Quantcast
Channel: Lukupino
Viewing all 715 articles
Browse latest View live

Allah99 - Hassan Blasim

$
0
0


Allah99 on elokuvista ja novelleista tunnetuksi tulleen Hassan Blasimin ensimmäinen romaani. Tämä kahden maailman välissä kulkeva teos on yllättävä suorapuheisuudessaan ja tietynlaisessa rupattelevassa rehellisyydessään.

Hassan Blasim on šiialaistaustainen ateisti, joka muutti Suomeen vuonna 2004, kun tämän elokuvat johtivat Irakissa hankaluuksiin. Blasim on voittanut arvostetun Independentin kirjallisuuspalkinnon ja Guardian kutsui tätä parhaaksi eläväksi arabikirjailijaksi. Suomessa Allah99 oli kovan ennakkopöhinän kohteena Finlandia-ehdokkaaksi, mutta arabiaksi Italiassa julkaistu teos ei sääntöjen mukaan voinut lopulta olla harkittavana.

Hassan Blasim. Kuva: Katja Bohm

Allah99 on kirja jota lukiessa kuulee irakilaiskirjailijan äänen vahvasti. Toisaalta se on myös kirja jota lukiessa kuulee suomalaiskirjailijan äänen vahvasti. Tai tarkemmin sanottuna helsinkiläiskirjailijan äänen, sillä niin vahvasti Blasim tuntuu liittyv än myös tuohon joukkoon. On kuin tässä kävisi vuoropuhelua kaksi eri kirjailijaa.

"Kirjallisuuden ja ylipäätään kirjoittamisen merkityksestä on puhuttu paljon. Pessoan mukaan kirjallisuus on helpoin tapa olla välittämättä elämästä, ja minullekin kirjallisuus on tarjonnut mukavia pakopaikkoja, mutta lisäksi väitän, että kirjallisuus on peräti pelastanut henkeni. Kirjallisuus on pelastanut minut joka tulin syntyneeksi maassa, missä raaka väkivalta on kerran vuosikymmenessä leimahtanut kauhistuttaviin, mielikuvitusta uhmaaviin sfääreihin asti."

Kirjan arabiasta suomentanut Sampsa Peltonen tuntee Blasimin ja on jo tämän vuoksi onnistunut välittämään tämän sekasortoisen ja persoonallisen äänen lukijalle. Arabiankielinen kirjallisuus nimittäin kirjoitetaan standardiarabiaksi, jota ei varsinaisesti puhuta vaan lukija joutuu itse päättelemään se rekisteri, jota kirjailija tavoittelee.

Peltonen sanoo, että vaikka teosta on kuvattu romaaniksi, niin oikeastaan sen genre on "yhtä holtiton kuin sisältökin". Käännöstyötä tämä kuvaa kahtaalle repiväksi työksi, joka vaati toisaalta pikkutarkkuutta, toisaalta heittäytymistä.

Allah99 on muodoltaan yhtä irrallinen kuin kokemukset, joita se välittää. Tyyli kuvailla naishahmoja on välillä sekstistiseen kallellaan ja yksityinen revitään valoon lukijan tarkkailtavaksi. On välillä vaikea hahmottaa mikä on totta ja mikä tarinaa, mutta teksti on aina todella nautinnollista lukea.

"Makaan alasti sängyssä ja mietin Alya-ystäväni sydäntä. Maria ei saanut orgasmia, minä laukesin kaksi kertaa. Plärään Facebookia iPhonella. Kuvia hukkuneista pakolaisista Kreikassa, veljeni Bagdadissa arvostelee vihaisena hallituksen korruptiota, kaveri Pohjois-Suomesta postaa kuvan kissastaan kummastelemassa peilikuvaansa."

Jos kirjallisuuden perustehtäviin kuuluu toisen ihmisen maailmaan astuminen, niin tämä kirja on todellinen taikaportti. Blasimin tarjoaman samastumisen kautta henkinen matka Helsingin kaduilta Irakiin on lopulta melko lyhyt. Samoin kuin matka yksityisestä yleiseen ja aina poliittiseenkin.





Hassan Blasim, 2019, Allah99, إيميالت مترجم إيميل سيوران ٩٩ هللا, suom. Sampsa Peltonen, WSOY





*mainoslinkki

Joaquin Phoenix vahvoilla Oscareiden vedonlyöntikertoimissa

$
0
0

Joaquin Phoenix © 2019 Warner Bros. Entertainment Inc. All Rights Reserved.  TM & © DC Comics

Vedonlyönti Oscar-gaalasta on käynnistynyt eri vedonlyöntisivustoilla. Oscar-yö, pakastepizza ja valvominen saavat dekadentin lisänsä uhkapelistä. Kertoimet voivat myös kertoa jotain siitä kenelle Oscar-pystit päätyvät.

Oscar-gaala nähdään Yle Teemalla sekä Areenassa suorana lähetyksenä 10. helmikuuta 2020 sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Suomen aikaa. Varsinainen palkintogaala alkaa Suomen aikaa klo 3.00 ja tätä edeltää puolitoista tuntia punaista mattoa.

92. kertaa järjestettävä gaala järjestetään edellisvuoden tavoin ilman juontajaa. Vaikka viime vuosi tarjosi hyvän shown, niin itse jään kaipaamaan sitä yhtä seremoniamestaria, joka sitoo kaiken yhteen. Billy Crystal olisi esimerkiksi ollut hauska nähdä lavalla pitkästä aikaa.

Once upon a time in Hollywood © 2018 CTMG, Inc. All Rights Reserved.

Vedonlyönnin kertoimet ehtivät vielä muuttua, mutta tällä hetkellä ne kertovat vahvoista ennakkosuosikeista. Esimerkiksi Once upon a time in Hollywood näyttäisi olevan vahvoilla parhaaksi elokuvaksi ja Brad Pitt voisi kertoimien mukaan viedä kotiinsa ensimmäisen henkilökohtaisen palkintonsa. Renée Zellweger ja Joaquin Phoenix olisivat taas vahvoilla parhaiden pääosien pysteihin.

Renée Zellweger. Pathé, BBC Films, Calamity Films, BFI

Omia suosikkeja veikkaamalla illasta tulee mielenkiintoinen ja ainakin itselläni ne omat suosikit saavuttavat aikamoisia kertoimia. Voin sitten ainakin katsella paljonko olisin voittanut jos olisin heittäytynyt uhkapelaamaan. Pakastepizza ainakin saa olla yöllä paheena.

Tässä enemmän vedonlyöntifirman kertoimia Oscareihin:

Paras elokuva:

Once upon a time in Hollywood: 2,25
1917: 3,25 
Parasite: 5,00
Joker: 9,00
The Irishman: 15,00
Marriage Story: 29,00
Jojo Rabbit: 51,00
Little Women: 67,00
Ford v Ferrari: 101,0

Paras miespääosan esittäjä:

Joaquin Phoenix (Joker): 1,05
Adam Driver (Marriage Story): 7,50
Leonardo DiCaprio (Once upon a time in Hollywood): 21,00
Antonio Banderas (Pain & Glory): 21,00
Jonathan Pryce (The Two Popes): 34,00

Paras naispääosan esittäjä:

Renée Zellweger (Judy): 1,12
Scarlett Johansson (Marriage Story): 7,50
Charlize Theron (Bombshell): 21,00
Cynthia Erivo (Harriet): 21,00
Saoirse Ronan (Little Women): 26,00

Paras miessivuosan esittäjä:

Brad Pitt (Once upon a time in Hollywood): 1,10
Joe Pesci (The Irishman): 9,00
Al Pacino (The Irishman): 15,00
Tom Hanks (A Beautiful Day in the Neighborhood): 15,00
Anthony Hopkins (The Two Popes): 21,00

Paras naissivuosan esittäjä:

Laura Dern (Marriage Story): 1,10
Florence Pugh (Little Women): 9,00
Margot Robbie (Bombshell): 9,00
Scarlett Johansson (Jojo Rabbit): 15,00
Kathy Bates (Richard Jewell): 34,00


Paras ohjaus:

Sam Mendes (1917): 1,70
Bong Joon Ho (Parasite): 3,50
Quentin Tarantino (Once upon a time in Hollywood): 7,50
Martin Scorsese (The Irishman): 11,00
Todd Phillips (Joker): 26,00











kertoimet: Unibet

Koolla on Väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli

$
0
0


Koolla on väliä! on kirja, jossa tutkimukseen pohjautuen tarkastellaan lihavuutta ja normeja, joita asetamme itsellemme ja toisille. Se on ajankohtainen kirja yhteiskunnalle, jossa lihavuus on edelleen ihmistä leimaava ominaisuus ja usealle vapaata riistaa haukuttavaksi.

Katariina Kytölä ja Hannele Harjunen ovat toimittaneet tämän teoksen, johon ovat kirjoittaneet Outi Pajala, Johanna Lahikainen, Leena-Maija Rossi, Anna-Stina Nykänen, Anne Puuronen, Anu Hämäläinen ja Hanna Väätäinen.

Lihavuus ja laihduttaminen ovat jatkuva trendi ihmisten puheenaiheina. Niiltä on hankala välttyä mediassa ja paino tuntuu olevan hyväksytty aihe kommentoida aivan eri tavalla kuin moni muu yksilön ominaisuus. Lihavuuteen liitetään helposti jopa erilaisia luonteenpiirteitä sitä kummemmin ajattelematta. Mieleen syntyy valmis stereotyyppi, jolla on jo valmis kertomus itsekontrollin puutteesta, laiskuudesta ja niin monesta muusta negatiivisesta piirteestä. Näin lihavaa ihmistä ei edes tarvitse yrittää nähdä yksilönä kun oletettu kertomus jo tunnetaan.

Lihavuudesta puhuttaessa nähdään se usein vain terveysongelmana, johon kaikilla pitää saada olla mielipide ja sen kulttuuriset, sosiaaliset ja psyykkiset ulottuvuudet helposti sivuutetaan. Laihtuminen taas nähdään menestystarinana, jossa ihminen saavuttaa jonkinlaisen uuden minuuden. Kirjassa lihavuutta ei haluta käsittää lähtökohtaisesti ongelmaksi vaan koetetaan nähdä se yhtenä mahdollisena ruumissa elämisen tapana ja kulttuurisesti määriteltynä ilmiönä.

Tämänkaltainen ymmärtäminen on tärkeää. Lihavuudesta puhuttaessa on mielenkiintoista myös kysyä miksi tietyt ruuminmuodot ovat määritelty sopimattomiksi tai epäterveiksi? Miksi ihminen on vaikea hyväksyä muutoin kuin hoikkana ja kuka näitä normeja oikeastaan ylläpitää? Puhutaanko nykyään ristiin terveydestä ja kauneudesta?

Ainakaan lääketieteilijöillä ei ole antaa yksiselitteisiä rajoja sille mikä on lihavuuden ja terveyden suhde toisiinsa, vaikka näin useita kertoja iltapäivälehdissä uutisoidaankin. Lihavuuden ongelmallistaminen on järkyttävän iso bisnes ja kauneudesta uutisoiminen houkuttaa klikkeihin. Halu pitää yllä nykyisiä ihanteita siis on olemassa ja kriittisiä puheenvuoroja hallitsevaa keskustelunsävyä kohtaan harvoin näkee mediassa. Katariina Kyrölä kirjoittaa:

"Lihavuus ei sinänsä ole merkki sairaudesta, kuten hoikkuuskaan ei ole tae terveydestä. Välittömän näkyvyytensä takia lihavuus on kuitenkin helposti esitettävissä sairauden visuaalisena merkkinä. Kytkös on muotoutunut niin vahvaksi, että itse lihavuutta on alettu usein pitää sairautena."

Lihavuus ja huonot elämäntavat voivat kulkea käsi kädessä, mutta esimerkiksi liikkumattomuuden ongelma laitetaan tällä hetkellä usein suoraan lihavuusongelman kategoriaan. Tosiasiassa nämä ovat kuitenkin kaksi eri asiaa ja esimerkiksi professori Aila Rissasen mukaan kokonaisterveys ja -hyvinvointi ovat yleensä paljon tärkeämpiä kuin paino.

Kun lihavuutta medikalisoidaan ja tuodaan esiin ongelmana, on kuitenkin hämmästyttävää miten se onnistutaan silti sukupuolittamaan. Naisen ruumista koskevaa tietoa käsitellään usein niin, että ruumista tulee pyrkiä kontrolloimaan ja säännönmukaistamaan. Kaikki sukupuolet ovat herkästi kuitenkin ns. läskipuheen kohteena. Vaikka kuinka tiedostaa lihavuuden terveysriskit, niin on kyseenalaistettava myös ajatukset ihmisten eriarvoistamisesta. "Läskiksi" kutsumisesta kirjoittaa Anne Puuronen näin:

"Puhuttaessa "läskistä" ei selvästikään puhuta vain yksilöllisestä terveyskäyttäytymisestä ja ravitsemustietoudesta, vaan luodaan moraalisia arvoasetelmia liittämällä ihmisarvo ja ruumiin koko toisiinsa. Nykyajan ihmisen tulee osoittaa kunnollisuutensa paitsi edustavalla ulkonäöllä myös olemalla tehokas ja tuottava niin työ- kuin vapaa-ajallaankin. "Läski" merkitsee tässä yhteydessä yksilön esteettis-fyysistä ja moraalista epäkelpoisuutta. Läskiä koskeva puhe, joka liittyy muun muassa arvomaailmaan, elintasoon, ravitsemus- ja kulutustottumuksiin, urheilun moraaliin sekä stereotyyppiseen naisellisuuteen ja miehisyyteen, kytkeytyy viime kädessä keskusteluun kulttuurimme tilasta. Puhuessamme "läskistä" puhumme ihmisyydestä ja oikeudesta siihen tietyn kokoisena."
Mainoskuvasto pyrkii usein määrittelemään ihannekehon tietynlaiseksi.

Hannele Harjunen esittelee kirjassa mielenkiintoisen käsitteen "lihavuus välitilana", joka herätti ajattelemaan omaa kehollisuutta ja tietynlaista alati katoavaa normaalia olemisen tilaa. Erityisesti se herätti ajattelemaan kuka sen normaalin oikeasti määrittelee, sillä huomasin etten minä ainakaan. Olen juuri nyt se oikea minä, mutta tiedostan olevan olemassa jonkin ideaalisen minän, jota minun tulisi tavoitella ja ehkä vaikka ottaa ne kuuluisat ennen ja jälkeen -kuvat.

Harjunen haastatteli  useita naisia näiden lihavuuskokemuksista ja välitila nousi esiin aineistosta. Lähes kaikki naiset olivat jossain vaiheessa laihduttaneet ja myös pitivät hoikkuutta "normaaliolotilana" tai tavoitteena, huolimatta siitä olivatko nämä olleet koko ikänsä lihavaksi leimatussa ruumiissa.

Harjunen kirjoittaa miten lihavaa ruumista käsiteellään usein ikään kuin esisairaana ruumiina. Lääketieteen hallitsevuus lihavuuskeskustelussa pitää siis vahvasti yllä myös välitilan käsitettä, jossa oma itse koetaan vääränlaiseksi. Itselle helposti asetetaan ulkopuolelta tulevan kontrollin lisäksi rajoitteita, joita perustellaan sillä, että se normaali hoikempi minä voi sitten lähteä tavoittelemaan haluttuja asioita kunhan itse laihtuu. Tavallaan lihava ihminen voi siis nähdä itsensä ainaisesti korjattavana ongelmana. Harjunen kirjoittaa:

"Ajatus lihavan ruumiin kätkemästä hoikasta ihmisestä sisältää käsityksen lihavuudesta väliaikaisena tilana, mutta naiset saattavat käyttää sitä myös erottautuakseen lihavaan ruumiiseen liitetyistä merkityksistä. Koska lihava ruumis ei vastaa omaa käsitystä "oikeasta" itsestä, henkilö identifioituu hoikaksi. Lihavassa ruumiissa asuu hoikka ihminen, jolla on hoikkaan olemukseen yhdistettyjä ominaisuuksia, kuten älykkyys, tehokkuus ja itsekontrolli. Lihavan ruumiin subjektius ikään kuin jaetaan sisäiseen ja ulkoiseen. Hoikka, oikea "sisäinen" ruumis ansaitsee subjektiuden, kun taas lihava "ulkoinen" ruumis tekee siitä vaillinaisen."

Koolla on väliä! -kirja onnistuu kiteyttämään lihavuuden tutkimuksen historiaa, käsitteistöä ja suhdetta moniin tieteisiin erittäin tehokkaasti ja yleistajuisesti. Tämä teos edelleen ajankohtainen ja painokkaasti suosittelen tutustumaan siihen. Kirjoitusten lähdeluettelot taas ovat loputon aarrearkku tutustua aiheeseen syvemmin.



Muita kiinnostavia kirjoja aiheesta ja sen läheltä Adlibriksessa:















Koolla on Väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli, 2007, Hannele Harjunen (toim.), Katariina Kyrölä (toim.), Like






*mainoslinkki

Kolme - Raisa Jäntti

$
0
0


Raisa Jäntin runokokoelma Kolme on julkaistu kolmessa erillisessä osassa. Tilaa tutkiva teos koluaa niin pieniä kuin todella suuriakin aloja.

Lukija saa päättää missä järjestyksessä lähtee lukemaan teosta. On jotain hämmentävää lähteä itse luomaan kokemustaan ja tilaa missä kokee teoksen, kun suuntaviivoja ei annetakaan.

Valitsin ensimmäiseksi valkoisen kirjan, jossa lukee Opaskirja. Haen siis ehkä karttaa ja sääntöjä itselleni. Saan kokemuksia ihmiskehon rajallisuudesta ja kytköksestä lopulta koko universumiin.

Seuraat omaa varjoasi
spiraalin kehältä toiselle,
kartta avautuu mieleen kuin origami,
ihmisen tila on ihmisen kokoinen;
iho hengittää itsensä monta kertaa vesikelloille.

Pidän siitä miten ruumis esitetään kokoelmana tiloja. Mieleen tulee väistämättä Jäntin aiempi runoteos Grand plié, jossa baletin raadolliselta tuntuva fyysisyys iskeytyy sivuilta vahvasti. Samaan tapaan tässä kokoelmassa ruumis on jotain oman itsen ulkopuolista, kommentoitavaa, jossa jokainen liike voidaan dokumentoida kuin tutkimusmatkailija.

Jalkapohjan mitätön paino kevyen jakkaran istuimella.
Ruumiinpaino jalkapohjalla.
Pään paino selkärankaa pitkin

Raisa Jäntti. Kuva: Marisha Rasi-Koskinen

Tartuin seuraavaksi osaan Pohjapiirros. Asuintila on teoksessa samalla tapaa tutkimusmatkan kohde ja mieleen tulee esimerkiksi Xavier de Maistren Matka huoneeni. Jäntti kuvaa taidokkaasti makuuhuoneen hankalan muodon houkutusta. Talo alkaa alusta ja pöytä kuluu kynänjäljen verran ohuemmaksi. Nämä lauseet saivat minut lukiessa iloiseksi vaikka asuintilan voi nähdä eräänlaisena loukkona johon jäädä jumiin.

Tylsyys on yksi tapa koetella tilaa.
Miltä tuntuu vuorokausi tässä huoneessa,
miltä tuntuu vuosi poistumatta
muualle kuin mielen sisään.

Tilaa tarkastellessa uhkakuvana on eksyminen. Universumissa, kotonasi tai ruumiissasi. Teos toi minulle ymmärrettäväksi absurdit pelot ja tuntemukset melko kirkkaasti.

Ja eräänä aamuna heräät viidennen kerroksen tuuletusparvekkeelta,
olet unohtanut kaupungin
pesäsi
pohjapiirroksen

Viimeiseksi tartuin oranssiin teokseen Labyrintti. Tunsin, että nyt uhkana ei ollutkaan eksyminen vaikka menimme labyrinttiin. Päinvastoin tulemme tilaan, jossa ihmiset toimivatkin pohjimmiltaan samalla tavalla.

Yksilöllisyys ei ole harha, mutta usein kuitenkin tavoite, jota haemme yllättävän samankaltaisella askelten rytmillä. Etsimme ja löydämme ja kadotamme jaetuissa tiloissamme kuin ennalta määrätyissä labyrinteissa ja se on ehkä pelottavaa tai ehkä lohdullista. Tämä teos ainakin kuvaa sitä tarkoilla sanoilla.

On mahdollista herättää jokaisessa yksilössä sama kaipuu
jota kukaan
ei osaa rauhoittaa.

Kolme on tamperelaisen Puru-kollektiivin kustantama teos. Kollektiivi on "itsenäisten runotoimijoiden yhteenliittymä: työyhteisö, vertaistuki ja julkaisukanava" ja sen muita runoilijoita ovat Kirsti Kuronen, Mirkka Mattheiszen ja Solina Riekkola.


Jäntin teoksia Adlibriksessa:














Raisa Jäntti, 2020, Kolme, Puru-kollektiivi, arvostelukappale






*mainoslinkki

Vanajan vankilan naiset: Maan päällä paikka

$
0
0

Maan päällä paikka. Kuva: Heini Lehväslaiho

Ninu Lindfors
on ohjannut teoksen Maan päällä paikka, joka kantaesitettiin eilen Zodiak Stagella Kaapelitehtaalla. Teoksessa kuusi Vanajan vankilan naista heittäytyvät ilmaisemaan itseään tanssin keinoin ja yleisö pääsee todistamaan jotain hyvin harkittua ja ainutlaatuista.

Maan päällä paikka lähti Lindforsin mukaan kehittymään aivan ensiajatuksissa omaisuutta koskevista sukuriidoista. Lapsuuden kesäpaikoista, jotka kaikki ne kokeneet tuntevat omakseen. Teoksen teemoissa esiintyy ihmisen kaipaus onnellisuuteen ja tasapainoon sekä oman paikan etsintään maailmassa. Lindfors sanoo:

"Maan päällä paikka herättää jo nimenä ajatuksen jonkin ainutlaatuisen etsimisestä ja toiveen sen löytymisestä. Teoksen liike tunnustelee näkymätöntä ja etenee hapuillen, kuin tavoittaakseen kantavaa maata, jolle astua. Esiintyjien kanssa jaetut ajatukset itselle tärkeistä paikoista ovat olleet alkusysäys teoksen tapahtumien, tunnelmien ja maiseman syntyyn, Lindfors kertoo."

Ninu Lindfors teki vaikutuksen tanssijana Grimm Book of Horrors esityksessä Riihimäellä ja jo tämän nimi herätti välittömästi kiinnostuksen esitykseen.

Kuva: Heini Lehväslaiho

Zodiak Stagen mustaksi maalattua hallia reunustivat penkit kun yleisö valui ensi-iltaan. Tilan asetuttua valot sammuivat ja sitä seuraava pimeys oli lähes totaalista ja tavallaan meditatiivista. Janne Masalinin suunnittelema äänimaisema loi tunnelmaa ja pian ympäri huonetta näkyivät rytmissä välkkyviä pieniä valoja, joita tanssijat kantoivat mukanaan.

Kuusi naista ottivat oman tilansa ympäri huonetta. Liike on hidasta ja siinä heijastuu tunteita ja teemoja, jotka ovat mielenkiintoisen monitulkintaisia. Niissä on jotain tavallaan arkista ja tuttua, mutta selkeästi myös jotain etsivää. Omia ääriviivoja piirretään ja hetken päästä jatketaan matkaa eteenpäin.

Välillä pimeys taas laskeutuu ja yleisön takana yksittäiset kämmenet piirtyvät seinää vasten kun valo niiden alta sykkii. Näistä syntyy polku, joka vaeltaa takaisin huoneen keskelle. Kädet haparoivat ja etsivät ja yleisö voi pohtia mikä niiden kohde on.

Kuva: Heini Lehväslaiho

Naiset rakentavat sokeripaloista pieniä torneja, mutta hetken päästä huitaisevat palat eteensä ja jatkavat hieman edempänä uudestaan. Katson esitystä ja tunnen miten suhteellisen yksinkertaiset liikkeet vangitsevat. Kun musiikki kiihtyy ja liike sen mukana, niin katsojaan välittyvä tunne iskee voimakkaasti. Lopulta Esityksen alle tunnin kesto tuntuu menneen hetkessä.

Esitys oli katsojalle tunteellinen, mutta sen päätyttyä näki miten se oli sitä myös esiintyjille. Näistä huokui se kaikki esitykseen laitetun työn ja ajatusten purkautuminen. Uskon, että tämä ensi-ilta oli erityisen tärkeä koko sen työryhmälle myös henkilökohtaisella tasolla ja oli upeaa päästä todistamaan se.

Kuva: Heini Lehväslaiho

Vankilateatteria on järjestetty Suomessa vaihtelevasti jo jonkin aikaa. Vuonna 2017 solmittu sopimus Hannele Martikaisen luotsaaman Taittuu ry:n ja Rikosseuraamuslaitoksen välillä on tehnyt toiminnasta entistä järjestelmällisempää.

Aiemmin vankilateatteri on keskittynyt lähinnä puheteatteriin ja nyt ensi kertaa puhtaasti fyysisyyteen ja ruumiiseen perustava teatteri mahdollistaa vangeilla laajemman skaalan itseilmaisuun. Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen kertoo kuinka vankilassa on pohdittu miten teatteria voisi tehdä ilman suomenkieltä ja miten naisvankityössä törmätään usein sanojen loppumiseen. Tanssi toimii vastauksena näihin ongelmiin.

Teatterin tuoma hyöty vangeilla tai vankilalle on hankalasti mitattavissa ja on myös aiheellista kysyä onko sitä edes syytä mitata. Taiteella on arvonsa itsessään ja vankilateatteri tekee sen toteuttamisesta entistä tasa-arvoisempaa. Yleisölle kokemus voi olla rajoja murtava, koska juuri se ennakkoluuloja keräävä vangin rooli on luonnollisesti korostettu esiintyjää katsellessa.

Kuva: Heini Lehväslaiho

Lisätietoa esityksestä löydät Zodiakin sivuilta täällä. Rikosseuraamuslaitoksen tutkimussarjassa julkaistu tutkimus Vankilateatterin vaikutukset ja vaikuttavuus (Laura Menard, 2018) löytyy täältä. Suosittelen tutustumaan sillä tämä tutkimus valottaa hienosti vankilateatterin taustoja ja antaa kuvan Suomessa aivan uudesta tavasta toimia vankien kanssa. Myös vankien suhtautuminen toimintaan tulee esiin haastattelujen kautta.



Koreografia ja ohjaus: Ninu Lindfors
Esiintyjät: Vanajan vankilan naiset
Ohjauksellinen ja dramaturginen dialogi: Hannele Martikainen
Puvustus: Tommi Haapaniemi
Tilasuunnittelu: Salla Salin
Valosuunnittelu: Pekka Pitkänen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin
Tuotanto: Taittuu ry, Vanajan vankila, Zodiak – Uuden tanssin keskus
Yhteistyökumppani: Rikosseuraamuslaitos
Kuvat: Heini Lehväslaiho
Esitys nähty kutsuvieraana







*mainoslinkki

Ariadne auf Naxos - Kansallisooppera

$
0
0


Ariadne auf Naxos, Lasse Penttinen, Danae Kontora, Roland Liiv, Visa Kohva, Simo Mäkinen, Ville Rusanen. Kuva: Stefan Bremer
Richard Strauss lähti kokeilemaan jotain aivan uutta ja sävelsi musiikin näytelmään Porvari aatelismiehenä. Tämä kokeilu floppasi täysin, mutta ei musiikin osalta. Libretisti Hugo von Hofmannsthal ja Strauss laativat musiikin pohjalta aivan uuden oopperan, joka sai ensiesityksensä vuonna 1916.

Ariadne auf Naxos oli lopulta yksi Straussin suosituimpia oopperoita ja pääsemme nyt näkemään sen modernina versiona. Vaikka asioiden modernisointi välillä herättää kauhistusta, niin nyt se oli toteutettu harvinaisen tyylikkäästi. "Tämän tuotannon nähdäkseen kannattaa ylittää mantereita ja valtameriä", sanoo Opera Today, joten ylitin Porvoon motarin ja lähdin katsomaan mitä Kansallisoopperalla oli tarjottavana. Ensi-illassa kuhisi ihmisiä ja kaikki tiesivät odottaa jotain erilaista.

Simo Mäkinen, Danae Kontora, Ville Rusanen, Roland Liiv, Visa Kohva. Kuva: Stefan Bremer

Ohjaaja Katie Mitchell on kansainvälisesti kuuma nimi, joka on työskennellyt Royal Shakespeare Companyssa, English National Theatressa ja Royal Court Theatressa. Viime vuonna Mitchell valittiin International Opera Awardseissa vuoden parhaaksi ohjaaksi ja nyt pääsemme itse todistamaan miten tämä on tuonut Straussin oopperaan eloisuutta kunnioittaen alkuteosta. Hannu Linnun johtama orkesteri tukee Mitchellin näkemystä vahvasti ja tulos on aidosti korkeatasoinen ooppera.

Chloe Lamford on lavastussuunnittelija, jonka kädenjälki näkyy muun muassa West Endillä ja tämän tapa käyttää Kansallisoopperan lavaa on toimiva. Massiivisen lavan pelkkä alaosa on käytössä ja koko esityksen ajan näemme elokuvallisen laajakuvan yhdestä salongista. Etenkin ensimmäisen näytöksen aikana huone on kuitenkin jatkuvan muutoksen alaisena kun sitä sisustetaan ja muokataan tarinan edetessä.

Kuva: Stefan Bremer

Puvustuksesta vastaa Sarah Blenkinsop ja pelkästään tieto, että tämä suunnitteli hienon The Lobster -elokuvan puvustuksen, herätti mielenkiinnon. Oopperan hahmot tulivat esiin värikkäinä yksilöinä jo pelkästään näiden pukujen kautta ja sitä kekseliäisyyttä oli ilo seurata. Etenkin se lukuisin lampuin hohtava mekko on lavalla komea näky ja iso plussa tiukkojen sukupuoliroolien hylkäämisestä.

Ariadne auf Naxos kertoo oopperaseurueesta, jonka Wienin rikkain mies on kutsunut esiintymään juhliinsa. Syntyy ongelma kun paljastuu, että tämä on kutsunut esiintymään myös erään commedia dell’arte -ryhmän ja oopperan säveltäjä ei haluaisi tahrata nimeään tuon halvan huvittelun rinnalla. Kun vielä paljastuu, että illan isäntä haluaa molempien seurueiden esiintyvän samanaikaisesti yhdessä esityksessä, ovat sekasorron ainekset valmiina.

Seurueiden yhdessä esittämä tarina yhdistelee traagisia aineksia kepeään ilonpitoon ja myyttisyyttä inhimilliseen. Se kertoo suurta tarinaa, mutta modernin fantasian keinoin. Tarina oopperan sisällä esitellään seuraavasti:

"Theseuksen hylkäämä Ariadne on Naxos-saarella seuranaan nymfit Najadi, Dryadi ja Kaiku. Ariadne valittaa kohtaloaan ja kaipaa kuolemaa. Zerbinettan seurue yrittää turhaan piristää häntä laululla ja tanssilla. Pitkässä ja loisteliaassa aariassa Zerbinetta kehottaa unohtamaan menneet ja ottamaan uuden miehen. Ariadne valitsee seurueesta Harlekiinin ja he laulavat rakkausdueton. Nymfit ilmoittavat jonkun tulevan. Hän on Bacchus, jota Ariadne luulee kuoleman sanansaattajaksi. Bacchus rakastuu Ariadneen, joka haluaa seurata häntä, ja ooppera päättyy Ariadnen ja Bacchuksen duettoon."
Simo Mäkinen, Miina-Liisa Värelä, Roland Liiv, Danae Kontora, Visa Kohva, Tiitus Ylipää, Ville Rusanen, Hanna Rantala, Elli Vallinoja, Johanna Lehesvuori. Kuva: Stefan Bremer

Ooppera on täynnä vahvoja persoonia. Komediallisen ryhmän johtajana toimii Zerbinetta, jonka nuorekkaan ja säväyttävän hahmon luo upea Danae Kontora. Vastaparina Zerbinettalle toimii säveltäjä, jonka roolissa nähdään Jenny Carlstedt. Tämän laulaessa huomasin ensimmäistä kertaa miten Straussin musiikki soljui tajuntaan sieltä sekasorron keskeltä jopa salakavalan kauniina.

Wienin rikkain mies ja tämän vaimo toimivat lähinnä katsojan ominaisuudessa, mutta tärkeänä osana juonta. Vaimon roolissa nähdään Merja Mäkelä ja rikkain mies on itse Jorma Uotinen. Moni katsoja varmasti näkee Uotisen hahmona, josta näkyy tämän oma persoona vahvasti läpi. Tämä on kuin temppu, joka kyllä sopii tähän niin leikkisään oopperaan mainiosti.

Jorma Uotinen, Roland Liiv, Visa Kohva, Danae Kontora, Miina-Liisa Värelä, Simo Mäkinen, Johanna Lehesvuori. Kuva: Stefan Bremer

Mika Pohjonen, Ville Rusanen, Hanna Rantala ja koko mahtava kasti pääsivät irrottelemaan tässä oopperassa ja se voima iski yleisöön. Ariadnen roolissa nähtävä Miina-Liisa Värelä teki tärkeän roolin, sillä tämän traaginen esiintyminen toimi vahvana kontrastina kaikelle sille ympäröivälle kepeydelle. Värelä onnistui tehtävässään ja tämän puhdas laulu jäi mieleeni pitkälle sinne Porvoon motarille.

Danae Kontora, Jorma Uotinen, Visa Kohva, Miina-Liisa Värelä. Kuva: Stefan Bremer

Ariadne auf Naxos pääsi hieman yllättämään sen raikkaudella. Kansallisooppera on aina osannut tarjota tasapainoisesti sekä modernia että perinteistä ja nyt saimme samana iltana molempia. Teos etenee huolettoman oloisesti, mutta koreografian täytyy olla saumaton. Elokuvamainen tyyli tarjoaa jo valmiiksi intertekstuaalisia viitteitä kumpuavaan oopperaan lisää syvyyttä ja on ilmiömäistä, että niin moni lanka on pysynyt ohjaajan käsissä. Tämä ooppera korostaa taiteen moninaisuutta. Se teki niin jo sata vuotta sitten ja on kuin kulttuurin kerrokset vain näkyisivät nyt entistä runsaampina tässä esityksessä.

Ilta oli kokonaisuudessaan kuin värikäs räjähdys, jonka tuottamat palaset loivat eheän ja kokonaisuuden. Tunsin katsovani jotain kapinallista perinteisen taiteenlajin maailmassa kun kaikki se asenne huokui esiintyjistä. Tämä on juuri sitä mitä oopperalta odotan ja voin vain jäädä ihmettelemään sitä erilaisten kykyjen määrä mitä tämänkaltainen ilta vaatii.

Lisätietoa esityksestä löydät Kansallisoopperan sivuilta täällä. Tämä esitys on nyt monen oopperan harrastajan suosiossa ja tekee näin Helsingistä otollisen kohteen kulttuurimatkalle.


MUSIIKKI Richard Strauss MUSIIKINJOHTO Hannu Lintu OHJAUS Katie Mitchell UUSINTAOHJAUS JA KOREOGRAFIAN HARJOITTAJA Heather Fairbairn UUSINTAOHJAUS JA KOREOGRAFIAN HARJOITTAJA Lily McLeish LAVASTUS Chloe Lamford PUVUT Sarah Blenkinsop VALAISTUS James Farncombe KOREOGRAFIA Joseph Alford. Aix-en-Provencen festivaalin tuotanto. Yhteistuotannossa mukana Théâtre des Champs-Élysées, Tanskan kuninkaallinen ooppera, Suomen kansallisooppera, Luxemburgin Théâtres de la Ville ja Gran Teatre del LiceuEsitys nähty medialipulla.






*mainoslinkki

Auschwitzin viulu - Maria Àngels Anglada

$
0
0


Auschwitzin viulu on pieni kirja, joka kertoo taiteen vaikutuksesta hirvittävissä olosuhteissa. Vaikka kirjailijalla itsellään ei ole omakohtaista sidettä leirin tapahtumiin, niin on tämä tarina hieno ikkuna niihin ajatuksiin, miten yksilön itsetunto voi säilyä esimerkiksi musiikin avulla.

Auschwitz on ollut useiden vuoden aikana lukemieni kirjojen aiheena ja yksilön sisäinen voima on ollut kaikkia niitä yhdistävä tekijä. Ehkä se on myös se samaistumispinta lukijalle nykypäivänä. Se vertailukohta, joka herättää kysymyksen "miten minä olisin kestänyt?".

Maria Àngels Anglada oli katalonian merkittävimpiä nykykirjailijoita ja vuonna 1994 ilmestynyt Auschwitzin viulu palkittiin vuoden parhaana katalaaninkielisenä romaanina. Lapsena Anglada näki miten nationalistit uhkasivat tämän isää aseella ja todisti Francon hallinnon sortoa muun muassa tämän omaa kieltä kohtaan. Kirjan suomentanut Satu Ekman kirjoittaa esipuheessa:

"Angladan mielestä jokaisen taiteilijan velvollisuus oli puuttua yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja vääryyksiin. Keinona hän käytti vastakkainasettelua: hän ei mässäillyt väkivallalla, vaan kirjoitti harkitulla, tiiviillä, riisutun kauniilla kielellä kipeistä, kauheista asioista toivon pilkahdusta unohtamatta. Angladan arvot välittyvät hänen teoksistaan. Arvoista ylevin on vapaus - yksilön ja yhteisön vapaus, taiteilijan vapaus, ilmaisun vapaus ja sananvapaus."

Maria Àngels Anglada. Kuva: kirjailijan kuva-arkisto

Kirjan tapahtumat alkavat vuonna 1991 kun arvostettu muusikko jää oman esityksensä jälkeen kuuntelemaan konserttia. Tämän huomion vie sooloviulu, joka soi täyteläisen samettisesti. Muusikot kohtasivat ja kävi ilmi ettei iäkäs viulunomistaja luopuisi viulustaan mistään hinnasta. Daniel-sedän viulu oli ainut asia, joka oli tämän suvusta jäljellä. Sen sijaan soittaja jakoi viulun tarinan ja samalla lukija johdatetaan Auschwitziin.

Daniel on ilmoittanut ammatikseen puusepän, koska kuka leirillä tarvitsisi viuluntekijää? Sattuma kuitenkin johdattaa tämän korjaamaan rikkoutunutta soitinta SS-upseerin käskystä ja viuluntekijän taidot tulevat määrittämään jääkö Daniel henkiin. Vaikka rakkaus musiikkiin olisikin tämän vartijoilla olemassa, niin viulunrakentajaan tai sen soittajaan tuo tunne ei ylety. Danielin ja juutalaisen muusikon kohtalot nivoutuvatkin yhteen.

Soittimen korjaus tarjoaa kosketuksen johonkin tuttuun, joka tuntuu antavan Danielille tämän ihmisarvoa takaisin. Tällä on arvo, joka on irrallinen pelkästään siihen, joka tälle leirillä annetaan. Vaikka tätä ei kohdeltaisi ihmisenä, niin ainakin tämä on viulunrakentaja eikä pelkkä numero. Viulusta tulee käsinkosketeltava side johonkin suurempaan.

"Daniel ei voinut olla nuuhkimatta soittimen osia ennen niiden työstämistä. Pitkä uurastus väsytti, mutta hän katseli lopputulosta tyytyväisenä. Vaikka hän oli huonossa kunnossa, hän oli piirtänyt vakain käsin, ja ääriviivat olivat siistit, tarkat ja terävät."

Lisätietoa Auschwitzin viulusta löydät Bazar-kustannuksen sivuilta täällä. Kirja ei anna samanlaista kuvaa leirin sisälle kuin aikalaiskuvaukset, mutta tarjoaa paljon ajateltavaa. Etenkin taiteen rooli yhteisöjen henkenä nousee vahvaksi teemaksi. Taide on jotain mitä ei ruumiista voi piiskata pois.

"Niinä niin, Daniel, ei musiikki petoja kesytä, mutta kaikkialla soi silti laulu."



Maria Àngels Anglada, 2018, Auschwitzin viulu, suom: Satu Ekman, Bazar













*mainoslinkki

Auschwitz kirjojen sivuilla

$
0
0


Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta on kulunut tänään 75 vuotta. Aloitin viime vuonna projektin, jossa tutustuin leiriin kirjallisuuden kautta.

Historian säilyminen on yksi kirjallisuuden tehtävä niin faktan kuin fiktionkin osalta. Kirjat toimivat kollektiivisena muistina myös sellaisina aikoina kun tuntuu, että olemme unohtaneet osan inhimillisyydestämme.

Uusnatsit marssivat taas kaduilla. Vainojen uhrien muistopäivänä poltettiin Tampereella Israelin lippu, uusnatsit osoittivat laittomasti mieltään ja Turussa synagoga tuhrittiin punaisella maalilla. Holokaustin kieltäjät saavat edelleen äänensä kuuluviin ja muistamisen merkitys vain kasvaa.

Kirjallisuutta Auschwitzista on olemassa melko paljon, vaikka mielenkiinto sitä kohtaan on ollut vaihtelevaa. Tänään on uutisoitu mittavasti Eddy de Windin muistelmista leiriltä, jotka vielä ilmestyessään eivät keränneet suurta huomiota, vaikka kyseessä on tiettävästi ainoa leirin sisällä kirjoitettu teos.

Olen Lukupinossa käsitelly seuraavaa viittä teosta ja pääset tutustumaan niihin tarkemmin linkeistä. Nämä kirjat avasivat minulle maailmaa, jonka huomasin olleen melko vieras kaiken sen kulttuurisen kuvaston luomasta käsityksestä huolimatta, jota esimerkiksi elokuvat luovat. Erityisesti suosittelen Primo Levin teosta, joka esittelee leirin toimintaa toteavalla tyylillä ja herättää samalla kysymyksiä ihmisen luonteesta yleisesti.
















Lisäksi seuraavat Adlibriksesta löytyvät teokset ovat vaikuttaneet minuun tai haluaisin tulevaisuudessa tutustua tarkemmin:


















*mainoslinkki

Humiseva harju - Helsingin kaupunginteatteri

$
0
0

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Oona Airola – Kuva © Robert Seger

Humiseva harju Helsingin kaupunginteatterissa on näytelmä, jonka ensi-iltaan asetin poikkeuksellisen paljon odotuksia. Klassikosta sovitettu näytelmä voisi tuntua pölyiseltä ja toisaalta tietynlainen modernisointi taas päälleliimatulta. Kyseessä oli kuitenkin ohjaaja, jonka aiemmissa töissä on aina paneuduttu tutkimaan kulloistakin teemaa aidon näkemyksen kera.

Lauri Maijala on ollut viime vuosina vastuussa useista lempinäytelmistäni kuten esimerkiksi Riistapolku, Veriruusut ja erityisesti Pasi Was Here, joka jää varmasti ikuisesti muistoihini. Juuri tämä sovitus Humisevasta harjusta tuntuu luonnolliselta jatkumolta Maijalan työhön.

Jälleen kerran lähdetään avaamaan jollain tapaa syrjään jääneiden maailmaa. Näytelmässä on vahvana teemana ihmisten keskinäiset riippuvuussuhteet niin hyvässä kuin pahassa. Etenkin se miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat myöhempiin ihmissuhteisiin ja luottamuksen syntymiseen. Maijala kirjoittaa käsiohjelmassa:

"Luottamus ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen tekee hyviä ihmisiä. Tämä vaatii sen toisen ihmisen, joka on valmis tekoihin toisen ihmisen puolesta. Sen, joka sanoo kaikki on hyvin, sinä riität, arpesi ovat kauniita ja kaikki järjestyy kyllä, vaikka sydämessä riehuisikin ainainen myrsky ja päässä humisisi tiheä usva. Onnellinen se, joka sanoo "minä rakastan sinua". Onnellinen se joka kuulee "minä rakastan sinua". Tämän lauseen sanominen ja vastaanottaminen on etuoikeus, jonka ymmärtää vasta kun sitä ei enää ole, tai kun sen ensi kertaa oivaltaa."
Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markus Järvenpää ja Oona Airola – Kuva © Robert Seger

Emily Brontën Humiseva harju
on kirja, joka oli minusta täynnä ilkeyttä ja ikäviä ihmisiä. Vuonna 1847 julkaistu romaani oli paheksuttu villin luonteensa puolesta ja se valitettavasti jäi kirjailijan viimeiseksi, sillä tämä kuoli tuberkuloosiin 30-vuotiaana.

Näytelmä avasi minulle kirjaa paremmin ja huomasin, että en ehkä ollut täysin reilu sen henkilöitä kohtaan. Emilyn sisaren, Charlotten, Kotiopettajattaren romaani oli kirja, joka oli minulle tärkeä jo lapsena. Sen hahmot olivat minusta paljon syvempiä ja näiden motiivit monimutkaisempia kuin Harjussa. Ehkä olin lapsena anteeksiantavaisempi lukija.

Cathy ja Heathcliff ovat monella tapaa ympäristönsä tuotteita ja näiden keskinäinen vetovoima jonkin turvan etsimistä yhteisestä menneisyydestä. Niin kauheita kuin näytelmän henkilöt saattavatkin olla, niin laajempaa kuvaa ei ikinä unohdeta. Vaikka vastuu seuraa aina yksilöä, niin se ei poista myös yhteiskunnan vastuuta luoda tasa-arvoisia edellytyksiä elämään. Näytelmän tarina käsittelee näitä aiheita tarkasti.

"Humiseva harju kertoo villin Cathyn, ja perheeseen lapsena tuodun orpopoika Heathcliffin myrskyisästä suhteesta. Se on lapsuudesta aikuisuuteen kulkeva rakkaustarina ylpeydestä, luokkaeroista ja koston tuhoavasta voimasta. Se on kolmiodraama ja sisarustarina, kertomus ihmisistä, jotka janoavat vapautta maailmassa, jossa vain harvoilla on mahdollisuus vapauteen."

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuva © Robert Seger

Humisevan harjun näyttämölle on sovittanut skotlantilainen alan konkari Jo Clifford. Tälle on tyypillistä keskittyä tarinoihin, joissa paneudutaan juuri naisen asemaan ja rooliin yhteiskunnassa. Clifford kirjoittaa alunperin inhoamastaan Humisevasta harjusta:

"As a trans woman, I totally related to Bronte, the outsider and the rebel, sharing her unique experience of the world with fierce shamelesness.

She taught me I didn't have to ingratiate to try to make sure an audience liked me.

That was play nunber #36 in my catalogue; and now, 24 years later, after writing play #100, as the injustice and inequality of the world worsens and the climate crisis begins to engulf us, I look back on my sister Bronte and my former self with a deeper love an respect."

Näytelmä on moderni, mutta ei modernisoitu teennäisesti. Kaikki sen nykyajassa heijastuvat teemat olivat jo olemassa tekstissä ja Clifford on vain nostanut ne meidän tarkasteltaviksi.

Tekstin olisi voinut tehdä hyvin pienesti, mutta nyt ollaan menty aivan toiseen suuntaan. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö edustaa tekniikaltaan Suomen huippuluokkaa ja se laitettiin jälleen kovaan käyttöön. Katariina Kirjavaisen lavastus yllyttää näyttelijät poikkeuksellisen fyysisiin suorituksiin. Näyttämöä hallitsee skeittirampin tapainen rakennelma, joka jatkuu lavan toiselta puolelta pitkälle katsomoon.

Näyttelijät juoksevat ja kierivät ympäri lavaa tavalla, joka tuo mieleen kasarin hevibändien lavaliikehdinnän. Liike koostuu niin pienistä yksityiskohdista kuin mahtipontisista ponnistuksista ja välillä näytelmä liikkuu jopa musikaalin puolelle, mutta niin tajuttoman tyylikkäästi, että sitä ei ehdi edes ihmetellä. Musiikki on impressionistista ja modernia tavalla, joka sai kylmät väreet nousemaan katsomossa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Oona Airola – Kuva © Robert Seger

Näyttelijät pääsivät toteuttamaan jotain mikä oli jo valmiiksi tunnepitoista ja ehkä se laittoi kaikki ylittämään itsensä. Niinpä tuntuu, että tämä näytelmä vilisee supertähtiä. Cathyn ja Heathcliffin rooleissa nähtävät Oona Airola ja Markus Järvenpää varmasti kasvavat rooleihinsa vielä tiukemminkin näytäntö näytännöltä ja olisi mielenkiintoista nähdä tämä myös joskus myöhemmin. Airolassa ja Järvenpäässä on sekä huimaa paloa että vastavoimana toimivaa pysähtyneisyyttä ja kylmyyttä. Näitä on selvästi kannustettu puskemaan aina vain pidemmälle suorituksissaan ja tämä on kannattanut.

Se superstaroin vaikutelma minulle syntyi Hindleyn roolissa esiintyneestä Markku Haussilasta. Tämä kasvoi lavalla kiukuttelevasta kakarasta johonkin todella synkkään, mutta samalla koomiseen hahmoon, joka todella hypnotisoi lavalla. Onneksi Haussila pääsi rooliin, joka mahdollistaa tämän karisman hyödyntämisen näin pitkälle.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markus Järvenpää ja Markku Haussila – Kuva © Robert Seger

Koko kasti ansaitsisi kehunsa, mutta tämä näytelmä on koettava itse, jotta ymmärtää miksi. Sonja Pajunojan traaginen hahmo ja se upea lauluääni, Vuokko Hovatan nopeasti muuttuva rooli Hindleyn vaimona, Martti Mannisen Ken-nukkemainen Edgar ja erityisesti se Leena Rapolan Nelly, joka sitoi koko näytelmän yhteen. Ihan timanttia.

Kirjassa kuulemmekin Cathyn ja Heathcliffin tarinan juuri palvelija Nellyn suusta ja ehkä siksi hahmojen hyvän ja pahan asettelu korostuu. Kyseessä on kuitenkin silminnäkijän tarina, joka tuntuu paikoin liioitellulta.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markku Haussila, Oona Airola, Sonja Pajunoja, Mikko Helenius, Martti Manninen, Matti Rasila, takana Markus Järvenpää ja Leena Rapola – Kuva © Robert Seger

Humiseva harju on kuitenkin tarina hyvästä ja pahasta. Se on teema, jota tutkitaan, mutta ei oteta itsestäänselvyytenä. Tämä on ajankohtainen aihe ja vaikka maailma on polarisoitunut eri ideologioiden välisiin väittelyihin, niin harmaan sävyt ovat edelleen olemassa isossa mittakaavassa.

Näytelmässä nähdään miten välinpitämättömyys ja oman edun tavoittelu vaikuttavat ihmisiin ympärillämme ja toisaalta miten pienikin ystävällinen teko voi olla merkityksellinen. Moraalisia opetuksia ei tarjota valmiiksi pureskeltuna ja kerronta jätetään täyteen herkullisia tulkintoja. Tämä näytelmä tuntuu syvällä sisuksissa, näyttää hyvältä ja antaa mahdollisuuden hämmästellä näyttelijöistä kumpuavaa voimaa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markus Järvenpää ja Oona Airola – Kuva © Robert Seger

Lisätietoa näytelmästä ja esityskalenterista löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Väitän tässä olevan yksi tämän vuoden tärkeimmistä tapauksista teatterissa ja suosittelen kokemaan sen itse.


Tekijät Tohtori: Rauno Ahonen Cathy: Oona Airola Hindley: Markku Haussila Frances: Vuokko Hovatta Heathcliff: Markus Järvenpää Edgar: Martti Manninen Isabella: Sonja Pajunoja Earnshaw: Matti Olavi Ranin Nelly: Leena Rapola Linton: Matti Rasila Suomennos: Ville Koskivaara Ohjaus: Lauri Maijala Pukusuunnittelu: Sari Suominen Lavastus: Katariina Kirjavainen Valosuunnittelu: William Iles Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää. Esitys nähty medialipulla.













*mainoslinkki

Runeberg-kirjallisuuspalkinto Ralf Andtbackalle

$
0
0

Ralf Andtbacka. Kuva: Outi Paappanen

Runeberg-kirjallisuuspalkinnon voittaja on jälleen valittu ja tänä vuonna se myönnettiin kirjailija Ralf Andtbackalle runoteoksesta Potsdamer Platz. En Dikt. Kilpailussa oli mukana todella monia kovatasoisia kirjoja, joita raati on selkeän ennakkoluulottomasti valinnut finalisteihin.

Finalistit julkaistiin joulukuussa tilaisuudessa, josta kirjoitin täällä. Raati kiitteli miten teoksia yhdisti kokeilevuus, leikittely muodolla ja metatasoilla sekä kirjallisen ilmaisun uudistaminen.


Vaasalaisen Andtbackan Potsdamer Platz on tämän kahdestoista teos ja ensimmäinen ruotsinkielinen runoteos, joka on voittanut Runeberg-palkinnon. Vuodenvaihteessa myös saatiin ilouutisia kun palkintosumma kohosi 20 000 euroon. Raati sanoi voittajateoksesta juhapuheessa seuraavasti:

"Ralf Andtbackan teoksessa Potsdamer Platz muoto ja sisältö ovat harvinaisen konkreettisesti yhtä: on kuin keskusaukiosta lohkeaisi sirpaleita, lohkareita, joskus pelkkiä muistumia puheesta. Eri ainekset toimivat prismoina. Ne näyttävät, mitä ovat ajan, paikan ja ihmisen ainesosat. Potsdamer Platzissa samannimisen paikan tunnelmat ja historialliset vaiheet kasvavat moniulotteiseksi ja poikkeuksellisen ruumiilliseksi lukukokemukseksi. Tilassa välähtelee havaintoja, muistumia ja odotuksia. Myös kieli muuttuu koneiston läpi kulkiessaan. Merkitykset romahtavat kuin pommitetut rakennukset – tai kuin muuri. Uusia sanoja ja merkityksiä syntyy.

Lukijalle ei välttämättä kirkastu, mitä kielelle teoksessa loppujen lopuksi tapahtuu, mutta kerrostumis- ja pyyhkiytymisilmiön taidokkuus käy selväksi. Runo tekee samanaikaista ruumiinavausta ja uudelleenrakentamista. Teos maalaa, piirtää, raaputtaa, huokaa ja jopa määrittelee. Näin syntyy niin puhutteleva ja ajassa muotoaan muuttava kuva Potsdamer Platzista, että lukijan ei tarvitse hievahtaakaan sijoiltaan päästäkseen Berliiniin.

Tekijä jättää lukijalle tilaa muodostaa mielikuvia: runomatka taittuu ihmisten parissa mutta ilman väliin asettuvaa lyyristä minää. Teoksen voi ajatella olevan uudella tavalla keskeislyyrinen: keskellä on paikka ja ihmisen vaikutus siihen. Potsdamer Platzilla Ralf Andtbacka tulee uudistaneeksi paitsi runokieltä ja -muotoa myös käsityksen nojatuolimatkasta. Teoksen hahmottelema muistutus siitä, että sotimisen ja hajottamisen lisäksi ihminen osaa myös rakentaa ja korjata, tuntuu lohdulliselta."


Palkinnon saajan valitsi kahdeksan ehdokkaan joukosta raati, johon kuuluvat kirjailija Marjo
Heiskanen, kirjallisuudentutkija, FT Veli-Matti Pynttäri ja kriitikko, kulttuuritoimittaja
Siskotuulikki Toijonen. Raati perusteli valintaansa seuraavasti:

”Tekijä jättää lukijalle tilaa muodostaa mielikuvia: runomatka taittuu ihmisten parissa mutta ilman väliin asettuvaa lyyristä minää. Potsdamer Platzilla Ralf Andtbacka tulee uudistaneeksi paitsi runokieltä ja -muotoa myös käsityksen nojatuolimatkasta”











*mainoslinkki

Albert Edeflelt ja Romanovit - Sinebrychoffin taidemuseo

$
0
0

Albert Edelfelt (1854–1905), Luonnos, Hyvät ystävät, 1883, tussi, Kansallisgalleria | Ateneumin taidemuseo, Kuva: Kansallisgalleria, Jenni Nurminen

Albert Edelfelt ja Venäjän keisariperhe jakoivat läheiset välit 1800-luvulla ja Venäjän ja Suomen autonomian ajan kulttuurisuhteet olivat muutenkin tiiviit. Tämän yhteyden tuloksia on nyt nähtävillä Sinebcrychoffin taidemuseossa ja mukana on muun muassa kaksi Edelfeltin teosta, joiden olinpaikkaa ei tiedetty vuosikymmeniin ja ovat nyt nähtävillä ensimmäistä kertaa Suomessa.

Sinebrychoffin taidemuseo on profiloitunut teemallisesti mielenkiintoisten näyttelyiden tilana ja myös Edelfeltistä on löytynyt näkökulma, joka antaa aivan uuden tavan katsoa meille niin tuttua taiteilijaa. Näyttelyn kuraattorina toimii teoksia itse paikantanut Sani Kontula-Webb ja se on toteutettu yhteistyössä Suomen Pietarin instituutin kanssa, jonka johtajana Kontula-Webb toimii.

Sani Kontula-Webb esittelee näyttelyä

Suomella ei ollut omaa taideakatemiaa tai isoja keräilijöitä, joten Edelfeltin suuntautuminen itään oli luonnollinen askel tämän uralla. Suhteista Venäjään on kuitenkin suhteellisen vähän tietoa, mikä on Kontula-Webbin mukaan usein leimallista suomalaista Venäjää koskevalle historiankirjoitukselle.

Autonomian jälkeen konfliktit olivat myös kulttuurillisia ja vaikka Edelfelt itse oli patrioottinen hahmo, niin lähinnä tämän Pariisin matkoja on myöhemmin korostettu kansainvälisen uran osalta. Onneksi tältä jäi kuitenkin jälkeen mittava kirjeenvaihto muun muassa perheen kanssa.

Albert Edelfelt (1854–1905) Keisari Aleksanteri III:n lapset, 1882 öljy kankaalle, yksityiskokoelma. Kuva: Yksityiskokoelma

Albert Edefelt ja Romanovit tarjoaa kurkistuksen näihin vaiheisiin Edefeltin elämässä ja antaa mahdollisuuden nähdä töitä, joita täällä ei ole nähty yli sataan vuoteen tai joissain tapauksissa ikinä.

Voisi sanoa, että kaikki alkoi Edefeltin maalauksesta Hyvät ystävät, johon tämä on maalannut sisarensa Bertan. Juuri tuo teos nimittäin kiinnitti suuriruhtinas Vladimirin huomion ja johti siihen, että tämä tilasi taiteilijalta omien lastensa muotokuvat.

Vaikka Hyvät ystävät on ikään kuin vain johdanto näyttelyyn, niin henkilökohtaisesti se teki minuun suurimman vaikutuksen. Levollinen lukuhetki ja sävykäs tunnelma vetoaa ja on helppo nähdä miksi suuriruhtinas oli vaikuttunut.

Albert Edelfelt (1854–1905) Hyvät ystävät I (Berta ja Capi), 1881 öljy puulle, The State Hermitage Museum, 2020. Photo: Pavel Demidov
Suuriruhtinas Vladimirin tilaama maalaus Suuriruhtinaat Kirill ja Boris Vladimirovitš lapsina pidettiin pitkään kadonneena ja nyt se nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa. Siinä 4-vuotias Boris ja 5-vuotias Kirill poseeraavat ylellisessä huoneessa. Kerrotaan, että Boris on katsonut keskeneräistä maalausta, osoittanut sormella kuvaansa ja ilmoittanut englanniksi: "That is his imperial highness mister Boris".

Albert Edelfelt (1854–1905) Suuriruhtinaat Kirill ja Boris Vladimirovitš lapsina. Rybinskin valtiollinen historiallinen arkkitehtuuri- ja taidemuseo

Jos keräilee vaikkapa vanhoja vinyyleitä tai sarjakuvia, niin tietää mikä riesa kanteen liimatuista hintalapuista on. Pidän mahtavana yksityiskohtana, että myös tämän tasoisessa taiteessa on sama ongelma. Kun maalaus löydettiin oli sen kuvapuolelle liimattu katalogitarra, joka sittemmin restauroitiin pois.

Myös suurikokoinen teos Koivujen alla on ollut kateissa viimeiset 80 vuotta. Aleksanteri III ja Maria Fjodorovna itlasivat sen palatsiinsa ja myös tämän teoksen malleina toimivat Edelfeltin nuoremmat sisaret.
Albert Edelfelt (1854–1905) Koivujen alla, 1882 öljy kankaalle. yksityiskokoelma. Kuva: Kansallisgalleria, Hannu Pakarinen

Yhteensä Edelfelt maalasi kolme Romanov-suvun lasten muotokuvaa, jotka esiteltiin vuoden 1882 yleisvenäläisessä taideteollisuusnäyttelyssä Moskovassa. Vuoden 1917 vallankumous sekoitti monia asioita ja muotokuvat katosivat. Nyt, 140 vuotta myöhemmin, nämä muotokuvat ja niitä varten tehdyt luonnokset ovat nähtävillä Sinebrychoffilla.

Albert Edelfelt (1854–1905) Suuriruhtinas Andrei Vladimirovitš lapsena 1881 öljy kankaalle. Kuva: Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot. Yehia Eweis

Lisätietoa näyttelystä, aukioloajoista ja museosta löydät Sinebrychoffin sivuilta täällä. Näyttely on avoinna 6.2. - 10.5.2020. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin suomen- ja venäjänkielinen kirja Albert Edelfelt ja Romanovit, joka antaa uutta tietoa Edelfeltin roolista suomalaisen taiteen ja kulttuurin lähettiläänä Venäjällä.

Kirja antoi innokkeen käydä vielä uudestaan katsomassa näyttely, sillä se avasi vielä lisää teosten laajaa historiallista taustaa. Siinä 15 vuoden ammatillisessa suhteessa hoviin on draamaa, johon haluan palata muutenkin myöhemmin.

Vaikka tämä näyttely pohjaa isoihin tarinoihin ja mielenkiintoiseen historiaan, niin lopulta nuo Edelfeltin tunnusomaisen herkät ja tunteikkaat maalaukset itsessään ovat näyttelyn pohja. Suosittelen kokemaan ne paikanpäällä ja samalla reissulla tietysti vierailemaan yläkerrassa Sinebrychoffien kotona.






*mainoslinkki

Maailma on tehty meitä varten -musikaali

$
0
0

Maailma on tehty meitä varten, kuva: Matti Rajala

Haloo Helsinki! -yhtyeen musiikki on paikoin herkkää ja paikoin mahtipontisen tunteellista. Sellaisena se soi kuin valmiiksi sävellettynä juuri musikaaliin maailmaan. Maailma on tehty meitä varten ensi-illassa bändin jäsenet ja me yleisö pääsimme näkemään miten biisit taipuvat tarinan ympärille.

Maailma on tehty meitä varten -musikaalin käsikirjoittivat Kiti Kokkonen ja Jenni Pääskysaari, jotka korostavat sen kantavana teemana ystävyyttä. Bändin fanit saattoivat lähettää tekijöille omia muistojaan biisien ympäriltä ja laulujen lyriikat ja rytmi muokkasivat tarinan suuntaa.

Maailma on tehty meitä varten, 2020, Kuva: Robert Seger

Haloo Helsinki! -biisit kertovat vaikeuksista ihmisten elämässä, niistä selviytymisestä ja henkilökohtaisista tragedioista voimaa ottamisesta. Ne tuntuvat puhuvan maailmasta, jossa koetaan eheytymisen hetkiä ja päivä kerrallaan lähdetään taas eteenpäin. Kaikki tapahtuu juuri nyt ja maailma on tehty meitä varten. Osa minusta haluaisi ajatella näin ja olla kuin huomista ei tosiaan olisikaan, mutta lopulta ajatus ei tunnu jotenkin yhteisölliseltä maailmassa, jonka huominen on aidosti vaarassa.

Musikaalin tarina koettaa saada monia noita rikkoutumisen ja eheytymisen hetkiä nivottua yhteen ja kokonaisuus ei tunnu enää yhtenäiseltä tarinalta. Tuntuu ennemmin, että kuuntelisimme albumia, jota näyttelijät lavalla tulkitsevat biisi kerrallaan. Punainen lanka löytyy lähinnä teemoista, mutta tarinaa seuraava katsoja huomaa pian olevansa hukassa.

Maailma on tehty meitä varten, 2020, Kuva: Robert Seger

Voisi kuvitella, että fyysiset lavasteet lähes kokonaan korvaavat jättimäiset videot jättäisivät lavan tyhjän oloiseksi, mutta ratkaisu on yllättävän toimiva. Saumattomasti esityksen kanssa kulkeva video mahdollistaa monia leikkisiä ja näyttäviä ratkaisuja.

Nuorekas ja energinen ryhmä tuo lavalle vauhtia ja taidokasta laulua. Tämä korostaa vaikutelmaa, että nyt tosiaan ollaan katsomassa laulu- ja tanssiesitystä ja sellaisena esitys juuri toimiikin. Samuel Harjanne on luotsannut jälleen yhden teknisesti taidokkaan esityksen ja jään jälleen kerran innolla odottamaan mitä kaikkea tämä vielä tekee suomalaisen musikaalin hyväksi.

Maailma on tehty meitä varten, 2020, Kuva: Robert Seger

Esiintyjistä mieleen jäivät erityisesti aina niin aidon oloinen Miiko Toiviainen ja todella huolettoman staran elkein illan vetänyt Tatu Sinisalo. Jani Karvinen toimi eräänlaisena koomisena sivuhahmona, jonka hetket lavalla olivat aidosti hauskoja ja veivät esitystä paikoin sketsikomedian maastoon. Hauska oli myös erilaisia kriisejä lavalla läpikäyvä Kaisa Leppänen, jonka villin fyysinen ilmaisu oli ensiluokkaista.

Maailma on tehty meitä varten, 2020, Kuva: Robert Seger

En ollut kovin perehtynyt musikaalin biiseihin ennalta, mutta huomasin, että niihin pääsee helposti sisälle. Ysärityyliin kasattu käsiohjelma piti klassisen "minipokkarin" ja ristikon lisäksi sisällään CD:n, jonka parissa pääsi vielä fiilistelemään biisejä kotimatkalla. Niiden yksinkertainen voima on vaikuttava. Erityisesti kotimatkalla tuli kuunneltua Kärpästen herra -biisiä, joka tarjosi myös erään parhaista hetkistä lavalla. Bändin jäsenet olivat selkeästi vaikuttuneita ensi-illan jälkeen. Haloo Helsinki! -yhtye kommentoi:

"Toivomme, että katsojat saavat musikaalista ikimuistoisen kokemuksen - positiivisuutta, iloa, naurua, toki myös draamaa ja koskettavia hetkiä, ja luonnollisesti hyvää musaa. Ja uskomme myös, että nuorempi porukka löytää tämän esityksen myötä musikaalien maailman."

Toivon myös, että porttiteoria toimii tämän musikaalin kanssa ja aivan uusia yleisöjä löytää tiensä teatteriin. Peacockin karnevaalihenkinen tila keskellä Linnanmäkeä on hauska paikka viettää iltaa ja erityisesti bändin fanit saavat tästä varmasti hienon kokemuksen.

Maailma on tehty meitä varten, 2020, Kuva: Robert Seger

Lisätietoa esityksestä löydät Suomen komediateatterin sivuilta täällä. Esitys tarjoaa viihdyttävän illan ja shown, joka käsittelee vakaviakin teemoja, mutta pitää kuitenkin yllä värikkään ja kepeän tunnelman.


Käsikirjoitus Kiti Kokkonen & Jenni Pääskysaari  Ohjaus ja dramaturgia Samuel Harjanne  Vastaava kapellimestari, musiikin sovitus Eeva Kontu  Kapellimestari, musiikin sovitus Tony Sikström  Laulusovitukset Eeva Kontu ja Jukka Nylund  Koreografia Sebastian Wennström  Lavastussuunnittelu Jones Maxwell ja Toni Haaranen. Videosuunnittelu Toni Haaranen  Pukusuunnittelu Maria-Helena Lehto  Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino  Valosuunnittelu Harri Kauppinen  Äänisuunnittelu Tapio Pennanen  Näyttelijät Marika Huomolin, Heljä Heikkinen, Miiko Toiviainen, Kaisa Leppänen, Jani Karvinen, Tatu Sinisalo, Kaisla Ollila, Kia Laitakari, Julius Martikainen, Taneli Läykki, Meeri Toivonen  Tanssijat Nea Paatero, Silja Saarikangas, Vilma Galambosi, Saku Peippo, Arttu Valle ja Elias Valle  Muusikot Varre Vartianen (kitara), Joonas Kaikko (rummut), Jesse Mäläskä (basso). Esitys nähty kutsuvieraana







*mainoslinkki

Poika - KOM-teatteri

$
0
0

KOM, Poika, Paavo Kinnunen ja Niko Saarela, Kuva: Marko Mäkinen

Poika KOM-teatterissa sai odotetun ensi-iltansa ja vastaanotto on ollut positiivista. Näytelmä on järkyttänyt, ihastuttanut ja saanut ajattelemaan. Siinä on jotain mikä vetoaa sekä pelkoihimme että läheisyyden tarpeeseemme. Se kuvaa perhettä ja voimia, jotka siihen kohdistuvat. Usein sellaisia ylivoimaisiakin.

Florian Zeller on teatterin ja kirjallisuudenkin alalla nimi, joka herättää puhetta ja tätä on jopa kutsuttu aikamme kiinnostavimmaksi näytelmäkirjailijaksi. Kävin katsomassa Zellerin kirjoittaman näytelmän Täydellinen lauantai Helsingin kaupunginteatterissa. Poikaa katsoessa tuli välillä mieleen, että jotenkin kaupunginteatterin ja KOMin maailmat kohtasivat tässä näytelmässä.

Poika on kantaaottava näytelmä, mutta ei oikeastaan tarjoa uusia näkökulmia vaan ennemminkin pyrkii heiluttamaan sitä normaalin perhe-elämän maailmaa. Riikka Oksasen ohjaus on selkeä ja lavastus heijastelee sitä. Yleisölle annetaan vahvoja samaistumisen paikkoja ja sitten välillä tiputetaan äkisti jonnekin pimeään. Järkytys on se mitä meiltä kalastetaan ja siinä myös onnistutaan.

Näytelmässä poika haluaa muuttaa isänsä luo kun kaikki ahdistaa äidin katon alla. Isä ja tämän uusi vaimo ottavat pojan luoksensa, mutta ahdistus seuraa perässä. Poika ei jaksa ja huutaa tuskaansa silloin kun ei ole vain väsyneen oloinen. Tätä ei kiinnosta koulu ja isä huutaa ymmärtämättömyydestään. Miksi poikaa ei kiinnosta mikään? Eikö tämä voisi edes kertoa, että mikä helvetti vaivaa? Auttaahan tässä vain haluttaisiin.

Niko Saarela ja Ria Kataja Valokuva: Marko Mäkinen

Joskus pelkkä rakkaus ei kuitenkaan riitä. Ei perhe, eikä ymmärrys. Joskus ulkopuolinen apu on sitä mitä tarvitaan, mutta se ei ole yksinkertaista. Niin autettava kuin auttajakin tuntuvat usein olevan kaukana toisistaan

Poikaa näyttelevä Paavo Kinnunen kiinnitti huomioni jo näytelmässä Riistapolku, jossa tämän hahmo oli monella tapaa samankaltainen kuin Pojassa. Kinnusen laahaava ääni toimii lähes koomisena keinona ja toisaalta tästä purkautuva tuska tuntui todelliselta. Mahtavinta oli kuitenkin ne pienet herkkyyden hetket, jolloin Kinnunen antoi pojan tuntea jotain onnen kaltaista. Siinä oli jotain yksinkertaisesti kaunista.

Äidin roolissa näytellyt Vilma Melasniemi on henkilökohtaisia suosikkejani ja tämän työskentelyä oli jälleen upeaa seurata. Tämän roolista olisi välittynyt paljon vaikka yhtäkään vuorosanaa ei olisi edes lausuttu. Uutta vaimoa esittävä Ria Kataja ottaa näennäisen arkisen roolin haltuunsa tavalla, joka teki KOMin lavasta vielä enemmän kodin kaltaisen tilan.

Vilma Melasniemi Valokuva: Marko Mäkinen

Mielenkiintoisimpia asioita näytelmässä oli juuri isän ja pojan välinen konflikti, jossa oli kaksi vastakkaista puolta, joista kumpikaan ei tiennyt mitä se toinen halusi tai edes mitä itse halusi. Niko Saarela isän roolissa oli leppoisa ja niin mukavan oloinen. Tämä kykeni täyttämään lavan hyväntuulisella karismalla ja olikin hienoa nähdä, että Saarela ei pelännyt aiheuttaa myös ristiriitaisia tunteita yleisössä.

Näytelmä puhuu jotain ajastamme ja vaikka jäikin epäselväksi, että mitä se jotain on, niin minä ainakin lähdin salista ajatuksen kanssa. Ajattelin sitä sanattomuuden kokemusta mitä suuri ahdistus aiheuttaa ja siitä aiheutuvaa vaikeutta kommunikoida. Ajattelin sitä voimattomuuden tunnetta mitä läheiset tuntevat tuskan edessä ja sitä vaikeutta mitä on pyytää apua.

Ajattelin myös, että teatteri on mahtava paikka näyttää palasia jostain aidosta, joka vaatii huomiotamme. Se herättelee, antaa äänen ja kehottaa empatiaan. Toivon myös, että se kehottaa myös tekoihin, sillä Pojan tarina ei ole harvinainen.

Lisätietoa esityksestä, lipuista ja sen sellaisesta löydät KOM-teatterin sivuilta täällä.


NÄYTTÄMÖLLÄ: Lauri Karo, Ria Kataja, Paavo Kinnunen, Miika Laakso, Vilma Melasniemi ja Niko Saarela
 TEKSTI: Florian ZellerKÄÄNNÖS: Reita LounatvuoriOHJAUS: Riikka OksanenLAVASTUS- JA VALOSUUNNITTELU: Tomi SuovankoskiPUKUSUUNNITTELU: Tiina Kaukanen​MASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila MäkynenÄÄNISUUNNITTELU: Jani RapoEsitys nähty kutsulipulla


(Prix Interallié voittaja 2004)










*mainoslinkki

Sontiainen - balladi koti-ikävästä - Teatteri Avoimet Ovet

$
0
0

Johanna Koivu, Juha Pulli, Pekka Lehti, Aarni Kivinen, Anna-Riikka Rajanen © Topi Raulo

Sontiainen on näytelmä amerikansuomalaisista siirtolaisista aivan 1800-luvun lopusta asti. Erityisesti seurataan Tom Sukasen (1878 - 1943) ja tämän perheen tarinaa, joka on melkein liian käsikirjoitetun oloinen ollakseen totta.

Tom Sukanen oli kuitenkin oikea henkilö, jonka nimeä kantava museo Sukanen Ship Pioneer Village and Museum sijaitsee edelleen Kanadan Saskatchewanissa. Sinne tämän tarina päättyi kera itse rakennetun höyrylaivan.

Teatteri Avoimet Ovet tarjoaa mukavan intiimin tilan näytelmälle, joka tuntuu siltä kuin siirtolaiset pitäisivät toisilleen esitystä reissun päällä. Veikkaan tämän olleen tarkoituskin sillä lavastuksessa käytetään välillä mahtavan vanhahtavia ratkaisuja tunnelman luomiseksi ja kaikki on toteutettu vielä kierrätysmateriaalein.

Juha Pulli, Anna-Riikka Rajanen, Johanna Koivu. kuva: Mitro Härkönen

Yllätyksiä lavastuksessa tai juonesta en halua lähteä paljastamaan, mutta matka Suomesta Minnesotaan ja siitä vielä Kanadaan pitää sisällään paljon. Esityksen tunnelma on kevyt vaikka välillä mieli harhailee siihen todellisuuteen, jota Sukasen perhe eli uuteen maahan tultuaan.

Perillä huomataan pian, että monet vanhan maan ongelmat seuraavat perässä ja vastaanotto ei olekaan niin lämmin kuin oli odotettu. Osa lähtee rakentamaan sosialistista utopiaa ja osa nopeita rikkauksia. Sukanen jättää perheensä Amerikkaan ja suuntaa Kanadaan valmistelemaan parempaa elämää.

Vuosien päästä perhettä takaisin hakiessaan Sukanen joutuu kuitenkin kohtaamaan erilaisia tragedioita ja saapuu takaisin Kanadaan yksin. Alkaa matkan valmistelu Suomeen ja sinne Sukanen suunnittelee matkaavansa omalla höyrylaivalla, jonka tämä rakentaa keskellä preeriaa ja vetää vesireittien äärelle. Kyseessä on upea tahdon ja jääräpäisyyden voitelema ponnistus, joka kertoo ihmisen tarpeesta löytää suunta vaikka väkisin.

Aarni Kivinen. Kuva: Mitro Härkönen

Näytelmän
ohjannut ja käsikirjoittanut Hanna Kirjavainen kertoo näytelmän nimen syntyneen tavasta kohdella siirtolaisia. Suomesta tullutta Sukasta haukuttiin sontiaiseksi ja Kirjavainen pohtii miten lantakuoriaisella on oikeasti todella merkittävä rooli ekosysteemissä ja miten sanoja heitellään tarkoituksena toiseuttaa itselleen vieras ihminen tai kulttuuri. Ei-amerikkalainen Sukanen haluttiin sanoin leimata ulkopuoliseksi ja yhtymäkohtia nykyajan Suomeen on helppo vetää.

Tom Sukasen roolissa nähdään Aarni Kivinen, joka on todella uskottava ilmestys karkeana siirtolaisena. Tietynlainen mielen järkkyminen tulee esille Kivisen esiintymisestä yllättävän herkästi tämän suurten maneerien välissä.

Koko kasti näyttelee useita rooleja ja erityisesti Anna-Riikka Rajasen energia purkautuu katsomoon aikamoisella voimalla. Nopea tahti voisi koitua tämänlaisen näytelmän turmioksi, mutta näyttelijät vetävät höyrylaivan voimalla kohtaukset ja katsomo on silminnähden ihastunut.

Anna-Riikka Rajanen, Aarni Kivinen. Kuva: Mitro Härkönen

Mutta se musiikki! Kyseessä on musiikkinäytelmä ja vähänkö tästä ryhmästä irtoaa ääntä ja vimmaa. Olen henkilökohtaisesti ollut todella kiinnostunut juuri amerikansuomalaisten lauluperinteestä. Muun muassa Paleface ja Laulava Unioni -levystä kirjoitin täällä.

Esityksessä kuullaan "Lännen-Jukan" eli J. Karjalaisen levyttämiä kappaleita ja ne istuivat Sukasen tarinaan niin hyvin, että vasta esityksen jälkeen pysähdyin ihmettelemään, eikö niitä tosiaan oltu sävelletty juuri tätä esitystä varten.

Musisointiin osallistui koko muusikkotaustainen näyttelijäryhmä ja esimerkiksi Johanna Koivu viulussa oli jotain niin kauas historiaan vievää, että vähän kouraisi paatunuttakin ukkoa. Nämä biisit heräävät henkiin näytelmän kehyksessä ja Sontiainen kannattaa nähdä jo pelkästään musiikin vuoksi. Jäin toivomaan Lännen-Jukka -Sontiainen Edition -levyä tämän esityksen jälkeen.

Johanna Koivu, Anna-Riikka Rajanen, Pekka Lehti, Aarni Kivinen, Juha Pulli. kuva: Mitro Härkönen

Lisätietoa esityksestä löytyy Avoimet Ovet -teatterin sivuilta täällä. Kurkistus jotenkin varjoon jääneeseen historiaan suomalaisen kulttuurin vaiheissa ja on ollut hieno huomata sen tulleen nyt esiin monin tavoin. Meitä lähti Amerikkaan lähes 300 000 ja se on jättänyt myös amerikkalaiseen kulttuurin jäljen, joka näkyy edelleen. Mutta se musiikki! Käykää katsomassa ja kuuntelemassa.

Tämä kirja aiheesta kiinnostaa myös kovasti ja odotan, että pääsen lukemaan:




teksti ja ohjaus Hanna Kirjavainen
skenografia Ia Ensterä
valosuunnittelu Jere Kolehmainen
musiikin sovitus ja johto Pekka Lehti
näyttelijät / muusikot Aarni Kivinen, Johanna Koivu, Pekka Lehti, Juha Pulli ja Anna-Riikka Rajanen
esitys nähty kutsulipulla







*mainoslinkki

Menopaussi-musikaali - Riihimäen teatteri ja Aleksanterin teatteri

$
0
0

Arja Koriseva, Kirsi Ylijoki, Hanna Kaila ja Nina Tapio. Kuva: Riihimäen teatteri

Menopaussi-musikaalin ensi-illassa Riihimäellä tunsin olevani ihan hitusen eksynyt. Olen usein todella kaikkiruokainen kulttuurini suhteen, mutta nyt pääsin silti kerrankin sukeltamaan pois omalta mukavuusalueelta.

Menopaussi-musikaali on juuri sille kohderyhmälle suunnattu kuin kuvitteletkin. Se nojaa yleisölle tuttuihin anekdootteihin arjesta sekä lauluihin, joiden nostalgia-arvo päihittää minkä vain iskelmäradion mennen tullen. Laulut ovat klassikoita aina 50 -luvulta jonnekin 80 -luvulle ja diskohittien ja voimaballadien sanoituksia on parodisoitu sopimaan näytelmän keski-ikäisyyttä huokuviin teemoihin.

Tämä on esitys, jonka koko arvostelun voisi kuitata sanoin "ok boomer". Sen koostumus on leikkaamatonta nostalgiaa ja yleisön kosiskelua, jossa taiteellinen arvo on toissijaista näyttävän shown rinnalla. Suomalaisille esitykseen on tiputeltu tuttuja nimiä Seiskan sivuilta ja äitisi varmasti tunnistaa ne kaikki. Kritiikitön suhtautuminen yksilökeskeiseen kulttuuriin tuntuu vanhahtavalta ja pohdin miten jokin superkriittinen hipsteriyleisö, jonkin kokeellisen kellariteatterin katsomosta revittynä, olisi reagoinut esitykseen.

Hanna Kaila, Kirsi Ylijoki, Arja Koriseva ja Nina Tapio. Kuva: Riihimäen teatteri

Mutta! Hitot siitä hipsteriyleisöstä sillä tässä onkin kyse juuri showsta. Lavalle on tuotu pitkän linjan esiintyjiä, jotka laulavat suoraan yleisölle. Arja Koriseva ja Mari Rantasila vuorottelevat samassa roolissa ja muut korkokengät täyttävät Kirsi Ylijoki, Nina Tapio sekä Hanna Kaila. Ensi-illassa näin vaihtuvassa roolissa Korisevan, joka on itsellenikin tuttu hahmo periaatteessa läpi koko television katselu -elämäni.

Nämä naiset tosiaan osaavat laulaa ja yhtään heikkoa ääntä ei ole heitetty mukaan. Hyvä niin, sillä tässä joukossa olisikin helposti jäänyt varjoon. Erityisesti Nina Tapion ääni ja se leikkisä ilmaisu iskivät minuun. Lavastus ei käytännössä juuri muutu esityksen aikana ja se lisää tunnetta, että nyt ollaan seuraamassa konserttia. Tahti kyllä muuttuu ja asut melko vauhdikkaasti ja kyllästymään ei yleisössä ehdi.

Arja Koriseva, Kirsi Ylijoki, Hanna Kaila ja Nina Tapio. Kuva: Riihimäen teatteri

Jokaiselle naiselle on luotu oma, persoonallinen hahmo, joka ehkä noudattaa stereotyyppisiä malleja, mutta näiden on selvästi tarkoituskin olla karikatyyreja. Tapahtumapaikkana on tavaratalo, jonka kerroksia matkataan läpi kuin helvetin esikartanoita ja valitetaan iän mukanaan tuomia vaivoja.

Esityksen pohjavire on silti äärimmäisen positiivinen. Jokainen vaiva tuodaan esiin, jotta sille voidaan nauraa, ottaa se omaksi ja viedä siltä negatiivinen voima pois. Tämä on ehkä musikaalin suurin ansio. Eikä mikään pieni sellainen.

Tämä on musikaali, joka antaa esiintyjille luvan pitää hauskaa ja aidosti viihdyttää yleisöä. Teemana toimivat muutokset elämässä ja etenkin ystävyys.

Hanna Kaila, Kirsi Ylijoki, Arja Koriseva ja Nina Tapio. Kuva: Riihimäen teatteri

Menopaussin on kirjoittanut Jeanie Linders lähes parikymmentä vuotta sitten ja se on siitä lähtien pyörinyt ympäri maailmaa. Las Vegasissa musikaalin on voinut nähdä yhtäjaksoisesti jo 18 vuoden ajan ja voinkin kuvitella miten juuri Vegasissa haluaisinkin nähdä tämänkaltaisen shown vaikkapa drinkkien ääressä.

Linders on sanonut tietäneensä kirjoittavan hittiä jo heti alkutekijöistä. Yksinkertainen vetävyys ja aikuisten naisten ystävyyteen perustuva tarina oli jotain mitä oli ehkä nähty, mutta ei välttämättä tällä tavalla juhlittu.

Vaikka Linders ei ole juuri muuta musikaalin jälkeen kirjoittanut, niin löysin paljon tietoa siitä miten musikaalin rahoilla tämä on pitänyt yllä taideyhteisöä ja auttanut vähävaraisia naisia niin rahoittamalla opiskelua Afrikassa kuin rakentamalla taloja hurrikaani Katriinan uhreille. Tämänkaltainen solidaarisuus toi näkemääni vielä yhden kerroksen lisää.

Kirsi Ylijoki, Nina Tapio, Mari Rantasila ja Hanna Kaila. Kuva: Riihimäen teatteri

Lisätietoa esityksestä löydät Riihimäen teatterin sivuilta täällä tai Aleksanterin teatterin sivuilta täällä. Suosittelen esityksen kanssa nautittavaksi samanhenkinstä seuraa, kuohuviiniä ja jatkot lähimmässä tanssiravintolassa, joka kutsuu itseään tanssiravintolaksi.

On mielenkiintoista miten erilaisia esityksiä Riihimäen teatterin ohjelmistoon on ihan viimeisen viiden vuoden aikana mahtunut. Puhdasta hauskanpitoa, hyvinkin kokeellista ja uutta teatteria sekä henkilökohtaisesti vielä pari aivan poikkeuksellisen hyvää teatterikokemusta (Kultalampi ja Täti ja minä). Jännittävää nähdä mitä vielä on tulossa.


Aiheeseen liittyviä kirjoja Adlibriksessa:







Teksti: Jeanie Linders 
Ohjaus: Olka Horila 
Koreografia: Osku Heiskanen 
Kapellimestari: Antti Paavilainen
Esiintyjät: Arja Koriseva, Kirsi Ylijoki, Hanna Kaila ja Nina Tapio
Esitys nähty kutsuvieraana







*mainoslinkki

Rikinkeltainen taivas - Kansallisteatteri

$
0
0

Rikinkeltainen taivas. Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Annika Poijärvi

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on pitkiä ihmissuhteita taitavasti käsittelevä romaani, jonka sisälle mahtuu paljon tarinoita niin vanhojen sukujen kuin Helsinginkin historiasta. Ohjaaja Juhana von Bagh ja dramatisoija Michael Baran saivat eteensä haasteellisen tehtävän tiivistää nuo tarinat Kansallisteatterin näyttämölle.

Rikinkeltainen taivas sai ensi-iltansa joulukuussa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja muistan, että ensireaktioni oli ihmetellä miksei tämä pyöri mieluummin suuren näyttämön puolella, kun tarinakin on niin suuri.

Hitusen mietittyäni oli pakko todeta, että tämä on jollain aivan toisella tapaa suuri tarina kuin mikään laajaa tilaa vaativa spektaakkeli. Lopulta niin paljon tapahtuu ihan vain hahmojen mielessä, mutta Westö on tekstissään saanut tämän tuntumaan niin syvältä ja dramaattiselta, että se saa lukijan mielessä aivan toisenlaiset mittasuhteet.

Olin aiemmin nähnyt Westön kirjaan perustuvan näytelmän Kansallisteatterissa muutama vuosi sitten ja kirjoitinkin Kangastus 38 -näytelmästä täällä. Myös sen dramatisoinnista vastasi Michael Baran ja tämän persoonallinen tyyli tuoda kirjan tapahtumat lavalle oli jollain tasolla jo tuttu. Westö liikkuu luovasti ajan ja muistojen kartalla ja Baran on onnistunut tyylikkäin tehokeinon siirtämän tuon abstraktin liikkeen silmiemme eteen.

Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Annika Poijärvi ja Pyry Nikkilä

Rikinkeltaisen taivaan tarina kertoo kirjailijasta, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan aina kultaiselta 60-luvulta lähtien. Menneisyyden muistot ja nykyisyys kutoutuvat yhteen mielenkiintoisesti ja tarina pakottaa pohtimaan ihmisten muistojen todenperäisyyttä ja nykyisyyden rakentumista noiden hatarien rakennelmien varaan. Pienet yksityiskohdat omassa historiassa voivat ottaa suuria merkityksiä omaa persoonaa luodessa, mutta juuri niissä pienissä yksityiskohdissa saattaa myös tapahtua ajatusvirheitä.

Kirjailijan elämän käännekohdaksi muodostuu eräs lapsuuden kesäpäivä kun tämä kohtaa sisarukset Alex ja Stella Rebellin. Syntyy ystävyys, joka jatkuu läpi elämän. Stellan kohdalla jotain enemmänkin. Rebellit ovat vanhasta ja varakkaasta suvusta, joiden kartanosta tulee kirjailijalle rakas paikka. Kaikki on ulkoisesti täydellisen oloista, mutta Rebellien perhe vaikuttaa olevan täynnä synkkiä salaisuuksia. Alex jatkaa suvun maineen velvoittamalla polulla ja Stella taas tuntuu kapinoivan sitä vastaan.

Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Pirjo Lonka

Erilaiset ystävyyssuhteet syvenevät, loittonevat ja monimutkaistuvat. Alexin ja kirjailijan kanssa varttuva miesten porukka tarjoaa eräitä mielenkiintoisempia hetkiä kirjassa ja vaikka Stellan ja kirjailijan suhde on tuotu vahvemmin esiin näytelmässä, niin nuo ystävyyden luomat solmut tuodaan myös hienosti esiin lavalla.

Kirjailijan hahmo nähdään lavalla kommentoimassa elämäänsä ja muistojaan ajan ulkopuolisena hahmona, joka sekä on läsnä, että ei ole. Tämä on kirjoittanut elämästään kirjan, johon Kansallisteatterin näytelmäkin perustuu, mutta tästä kuvitteellisesta kirjasta on myös tehty näytelmä, jota esitetään Kansallisteatterin näytelmässä. Aivan mahtava kudelma, joka on ihmeellisesti saatu toimimaan ilman, että se tuntuu läheskään niin sekavalta kuin sain sen juuri kuulostamaan.

Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Timo Tuominen

Näytelmä käyttää muistojen polttoaineena musiikkia, kuten tekee myös Westön kirja (kirjat ovat täysin mahdollista täyttää musiikilla). Nostalgiset biisit ovat iso osa kohtauksia ja Tarja Simonen osuva pukusuunnittelu ja Kati Lukan kekseliäs lavastus antavat kirjan kohtauksille niiden arvoisen ympäristön. Muutama lähes symbolinen yksityiskohta luo erilaisia vaikutelmia luokasta ja tunnelmasta aivan kuin todellisuudessakin.

Minun on mahdotonta edes yrittää kirjoittaa tästä näytelmästä irrallisena kirjasta. Näytelmä tarjosi minulle ikkunan siihen tarinaan, johon olin jo ehtinyt muodostaa tunnesiteen enkä osaa kuvitellla millainen esitys olisi ollut minulle ilman lukukokemusta. Tuntuu, että aivan samankaltaista eläytymistä olisi kuitenkin lähes mahdoton saavuttaa ilman hahmojen syvempää tuntemista.

Rikinkeltaisen taivaan näyttelijät saavat toimia tarkasti yhteen koko esityksen ajan. Aika, persoona ja paikka ovat limittyviä ja alati muuttuvia käsitteitä kerronnassa ja veikkaan, että tämän näytelmän harjoituksia olisi ollut mielenkiintoista käydä seuraamassa. Nähdä miten jokaiseen pieneen ratkaisuun ollaan päädytty.

Kuva Katri Naukkarinen. Kuvassa Pirjo Lonka, Johannes Purovaara, Timo Tuominen, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi ja Juha Varis

Kirjailijaa esittävä Timo Tuominen luo sympaattisen hahmon, jonka innostusta ja kaipuuta seuraamalla johtuu pian pohtimaan meneekö tämä tunteissaan jo pakkomielteiden puolelle. Kirjailijan nuorta versiota, tai muistoa, esittävä Pyry Nikkilä tekee jälleen vaikutuksen ja etenkin Stellaa esittävä Annika Poijärvi tuntuu laittavan paljon itsestään peliin roolissaan.

Lisätietoa esityksestä löydät Kansallisteatterin sivuilta täällä. Usein kirjat johdattavat elokuvien tai teatterin pariin, mutta nyt teatteri on johdattanut minut Westön kirjojen pariin.

Tämän kuvaukset Helsingistä ovat mestarimaisia ja en malta odottaa, että pääsen lukemaan Juha Itkosen ja Westön välistä kirjeenvaihtoa teoksessa 7 + 7. Erityisesti kirjan lukeneille siis suosittelen tätä näytelmää. Se kuvittaa todella persoonallisella tavalla kirjan maailmaa. Aivan kuin olisikin juuri lukijan pään sisällä.



















Rooleissa: Pirjo Lonka, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Johannes Purovaara, Timo Tuominen ja Juha Varis
Ohjaus: Juhana von Bagh
Dramatisointi: Michael Baran
Suomennos: Laura Beck
Koreografia: Jyrki Karttunen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti: Alise Polačenko
Esitys nähty medialipulla







*mainoslinkki

Naistenpäivän kirjatarjous

$
0
0



Adlibriksessa on tänään kirjatarjous naistenpäivän kunniaksi. Mainostan tätä kapitalistista järjestelmää suht mielelläni, koska kirjat ja koska jostain syystä miehet edelleen lukevat lähennä toisten miesten kirjoittamia kirjoja.

Kirjalista naisten kirjoittamista kirjoista miehille, jonka laadimme Maria Petterssonin kanssa löytyy täältä ja on edelleen ajankohtainen. Jos sieltä ei löydy sopivaa luettavaa, niin uskallan väittää, että tuolta Adlibriksen sivuilta löytyy kuitenkin paljon mielenkiintoista.


Koodilla WOMANPOWER saa tänään kaikista kirjoista 10 % alennusta. Lisäksi kun tilaat Lukupinon kautta, niin muutama lantti tipahtaa aina äitini tilille bensarahaa kun lainailen tämän autoa teattereihin sun muuhun kulttuuririentoon.






Muista koodi: WOMANPOWER








*mainoslinkki

Saara Turusen Sivuhenkilö-romaanista elokuva

$
0
0


Saara Turunen kirjoitti Sivuhenkilö-romaanin eräänlaisena reaktiona tämän esikoisromaanin jälkeiseen elämään. Siinä käydään läpi kokemuksia ja odotuksia vuoden ajan kirjailijan elämässä. Miten sitä tavallaan aina jää sivuhenkilöksi. On jännittävää nähdä miten näin hienovarainen tarina taipuu elokuvaksi.


Saara Turunen on yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista kirjailijoista ja tämän näytelmät ovat todella antaneet katsojilleen ajateltavaa ja hupia. Turusen tavassa käsitellä laajoja aiheita henkilökohtaisesti tämän vaivihkaisessa huumorissa on jotain universaalisti vetoavaa.

Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö kirjoitin Lukupinoon täällä. Näytelmästä Tavallisuuden aave kirjoitin täällä ja näytelmästä Medusan huone täällä.

Sivuhenkilö on monella tapaa vähäeleisin Turusen tuotannosta. Se kertoo kirjailijan arjesta. Rahahuolista, perheestä ja epävarmuuksista. Se kertoo mitä tunnustus ja sen tavoittelu tekee ihmiselle, joka tekee luovaa työtä. Turuselle tyypilliseen tapaan se tuo esiin sukupuolittuneita rakenteita ja niissä edelleen kyteviä eriarvoisuuden pesäkkeitä.

Se kertoo myös juuri erään Hesarin toimittajan arvostelusta ja sen tuomasta keskustelusta. Miten kirjailija joutuu puolustelemaan teoksensa yhteiskunnallista arvoa ja miten tämä ei haluaisi kirjaa kutsuttavan "nuoren tytön kasvutarinaksi", kun tarkoitus oli puhua jostain syvemmästä perheiden ja tapakulttuurien pinnan alla. Kirjailija puhuu toimittajalle, vaikka ei tiedä kiinnostaako tätä edes:

"Puhun tavallisuudesta ja normaaliudesta, siitä, että mielestäni niiden tavoittelu kätkee tuhoisia voimia. Puhun sellaisesta mykkyydestä, jonka tunnen usein vallitsevan kotimaassani, siitä miten se olisi yhä vain siirtyvä sukupolvelta toiselle, sillä lapset jäljittelevät vanhempiaan ja sillä tavalla syntyy se jokin, jota kutsumme kulttuuriksi. Puhun Virginia Woolfista ja Mozartista, absoluuttisesta sävelkorvasta, ja siitä minkälainen vaikutus luokkayhteiskunnalla ja sukupuolella on siihen, mitä yksilöt tavoittelevat."


Tavallaan Sivuhenkilö on kirjana sen tekijän oman mielipiteen ja äänen vahvistamista esikoiskirjan kritiikin alla. Osoitus siitä, että kirjailijalla tosiaan on sanottavaa ja lukijan omat ennakkoluulot korkeintaan estävät sen näkemästä. Henkilökohtainen on tärkeää riippumatta kirjailijan iästä tai sukupuolesta. Sivuhenkilöä lukiessa tunsin lukevani jotain tärkeää.

Sivuhenkilön elokuvaoikeudet on ostanut Tekele Productions Oy ja uutta romaaniakin voidaan taas odotella saapuvaksi 2021. Hieman jännittää millainen elokuvasta tulee ja huomaan, että on ylipäätään ilo odottaa pitkästä aikaa jotain suomalaista elokuvaa tulevaksi. Suurta luottamusta ainakin luo se, että Turunen kirjoittaa käsikirjoitusta itse. Tuottaja Miia Haavisto Tekele Productionsilta sanoo:

"Teos on paitsi riemastuttava ja hieno niin myös erittäin visuaalinen. Kehittely- ja kirjoitustyö etenevät hyvin ja Turunen kirjoittaa käsikirjoitusta itse. Suomen elokuvasäätiö on tukenut ja tukee työskentelyä. On ihanaa, että ihailemani taitava ja omaääninen teatterintekijä ja kirjailija on ottanut tämän haasteen vastaan."
















*mainoslinkki

Pääomani - Q -teatteri

$
0
0

Eero Ritala kuva: Pate Pesonius

Pääomani on Milja Sarkolan komedia tai uhkakuva tai dokumentti luokkayhteiskunnasta Q-teatterissa. Jos rahasta puhuminen on edelleen tabu, niin Sarkola ainakin rikkoo sen tekstissään itsetietoisella ja vähän kiusallisella tavalla.

Milja Sarkola on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija, joka usein menee syvälle henkilökohtaiseen hakiessaan aiheitaan. Olen usein kuullut vanhan ohjeen kirjoittamiseen "kirjoita aina häpeään päin" ja ehkä keskiluokkaisuus on jotain mitä kohden voi nykyään kirjoittaa. Siihen häpeään kulutuskulttuurin määrittelevästä elämäntavasta ja erilaisten luokkien tiedostamiseen yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat näennäisesti samanarvoisia.

Luokkaerot puskevat helposti esiin puhuttaessa kulttuurista, rahasta, asumisesta, turvallisuudesta ja lukuisista muista aiheista, joita Pääomani käsittelee. Erojen puskeminen mahdollisimman näkymättömäksi tuntuu olevan merkki uudenlaisesta sivistyneisyydestä ja eriarvoisuutta ei halua tunnistaa silloinkaan kun se tuijottaa meitä kasvoihin.

Tommi Korpela ja Eero Ritala kuva: Pate Pesonius

On "epähienoa puhua rahasta", kuten Eero Ritalan esittämä nainen sanoo. Luovaa työtä käsikirjoittana tekevä nainen odottaa miehensä ja isänsä kanssa vuoroaan pankissa. Kun puhutaan rahasta, niin kieli vaihtuu ruotsiksi ja sävy hiljaisemmaksi. Tommi Korpelan esittämä mies pysyy sanojensa mukaan kärryillä ruotsia puhuttaessa vaikka se ei selvästi ole helppoa.

Myöhemmin mies riidan yhteydessä sanookin naiselle, että tämä on "nainut alaspäin". Miehen, joka ei tienaa yhtä paljon eikä omaa samanlaista kulttuurillista makua. Tämä luo jonkinlaisen eroavaisuuden kahden ihmisen välille.

Eroavaisuudet ovat ehkä todellisia, mutta niille annetut merkitykset ovat lopulta todella keinotekoisia. Tämä ehkä osaltaan ruokkii naisen silminnähtävää neuroottisuutta ja ahdistunutta olemusta. On kuin nainen alituisesti tiedostaisi korotetun asemansa ja pyrkisi tasapainottelemaan itsetietoisen ylpeyden ja hyssyttelyn välillä.

Kun nainen ensimmäisessä näytöksessä käy läpi ajatuksiaan henkilökohtaisesta taloudestaan, huomaan tämän olevan jotenkin ahdistavaa katsoa. Nainen tienaa tietyn verran, maksaa asuntovelkaa, laskee kuukausittaiset menot ja suunnittelee säästöjä ja sijoituksia.

Koko elämä tuntuu tiivistyvän numeroihin, joita nainen piirtää näyttämön laseihin. On kuin lopulta koko elämä kulminoituisi siihen, että jossain vaiheessa voi rakentaa kesämökille uuden saunarakennuksen. Sehän kuitenkin parantaisi perheen elämänlaatua merkittävästi näiden mökillä ollessaan.

Eero Ritala kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin lava huokuu rauhallisuutta ja tyylikkyyttä. Kaisa Rasilan lavastus koostuu useista kulmikkaista tiloista, joita rajaavat lasiseinät. Kylmä ja harkittu tunnelma ei tarjoa hahmoille pakopaikkoja vaan niiden kautta juuri se koko näytelmän teema puskee päälle.

Kylmä ja laskelmoitu tila tuntuu siltä mihin osa ihmisistä pyrkii. Mielenrauhan kuvitellaan löytyvän siitä mitä naapurillakin on. Auto, asunto, design-esineet. Hetken ajattelin, että näytelmä tulee ahdistamaan lujaa, mutta sen oivaltava huumori piti kaiken tasapainossa. Välillä mentiin jopa sketsimäiseen tilannekomiikkaan, mutta sinne farssin puolelle ei onneksi edes varvasta kastettu.

Eero Ritala, Lotta Kaihua, Tommi Korpela ja Laura Rämä kuva: Pate Pesonius

Väliajan jälkeen löydämme naisen Yhdysvalloista taiteilijaresidenssistä ja ulkopuolisesti kaikki näyttää jotenkin rennommalta. Itsetietoisuus ja neuroottisuus eivät kuinkaan ole jääneet Suomeen ja naisen on selkeästi hankala löytää paikkaansa uudessa ympäristössä. Taloudellisen pääoman tutkiskelu on muuttunut kulttuurillisen ja sosiaalisen pääoman tutkimiseksi. Lavastusta hallitsee nyt lavan etuosaan huolettoman oloisesti katettu pöytä, jonka ääressä nainen ja muut residenssin taiteilijat istuvat.

Ritala on lähes hallinnut näytelmää tämän erinomaiselle tulkinnallaan hahmosta, joka ehkä peilailee Sarkolaa itseään. Tämä on toiminut sekä osana tarinaa että sen sisäisenä äänenä, joka tuntuu välillä puhuvan suoraan yleisölle.

Muu kasti on saumattomasti liikkunut roolista rooliin ja nyt residenssin pitkän pöydän ääressä nämä pääsevät irrottelemaan. Lotta Kaihua, Tommi Korpela ja Laura Rämä ottavat vahvat taiteilijapersoonat omakseen tavalla, joka kannattaa käydä itse katsomassa. Tämä on jotain mistä en halua paljastaa mitään etukäteen.

Yhdysvalloissa nainen pääsee peilaamaan tuntojaan ja suomessa syntyneitä käsityksiä laajemmassa viitekehyksessä. Yleisö laitetaan pohtimaan omaa paikkaansa yhteiskunnassa ja itsekin joudun miettimään kuulunko johonkin kulttuurilliseen luokkaan ja jos niin mihin. Tämä on jollain tapaa epämiellyttävää miettiä. Näytelmä kysyy mikä siitä tekee epämiellyttävää, mutta ei onneksi anna liian selkeitä vastauksia. Ehkä siksi, että niitä ei ole.

Eero Ritala (keskellä), Laura Rämä (ylh.), Lotta Kaihua (oik.) ja Tommi Korpela (selin) kuva: Pate Pesonius

Lisätietoa esitysajoista ja näytelmästä löydät Q-teatterin sivuilta täällä. Pääomani on niitä esityksiä, joita suosittelen käymään katsomassa vaikka näkisit vain yhden näytelmän pääkaupunkiseudulla tänä vuonna. Tämä on sitä ihan helvetin hyvää teatteria, joka on taiteellisesti korkeatasoista, viihdyttävää ja oikeasti sanoo jotain yhteiskunnasta. Sarkola on kirjoittanut myös samannimisen kirjan, johon odotan pääsevänin tutustumaan pian.














teksti: Milja Sarkola
dramaturgia ja ohjaus: Milja Sarkola ja Katariina Numminen
rooleissa: Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Eero Ritala ja Laura Rämä
lavastus: Kaisa Rasila
valosuunnittelu: Heikki Paasonen
pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen
äänisuunnittelu: Eero Nieminen







*mainoslinkki

Sinivalas - Kansallisteatteri

$
0
0

Elena Leeve. Kuva Tommi Mattila

Paavo Westerberg otti jälleen Kansallisteatterin suuren näyttämön haltuunsa. Sinivalas on näytelmä asioiden välttämättömästä muutoksesta ja toisaalta niistä mahdollisuuksista, joita meillä on vaikuttaa tulevaisuuteemme. Se kietoo yhden perheen kohtalot ilmastonmuutoksen kourissa kamppailevaan maailmaan ja onnistuu sitomaan tunteemme molempiin tarinoihin vahvasti.

Sinivalas on näytelmä, joka juuri ja juuri saa mahtavan ruhonsa mahdutettua suuren näyttämön lavalle (fun fact: varsinainen sinivalas saisi hieman alle puolet ruhostaan näkymään suuren näyttämön 12 metriä pitkältä lavalta). Näytelmä on suuri niin aiheiltaan, kastiltaan kuin fyysiseltä kooltaankin. Jos Westerbergin suunta jatkuu Mahdolliset maailmat, Kolme sisarta ja Sinivalas tiellä, niin pian ne videokankaat tulevat viemään puolet katsomotilastakin.

Videoiden käyttäminen näytelmäteoksissa on selkeästi yleistynyt huimasti ja Westerberg on yksi luovimmista efektin käyttäjistä. Sinivalaan videot eivät toimi pelkkänä taustan tehokeinona vaan keskeisenä osana ryhmitellä ja kertoa tarinaa. Ne jakavat tilaa sekä antavat mahdollisuuden useille samanaikaisille tapahtumille. Tällä kertaa tunsin vahvasti myös elokuvan ja teatterin raja-aitojen hämärtyvän paikoin.

Antti Pääkkönen. Kuva Tommi Mattila

Näytelmä sijoittuu ulkomeren saariston huvilaan, jossa laaja perhe on jo kauan saapunut yhteen viettämään aikaa. Nyt on kokoonnuttu viettämään Annan syntymäpäiviä joilla tämä ilmoittaa sisaruksilleen halustaan säilyttää myyntiuhan alla oleva sukutila.

Sisaruksilla on kuitenkin erinäisiä syitä myydä saari ja muutoksen voimat myllertävät Annan elämässä monelta suunnalta. Ihmisten väliset kiistat vaikuttavat hetkittäin ylipääsemättömiltä, mutta lopulta ihmisen mieli on ailahtelevainen.

Näytelmä kysyy mitä tehdä kun muutos on jotain niin ylivoimaista, että se vaatii ihan oikeita päätöksiä. Onko mahdollista vielä muuttaa suuntaa?

Näitä suuria kysymyksiä ei jätetä vain leijumaan ilmaan, vaan ne näytetään hahmojen kasvoilla. Esityksessä annetaan palaa ja tunteet tuodaan pinnalle niin voimakkaasti, että keskusteluihin eläytyy poikkeuksellisen vahvasti. Saaren kohtalosta tulee katsojalle tärkeä. Ehkä samalla jostakin muustakin. Tämä näytelmä tekee asioita tärkeäksi ja siksi pidin siitä niin paljon.

Kristiina Halttu, Eero Aho, Heikki Pitkänen, Timo Tuominen, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Markku Maalismaa, Elmer Bäck ja Esa-Matti Long. Kuva Tommi Mattila

Sinivalas on todella eheä kokonaisuus vaikka siinä pompitaan muun muassa raamatun symboliikassa, ihmissuhteiden koukeroissa, ilmastohuolissa sekä kaikissa teatterin taian tehokeinoissa mitä vain on keksitty. Lopulta se saaristotunnelma, päähenkilöön sidottu tunneside ja loistava näyttelijätyö pitävät koko paketin kasassa.

Kati Lukan lavastuksessa on vielä saatu vangittua jotain todella oleellista siitä saaristoelämän tärkeimmästä ytimestä. Niin onnistuneita illuusioita ulkotiloista, huvilan vaaleita sävyjä ja luonnon jylhää tummuutta. Siihen vielä Tuomas Lampisen puvustus, joka olisi voinut olla suoraan suomalaisten saaristolaisten vaatekaapeista.

Annaa esittävä Elena Levee pitää hiljaisella voimakkuudella puolensa muiden konkarinäyttelijöiden keskellä. Se on tärkeää, sillä juuri Annan kautta pääsemme itse pohtimaan näytelmän teemoja. Annan miestä esittävä Heikki Pitkänen on hieman reppana hahmo, jota kohtaan välittömästi tuntee suurta sympatiaa.

Elena Leeve. Kuva Tommi Mattila

Yhtä Annan veljistä esittävä Elmer Bäck on hieman koominenkin hahmo menestyneenä muusikkona ja Esa-Matti Long, Eero Aho, Markku Maalismaa, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen muodostavat poppoon, josta huokuu sellaista energiaa, jota on vain kuvattava sanalla äijämäinen, vaikka sitä termiä kuinka vierastaisinkin. Ei väsyneen maskuliinisella tavalla vaan sellaisella räjähtävyyden ja herkkyyden tasapainotteluna, mikä on jotenkin niin tutun suomalaista vähän kosteilta mökkireissuilta.

Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Elena Leeve, taustalla Emmi Parviainen. Kuva Tommi Mattila

Herkkyyttä lavalle toi Kristiina Halttu, joka on roolissa kuin roolissa upea. Elmer Bäckin esittämän veljen mukana saarelle tuli myös hieman ulkopuolinen kirjailija, jonka roolissa nähtiin Emmi Parviainen.

Parviaisen esittämä hahmo tuntui kasvavan merkitykseltään näytelmän edetessä ja samalla ottavan aina enemmän paikkaansa ulkopuolisena kommentoijana. Lopulta näemmekin tämän kasvot valtavana videokankailta ja Parviainen uppoaa hahmoonsa hetki hetkeltä syvemmälle. Sitä oli maagista katsoa.

Kuva Tommi Mattila

Lisätietoa esityksestä löytyy Kansallisteatterin sivuilta täällä. Tämä on näytelmä, joka tarjoaa tarinallisuutta ja huumoriakin, mutta muistuttaa Kansallisteatterin pyrkimyksestä tehdä taiteellista teatteria. Esityksen lukuisat tehokeinot ja näyttelijöille annettu tila tuoda itsensä esiin, antavat katsojalle mielenkiintoisen mahdollisuuden nähdä mitä teatterilla on annettavana ilman rajoituksia.



Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen 
Ohjaus: Paavo Westerberg 
Lavastus: Kati Lukka 
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen 
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen 
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine 
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox Dramaturgi Eva Buchwald 
Ohjaajan assistentti: Alise Polačenko
Esitys nähty kutsuvieraana









*mainoslinkki
Viewing all 715 articles
Browse latest View live