuu Angela Sommer-Bodenburgin kirjasarjaan, joka oli yksi omia suosikeitani lapsena.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on Chimamanda Ngozi Adichien essee, jossa saa Lukutuntia viettäessä samalla avattua rakenteiden merkitystä sukupuolittuneessa kulttuurissa. Lukupinossa esseestä lisää täällä.

Sarjakuvat ihan yleisesti ovat erittäin suositeltavaa lukemista. Niitä löytyy lukuisia, mutta esimerkiksi Aku Ankka on monille se ensimmäinen kosketus lukemiseen. Read Hourin kunniaksi Aku Ankan sivuilla onkin kaikki Suomessa ilmestyneet Ankat sunnuntain ajan ilmaiseksi luettavissa! Löydät ne täältä.

Stephen King on julkaissut lyhyen kertomuksen nimeltä UR pelkästään Kindlen käyttäjille. Jos siis käytät kyseistä lukulaitetta, niin tässä on mielestäni hieno pieni tarina. Löytyy tosiaan Amazonista täällä.

Erlend Loen kirjasarja trukkikuski Kurtista on ehkä osittain lapsille suunnattu, mutta sen ei kannata antaa hämätä. Nämä ovat ihan hulvattomia tarinoita ja Kurt on uuden ajan sankari.

Runojen lukeminen on ehkä helpoin ja monella tapaa antoisinkin tapa syventyä lyhyen lukuhetken viettoon. Esimerkkejä olisi lukuisia, mutta nostan esiin Helena Anhavan. Suosittelen lämpimästi uppoutumaan Anhavan poikkeukselliseen ajatusmaailmaan.

Jyri Paretskoin K15 on kirjasarja, jota voi suositella esimerkiksi vähän lukevalle nuorelle. Todella lyhyet kirjat seuraavat nopeita tapahtumia ja tekstityyli on sellaista, jonka kuvittelen olevan nykynuorisolaiselle tuttua seurata.

Paula Havasteen Loitsukirja on viihdyttävä esitys vanhasta suomalaisesta mytologiasta. Kirja sisältää useita loitsuja, taikoja ja muuta yleishyödyllistä, homeopatiaakin tehokkaampaa magiaa.

Jääkansi on sellainen pieni romaani, joka jää pitkäksi aikaa elämään ihon alle. Lyhyt kirja ilman yhtään ylimääräistä sanaa. Hanna Haurun teos oli myös Finlandia-ehdokkaana.

Novellit sopivat hienosti kiireisen ihmisen lukemistoon. Itse olen novellien suuri ystävä ja viimeisin rakkauteni niiden saralla on Johan Bargum. Lyhykäisiä on esimerkki siitä miten vähällä saa luotua hienoja tarinoita.

O. E. Lönnberg on kulkenut Bargumin jalanjäljissä tarinoiden lyhyyden suhteen, mutta vienyt ajatuksen paljon pidemmälle. Langanpäitä on kokoelma, jonka spekulatiivisen fiktion genressä kulkevista tarinoista yksikään ei ole yli kahdensada sanan mittainen. Lukupinossa teoksesta lisää täällä.

Riina Mattilan Järistyksiä voitti Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailun toisen palkinnon. Raadin jäsen Salla Simukka sen tiivistää parhaiten: "Kilpailun toiselle sijalle sijoitimme tekstin, joka kuvaa rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkkuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen omassa vatsanpohjassaan saakka."

Hiiriä ja Ihmisiä on yksi ikisuosikeistani. Tässä on mahdollisuus lukea lyhyt teos, mutta samalla yksi kirjallisuuden suurteoksista. John Steinbeckin teksti ansaitsee rauhallisen ja keskittyneen lukuhetken osakseen.

Pikku Prinssi kuuluu niihin klassikoihin, joita tekee mieli ostaa jokaiselle lukemisesta kiinnostuneelle nuorelle lahjaksi. Antoine de Saint-Exupéryn pienoisromaani on täydellinen sekoitus onnellisuuden tavoittelun filosofiaa ja jännää satua.

Kolme maailmanloppua on Erkka Mykkäsen teos, joka on myös tavallaan satukirja, mutta koostuu useista, absurdeista osista ja on tosiaankin suunnattu aikuisille. Huumoria ja outoutta. Enemmän outoutta.

Shakkitarina on Stefan Zweigin taidonnäyte, joka shakin tarkkuudella rakentaa tarinaa. Lyhyt lukukokemus vaikka vahvan kahvin kera nautittavaksi ja analysoitavaksi.

Uppo-Nalle on monien lapsuuden sankari. Elina Karjalaisen teksti ja Hannu Tainan kuvat ovat vain ihan täydellinen, lämmin yhdistelmä ja näihin kannattaa aikuisiälläkin palata jos ovat jääneet unholaan.

Ja sitten vielä ihan viimeisenä vinkkinä: lue näytelmiä! Käy vaikka kirjastossa kysymyssä mitä hyllystä löytyy. Näytelmien lukeminen on mielestäni ihan turhaan jäänyt vähälle huomiolle.

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Helsingin Kaupunginteatteri – Riistapolku – Kuvassa Ella Mettänen – Kuva © Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatterissa on nähtävissä "laulu rakastamisen vaikeudesta", kuten ohjaaja Lauri Maijala sanoo. Riistapolku on perhetragedia, joka tuo vaikeita aiheita esiin inhimillisellä otteella. Tämä on koskettava esitys ja katsojaa ei selvästi ole tarkoitus säästellä.

Riistapolku on Franz Xaver Kroetzin näytelmä, joka on nähty suomalaisissa ammattiteattereissa vain kahdesti aiemmin. Siinä toistuu Kroetzille tyypilliset väkivallan teemat ja työväenluokan kuvaus. Näytelmä pohjautuu vuonna 1967 Saksassa tapahtuneeseen aitoon rikokseen.

Saksalainen pieni teollisuuskaupunki toimii näyttämönä tragedialle, jossa perheen 13-vuotias tytär Hanni rakastuu 19-vuotiaaseen Franziin. Yhteiskunta iskee vastaan tiukasti ja syntyy jännite, jota vastaan tyttö yrittää taistella. Perheen isä Erwin reagoi tilanteeseen vahvasti ja Hanni päätyy uhrin asemaan kahdesta eri suunnasta. Äiti Hilda toimii sovittelevana hahmona, kunnes tuntuu itsekin romahtavan.

Helsingin Kaupunginteatteri – Riistapolku – Kuvassa Ursula Salo, Risto Kaskilahti – Kuva © Tapio Vanhatalo

Ursula Salo äitinä romahtaakin todella hienosti. Tämä on rooli, jonka olisi voinut helposti vetää yli, mutta Salo onnistuu elehtimään todella suuresti niin, että tunteet tulevat läpi täysin luonnollisina ja tunnistettavina. Risto Kaskilahti isänä on sellainen tosi isä-hahmo, joka laukoo kalsarit jalassa isävitsejä. Juuri sellainen rooli kuin Kaskilahdelle kuvittelisikin sopivan. Kun isä menettää hillintänsä onkin se yllättävä ja iso shokki yleisölle. Komediallisena hahmona toimii Pekka Huotari Franzin kaverin, Dieterin, roolissa. Huotari kyllä vetää yli. Korkealta ja kovaa, mutta käsittämättömällä tavalla tämä ratkaisu sopii traagiseen näytelmään loistavasti.

Hannin ja Franzin rooleissa nähdään Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen. Hitto näitä oli jäätävää ja upeaa katsella. Mettäsen hieman nasaali teinitytön ääni ja Kinnusen laiska töksäyttely loivat runoutta, joka oli samalla koomista että niin kylmän realistista. Mettänen teki herkän ja vahvan suorituksen, joka jää varmasti tämän vuoden parhaimpina kokemuksina mieleen teatterista.


	Helsingin Kaupunginteatteri – Riistapolku – Kuvassa Paavo Kinnunen, Ella Mettänen – Kuva © Tapio Vanhatalo

Näytelmän tunnelma luotiin heti alussa kun katsoimme mustavalkoista näytelmää. En oikein vieläkään ymmärrä miten tämä toteutettiin sillä yhdessä hetkessä värit vain ilmestyivät näytelmään kuin kyse olisi ollut taikatempusta. Sävy säilyi kuitenkin edelleen nostalgisen 70-lukulaisena ja samoin Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu ja Antti Mattilan lavastus tarjosivat hienon aikamatkan.

Realistinen ajankuva tuli tarpeeseen sillä se tarjosi edes hieman etäisyyttä teoksen teemoihin. Näytelmä on selkeä ja hallittu. Se käsittelee väkivaltaa, rakkautta ja perhettä näennäisen suoraviivaisesti, mutta jättää tunteille paljon tilaa. Se ikään kuin pakottaa katsojan käsittelemään aihetta niin tunteen kuin järjenkin tasolla.

Näytelmässä otetaan elementtejä, joita pidämme selkeinä ja hajotetaan niitä osiin. Uhrin ja toimijan rajoja hämärretään ja ihmisen autonomisuutta pohditaan. Ohjaaja Lauri Maijala kirjoittaa käsiohjelmassa:

"Emme ole vielä todella oppineet hallitsemaan isiemme, äitiemme ja yhteiskunnan tekemää itseämme, lapsiamme, tai humanistisia arvojamme (jotka niin helposti joutavat romukoppaan kun maa järkkyy alta). Ihmettelemme kuinka ne samat kädet, jotka kykenevät hellään hyväilyyn, lyövät sitä jota kerran luvattiin suojella? Pelkäämme menettävämme toisen, sidomme heidät itseemme, jotta he eivät karkaisi - ja silloin he juuri karkaavat. Tietenkin."

Halu säilyttää omien arvojen mukainen elämä voi johtaa äärimmäisiin ristiriitohin. Mitä läheisempi ihminen, sitä suurempi ristiriita ja tilanteilla on taipumus purkautua jollain tapaa. Näytelmä kuvaa tätä prosessia sen äärimmäisissä olotiloissa. Tämä luo epämukavuusalueen katsojalle, mutta myös ihan vain pirun hyvää draamaa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Riistapolku – Kuvassa Ella Mettänen – Kuva © Tapio Vanhatalo

Lisätietoa esityksestä löytyy Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Kannattaa pitää mielessä, että näytelmä on ajoittain äänekäs ja realistisen väkivaltainen (vaikkakin perustellusti). Suosittelen vahvasti kokemaan tämän jos perinteinen ja tunteiltaan voimakas teatteri kiinnostaa.

Maijalan Pasi Was Here ja Veriruusut ovat jääneet henkilökohtaiseen top kymppiin kaikesta näkemästäni teatterista ja Riistapolku jatkaa samalla linjalla.

Helsingin Kaupunginteatteri – Riistapolku – Kuvassa Ella Mettänen – Kuva © Laura Malmivaara

Tekijät

Pekka Huotari

Risto Kaskilahti

Paavo Kinnunen

Ursula Salo

Ella Mettänen

Vesa Tapio Valo - Suomennos

Lauri Maijala - Ohjaus

Esitys nähty medialipulla

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Helsingin Kaupunginteatteri – Täydellinen lauantai – Kuvassa Pekka Strag ja Arttu Kapulainen – Kuva © Tapio Vanhatalo

Täydellinen lauantai on Florian Zellerin kirjoittama komedia, jossa halutaan vain ottaa pieni hetki itselle, mutta ne pirun muut ihmiset tulevat häiritsemään.

Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähdään aiemmin Lilla teaternissa ruotsiksi esitetty, Jaakko Saariluoman ohjaama, farssi. Komedia on vaikea laji ja Täydellinen lauantai onnistuu siinä turvallisen oloisesti.

Helsingin Kaupunginteatteri – Täydellinen lauantai – Kuvassa Vappu Nalbantogu, Pekka Strag ja Vuokko Hovatta – Kuva © Tapio Vanhatalo

Näytelmässä ollaan Markuksen olohuoneessa, jossa tämä yrittää kuunnella juuri kirpparilta löytämäänsä levyä. Kunnon farssin tavoin ovet alkavat kuitenkin käymään ja puhelimet soimaan. Ihmissuhteetkin sattuvat juuri sillä rentoutumisen ajalla kääntyä päälaelleen.

Markuksen vaimolla, Helenalla, on asiaa. Poika Sebastian (tai Fucking Rat, kuten tämä haluaa itseään nyt kutsuttavan) on tulossa käymään kuten myös vanha ystävä Pauli. Elsaa Markus ei välttämättä haluaisi kylään kun Helena on paikalla, mutta hyvä kun tästä ehtii huolehtia puolalaisen korjausmiehen aiheuttaessa vesivahinkoa niin, että alakerran naapuri Pavelkin saapuu paikalle.

Helsingin Kaupunginteatteri – Täydellinen lauantai – Kuvassa Pekka Strag, Jouko Klemettilä ja Sixten Lundberg – Kuva © Tapio Vanhatalo

Näytelmän monet langat pysyvät ryhmällä kasassa ja etenkin Jouko Klementtilän esittämä puolalainen korjausmies Leo saa aikaan useita nauruja yleisöstä. Vappu Nalbantoglun esittää Elsan hahmon upean eleikkäästi ja Arttu Kapulaisen Sebastian on juuri tarpeeksi raivostuttavan angstinen. Näyttelijät toimivat tarkasti ja ajoitus onkin tässä näytelmässä tärkeässä roolissa.

Lopulta se esityksen kantava voima on Pekka Strangin karisma. Tuo ääneltään, kasvoiltaan ja liikkeiltään eleikäs hujoppi kykenee ottamaan yleisön haltuun sekunneissa. Vuokko Hovatta käy vaimon roolissa sisäistä myllerrystä läpi ja jättää näin tilaa Strangin suurieleisille maneereille. Suurin hauskuttaja näytelmässä on juuri ne reaktiot mitä muut ihmiset Strangin hahmossa aiheuttavat. Ne hölmöt muut ihmiset, jotka järkyttävät rauhaa kun mies haluaisi vain kuunnella levyä itsekseen.

Helsingin Kaupunginteatteri – Täydellinen lauantai – Kuvassa Pekka Strag ja Vuokko Hovatta – Kuva © Tapio Vanhatalo

Antti Mattilan lavastus on skandinaavisessa tyylikkyydessään hieno ympäristö tarinan tapahtumille. Asunto vihjailee siitä rauhasta ja tyyneydestä, jota Markus ei tunnu saavuttavan.

Se oman hetken tavoittelu kertoo jonkin verran ajastamme ja siinä epäonnistuminen tasapainottelevasta suhteesta sosiaaliseen ympäristöömme. Tässä näytelmässä voi pohtia oman ajan ja yhteisöllisyyden rajoja, mutta toisaalta sitä voi ihan vain mennä ja nauttia puhtaasta farssista. Kaikki on värikästä ja äänekästä ja lopulta niin kevyttä, että ehkä tässä esityksessä voi vain nojata taaksepäin ja ottaa hetken itselleen.

Helsingin Kaupunginteatteri – Täydellinen lauantai – Kuvassa Pekka Strag, Matti Rasila, Arttu Kapulainen ja Vuokko Hovatta – Kuva © Tapio Vanhatalo

Lisätietoa esityksestä löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Jos vain farssi iskee tyylilajina, niin tässä näytelmä sinulle.

Suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Jaakko Saariluoma, lavastus Antti Mattila, puvut Maria Rosenqvist, naamiointi Maija Sillanpää. Rooleissa Pekka Strang, Vuokko Hovatta, Vappu Nalbantoglu, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Matti Rasila. Esitys nähty medialipulla.

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Critical Tide -näyttely on "lääkettä ilmastoahdistukseen". Se käsittää kahdeksan projektia, jotka avaavat ihmisen suhdetta mereen ja pyrkivät oikeasti myös esittämään ratkaisuja sen ongelmiin.

Designmuseo ylläpitää kolmivuotista Design Club Open Call -näyttelysarjaa, jonka teemana oli tänä vuonna kriittinen design. Siinä muotoilu pyrkii irtautumaan kaupallisuudesta ja kritisoimaan sen mekanismeja. Tämä kuulostaa vaikealta tehtävältä ja kriittinen design onkin kriittistä myös itseään kohtaan.

Designmuseon kellarissa näkemäni teokset olivat vakuuttavia ja huomasin, että asenteitani mereen oli oikeasti muotoiltu. Meret ovat kriisissä ihmisen toiminnan vuoksi ja muotoilualalla on ollut kriisin luomisessa oma roolinsa ylläpitämässä kestämätöntä kulutusta. Samat tahot voivat kuitenkin olla osa ratkaisua.

Julia Lohmann esittelemässä työpajaansa

Department of Seaweed -avoin merilevälaboratorio on työpaja, jossa Julia Lohmann valmistaa merilevästä esineitä. Tämä pitää merilevää tulevaisuudessa mahdollisesti yhtä merkittävänä materiaalina kuin vaikka keramiikkaa tai lasia.

Kuva: Robertina Sebjanic, Aquatocene / Uros Abram

Aquatocene -ääniteos toi minulle täysin uutta tietoa. Oli yllättävää miten iso ongelma melusaaste on meren eliöille. Tähän auttaa perehtymään Slovenialaisen taiteilijan Robertina Šebjaničin projekti.

MARS – Modular artificial reef structure on ehkä yksi parhaita esimerkkejä siitä miten muotoilu voi auttaa meriä. Alex Goadin 3D-tulostettava riutta toimii kasvualustana koralleille ja sitä voi käyttää koralliriuttojen elvyttämiseen.

Matter of Trust -öljyntorjuntamatot ovat näyttävä osa kokoelmaa. Hiuksista ja karvoista koostuvat matot keräävät öljyä ja rasvaa vesistöistä eivätkä itsessään kuormita luontoa.

Ocean Confessionals tunnustuslaatikko

Ocean Confessionals -tunnustukset on yksi näyttelyn osallistavista kohteista. Voit kirjoittaa tunnustuksesi, arvostuksesi tai vaikka syntisi merelle. Laput lasketaan seremoniallisesti mereen 26. lokakuuta. Ne sisältävät kalsiumkarbonaattia, joka liuetessaan vähentää vesien happamoitumista.

Radical Ocean Futures, Fish inc. Andrew Merrie. Visualisaatio: Simon Stålengag

Radical Ocean Futures -ääni-installaatio on Tohtori Andrew Merrien laatima neljän tieteeseen perustuvan tarinan installaatio, jotka on mahdollista kuunnella samalla kun katselee tarinoihin laadittuja maalauksia. Tämä on erityisesti spekulatiivisen fiktion ystäville mahtava kohde. Luvassa muun muassa maailman viimeisen kalastajan lokikirja ja muistokirjoitus Oy Kala Ab:n toimitusjohtajalle, joka yksityisti maailman ruokaturvallisuuden.

Lisätietoa näyttelystä löytyy Designmuseon sivuilta täällä. Näyttely on avoinna 6.9. - 27.10. Mukana työryhmässä ovat muotoilija ja Aalto-yliopiston professori Julia Lohmann, muotoilija, sukelluskouluttaja ja tutkija Pirjo Haikola, muotoilija, kuraattori ja tutkija Gillian Russell sekä graafinen suunnittelija ja kuvittaja Gero Grundmann.

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Botnia-ehdokkaat julkistettiin lauantaina Oulussa. Kahdeksan ehdokkaan joukosta löytyy kaikkea historiallisesta ihmiskuvauksesta, dystooppisen scifiin ja myyttiseen sarjakuvaan.

Olen itse tänä vuonna osa Botnia-raatia ja näin ollen päässyt uppoutumaan syvälle Pohjois-Pohjanmaan kirjallisuuteen. Kävimme läpi 85 teosta ja näiden karsiminen kahdeksaan ehdokkaaseen oli vaikeampi työ kuin olisin etukäteen kuvitellut.

Osa ehdokkaista Kauppakeskus Valveen Pop-Up -kirjamessuilla

Ehdokaslistan takana on kuitenkin helppo seistä. Hienoja teoksia jäi listan ulkopuolelle, mutta kun se taso ihan oikeasti nyt vain oli tosi kova. Kahdeksan ehdokkaan lista on:

Essi Kummun kirjoittama ja Marika Maijalan kuvittama Häätanssit (Tammi)

Mari Ahokoivun sarjakuvaromaani Oksi (Asema)

Tommi Kinnusen romaani Pintti (WSOY)

Minna Rytisalon romaani Rouva C. (Gummerus)

Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu elämä (Tammi)

Maarit Verrosen Hiljaiset joet (Aviador)

Anssi Jokirannan, Pekka Juntin, Anna Ruohosen ja Jenni Räinän Metsä meidän jälkeemme (Like)

Mikko Moilasen Suomen pyövelit (Docendo)

Botnia raadissa ovat:

Professori Sanna Karkulehto, Jyväskylän yliopisto (raadin puheenjohtaja)

Tutkija Kasimir Sandbacka, Oulun yliopisto (raadin varapuheenjohtaja)

Kirjastonhoitaja Jaana Märsynaho, Oulun kaupungin kirjasto (raadin sihteeri)

Tutkija, yliopettaja Satu Koho

Toimittaja Pia Kaitasuo, Kaleva

Kirjabloggaaja Simo Sahlman, Lukupino

Myymäläpäällikkö Heli Helenius, Suomalainen kirjakauppa (Rovaniemi ja Kuusamo)

Oulun kirjailijaseuran jakama Botnia-palkinto on arvoltaan 10 000 euroa. Palkintosumman lahjoittavat Oulun kaupunki ja Osuuskauppa Arina. Botnia-ehdokkaat julkistetaan Uusi kirjallisuusfestivaali -tapahtuman Pop-up-kirjamessuilla 14.9.2019 Kauppakeskus Valkeassa Oulun keskustassa, ja palkinnon saaja nimetään reilua kuukautta myöhemmin, 23.10.2019.

Lisätietoa Botnia-palkinnosta löytyy Oulun kirjailijaseuran sivuilta täällä.

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Sapiens. Kuva: Katri Naukkarinen

Yuval Noah Harari kirjoitti kirjan Sapiens. Ihmisen lyhyt historia, joka nousi myyntilistojen kärkeen. Yksittäinen kertomus ihmisen koko historiasta selkeästi kiinnostaa lajiamme ja Minna Leino uskalsi tarttua tarinaan ja tiivistää sen yhdeksi näytelmäksi Kansallisteatterin lavalle.

Sapiens kirjana on itsessään hyvin tiivis paketti, jonka tarkat havainnot ovat lajissaan hengästyttäviä. Se tosiaan antaa konkreettisen kuvan lajimme historiasta vaikka tehtävä kuulostaakiin jokseenkin mahtipontiselta.

Harari aloittaa 100 000 vuoden takaa kun maapallolla asui ainakin kuusi ihmislajia. Tämä purkaa monia vallitsevia käsityksiä lajimme kehityksestä ja näytelmä tarttuu kiitettävällä vauhdilla kirjan keskeisimpiin kohtiin.

Hararin kirjaan suosittelen tarttumaan, koska sitä faktaa tulee todella paljon. Maanviljelys on isossa osassa ja Harari toteaakin sen muuttaneen kaiken. Niin hyvässä kuin pahassa. Vilja kesytti ihmisen, aloimme olemaan yhdessä paikassa, sosiaalisten siteiden merkitys kasvoi ja hiljalleen siirryimme moderneja yhteiskuntia kohden. Samalla kuitenkin ylimääräinen ruoka mahdollisti selkeiden luokkien synnyn ja väestön valtavan kasvun.

Sapiens. Kuva: Katri Naukkarinen

Eräänä mielenkiintoisena pointtina kirjassa pidän sitä, että se purkaa kuvaa luonnon kanssa harmoniassa eläneestä ihmisestä. Ei ole ollut aikaa, jolloin ihminen ei olisi järjestelmällisesti tuhonnut kaikkea ympäriltään. Luonnon kanssa harmoniassa eläminen ei ole ollut ihmiselle luonnollista ja unelmoimme historiasta, jota ei ole ikinä ollut olemassa.

Uskomme myös moneen muuhun asiaan, jota ei ole olemassa. Ihminen erottuukin muista lajeista juuri siinä, että voimme kuvitella ja keksiä tarinoita. Kuten sen, jota istuimme Kansallisteatterissa katsomassa, mutta myös jumalat, rahan ja tuhottoman määrän erilaisia ideologiota. Se miten nämä noudattavat sosiaalisen rakentumisen lakeja, jää meiltä usein kollektiiviseen sokeaan pisteeseen tajunnassamme.

Tämän kirjan ja näytelmän ehdottomasti tärkein anti on, että ne edes yrittävät tehdä noita rakenteita läpinäkyvämmäksi.

Sapiens. Kuva: Katri Naukkarinen

W A U H A U S-ryhmä (ohjaaja Anni Klein, koreografi Jarkko Partanen, äänisuunnittelijat Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen ja lavastaja Samuli Laine) laittaa vahvan jälkensä näytelmään. Minna Leino taas on eräs lemppareistani teatterin alalla. Lopputulos on visuaalisesti mielenkiintoinen. Liikuteltavat palaset toimivat sulavasti näytelmän edetessä ja lava muuntuu yksinkertaisesta hyvinkin näyttävään hetkissä. Seuraamme tavallaan luonnonhistoriallisen museon liikkuvia dioramoja. Ratkaisu on loistava ja etenkin yhden ratkaisevan tekijän ansiosta. Sen ihan huipun kertojaäänen.

Näyttelijät ovat hiljaa koko näytelmän ajan ja ainoa ääni kuuluu kertojalle. Jos tarkoitus kerran on seurata luontodokumenttia, niin tähän on olemassa yksi vaihtoehto: Avaran luonnon selostaja Jarmo Heikkinen! Tämä käy läpi ihmiskunnan historiaa samalla rauhallisella kerronnalla kuin kävisi läpi muurahaiskeon toimintoja.

Sanoin ennen näytelmää, että olisin tyytyväinen jo siihen jos lavalla vain pidettäisiin Powerpoint-esitelmä Hararin teoksesta. Oikeastaan en ollut kovin kaukana totuudesta. Näin hienoa teatteria, mutta samalla sain sen tunteen, jonka saa kun kuuntelee todella mielenkiintoista luentoa. Nämä eivät olleet mitkään kalvosulkeiset vaan on kuin olisit maailman parhaalla historian tunnilla.

Sapiens. Kuva: Katri Naukkarinen

Kansallisteatterin näytelmän ja Hararin teoksen suosio on tavallaan hämmentävää. Toki teokset ansaitsevat huomionsa omilla ansioillaan, mutta samalla mietin, että ehkä etsimme laajempaa näkökulmaa historiaamme nyt kun tulevaisuus tuntuu niin lyhyeltä ja ennalta-arvaamattomalta.

Puhutaan antroposeenin ajasta, jossa tulevaisuutta on hankala ennustaa tämän meidän yhden lajin vaikutusten takia. Olemme muokanneet ympäristöä dramaattisesti ja asettaneet lajiamme eriarvoiseen asemaan niin luonnon, eläinten kuin toisiemmekin suhteen. Emme enää vain muutu evoluution mukana vaan aktiivisesti vaikutamme kaikkeen evoluutioon planeetalla. Omamme mukaanlukien.

Näytelmässä kysytään Hararin sanoin, että mitä me lajina seuraavaksi haluamme. Tai oikeastaan mitä me haluamme haluta.

Sapiens. Kuva: Katri Naukkarinen

Lisätietoa esityksestä löydät Kansallisteatterin sivuilta täällä ja kirjasta Bazar -kustannuksen sivuilta täällä. Tätä teosta voi suositella laajasti. Se puhuttelee varmasti myös ihmisiä, joita ei ehkä muuten teatteri niin kiinnosta. Ainakin jos luontodokumentit ja nippelitieto koukuttavat, niin Kansallisteatteri apinan korttelissa on nyt oikea osoite.

Yuval Noah Harari, 2016, Sapiens. Ihmisen lyhyt historia, Bazar
Kertoja Jarmo Heikkinen Näyttämöllä Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko PartanenSovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino Alkuperäisteoksen suomennos Jaana Iso-Markku Lavastus Samuli Laine Pukusuunnittelu Laura Haapakangas Valosuunnittelu Jani-Matti Salo Alkuperäisen musiikin sävellys Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu Sanna Sucksdorff Englanninkielinen tekstitys Kayleigh TöyräYhteistyössä Kansallisteatteri, W A U H A U S ja Zodiak ‒ Uuden tanssin keskus

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Eeva Maria al-Khazaalin toinen runokokoelma Että näkisin siitä unia, tuntuu henkilökohtaiselta. En kuitenkaan arastellut lukea sitä, vaan tuntui, että ihan luvan kanssa tarkastelen jonkun toisen elämää.

Että näkisin siitä unia koostuu aforistisista katkelmista, mutta välillä liikutaan soljuvimmissa ajatuksissa niin, että teoksessa on aaltomainen rytmi.

Teos on julkaistu myös englanniksi

Aaltoilu päättyy lopussa kuin rantaan. Teoksen päättävä runo Uni, on.. noh, unenomaisesti etenevä ajatusten virta, jossa aikaisempi ajatus tuntuu aina synnyttävän seuraavaa. Vähän kuten unissa.

Välillä tuntui, että luen rakkausrunoja, mutta en onneksi kokenut liiallista kauneutta niissä. Ainakaan siinä ylitsevuotavan makeassa mielessä.

En osaa asetella al-Khazaalin runoja mihinkään muun runouden jatkumoon, koska en vain ole niin perehtynyt siihen maailmaan. Poimin paloja sieltä täältä ja tämänkaltaiset teokset antavat silloin paljon. Pääsin tuntemaan sitä omaa oivallusta runoja lukiessa. Jotain tuttuutta, jonka kautta pystyin sitomaan näitä sanoja omaan elämään. Toisaalta se tuntuu kovin itsekeskeiseltä tavalta nauttia runoudesta, mutta toivon muidenkin saavuttavan sen tilan lukiessa.

”[…]

näen unia, joissa olen

toinen minä, tämä nainen,

minäkertoja, punatut huulet

peilikuvassa.

En ole vain uneni tulkinta.

Suurin osa elämästäni

on tapahtunut unessa.

Näen kuinka sanani mitta

on raskas, sen pulssi hidas

kuin kuoleva lintu ajotiellä,

[…]”

Eeva Maria al-Khazaali, 2018, Että näkisin siitä unia, Ntamo

Käy seuraamassa lukupinoa näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Tottumiskysymys on Tuffi Filmsin tuottama seitsemän ohjaajan yhteisteos, jossa seurataan yksittäisten naisten päivän kulkua. Seuraamme samalla miten yksittäistapaukset syntyvät ja ehkä huomaamme niiden muodostuvan samankaltaisten rakenteiden puitteissa.

Tottumiskysymys levittää tärkeää sanomaa, jonka mahdollisimman monen tulisi päästä kuulemaan. Elokuva ei kuitenkaan saarnaa vaan onnistuu näyttämään yhteiskuntamme rakenteiden täydellisen älyttömyyden. Näin syntyy vakavuuden ja huumorin seos, joka avaa silmiä.

Kirsikka Saari on käsikirjoittanut kokonaisuuden lyhytelokuvien pohjalta ohjaa kokonaisuueden Elli Toivoniemen kanssa. Lyhytelokuvien ohjaajia ovat myös Reetta Aalto, Alli Haapasalo, Anna Paavilainen, Miia Tervo ja Jenni Toivoniemi.

Elokuvan ohjaajia lehdistönäytöksessä

Tarinat liikkuvat toisiinsa limittyvissä episodeissa sulavasta ja todella selkeästi. Elokuvan sävy on yhtenäinen, tuoden silti jokaisen ohjaajan oman näkemyksen esiin. Samalla tässä annetaan tilaa niin lukuisille loistaville näyttelijäsuorituksille, että niitä on mahdoton nyt eritellä sieltä.

Saman teeman ympärille mahtuu monta erilaista tilannetta ja maisemaa ja jokaisen siirtymän kohdalla jää haluamaan lisää edellistä tarinaa. Henkilökohtaisesti muistin salissa taas miten paljon lyhytelokuvalla voikaan saada aikaiseksi.

"Toivoniemi painottaa, miten Tottumiskysymys-projektissa ja -metodissa on ollut suurena vaikuttimena se, ettei pelkästään olla näyttämässä, mitä maailmassa tapahtuu, vaan pyrkimyksenä on yrittää ymmärtää, miten voisimme jatkossa toimia paremmin, ja mikä on meidän jokaisen oma osuus hämmentävissä tilanteissa.
Sekä Tottumiskysymyksen syntymisessä että elokuvan sisällössä on oleellista asioiden katsominen uudessa, yllättävässäkin valossa ja monista erilaisista näkökulmista."

Tarinoissa liikutaan aiheissa, jotka ovat monelle tuttuja, vaikka yleisö katsookin sen useasta eri asemasta käsin.

"Tottumiskysymys seuraa kuuden naisen päivää, kun jokainen kokee oman
”yksittäistapauksensa” – kokemuksia, joista yleensä vaietaan. Hillan romanttinen loma,
Emmin kotibileet ja Miljan koulumatka saavat yllättävän käänteen, kun vieras lyöttäytyy
seuraan. Samaan aikaan nuori näyttelijä Emppu harjoittelee elämänsä suurinta roolia
ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalla kokematon syyttäjä Aleksi saa yllättäen hoitaakseen
oikeusjutun, jota rikoksen uhri Niina on odottanut vuosia. Miia puolestaan on järjestänyt
firman juhlat, joiden tunnelma muuttuu, kun Katja kertoo pomon lääppimisestä. Naiset
yrittävät ratkaista tilanteen – mutta miten muut suhtautuvat?"

Tottumiskysymys tuo esiin piilotettuja rakenteita, mutta erityisesti sain tunteen, että silkan esiintuomisen lisäksi, se pyrkii myös muuttamaan niitä. Voimme siis liikkua kohti tarinankerrontaa, jossa valta nähdään yhä selkeämmin yhtenä elementtinä, aivan tavallistenkin ihmisten välillä vaikuttavana voimana.

Elokuva kuvaa aivan tavallisia tilanteita, mutta ei jätä katsetta pinnalliseksi. Tilanteet pilkotaan oivaltaviin hetkiin ja hiljalleen näytetään tämä "tavallisuuden" alla piilevä absurdi. Se näkyy tarinoissa huvittavina tokaisuina ja myös jonain niin tunnistettavana asiana ihan tunteen tasolla, että sitä ihmettelee miten tätä elokuvaa ei ole tehty jo aikoja sitten.

Jos lähipiirissäsi siis on ihmisiä, joilta kuuluu kommentteja kuten "eiköhän tää meetoo -liike oo mennyt jo liian pitkälle" tai "en minä ainakaan mitään sellaista häirintää ole huomannut", niin tässä on leffa, johon kannattaa tuon henkilön kanssa mennä.

Lisätietoa Tottumiskysymyksestä löytyy Tuffi Filmsin sivuilta täällä. Elokuva sai ensi-iltansa 27.9.2019 ja on tulossa myös Areenaan!

Ohjaus: Kirsikka Saari ja Elli Toivoniemi sekä Reetta Aalto, Alli Haapasalo, Anna Paavilainen, Miia

Tervo ja Jenni Toivoniemi

Käsikirjoitus: Kirsikka Saari sekä Reetta Aalto, Alli Haapasalo, Anna Paavilainen, Miia Tervo ja

Jenni Toivoniemi

Rooleissa: Veikko Aalste, Bile Abdirahman, Teemu Aromaa, Tommi Eronen, Seidi Haarla, Joel

Hirvonen, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Niina Hosiaisluoma, Nelli Juusela, Lotta Kaihua,

Ona Kamu, Ria Kataja, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Krista Kosonen, Usva Kärnä, Ella

Lahdenmäki, Julia Lappalainen, Pirjo Lonka, Samuli Niittymäki, Fanni Noroila, Chike Ohanwe, Kati

Outinen, Jarkko Pajunen, Suvi Rantanen, Eero Ritala, Pinja Sanaksenaho, Joonas Snellman,

Jussi Sorjanen ja Minna Suuronen.

Kuvaus: Päivi Kettunen, Jarmo Kiuru, Kerttu Hakkarainen

Leikkaus: Yva Fabricius, Anniina Kauttonen, Otto Heikola

Äänisuunnittelu: Lotta Mäki

Lavastussuunnittelu: Laura Haapakangas, Katariina Kapi, Sanna-Mari Pirkola

Pukusuunnittelu: Roosa Marttiini

Maskeeraussuunnittelu: Kaisu Hölttä, Roosa Marttiini

Tuottaja: Elli Toivoniemi

Tuotanto ja levitys: Tuffi Films Oy

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Lucas Cranach – Renessanssin kaunottaret on Sinebrychoffin taidemuseon tuore näyttely, jossa ensimmäistä kertaa esitellään Lucas Cranach vanhemman (1472 - 1553) teoksia Suomessa. Tummasävyiset ja kauniit maalaukset kiehtovat ja herättävät kysymyksiä oman ajan kauneusihanteista.

Lucas Cranach on saksalainen renesanssimestari, joka edustaa itse aikansa porvaristoa. Tällä oli useita yrityksiä ja hyvä toimeentulo sekä vaikutusvaltaisia ystäviä, kuten Martin Luther, jonka muotokuva löytyy Sinebrychoffiin näyttelystä. Cranach toimi myös Wittenbergin pormestarina.

Cranachin tuotanto on erityisen laaja tuhansine teoksineen, mutta näyttely on ottanut näkökulmakseen nimeomaan naiskauneuden. Cranach maalasikin poikkeuksellisen useita alastonkuvia. Ehkä osittain siksi, että tämän kaverin suorittaman uskonpuhdistuksen jälkeen hartauskuvien tilaus väheni, mutta alastomien naisten kuville löytyi toimeksiantajia.

Museon omista kokoelmista löytyvät teokset Nuoren naisen muotokuva (1525) ja Lucretia (1530) toimivat näyttelyn teeman inspiraationa.

Teoksissa nainen on selkeästi asetettu katseen kohteeksi ja esimerkiksi Lucretia on maalauksessa suorittamassa itsemurhaa raiskauksen jälkeen. Aihe, jota ensinäkemältä kauniista kuvasta ei heti tulkitsisi. Ei ole kuitenkaan hankala tulkita, että maalaus on luultavasti laadittu nimeomaan miehisen katseen kohteeksi. Tämä saa pohtimaan jatkuvat samankaltainen naisen kuvaus myös tänä päivänä.

Useat Cranachin töiden naiset ovat jääneet tuntemattomiksi. Onkin esitetty kysymys, että onko kyse muotokuvista vai edustavatko maalaukset aikansa ihanteellista naiskuvaa. Onko teosten naisilla siis muuta funktiota kuin olla kauniita.

Annamari Vänskä kirjoittaa näyttelyn katalogissa Cranachin tavasta tuottaa taidetta kuin liukuhihnalta. Miten tämä loi markkinoille nopeasti hyvin samankaltaisia kuvia ja näin oli tavallaan lähellä nykyaikaista taideteollisuutta.

Vänskä myös käsittelee Cranachin tapaa kuvata naista. Esimerkiksi Aadam ja Eeva -teoksessa näkyy tietty asenne hahmojen olemuksessa. Hahmot nojautuvat eteenpäin ja Eeva katsoo suoraan kohti kuvan katsojaa itsetietoisena ja häpeilemättä. Nykykatsojan pohdittavaksi jää, käyttikö Cranach näennäisen siveellisiä aiheita voidakseen myydä alastonkuvia varakkaille miesostajille. Toisaalta juuri se häpeilemättömyys voi johtaa toisenlaisenkiin tulkintaan. Vänskä kirjoittaa:

"Maalaukset tuntuvat vihjaavan myös, että raja pornografisen kuvan ja taiteen välillä on aina ollut veteen piirretty ja että alastomalla naiskeholla on vuosisatainen traditionsa rajoja rikkovan miestaiteilijan brändin rakennusaineena. Olisi kuitenkin liian helppoa tuudittautua ajatukseen, että Cranachin naiset toisintavat vain sitä kulttuurista maneeria, jossa miehinen valta piiloutuu siveltimenvetoihin ja naisen paikka on julkisessa spektaakkelissa. Tätä vastaan sotivat Cranachin naisten katseet. He eivät laske katsettaan eivätkä peitä sukupuolielimiään eteenpäin kumartuen Venus pudica -konvention mukaisesti. Painvastoin, Venukset ja Lucretiat ovat tietoisia siitä, että heitä katsotaan - ja tuntuvat ottavan siitä kaiken irti."

Cranachin maalaukset ovat inspiroineet monia tämän jälkeen tulleita taiteilijoita. Kuuluisana esimerkkinä Picassoa, jonka töitä löytyykin osana näyttelyä. Myös Cranachin aikalaisen ja oman esikuvan Albrecht Dürerin teos on mukana näyttelyssä.

Puupiirrosten ystäville näyttely tarjoaa kokonaisen huoneellisen herkkua. Lucas Cranachin puupiirrokset ovat hieno osa näyttelyä ja taiteilijan esittelyä, mutta myös avaava kurkistus puupiirroksen historiaan.

Erityisen kiinnostava linkki nykypäivään näyttelyssä ovat saksalaisten korutaiteilijoiden teokset. Cranachin maalauksissa on näyttäviä koruja naisten yllä ja ne toimivatkin ikään kuin varhaisina muotikuvan korvikkeina. Nykytaiteilijat ovat luontevasti siis ottaneet niistä inspiraatiota töissä, joita on nyt mahdollista nähdä Sinebrychoffilla.

Antje Bräuer „Oversized“ 2014 Buchensperrholz, Edelstahl, Silber pyökkivaneri, teräs, hopea beech plywood, steal, silver taiteilijan omistuksessa | i konstnärs ägo | owned by artist Malli / modell / model: Katrin Kuva / foto / photo: René Arnold

Lisätietoa näyttelystä löytyy Sinebrychoffin taidemuseon sivuilta täällä. Sitten tietty kannattaa samalla kipaista sinne museon yläkertaan, jossa on pysyvästi Paul ja Fanny Sinebrychoffin koti.

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Pienet ketut on Lillian Hellmanin näytelmä vuodelta 1939. Helsingin kaupunginteatteri tarttui klassikkoon ja ilahduttavasti säilyttää sen vanhanaikaisen tunnelman ja tarjoaa perinteistä teatteria ilman sen kummempia kikkailuja.

Olen joskus kuvaillut lempigenreäni kirjallisuudessa sellaiseksi missä viime vuosisadan alun, amerikkalaisessa, suuressa olohuoneessa juodaan viskiä ja podetaan eksistentiaalista tuskaa tyylikkään patoutuneesti.

Pienet ketut osuu hienosti tuohon kategoriaan. Hubbardien olohuoneessa Alabamassa tarjoilupöytä on ahkerassa käytössä ja drinkit kädessä puidaan perheasioita kun tajolla olisi pikaista rikastumista ihanan kapitalismin aallokossa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pienet ketut – Kuvassa Rauno Ahonen, Seppo Halttunen, Paavo Kääriäinen, Linda Zilliacus, Pertti Koivula, Sari Siikander, takana Ursula Salo – Kuva © Tapio Vanhatalo

Tarinassa Chicagolaista bisnesmiestä (Pertti Koivula) kestitään kun veljekset Ben ja Oscar (Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen) yrittävät toteuttaa liikeideoitaan. Asiat tuntuvat sujuvan, mutta yksi sijoittaja ei olekaan halukas laittamaan rahojaan likoon. Benin ja Oscarin sisaren Reginan (Sari Siikander) mies Horace (Risto Kaskilahti) on kuolemaa lähestyessä entistä vähemmän kiinnostunut niin maallisista asioista kuin raha. Regina ajautuu juonittelemaan miehensä ja veljiensä välissä ja Siikander tekeekin tässä loistavan roolisuorituksen ahneuden ja juonittelun perikuvana.

Seuraa tragikoominen selkäänpuukottamisen ja häikäilemättömyyden kudos, johon sotketaan perheen lapset Alexandra ja Leo (Elviira Kujala ja Paavo Kääriäinen) sekä poloinen sisäkkö Addiekin (Ursula Salo), jonka hauras olemus toimii samusirkkamaisena moraalin äänenä lavalla.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pienet ketut – Kuvassa Paavo Kääriäinen, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Elviira Kujala, Sari Siikander, Linda Zilliacus – Kuva © Tapio Vanhatalo

Kari Heiskasen ohjaus on virkistävän perinteinen ja antaa Hellmanin luokkatietoisen tarinan virrata kaikessa hienostuneisuudessaan, jonka alla kytee tukahdettuja tunteita ja ahneutta. Niin herkullista. Yhdessä olohuoneessa ehtii tapahtumaan paljon ja Elina Kolehmaisen lavastusta ja etenkin puvustusta ehtii ihailemaan monessa kohdin.

Erityisesti näytelmästä jäi mieleen Linda Zilliacus, jonka hahmo Birdie kuvasti jotain puhdasta tarinassa. Zilliacus onnistuu tuomaan lavalle erittäin herkän hahmon, jonka sisäinen palo on sammutettu Hubbardien, ja erityisesti tämän aviomiehen toimesta. Alkoholi tuntuu toimivan ainoana pelastajana musiikin lisäksi ja stereotypioita halaileva hahmo on Zilliacuksen käsissä hämmentävän uskottava. Tämä on sellainen roolisuoritus, joka jää varmasti mieleen kummittelemaan.

Lisätietoa esityksestä löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Perinteistä teatteria, herkullisella sukudraamalla, jossa drinkkejä kumotaan ja rahaa tehdään vaikka millä hinnalla.

Rooleissa

Rauno Ahonen, Seppo Halttunen, Risto Kaskilahti, Pertti Koivula, Elviira Kujala, Paavo Kääriäinen, Ursula Salo, Sari Siikander, Linda Zilliacus

Suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus ja puvut Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamiointi Aino Hyttinen

Kuvat Henrik Schütt

Esitys nähty medialipulla

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Ugo Rondinonen näyttely everyone gets lighter Taidehallissa on hauska, puhutteleva, kirkas, rauhallinen, iloinen, melankolinen, värikäs ja ihan hitusen creepy. Ihan parasta kuitenkin on, että se sisältää ihan simona klovneja.

Taidehalli on täyttynyt sateenkaaren väreistä. Ensimmäiset huoneet ovatkin tapetoitu koululaisten piirtämillä sateenkaarilla. Niissä on jotain niin toivoa herättävää ja iloista. Teos on osa your age and my age and the age of the rainbow -hanketta, jota on toteutettu osana eri näyttelyitä muun muassa Museum Boijmans Van Beuningeniisa Rotterdamissa ja Rockbund Art Museumissa Shanghaissa.

Sitten kulman takana onkin... klovneja! Taidenäyttelyitä kiertävä analyyttinen minäni haluaisi palavasti tulkita näkemäänsä, mutta tukahdutan sen puolen itsestäni. Haluan vain nähdä klovneja.

Klovnit muodostavat installaation nimeltään vocabulary of solitude (2014). Siitä kerrotaan Taidehallin sivuilla:

Teoksessa nähdään taiteilijalle tyypillinen tasapainottelu ilon ja surun välillä: perinteisesti viihdyttävä ja hauska klovni onkin Rondinonen näyttelyssä rauhallinen ja pohdiskeleva, lähes melankolinen. Hyperrealistiset veistokset edustavat eri sukupuolia ja etnisiä taustoja. Installaatio on kuin muotokuva yhden ihmisen päivästä 45 arkisen toiminnon kautta: olla. hengittää. nukkua. nähdä unta. herätä. nousta. istua. kuulla. katsoa. ajatella. seistä. kävellä. pissata. käydä suihkussa. pukeutua. juoda. piereskellä. kakata. lukea. nauraa. tehdä ruokaa. haistaa. maistaa. syödä. siivota. kirjoittaa. uneksia. muistaa. itkeä. torkkua. koskea. tuntea. huokailla. nauttia. leijua. rakastaa. unelmoida. toivoa. laulaa. tanssia. kaatua. kiroilla. haukotella. riisuutua. maata.

Valehtelen lapselleni, että joidenkin klovnien sisällä on oikeita ihmisiä ja katson kun tämä epäluuloisesti tarkkailee huonetta.

Näyttelyn melankolia on tarttuvaa, mutta siinä on jotain rauhoittavaa. Surullisuutta on hankala tuntea klovnien keskellä. Kauhua ehkä, mutta ei surullisuutta. Huoneiden läpi kulkeminen on kuin maailman värikkäintä meditaatiota.

Juuri kun luulit, että klovnit loppuvat... lisää klovneja!

Rondinone haluaa, että taide olisi ymmärrettävää ihmisen taustasta tai iästä riippumatta. Siitä pidän tässä näyttelyssä. Jos haluaa kokea taidetta, niin nyt tarvitsee vain kävellä ovesta sisään. Ei ole väliä miten kovasti yrität tulkita teosta, sinä olet siinä. Se mitä ihminen tuntee huoneita läpikäydessään on merkittävää ja Rondinone on kuin vain antanut alkuasetelman ihmisten omille kokemuksille. Klovnein!

Lisätietoa näyttelystä löytyy Taidehallin sivuilta täällä. Näyttely on avoinna 17.8. - 17.11.2019. Sveitsiläisen taiteilijan ensimmäinen yksityisnäyttely Suomessa toteutetaan yhteistyössä Helsingin juhlaviikkojen kanssa.

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Everstinna Helsingin kaupunginteatterissa on villi tutkielma kaltoin kohdellun ihmisen mielestä. Se tarkastelee nuoren tytön suhdetta vanhempaan, väkivaltaiseen mieheen, sekä kuin rinnakkain tämän tarinan kanssa nuoren valtion suhdetta Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä.

Rosa Liksom on itselleni vanhimpia kirjallisia tuttavuuksia. Ehkä jopa ensimmäisiä suomalaisia kirjailijoita, joita olen lukenut ja tämän Everstinna teki ison vaikutuksen kirjana, jossa Liksom selkeästi jatkaa liikerataansa aina vain mielenkiintoisempana kirjailijana.

Luin Everstinnan myös juuri Saima Harmajan elämäkerran lukemisen jälkeen ja suosittelenkin tätä yhdistelmää muillekin. Vaikka Harmajan elämässä ei juuri yhtymäkohtia Everstinnaan ollut, niin aikakauden henkeä on mielenkiintoista tutkailla näiden kahden teoksen maastossa.

Ajanpuutteen vuoksi olin jättämässä Kaupunginteatterin näytelmän väliin ennen kuin luin kirjan. Tämä toimii itselleni hyvänä muistutuksena siitä miten helposti sitä missaa todellisia helmiä.

"Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhaan pallaa.
Mikhään ei silti katoa koskhaan pois."

Everstinnan tarina seuraa nuoren runotytön elämää pohjoisessa. Tätä 28 vuotta vanhempi eversti ottaa tytön silmätikukseen ja myöhemmin vaimokseen. Natsisympatiat yhdistävät paria. Nämä matkustavat Saksaan ja Helsinkiin tarinan kuluessa ja everstin hirviömäisyys vain kasvaa ja kasvaa.

Kun natsi-Saksa ei näytäkään menestyvän, eversti muuttuu vain väkivaltaisemmaksi. Lopulta mielisairaalaan päätyvä Everstinna pääsee eroon suhteesta ja löytää itsestään vahvuutta ja lujuutta, jonka turvin tämä myös aloittaa suhteen itseään paljon nuorempaan oppilaaseensa.

"Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin.En häpeä kumpaakhaan."

Liksom pohjasi Everstinnan tarinan oikeaan ihmiseen. Annikki Kariniemi kirjoitti kirjan Erään avioliiton anatomia suhteestaan väkivaltaiseen kenraaliin. Kariniemen tarina tuntuukin hyvin tutulta Everstinnan sivuilta. Lyhyt avioliitto maatilan pojan kanssa, pitkä ja väkivaltainen suhde itseään paljon vanhempaan mieheen ja lopulta kohua aiheuttanut suhde paljon nuorempaan mieheen. Kariniemi ei paljastanut mitkä kohdat tämän kirjasta ovat fiktiota ja mitkä faktaa. Liksom taas kirjoitti Everstinnan periaatteenaan, että kaikki sen tapahtumat voisivat olla totta.

Helsingin Kaupunginteatteri– Everstinna – Kuvassa Heidi Herala – Kuva Robert Seger

Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö on muuntunut pohjoisen suomaaksi. Ohjaaja Susanna Airaksinen sekä lavastaja ja puvustaja Vilma Mattila ovat käyttäneet vahvoja ja keskenään irrallisia elementtejä luodakseen Eversinnan maailman. Santeri Kinnunen (äänen perusteella olin ensin varma, että kyseessä oli tämän isäukko) ja Rauno Ahonen toimivat vain ääninäyttelijöinä ja Heidi Herala valtaa lavan yksin. Johanna Puuperänäänisuunnittelu ja sävellys sitovat kokonaisuuden yhteen ja etenkin ne upeat jouset olivat tosi korvakarkkia. Valosuunnittelija Vesa Ellilä on tuonut valot kannattalemaan tarinaa ja lampuista muodostuu näytelmän edetessä aina erilaisia asioita.

En tiennyt tarkalleen mitä odottaa näytelmän alkaessa, mutta en ainakaan naurua. Vaikka itse kirjaa lukiessa löysin siitä koomisia piirteitä, niin oletin sen vain johtuvan omasta kieroutuneesta luonteestani. Kipeitä asioita nostettiin esiin tekstistä ja näytettiin niiden absurdi luonne aina siihen pisteeseen, että asioille voi vain nauraa. Jossain vaiheessa esitystä huomaan Heralan innostavan yleisöä ja taputamme tasarytmiä kolmannen valtakunnan erinomaisuuden esittelylle – valtavan, välkkyvän hakaristin edessä.

Herala omaa selvästi ison karisman, jolla voisi täyttää koko lavan ja saada yleisö mukaan vaikka mihin, mutta tämä tuntuu esityksessään antavan huolellisesti tilaa tekstille. Everstinnan pienet hienoudet pääsevät esiin Heralan käsittelyssä. Murre on vahvaa, mutta ymmärrettävää ja useat kirjan herkulliset ilmaisut toimivat luontevasti puheessa. Ylisuurissa aurinkolaseissa ja isossa hatussa lavalle marssiva Herala tuottaa kaikuja 90-luvun Liksomiin. Kuin Kreislandin kansikuva olisi herännyt eloon.

Välillä Everstinnan sisäinen maailma purkautuu esiin liikkeenä ja modernin tanssin rajamailla liikkuva Herala venyy todella fyysiseen rooliin. Metallimusiikin vallassa hurjasti pyörivä Everstinna on sellainen näky, jolla voisi hyvin olla ikoninen maine teatterissa.

Everstinnan hahmo tuntuu olevan jatkuvasti pienessä huppelissa ja välillä pelkään näytelmän menevän sen suhteen farssin puolelle, koska olemme niin tottuneita nauramaan humalaisille hahmoille tässä maassa, kuten myös Omppu kirjoittaa blogissaan. Ratkaisu tuntuu kuitenkin nyt perustellulta. Everstinnan hahmo on vahva, mutta muun muassa alkoholin käytöllä paljastetaan tästä Everstinnasta puoli, joka tuntuu menneen vuosien myötä rikki.

"Joku viisas on sanonu, että antautua voi vain kerran, mutta eletty elämä on näyttäny mulle, että aina voi antautua uuesthaan."

Vahva omistautuminen Everstinnan rooliin on ymmärrettävää, sillä Herala itse otti yhteyttä Liksomiin kirjan luettuaan ja kysyi voisiko sen tuoda teatterin lavalle. Tästä käynnistyi prosessi, jonka hedelmistä pääsemme nyt nauttimaan.

Näytelmä herättää useita tunteita. Huvitusta, kipeää hauskuutta, inhoa, ihmetystä, ihailua, raivoa ja uteliaisuutta. Jälkimmäisen vallassa itse ainakin lähdin teatterista ja Everstinnan elämän rinnastaminen natsi-Saksan nousuun ja tuhoon vaikuttaa historiallisesti mielenkiintoiselta ja ajankohtaisesti pelottavalta.

"Nyh aattelen, että natsit ei loppuhneet Hitlerin ittensä tappamisseen, vaan aina ko annethaan maholisuus, syntyvät uuet natsit ja vasistit, koska ihminen on semmonen. Toistethaan sammaa asiaa ja ootethaan erilaista lopputulosta. Meissä jokhaisessa asuvat rakhauen ja laupeuentyöt rinnatusten julmuuen, syämettömyyen ja piittaamattomuuen kanssa."

Lisätietoa näytelmästä löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Kyseessä on intiimi teos, jossa kannattaa varautua hyvin raakoihin teemoihin. Sama intiimi tunnelma tekee tästä suuresta tarinasta myös hyvin tunnerikkaan. Se Heralan villi ja vahva roolisuoritus yhdistettynä Liksomin fyysisesti ravistelevaan tekstiin on kuitenkin vahvin syy nähdä tämä näytelmä. Tämä on sellaista sanan muuntumista lihaksi, mistä on ihan vähän syntistä nauttia.

"Mie kasusuin täytheen ikhään, semmoseksi vallasnaiseksi, paljon nähneeksi naarasuroshirveksi, mistä mulla ei ollu ollu minkhäänlaista aavistusta etes. Luulin aina, että olen etikkaisessa veessä leijuva rahkasammallautta tai jonkunlainen lehmä luontheeltani, mutta mie kasvoinki komeaksi sarvipääksi, joka kattoo jokhaista vastaantulijaa semmosilla silmilä, että tämän syän meinaa pysähtyä."

Dramatisointi ja ohjaus Susanna Airaksinen

Lavastus ja puvut Vilma Mattila

Valosuunnittelu Vesa Ellilä

Äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä

Naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen

Dramaturgi Merja Turunen

Kuva Robert Seger / Helsingin Kaupunginteatteri

Rooleissa

Heidi Herala

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Hédi Fried - Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä

Auschwitzin tatuoija - Heather Morris

Auschwitzin apteekkari - Patricia Posner

Tällainenko on ihminen - Primo Levi

Sellaista elämä on - Hämeenlinnan uusi kesäteatteri

Alina - Kansallisteatteri

Pieni merenneito Helsingin kaupunginteatterissa on juuri tarpeeksi disneyhöttöä

Red Carpet Film Festival 2019

Lyhyitä vinkkejä #ReadHour hetkeesi

Riistapolku - Helsingin kaupunginteatteri

Täydellinen lauantai - Helsingin kaupunginteatteri

Critical Tide - Designmuseo

Botnia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat 2019

Yuval Noah Hararin Sapiens Kansallisteatterissa

Että näkisin siitä unia - Eeva Maria al-Khazaali

Tottumiskysymys -elokuva näyttää mielettömyyden tavallisena pidetyn takana

Lucas Cranach - Sinebrychoffin taidemuseo

Pienet ketut - Helsingin kaupunginteatteri

Ugo Rondinone - Helsingin taidehalli

Everstinna - Helsingin kaupunginteatteri