Kauppamatkustajan kuolema - Kansallisteatteri

Nyt on hyvä hetki kuunnalla äänikirjoja Nextoryssa!*

*mainoslinkki

Kulttuurin merkitys kasvaa kriisitilanteissa. Samalla se venyy uusiin muotoihin kun kaikki muuttuu. Yleisö löytyy omista kodeistaan ja monen taiteilijan tulevaisuus on epävarma. Kirjoitin ylös mietteitä omien seinien sisältä.

Kulttuuriala on ensimmäisiä kärsijöitä koronaviruksen aiheuttaman tilanteen keskellä. Taiteen edistämiskeskus Taike ilmoittaa kuinka koronaepidemia on tyhjentänyt monen taiteilijan kalenterin. Peruuntumiset osuvat kipeimmin freelancereihin, vapaisiin taiteilijoihin ja yksityisyrittäjiin, joilta usein puuttuu ansioperustainen toimentuloturva. Myös tapahtumien järjestäjät ovat taloudellisesti kovilla.

Kulttuurialan tekijöille kaavaillaan nyt nopeita toimia kuten ns. koronatukea. Kulttuurialaa voi kuitenkin jokainen tukea ja jos vaikka sitä peruutettuun esitykseen hankittua lippua ei ihan pakko ole lunastaa oman talouden kannalta, niin ehkä sen voisi jättää tekemättä.

Nyt pysytään kotona ja mahdollisuus rikkaaseen kulttuurielämään sisätiloista on nykyaikana aivan mahtava. Kirjat, leffat, podcastit, oma taiteen luominen, virtuaaliset kierrokset taidemuseoihin, konserttien ja oopperoiden livetaltioinnit, suoratoistopalvelut ja moni muu on suhteellisen helposti saatavilla.

Oma kotivara kirjojen suhteen on noin kymmeneksi vuodeksi

Koti on paikka, jossa se rutiini määrää paljon toiminnasta. Kirja on ehkä jotain mikä kuuluu ennen nukkumaanmenoa rutiineihin ja televisiosta katsotaan suosikkiohjelmia.

Ehdotan, että kulttuuri voi olla jotain mikä katkaisee tuota rutiinia. Se konsertin katseleminen kotona voi olla tapahtuma ja kirjalle voi antaa oman erityisen aikansa ja antaa itsensä todella uppoutua tarinaan. Kokemuksista voi tehdä myös yhteisöllisiä ja esimerkiksi Twitterissä moni jo etsii itselleen sopivaa virtuaalista lukupiiriä.

Taide antaa juuri nyt paljon, mutta ei pidä unohtaa viihdettäkään. Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho juuri sanoi avajaisjuhlissa, että "taide auttaa muistamaan ja viihde auttaa unohtamaan". Näiden tasapainoa tarvitaan nyt.

Meistä moni on kouliintunut kotikulttuurin kuluttaja, mutta nyt otetaan mukaan ne kaikki tyypit, jotka eivät kotona ole juuri malttaneet oleskella. Jos luet jotain hyvää, näet jotain upeaa tai teet jotain mullistavaa, niin jaa se muiden kanssa. Voit myös seurata mitä kulttuurialan ihmiset tekevät juuri nyt esimerkiksi somessa.

Jälkikasvu intoutui maalaamaan

Oma kotikaranteenini on alkanut (ei niin yllättäen) erityisesti lukemalla. Isot "kahvipöytäkirjat" vetävät nyt kun niitä voi selailla kotona pöydän ääressä ja parhaillaan luen The Art of Neil Gaiman -kirjaa, johon olenkin jo halunnut tutustua pitkään.

Stephen King on aina ollut luottokirjailijani, mutta olen lukenut tältä jo aivan kaiken. Ainoastaan Cujon olen säästänyt itselleni pahan päivän varalle, jotta minulla olisi aina vanhaa kunnon Kingiä varastossa.

Tänään viimein avasin senkin. Tähän tokin vaikutti karanteenin lisäksi myös se, että Kingin poika, Joe Hill, on osoittautunut minulle niin varteenotettavaksi isänsä työn jatkajaksi kauhukirjallisuuden saralla, että tunnen olevani turvattu tarinoiden suhteen tulevaisuudessakin.

Myös äänikirjat ovat olleet tehokuuntelussa ja ne menevät kivasti vaikka kokkauksen taustalla, johon nyt on myös ollut aikaa panostaa. Lenkkeily on osoittautunut tärkeäksi, etenkin kun normaalisti kävelen todella paljon paikasta toiseen kuukauden aikana ja se on jäänyt tietysti nyt pois.

Kalenterin tyhjyys on ollut omituista. Kuten vaikka Instagramiani seuraamalla ehkä näkee, niin viikkoni ovat usein melko täynnä ja vaikka olen jo tosi pro erakoitujakin, niin ne tiiviit menemisen kaudet ovat olleet tärkeämpiä kuin olen luullutkaan.

Toivon, että tämä aika paneutua kulttuuriin lisää sen arvostusta ja tekee sen kuluttamisesta entistä sosiaalisempaa. Toivon myös, että tämä aika luo jotain uutta. Olisi tyhmää palaa vanhaan kun se selvästi ei toimi. Kapitalismi ei ole ainoa markkinajärjestelmä ja nyt näemme miten tehotuotettu liha voi olla myös virusten suhteen riski meille.

En kuitenkaan aloita nyt sitä saarnaa. Sen aika voi olla vaikka huomenna.

Solidaarisuutta, etäältä osallistumista ja hyvää oloa kaikille. Alla muutama linkki tekemiseen, joita käyttämällä voitte samalla tukea tämän blogin toimintaa.

Katso myös mitä Elisa Kirjalla on tarjottavana*

Adlibriksella ainakin on nyt kirjoja alennuksessa*

Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

*mainoslinkki

Olen lukenut paljon. Siis huomattavasti enemmän kuin yleensä ja huomaan, että joudun vaihtelemaan tyylilajista toiseen usein, ettei lukemani sekoitu keskenään tasaiksesi mössöksi. Eristäytyminen on vaikuttanut muutenkin siihen mitä luen ja mitä haluaisin lukea ja listasin joitain "koronan ajan kirjoja", joista muillekin voi löytyä nyt tärppejä.

Kirjoista voi etsiä nyt pakoa ihan toisenlaiseen todellisuuteen tai sitten etsiä teemaan sopivaa kirjallisuutta. Itse huomaan tekeväni molempia, mutta hitusen kuitenkin kallistun jälkimmäisen puolelle. Ei ehtinyt mennä montaa päivää kun mietin, että pitäisikö vaikka Stephen Kingin The Stand lukea uudestaan ja uppoutua kulkutaudin jälkeiseen kauhuun.

Päähäni on pulpahdellut useita muitakin kirjoja tässä kotona ollessa ja listaan niitä tähän alle. Kirjat ovat kaikki eristäytymisen vuoksi valittu, mutta sitä yhteyttä voi itse miettiä jokaisen kirjan kohdalla. Linkit menevät Adlibrikseen, josta tilaamalla voi myös Lukupinon ylläpitämistä tukea.

Mr. Adam

Skaala

Kolme

Walden - elämää metsässä

Tykit, taudit ja teräs

Sipsikaljavegaanin kirja

Station Eleven

Matka huoneeni ympäri ja Öinen tuktimusmatka huoneessani

Mikrobit ja ihminen

Watchmen

Valloittavat vegeburgerit

Lisää kasvisruokaa koko perheelle

Wayward Pines -trilogia

The Decameron

Viiva

(tää on tosi halvalla juuri nyt)

Selviytymisopas : maailma muuttuu, näin jäät henkiin

The Stand

Adlibriksessa on just nyt myös vitosella iiiso läjän kirjoja täällä!

Samoin lautapelit ovat siellä tarjouksessa täällä ja palapelit täällä.

Nextorya taas voi kokeilla kaksi viikkoa maksutta täällä ja

Elisa-kirjaan voi tutustua täällä.

Yle Areena on nyt myös mainio kohde täällä.

Mun eristäytymistä voi tulla seuraamaan instaan:

Cilkan tarina Adlibriksessa*

Varoitus: jossain vaiheessa storyt tulee käymään siellä vielä oudommaksi.

Cilkan tarina on Heather Morrisin uusi teos, jossa tarkastellaan lähemmin, tältä aiemmin julkaistun Auschwitzin tatuoijan, sivuilla vilahtanutta hahmoa. Tatuoijaa varten haastateltu Lale Sokolov mainitsi Cilkan kuin ohimennen Morrisille ja kirjailija tiesi heti, että kyseessä olisi toinen kertomisen arvoinen tarina.

Cilka Klein on vasta 16-vuotias, kun lukuisten muiden tavoin, päätyy Auschwitzin keskitysleirille. Siellä tämä selviytyy periksiantamattomuudellaan, mutta myös koska kiinnittää kauneudellaan korkea-arvoisen natsin huomion.

Cilka tekee mitä on tehtävä selviytyäkseen ja tämän vuoksi saa kuulla vertaisiltaan olevan natsien huora. Siitä kasvaa leima, joka seuraa Cilkaa läpi tämän muutenkin koettelevan elämän ja johtaa sodan loppuessa tuomioon yhteistoiminnasta natsien kanssa.

Auschwitzin jälkeen ansaittu lepo ja traumoista irti pyrkiminen vaihtuu kyytiin toiselle vankileirille Neuvostoliittoon, jossa toisten halveksunta seuraa tätä ja eläminen on jatkuvaa kamppailua niin omien kun muidenkin elinolojen puolesta. Kurjuus, raiskaukset, nälkä ja kuolemanpelko täyttävät päivät ja lukijan on välillä hankala käsitellä sitä yksinkertaista epäreiluuden tunnetta mitä Cilkan kohtalo teettää.

Pieni valonpilkahdus syntyy ystävyydestä naislääkäriin, joka pystyy kohentamaan Cilkan oloja tarjoamalla mielekästä työtä ja sen mukana tulevia etuja. Kirjaan mahtuu myös rakkaustarina, joka tuntuu hyvin erityislaatuiselta kun miettii missä oloissa se syntyy. Tämä luo yhteyden myös Morriksen aiempaan kirjaan, jossa Lale Sokolovin suhde samalla leirillä olleeseen naiseen toimi sen kantavana voimana.

Cilkan tarinan kantavana voimana toimii Cilka itse. Tämän hillittömältä tuntuva mielen vahvuus ja sitkeys. Vaikka välillä tuntuu, että hyvän ja pahan rajoja on kirjassa vedetty melko mustavalkoiseksi, niin se tuntuu perustellulta tarinan kertomisen vuoksi. Kuten kirjan nimikin kertoo, niin kyseessä on tosiaan tarina.

Tämä on kirja, jota lukiessa ehkä toivoo saavansa jonkinlaisen kosketuksen menneeseen samaistumisen kautta. Se on tottakai mahdotonta, mutta emotionaalinen tarinankerronta on tärkeää kylmien faktojen ohella.

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana lukuisia kirjoja Auschwitzista ja kirjoittanut niistä täällä. Tiedämme mitä tapahtui toisen maailmansodan varjoissa ja tiedämme järkyttäviä yksityiskohtia leirien elämästä. Niiden järjellinen ymmärtäminen on kuitenkin vaikeaa ja miljoonien uhrien kärsimystä ei voi tarinallistaa niin, että se tuska saisi ihmisen mielessä arvoisensa käsittelyn.

Siksi näiden yksittäisten ihmisten, kuten Sokolovin tai Kleinin, tarinat ovat merkityksellisiä. Tämä kirja esittelee yhden ihmiskohtalon, mutta edustaa useita.

Heather Morris vieraili Suomessa viime vuonna ja sain tilaisuuden jutella tämän kanssa kirjoista ja monesta muustakin aiheesta.

Morris kertoi miten Auschwitzin tatuoijaa varten haastateltu Lale Sokolov oli tämän kanssa elokuvateatterissa ja Ryan Goslingin ilmestyessä ruudulle Sokolov pomppasi pystyyn ja ilmoitti, että siinä on sopiva ihminen esittämään häntä mahdollisessa elokuvassa, joka kirjasta tehtäisiin.

Tämä näennäisen triviaali yksityiskohta jäi mieleeni elämään. Se toimi lopullisena linkkinä leirien historiasta nykypäivään. Siitä ei ole lopulta niin kauaa aikaa. Monia tarinoita ei ole vielä kerrottu ja pian monia ei tulla ikinä kuulemaankaan.

Morris paljasti, että taustatutkimuksen yhteydessä on paljastanut ainakin pari tarinaa vielä, jotka tämä haluaisi saada kansien väliin. Tatuoija ja Cilkan tarina saattavat siis vielä saada rinnalleen lisää historiaan pohjaavia kertomuksia.

Auschwitzin tatuoija Adlibriksessa*

Heather Morris, 2020, Cilkan tarina, Aula & co, arvostelukappale

kanteleen soitto ja rakentaminen

*mainoslinkki

Ida Silfverberg, Äiti lukee sairaalle lapselleen, 1859 - 1862. Kuva: Kansallisgalleria

Elävän perinnön kansallinen luettelo on Unescon aineettoman perinnön sopimuksen mukainen kansallinen luettelo josta Suomessa vastaa Museovirasto. Nyt Opetus- ja kulttuuriministeriö on nimennyt luetteloon 12 uutta kohdetta.

Elävän perinnön kansallisessa luettelossa on nyt yhteensä 64 kohdetta. Uusina käsityöperinteinä mukaan nimitettiin ryijyperinne ja Tommi-puukon valmistaminen. Luontoon liittyviä uusia kohteita ovat romanien hevostaidot sekä kalevalainen jäsenkorjausperinne. Esittävistä taiteista nimityksen saivat nyt kanteleen sekä jouhikanteleen eli jouhikon soitto ja rakentaminen, kuurojen kulttuuripäivät, sahansoitto ja nukketeatteri. Lisäksi kansallisesta luettelosta löytyvät nyt demoskene sekä Käpylän Elävä joulukalenteri. Luettelossa on entuudestaan myös ruoka- ja peliperinteitä.

Erikoisasiantuntija Leena Marsio Museovirastosta kertoo:

”Luetteloon ehdotetut ilmiöt ovat tärkeä osa yhteisöjä ja niiden elävää perinnettä. Ne yhdistävät ihmisiä ja ovat olennainen osa identiteettiä. Kaikki nyt valitut perinteet osaltaan osoittavat niiden jatkuvuutta yhteisössä.

On tärkeää huomata, että luetteloon hyväksyminen ei tarkoita virallista hyväksyntää vain yhdelle tavalle tehdä asioita. Esimerkiksi kanteleensoitossa ja nukketeatterissa on monenlaisia perinteitä eri yhteisöissä, ja niille kaikille on tilaa."

Romaniperhe hevoskärryineen. E. W. Rossi, Keski-Suomen museo

Iltasatuperinne on yksi uusista kohteista. Se on meillä lähes lapsen perusoikeuksiin laskettava perinne, jota tukevat neuvolat, kirjastot ja lukemista edistävät järjestöt.

Suomessa on iltasatujen kertomiseen pitkät tarinankerronnan perinteet, jotka ovat muuttuneet kirjan lukemiseksi ja nyt muun muassa äänikirjojen ja e-kirjojen myötä voivat ottaa edelleen uusia suuntia. Perinne tukee lapsen kielellistä kehitystä ja laajentaa sanavarastoa, opettaa keskittymään ja rauhoittumaan ja tukee lapsen vuorovaikutustaitojen kehitystä. Perinne elää sillä lapset, joille on luettu ääneen, lukevat usein aikuisena myös omille lapsilleen.

Suomessa Elävän perinnön luetteloon tulevat ehdotukset perinteitä ylläpitäviltä tahoilta itseltään. Kansallisen luettelon kohteiden on ensin oltava Elävän perinnön wikiluettelossa, jossa on runsaasti sellaisia perinteitä, joita ei ole valittu kansalliseen luetteloon saakka. Wikiluetteloon voi kuka tahansa voi ehdottaa oman yhteisönsä perinnettä. Wikissä on mukana jo 175 artikkelia yli 240 toimijalta. Suomen wikiluettelo kiinnostaa myös maailmalla: sivustolla on käyty sadasta maasta alkuvuoden aikana.

Elävän perinnön luettelon uudet 12 kohdetta:

jouhikon soitto ja rakentaminen

sahansoitto

kuurojen kulttuuripäivät

ryijyperinne

Tommi-puukon valmistaminen

nukketeatteri

iltasatuperinne

demoskene

Käpylän Elävä joulukalenteri

romanien hevostaidot

kalevalainen jäsenkorjausperinne

Assembly 2006. Kuva: Susanna Viljamaa

*mainoslinkki

Dodo on J. S. Meresmaan säeromaani, jossa uppoudutaan kesään ja ihmissuhteisiin sellaisella vimmalla, joka on tuttua sieltä nuoruudesta. Upeat lauseet luovat tästä lyhyiden kokonaisuuksien kokoelmasta teoksen, joka sanalla sanoen tyylipuhdas.

Säeromaanissa tarina etenee lyhyiden säkeiden kautta eteenpäin. Kyseessä on kuin runoteos, jonka kokonaisuus muodostaa tavallista tiiviimmän ja tietysti tarinallisemman kokonaisuuden. Tämä muoto itsessään kiinnostaa minua ja etenkin nuortenromaaniin se tuo lisäksi tiettyä tunteen paloa, joka ikäiseltäni lukijalta on ehkä saattanut ajan myötä unohtua.

"On vuoden ensimmäinen lämmin päiväja kaikilla sellainen fiilis,että voisi lähteä lentoon.

Mulla on sellainen fiilis."

J. S. Meresmaa osaa vangita sen palon tekstissään ja tämä onkin kunnostautunut voimakkaiden tarinoiden kertojana. Näistä erityisesti Mifonki-fantasiasarja on saavuttanut lukijoiden halun saada aina uusi kirja käsiinsä.

J. S. Meresmaa (c)

Dodo vie sinne maagiseen paikkaan nimeltään Nuoruuden kesä. Se huokuu romaanista niin voimakkaana, että joudun varmaan vielä palaamaan tekstiin kun sitä pääsee lukemaan ulkona auringonpaisteessa.

Nostalgia minkä luen Dodon sivuilta on tietysti jotain mitä asetan tarinaan itse lukijana. Sitä se jostain syystä herättää minussa. Itsessään tarina on kuitenkin tuoreen oloinen ja kertoo vahvasti nykypäivästä.

Siinä nuori Iina saa kuulla päätyvänsä viettämään kesää isänsä luokse maalle. Isänsä, jota Iina ei ole nähnyt kuin vuosia sitten ja jolla silloinkin tuntui viina olevan tytärtään tärkeämpi asia elämässä.

Vaikka isä vaikuttaakin nyt raitistuneen, niin silti taakse jää poikaystävä, jonka masennnus tuntuu vain pahenevan sekä ystävä Sara, jonka seuraa Iina kaipaa. Niin ja tietysti Dodo. Tuo lentävä, salaperäinen villi, jota Sara lupaa hoitaa ja ruokkia Iinan ollessa poissa.

"Eläinten nimeämisessä on sellainen juttu,
että vaikka kuinka päättäis antaa
jonkin järkevän nimen,
niistä kuitenkin tulee

lutusia puppeleita
pööpejä rontteja
hönttösiä ruppanoita
toopeja pullukoita
löllyköitä pällyköitä

Kai se on merkki rakkaudesta

- tai sitten vallasta"

Tarinan alkuasetelmista päädytään niin klassisiin teemoihin kuin melko yllättäviinkin paikkoihin. Pelkkä säemuoto pitää lukijan kiinni penkissä, mutta itse tarina jaksaa vetää puoleensa käänteillään ja ihan vain sympaattisuudellaan.

Siinä vilisee aiheita vegaanisuudesta, ystävyyteen, mielenterveysongelmiin ja moderneihin parisuhteen muotoihin. On kuin Meresmaa haluaisi suhteellisen lyhyessä tarinassa pölyttää pois vanhoja, kuluneita käänteitä kirjallisuudessa ja onnistuukin siinä ilman, että mikään tuntuisi päälleliimatulta tai epäaidolta.

"Masennus ei näy ulospäin.Sen merkit ei ole:rasvanen tukkaepäsiistit vaatteetitkuisuusapea naama"

Tämä kirja kulkee tarina edellä ja tekee sen kaunein, pienin lausein. Pidän miten pääsen aina välillä pysähtymään ja maistelemaan lukemaani ja se on se suurin vahvuus, jonka tunnen kirjan ottavan runoudesta.

Muoto ottaa merkityksensä tarinan rinnalla ja se merkitys aaltoilee tarinan ehdoilla. Välillä siis runollisuus ottaa vallan ja välillä tarina. Siinä on jonkinlaista rauhoittavaa liikettä. Vaikka tätä kirjaa varmasti markkinoidaan erityisesti nuorille, niin suosittelen ihan ketä vain kokeilemaan.

Dodo Adlibriksessa*

J. S. Meresmaa, 2020, Dodo, Myllylahti, arvostelukappale

Testaa itse ja ota Nextory kahdeksi viikoksi

*mainoslinkki

Kokemuksia Nextory -äänikirjapalvelusta muutaman kuukauden käytön jälkeen. Äänikirjoja on saatavilla yhä useammasta lähteestä ja niiden fanina pidän tätä kehitystä hienona. Nextorysta löysin muutaman huomionarvoisen seikan.

Ruotsissa perustettu Nextory on yksi Pohjoismaiden suurimmista e- ja äänikirjojen tilauspalveluista., joka aloitti toimintansa Suomessa syksyllä 2018.

Periaatteessa Nextoryn jälkeen Suomessa on siis neljä isoa äänikirjapalvelua, joista muista olen jo kirjoittanut Lukupinossa: BookBeat, Storytel ja Elisa-Kirja.

Loppujen lopuksi palveluilla ei niiden perustoimintojen suhteen ole järisyttävän suuria eroja lukuunottamatta sitä, että Elisa-Kirjassa ei makseta kuukausimaksua, vaan kirjoista maksetaan kappaleittain.

Nextory maksaa 13,99 euroa kuussa versiona, jossa uutuuskirjat saapuvat palveluun kuuden kuukauden viiveellä. Maksamalla 16,99 euroa, saa myös uutuuskirjat heti kuunneltavaksi ja 19,99 eurolla saa perhetilauksen johon voi liittää korkeintaan neljä käyttäjää. Muiden palvelujen kanssa suuria hintaeroja ei siis ole.

Käyttöjärjestelmä on myös kaikissa palveluissa toimiva. Nextoryssa joutui hieman totuttelemaan kirjojen hakuun eri kategorioista, mutta pidin erityisesti miten uutuuskirjat olivat helposti löydettävissä niin suomeksi, ruotsiksi kuin englanniksikin.

Kuten kaikissa palveluissa, niin Nextoryssakin voi nopeuttaa lukutahtia, asettaa uniajastimen ja useita kirjoja löytyy myös e-kirjoina. Varsinaiseen ulkoasuun olen Nextoryssa tyytyväinen ja arvostan palvelussa sen selkeyttä. Haluanhan keskittyä itse kirjaan, en sovellusten kanssa leikkimiseen.

Kaikki toimi nopeasti ja pidin mahdollisuudesta asettaa muistiinpanoja kirjoihin. Samoin saatoin palata äänikirjan tiettyihin kohtiin e-kirjan muodossa. Toki itse saatan kirjoittaa kuuntelemistani kirjoista, niin vaatimustasoni on hieman erilainen moneen verrattuan. Ainakin Nextory vastasi tuota tasoa.

Valikoima kirjoja on todella laaja. Vaikka Storytelin kirjamäärä tuntuu hieman isommalta, niin huomasin, etten edes näin suurkuluttajana ehtinyt pysyä kaikkien mielenkiintoisten uusien kirjojen tahdissa Nextoryssa. Erityisesti englanninkielisistä uutuuksista löysin mielestäni todella upeita kirjoja, joita ei välttämättä perinteisissä kirjakaupoissa edes tulisi vastaan.

Palvelusta löytyy myös paljon lastenkirjoja mikä on iso plussa. Sellaista roskakirjallisuudeksi helposti luokiteltavaa materiaalia löytyi mielestäni myös paljon, mutta niin löytyy kaikista muistakin palveluista ja siis ainakin löytyy jokaiselle jotain. Laatukirjallisuudesta ei Nextoryssa kuitenkaan ole pulaa ja sen suhteen kannattaa kokeilla.

Kaiken kaikkiaan Nextory on laadukas palvelu ja oma valintani tulee varmaan edelleen olemaan kaikki nämä palvelut fiiliksen mukaan. Storytelistä löytyy välillä näiden itse tuottamaa materiaalia ja Elisa-Kirjassa tulee yksittäisiä tarjouksia. Nextory toimii mahtavasti sellaisena yleispalveluna äänikirjoille ja e-kirjoille, joka on helppo ja tarjoaa kunnon valikoiman.

Lopuksi vielä niistä äänikirjoista sen verran, että tietty perinteinen kirja on meille kaikille rakas, mutta äänikirjat ovat hieno lisä kirjallisuuden perinteeseen. Tarinoiden historiassa kuuntelu on jopa painettua kirjallisuutta vanhempaa perinnettä.

ilmaiseksi käyttöön täällä.*

Myös Elisa-Kirjassa on nyt tarjouksia!*

Metsän kronikka Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Kiima - eroottisia tarinoita on Osuuskumman tuore novelliantologia. Siinä purskautetaan iloa, halutaan miesseivästä, antaudutaan solmuille, hehkutaan halua, nostetaan jalkoja kupeille, ollaan kuumana kuin rantakalliot iltaruskossa, kohotetaan tuntoelimiä, annostellaan feromoneja ja hurmioidutaan verestä, luista ja suolenpätkistä.

Osuuskumma julkaisee scifiä, fantasiaa ja kauhua sekä muuta spekulatiivista fiktiota. Kummallisilta kirjailijoilta on aiemmin ilmestynyt novelliantologioita, joissa teemana ovat olleet muun muassa lohikäärmeet ja merirosvot. Nyt vuorossa on laji, josta on usein hankala kirjoittaa ilman, että lopputulos kuulostaa tökeröltä.

Erotiikka kirjallisuudessa omaa pitkän historian, johon on mahtunut niin arvostettuja klassikoita kuin kioskikirjallisuutta. Moni teksti ei ole kestänyt aikaa ja toiset taas ovat saavuttaneet viihteen maailmassa massoittain seuraajia.

Vaikeudessaan erotiikka on eräänlainen kirjailijan taidonnäyte. Se vaatii hienovaraisuutta ja tietynlaista rehellisyyttä, jota ilman etenkin ne kuumimmat kohdat voivat näyttäytyä kiusallisina. Kiima on kokoelma, joka on tarjonnut kirjoittajilleen kuitenkin tuoreita tapoja käsitellä aihetta.

Yliluonnolliset elementit tarinassa monipuolistavat ne tavat, jolla seksuaalisuuden, sukupuolen ja lajienkin käsitteitä voi käyttää. Tämä voisi tarkoittaa vain köykäistä ihmissusi-ihmis -actionia, mutta kokoelma onneksi käyttää mahdollisuuksia hyväkseen huomattavasti tyylikkäämmin ja kekseliäämmin (myös siinä ihmissusi-tarinassa).

Kokoelmaa lukiessa tuli väistämättä mieleen juuri lukemani Sita Salmisen novellikokoelma Lupa, joka seksipositiivisuudessaan on virkistävä tapaus ja tarinat ovat hyvin rakennettuja. Lopulta siinä kuitenkin kuvataan samantapaisia akteja tarina tarinalta niin, että lukija ei edes odota enää yllättyvänsä loppua kohden. Kiiman kohdalla käy nopeasti selväksi, että on mahdotonta kuvitella mitä seuraavassa tarinassa tapahtuu.

Kiihkeät, leikkisät ja koukuttavat tarinat liikkuvat erilaisissa fantasian, scifin ja spefin maailmoissa. Olemme välillä Tartossa kuuntelemassa pakanametallia, avaruusaluksella valmistautumassa vieraiden sivilisaatioiden kohtaamiseen tai labyrintissa etsimässä härkäjumalaa.

"Houkuttelen hänet luokseni ja peräännyn samalla. Kierrämme ympäri valtaistuimen. Huomaan jumalani alkavan kiihtyä. Hän puhkuu ja puhisee. Sorkkien kopina on terävää. Annan välimatkan kuroutua pienemmäksi."

Novellien takana ovat kirjailijat Solina Riekkola, Juha Jyrkäs, J.S. Meresmaa, O.E. Lönnberg, Artemis Kelosaari, Magdalena Hai, Tuisku Havusalo, Hanna Morre ja Anni Kuu Nupponen. Näistä jokaisen tarinaan on nyt lukemisen jälkeen helppo palata.

Erityisesti Hain hyönteismaailmasta innoittunut tarina, Havusalon groteski ja absurdi tyyli ja Meresmaan järven kätköistä löytyvä kumppani tulevat varmasti jäämään mieleen vielä pitkiksi ajoiksi.

"Hitaasti hän laskeutuu järveen. Vesi haukkaa jalan polveen asti. Pohja on hiekkaa, jota ruskea humus peittää muutaman sentin kerroksena. Meeri kahlaa syvemmälle. Kolmen askeleen jälkeen vesi ulottuu vyötäisille. Sitten hän odottaa. Hän odottaa, kunnes rengasmaiset aallot ovat menneet ja veden pinta on taas sileä. Tiedän, että olet siellä. Tule. Minä odotan."

Kokoelmassa ei noudateta niitä seksuaalisuuden ympärille syntyneitä normeja, joita valtavirran erotiikassa voi nähdä. Kun fetissit on monin paikoin viihteellistetty, niin tarvitsemme kirjallisuutta, joka käsittelee niitä valtasuhteiden ja suostumuksen välisiä rajoja syvemmin.

"En tiedä käskikö hän minun polvistua. Jos hän käski, en tiedä tekikö hän sen sanoilla. Sillä ei ollut väliä. Tiesin, mitä hän halusi. Minä tottelin."

Tarinoissa mikään ei ole itsestäänselvää ja tämä on sekä virkistävää että huomattavasti enemmän todellisuutta kuvaavaa, kuin mikään Harlekiini sarjan kirja. Jotenkin ironista, että nämä todelliset representaatiot löytyvät monelle juuri fantasian maailmasta.

On selvää, että tämä kokoelma on tarkoitettu aikuisille lukijoille. Teksti on hienovaraista, mutta ei häpeilevää. Tämä ei ole pornoa, mutta lukijan silmien eteen maalataan hyvin yksityiskohtaisia kuvia. Suosittelen lämpimästi, että käyt kurkkaamassa.

Kiima Adlibriksessa*

Lupa Adlibriksessa*

Steampunk International Adlibriksessa*

Naamiot Adlibriksessa*

Sirkus Synkkä Adlibriksessa*

Anni Kuu Nupponen ja Artemis Kelosaari (toim.), 2020, Kiima - eroottisia tarinoita, Osuuskumma, arvostelukappale

Jos se näyttää siltä Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Jos se näyttää siltä on Mikko Rimmisen romaani, jossa tämän kielelliset tyylittelyt jatkavat sitä ihan omaa, outoa elämäänsä. Tämä kirja kuuluu henkilökohtaisesti vuoden parhaimmistoon lukukokemuksissani.

Mikko Rimminen on runoilija ja kirjailija, joka vuonna 2004 julkaisi Pussikaljaromaanin ensimmäisenä romaaninaan. Yhteen päivään sijoittuva tarina kesäisessä Kalliossa vetosi johonkin minussa syvästi ja jo siinä Rimmisen tapa käyttää kieltä antoi kuvan jostain hyvin universaalisti koetusta, mutta juuri siihen kirjaan sidotusta maailmasta.

Tämän jälkeen luekamani Maailman luonnollisin asia taas oli kirja, jossa mentiin todella omituisiin kikkailuihin ja sen myötä olin viimeistään lopullisesti myyty.

Jos se näyttää siltä oli siis odotettu romaani minulle. Vaikka pidin niistä monimutkaisen absurdeista tiloista, joihin Maailman luonnollisin asia vei, niin olin todella ilahtunut miten yksinkertaisella tarinalla Rimminen tällä kertaa sai kerrottua niin paljon.

Kirjassa ei ole minä-kerrontaa tai hän-kerrontaa vaan, tarinaan mukaansavetävää, sinä-kerrontaa. Kirja kertoo sinulle mitä sinulle tapahtuu ja sitten vielä kehtaa viedä sinut ihan tajuttoman kiusallisiin tilanteisiin. Tämä oli mahtavaa.

"Kun olet saanut kohotettua hattua otsalta parin sentin verran, jäät pitelemään rouvalle ovea auki siksi aikaa, että se saa sullottua itsensä ja kaksi ratkeilevaa jätesäkkiä ulkoilmaan. Käydään nopea ja sisältököyhä keskustelu. Syksy, rouva sanoo, on parasta aikaa, parasta aikaa kevätsiivoukselle. Sinä päästät omituisen korahduksen, jonka riekaleisesta tekstuurista on juuri ja juuri mahdollista erottaa jotakin sellaista kuin ”niin”. Rouva jatkaa, että voi niinkusta ajatella olevansa edellä, aikaa, aikaansa, aikaansa edellä, johon sinä ehkä vastaat toistamiseen sanalla ”niin”, minkä jälkeen rouva täsmentää, että vaikka kai onkin tarkkaan ottaen noin niin kuin ajastaan jäljessä, ja että onhan se vähän hullua, tietty, hämäränhyssyn aikaan keväänkorva-asioita, herra armahda, eikäpähän tässä nyt vissiin olla syksyynkään taidettu ehtiä, varsinaisesti, elokuussa, että sillä viisiin, noin. Tähän sinä puolestasi saat sanotuksi että kyllä, 13 kyllähän, kyllähänhän, ja jatkat onneksi kohtalaisen lyhyeksi jäävän nieleskelyperiodin jälkeen että kyllähänhän tässä vähän jo sellainen hento aavistus on, olemassa, syksystä, ilmassa. Ja rouva on tähän vähään tyytyväinen ja katoaa etu- ja takapihan väliseen porttikäytävään."

Rimmisen teksti vaikuttaa paikoin sekavalta tajunnanvirralta, mutta omaa hienon sisäisen logiikan, joka kumpuaa ihmisten sisäisen maailman ylitarkasta analysoinnista. Se pilkkoo osiin ja tuo esiin pieniä omituisuuksia ajattelussamme, joista emme ehkä ajatelleet muiden olevan tietoisia.

Päähenkilön tapa tarkkailla maailmaa sisältää mahtipontisia kielikuvia vaikka tämä oikeastaan käsittelee hyvin pienimuotoisia tapahtumia. Kirjassa korostetaan ja juhlitaan juuri pieniä havaintoja ja tapahtumia maailmassa ja niitä päänsisäisiä myrskyjä, joita arkisena pidetyt asiat voivat aiheuttaa. Ympäristö näyttäytyy päähenkilölle täysin ulkopuolisena kokemuksena, jota kuvaillaan kuin tutkimusmatkailijana.

"Seuraavaksi havaintotason valtaa kuitenkin meri, joka on siinä, jotenkin hyvin siinä, ihan siinä, lähes painostavan siinä, silmien edessä, neljän ajokaistan ja parin jalankulkuväylän päässä. Se lullahtelee lakkaamattoman planetaarisen liikkeen ja monimuotoisten vesikulkuneuvojen tuuppimana kivisessä ammeessaan ja aurinko pärskähtelee sen jokaisessa poimussa ja rutussa. Siihen sinä et voi vaikuttaa, sen liikkeisiin."

Pelkkä kielellinen leikittely ei kuitenkaan riittäisi pitämään mielenkiintoa yllä, joten oli ilo havaita miten valittu kirjoitustapa ja tarina menivät yhteen. Herra Lyysälän, Lyyn, sinun, tarinaa ei olisi voinut muuten uskottavasti kertoakaan.

Mikko Rimminen. Kuva: Stefan Bremer

Lyy asuu Helsingin kantakaupugissa kerrostalossa, jonka persoonalliset ja niin todellisista taloyhtiöistä tunnistettavat asukkaat, ovat pysyneet tälle vieraina. Eipä Lyy edes osaisi kenenkään kanssa kommunikoida, vaan kaikki yritykset tuntuvat typistyvän epämääräisiin lauseenpätkiin, jotka jättävät kaikki lähinnä hämmentyneiksi. Paitsi erään pihapiirin pikkupojan, joka tuntuu kiinnostuvan oudosta naapuristaan.

Pojan omat kotiolot saavat Lyyn huolestumaan syvällä sisimmissään ja on tavallaan herttaista lukea miten tämä yrittää kommunikoida pojan kanssa vaikka näiden välillä tuntuu olevan isompikin kuilu kuin vain sukupolvien välinen.

"Siinä te nyt nauratte, keskellä yötä, pimeällä pihalla, rujo ja epäsuhtainen ja epäilyttäväkin eripari, ja naurunsa lomasta poika sanoo että sen pitää nyt mennä, ja sinä tunnet vaistonvaraista ja yllättävää ja vierasta tyydytystä siitä, että tuo jollakin jokapäiväisellä tavalla etäinen hahmo on siinä sinun kanssasi jutustaessaan tai lähinnä tietysti sinun onnetonta takelteluasi kuunnellessaan onnistunut näemmä sittenkin jotenkin rauhoittumaan ja ilmeisesti ainakin hetkeksi myös unohtamaan kaikki ne meluisat koti-ikävyydet."

Kirja kertoo erilaisuudesta, vaikeudesta kommunikoida ja siitä miten ihminen voi ajautua ikäviin tilanteisiin kun tämä ei kykene vastaamaan yhteiskunnan odotuksia. Pahimmillaan tästä voi seuraa syyllisyyden kiere omasta erilaisuudesta, oli siihen aihetta tai ei.

Kun pikkupoika eräänä päivänä katoaa, kohdistuu syyllistävät katseet Lyyhyn. En spoilaa juonta, mutta on mielenkiintoista seurata miten Lyyn jo valmiiksi hermostuneen oloinen sisäinen dialogi ottaa yhä villimpiä kierroksia. Kirjan koko rytmi kiihtyy ja lukijana sen odottaa päättyvän räjähdykseen.

Kirja jättää tunteen eheästä kokonaisuudesta, joka pohjaa vahvasti Rimmisen kielikuviin. Moraaliset pohdinnat ja päähenkilön sisäisen maailman konfliktit aukeavat aivan erityisellä tavalla tässä näennäisessä sekamelskassa ja odotan taas millaiseen maailmaan kirjailija minut seuraavassa tarinassaan vie. Nämä vain paranevat kerta kerralta. Siis lukekaa nyt vaikka tämä pieni helmi kirjasta:

"Nouset sumussa seisaalle, hortoilet sumussa sivummalle, suuntaan jossa arvelet hissin sijaitsevan, hissikuilun, ja aivan yhtä sumussa jähmetyt jälleen paikallesi, kun ymmärrät törmänneesi johonkin. Tuo jokin osoittautuu tällä kertaa harteikkaaksi välipala-automaatiksi, jonka lasin takana metallisiin kiekuroihin sekä omituisen lepsusti että mielivaltaisen ehdottomasti kammitsoidut salvattua kineettistä energiaa uhkuvat patukat, pussukat ja keksit ojentelevat epätoivonpinnistysten leimaamaa läsnäoloaan, kähisevät käärepaperimaisesti rapisevalla äänellä ihmiskontaktia kurottelevia hätähuutoja, känttyisiä huomioherätteitä ja autioita interjektioita, ja jos kohta nuo koetellun tajuntasi heruttelemat ylivirittyneet havainnot voikin kenties jättää omaan arvoonsa, niin seuraavaksi kiinnität joka tapauksessa huomiosi automaatin kolikkonielun yläpuolelle liimattuun tarraan, jossa lukee selvällä, kirkkaalla ja täysin käsittämättömällä suomen kielellä lause ”älä valitse tyhjää spiraalia”, ja tätä mystistä, jotenkin lumoavaa ukaasia sinä nyt jäät pitkäksi aikaa tihrustamaan hämilläsi. Jotenkin käsität, että tuo kryptiseksi rytistynyt lausuma kyllä nivoutuu omaan elämääsi jollakin naurettavan tosikkomaisella, psykoanalyyttistä kitsiä helmeilevällä tavalla, mutta siltikään et kykene ymmärtämään sitä, et lausetta kokonaisuutena etkä yksittäisiä sanoja sen sisällä."

Pussikaljaromaani Adlibriksessa*

Maailman luonnollisin asia Adlibriksessa*

Mikko Rimminen, 2019, Jos se näyttää siltä, Teos

Lokki. Erään kohtaamisen muistiinpanot Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Mirkka Mattheiszen on tehnyt runokokirjan, joka ulkoisesti näyttää vihkolliselta muistiinpanoja. Harmaan kierrelehtiön päälle on liimattu kuva lokista ja sivuja selataan kuin katsoen johonkin menneessä ajassa ylöskirjattuun. Tämä kiehtoi jo ennen kuin avasin koko kirjaa.

Lokki. Erään kohtaamisen muistiinpanot on Puru-kollektiivin julkaisu, joiden teoksista olen aiemmin lukenut Raisa Jäntin runokirjat Grand plié ja Kolme. Naantalissa asuvan runoilijan, kirjoittajan ja kuvittajan Mirkka Mattheiszenin teos lukeutuu siis mielessäni myös tämän työyhteisön jatkumoon.

Mirkka Mattheiszen. Kuva: Mikael Soininen

Mattheszenilta on aiemmin ilmestynyt kokoelma Kuvittele reuna (Kaarinan kaupunki 2014) ja #toistaiseksinimeämätön runovihko (Puru-kollektiivi 2018).

Avattuani nyt käsillä olevan teoksen, huomasin miten paljon kirjan fyysinen muoto vaikuttaa kokemukseen. Tyhjä tila muistivihkossa herättää halun täyttää sitä itse. Mieleen tulee piirustukset lokeista ja toreista ja vihkoon liimatut löydöt rannoilta mitä voisi itse vihkoon lisätä. Kuin kirja kutsuisi leikkimään.

Runot eivät avautuneet helposti minulle ja palasin niihen usein uudestaan. Oliko kyse yhdestä kohtaamisesta vai joidenkin asioiden jatkuvasta kohtaamisesta? Mikä tämä lokki on? Aina kun ajattelin pääseväni tulkinnassa lähemmäksi, niin teksti veikin taas johonkin toiseen suuntaan. Kuin tosiaan itse pitäisi näistä muistiinpanoista koota jotain merkitystä.

Olen runoja lukiessa kuitenkin huomannut, että niiden tuoma kokemus voi olla hyvin henkilökohtainen. Annoin sanojen huuhtoutua tajuntaan ja huomasin miten vahvoja mielikuvia kirja herätti.

Runojen kieli itsessään oli kaunista, mutta se myös rakensi pääni sisään hyvin visuaalisen maailman täynnä tekstuureja. Sieltä löytui rumuutta, arkisuutta ja upeutta. Jokin epätoivoinen taustavire sanojen takana oli, mitä oli kuitenkin hankala varsinaisesti nostaa sieltä esiin.

Vaikka minulla on omia, vähän synkkiäkin tulkintoja, niin en tiedä kuka tai mikä lokki on, onko se aina sama asia tai kuka kohtasi kenet tai kenen muistiinpanoja luin, mutta teoksen lukemisen jälkeen ainakin tunnen nämä kertojat ja kohteet. Jotain hyvin tuttua niissä oli.

Tämä oma tutkimusmatkani runoihin on ollut avartava ja tämä teos avasi taas jonkinlaisen ymmärryksen teoksen laajempaan muotoon. Miten paljon merkitsee se tapa millä puhutaan eikä vain se mitä puhutaan.

Suosittelen tutustumaan itse tämän kohtaamisen muistiinpanoihin. Vihkon sivuja käännellessä pääsee tutkimusmatkalle, jonka rytmi heittelee lukijaansa lempeästi, mutta myös juuri sopivan rujosti.

Siinä puhutaan haastavasta hiljaisuudesta, Andalusian valkohiekkaisista kylistä, meren ajatuksesta ja uusista asemakaavoista. Mahdottoman hieno maailma, jossa viihdyin helposti illan ja ehkä vielä toisenkin.

Kuvittele reuna Adlibriksessa*

Mirkka Mattheiszen, 2019, Lokki. Erään kohtaamisen muistiinpanot, kannen kuva: Mia Rönkä, Puru-kollektiivi, arvostelukappale

Kuolleiden kirja Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Voisipa Magdalena Hai hypätä aikakoneeseen ja julkaista tarinoita Uhriniituntakaisesta silloin kun olin itse alakoulussa ja etsin itselleni kuumeisesti hirvittäviä kirjoja luettavaksi. Onneksi tämä kirja itsessään toimii aikakoneena ja huomasin uppoutuvani tarinoihin yhtä syvästi kuin niihin löytämiini kauhujuttuihin kymmeniä vuosia sitten.

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on jatkoa Hain aiemmalle Haiseva käsi -kokoelmalle Uhriniituntakaisesta, joka oli todella positiivinen ylläri minulle. Jo sen nimi toi mieleen Vihreän kouran, jota luin lapsena ja tämän kautta taas muistin myös Kuu paistaa, kuollut ajaa -kirjan, jossa kerrottiin vanhoja suomalaisia kauhutarinoita.

Noidan käsikirjan, Yöjuttujen ja kaiken maailman halpojen kauhupokkarien kautta Stephen King -fanipojaksi matkaaminen sisältää parhaita muistojani nuoruudesta ja toivon, että tulevat sukupolvet löytävät saman hirvittävän ilon esimerkiksi juuri näistä Hain tarinoista. Kauhun pitkä ja leikkisä perinne ainakin näyttää olevan hyvissä käsissä.

Magdalena Hai on Maskun metsissä asuva suomalainen fantasiakirjailija. Tämän palkitut teokset ovat saavuttaneet vankan lukijakunnan niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Tämän kirjoitus sisältää paljon tarkan kuvailevaa tyylittelyä ja huikean laajoja mielikuvitusmaailmoja.

Magdalena Hai. Kuva: Outi Puhakka

Uhriniituntakainen on paikka, jossa maailmojen rajat joskus venyvät. Hirviöt sängyn alla ovat vähän todellisempia kuin muualla ja aina ei voi olla täysin varmaa onko vastaantulija varsinaisesti elävä vai ei.

Tarinoiden pituudet vaihtelevat niin, että välillä mennään syvälle Hain luomaan maailmaan ja välillä nautitaan ihan pienistä makupaloista. Tämä on kuin kirjailijan oma pieni hiekkalaatikko, jossa voi pitää hauskaa ja tämä tunnelma tarttuu lukijaan helposti. Uhriniituntakainen asettaa löyhät rajat maailmalle, jolta voi odottaa ihan mitä vain.

Tarinoissa käydään kohtalokasta kivi, sakset, paperi -peliä, manataan demoneita, ihmetellään hautausmaalle aina keskiyöllä saapuvaa bussia, pelataan liiankin todellista videopeliä ja vaikka kohdataan pelottava ragemutsi.

Nämä kertomukset tuovat ehkä mieleen monet niistä lapsuuden kauhukirjoista, mutta kaikessa söpöydessään ja leikkisyydessään, tämä kirja on kuitenkin herkullisen kipeä. Kauhu ei ole aina kevyen vihjailevaa vaan nyt vedetään veret ja suolenpätkät ihan kursailematta pöytään.

Esimerkiksi tarinassa Kepponen, tapaamme kaksi keppostelevaa lasta, joiden pilat tuntuvat vain eskaloituvan. Lopulta nämä pikku perkeleet vievät tapahtumat niin tummiin paikkoihin, että Stephen King vaikuttaa lastenkirjailijalta.

Tässä on jälleen esimerkki siitä, että nuortenkirjallisuutta ei kannata sivuuttaa minkään ikäisenä. Hyvä kirjallisuus on hyvää kirjallisuutta ja tämä sisältää vieläpä kuolleita ihmisiä, väkivaltaa ja pelottavia hautausmaita.

Haiseva käsi Adlibriksessa*

Magdalena Hai, 2020, Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen, Karisto

Elämäni kirjakauppiaana Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Elämäni kirjakauppiaana on niitä kirjoja, joita tiesin haluavani lukea ihan vain kannen perusteella. Tuo sininen tausta, jonka läpi puskevat lämpimät ikkunat täynnä kirjoja ja se monen unelmaduunia tekevä kirjakauppias seisomassa liikkeensä edessä. Kukapa ei nimittäin haluaisi asettaa itseään tuohon kuvaan ja viettää elämäänsä kirjakauppiaana?
No ehkä aika moni, mutta ne ihmiset eivät ymmärrä mistään mitään.

Shaun Bythell ymmärtää. Tämä on pyörittänyt omaa kirjakauppaa Skotlannin Wigtownissa pian 20 vuoden ajan. Vaikka kirjakauppiaan elämä tuntuu olevan ainaista kamppailua, niin jonkin täytyy myös Bythelliä ajaa eteenpäin.

Wigtown on itsessään tunnettu Skotlannin kirjapääkaupunkina ja Bythellin liike on koko Skotlannin laajin käytettyjen kirjojen välittäjä. Tämä toimii myös Wigtown Book Festivalin puuhamiehenä.

Shaun Bythell. Kuva: Ben Please

Elämäni kirjakauppiaana ei anna kovin ruusuista kuvaa kirjakauppiaan elämästä ja olen lukenut jopa arvosteluja, joissa valitetaan miten kirja vie lukijan mukanaan yrittäjän ahdinkoihin ja vaikeuksiin.

Itse näin vain mielessäni sen upean kirjakaupan ja tunsin kirjojen tutun tuoksun ja kuvittelin itseni sinne myyjän tuolille juttelemaan asiakkaiden kanssa ja lukemaan kirjoja ja hinnoittelemaan kirjoja ja maksamaan laskuja ja taas lukemaan kirjoja tohveleissa ja kaikkea muuta mikä tuntuu vain maagiselta.

Moni voisi sanoa, että kuvitelmani on yrittäjän arjen romantisoimista ja moni olisikin varmasti oikeassa, mutta jos sitä romantiikkaa ja omaa halua alaan ei kirjayrittämisestä löydy, niin divarit ovat kohta menneen maailman asia. Jotain mitä keskusteluissa voi sitten muistella kuinka ne kivijalkaliikkeet olivat kivoja ja miettiä, että mitäköhän niille oikein kävi.

Jos nyt lähtisit hakemaan yritystukia antivariaatille Suomessa, niin huomaisit miten olisi hankaluuksia osoittaa kyseessä olevan kannattava liiketoiminta. Olisikin hienoa nähdä, että antikvariaatit voitaisiin tulevaisuudessa nähdä liiketoiminnan ohella kulttuurillisesti arvokkaana toimintana myös tukia hakiessa (kyllä, tästä voi kaikua läpi bloggaajan omat kokemukset aiheen parissa).

Elämäni kirjakauppiaana on Bythellin pitämä päiväkirja, jossa käydään läpi kirjakaupan elämää päivä päivältä vuoden ajan. Se sisältää juuri sellaista älykästä ja kuivaa huumoria kuin pitkän linjan kirjakauppiaalta voi odottaakin. Mieleen tulee heti Black Books -sarjan Dylan Moran, johon viitataankin heti kirjan ensimmäisellä sivulla.

Kärttyisen kirjakauppiaan stereotyyppi on jostain syystä lähinnä sympaattinen mielikuva, joka tuntuu houkuttelevan asiakkaita vain entistä enemmän astumaan liikkeeseen sisälle. Ehkä kirjat ovat niin persoonallisia ostettavia, että emme halua mitään lipevää ja kaikesta pitävää kauppiasta meille niitä myymään.

"Tämän päivän Guardianissa oli artikkeli asumisesta Wigtownissa, otsikolla: "Muuttakaamme Wigtowniin ja Macharsin niemimaalle." Alaotsikkona: "Pieni syrjäkylä, sanan parhaassa merkityksessä", ja tekstissä lause: "Vastaanotto on aina ystävällinen, menit minne menit. " Kaupan Facebook-sivua pommitettiin sellaisilla kommenteilla kuin "He eivät selvästikään käyneet teidän kaupassanne" ja "Ilmeisesti eivät tavanneet sinua"."

Confessions of a Bookseller on viime vuonna ilmestynyt uusi kirja Bythelliltä.

Jokainen päiväkirjan kuukausi alkaa lainauksella George Orwellin esseestä Muistoja kirjakaupasta. Näin Blythell voi liittää kirjakauppansa ja sen hetket laajempaan historialliseen jatkumoon ihan konkreettisesti ja ehkä ottaa hieman lohtua Orwellin omasta kyynisyydestä. Orwell kirjoitti:

"Olisinko mielelläni kirjakauppias ammatiltani? Laajasti ottaen - ja huolimatta esimieheni minua kohtaan osoittamasta ystävällisyydestä ja myymälässä viettämistäni päivistä, joista eräät olivat onnellisia - en."

Entä muuttaisiko Bythell valinnoistaan jotain? Tämä vastaa kirjassaan, että ei. Asiakkaat ovat joskus ikäviä, internet on muuttanut kirjamyynnin lopullisesti, henkilökunnan kanssa joutuu kinastelemaan ja taloudellinen tilanne ahdistaa, mutta silti.

Kun Orwell-lainaukset kytkevät päiväkirjan menneisyyteen, niin kirjakaupat netissä asettavat päiväkirjan ja kivijalkakaupan myös itsensä aikaan, josta ne ovat jäämässä jälkeen. Bythnell kirjoittaa miten asiakkaat saattavat lähteä kaupasta puhisten, kun "kirjan saa puolta halvemmalla Amazonista".

"Varttia yli kymmeneltä kauppaan astui nainen, joka karjaisi: "Olen elementissäni! Kirjoja!" ja huuteli sitten tunnin ajan minulle kysymyksiä vaappuessaan ympäri kauppaa kuin "uljas hanhi", kuten Gogol kuvaa Sobakevitshin vaimoa Kuolleissa sieluissa. Kuten arvata saattoi, hän ei ostanut mitään."

Kirja on hieno yhdistelmä sitä kirjakaupan elämää, johon voi itsensä unelmoiden asettaa ja juuri tämän kyseisen kirjakauppiaan elämää. Niitä Bythellin omia ajatuksia, jotka poukkoilevat kirjamaailmasta vaikka mihin suuntaan. Tämän tavassa ilmaista itseään on jotain mukavan rupattelevaa, joka harjaantuu varmasti siinä vuosien mittaan asiakkaiden kanssa jutellessa.

Kirjan voi lukea varoituksena kirjakauppiaan elämästä tai sen voi lukea inspiroivana teoksena. Ihan pelkästään pikkukaupungin tunnelma, todella mielenkiintoiset ihmiset ja kirjakauppiaan mietteet kirja-alasta ovat kaikki hyviä syitä tarttua tähän teokseen.

""Muistoja kirjakaupasta" on yhtä tosi tänään kuin oli silloin ja varoittaa terveellisesti kaikkia kaltaisiani naiiveja, ettei käytettyjen kirjojen myynti ole ihan se idylli, jossa istutaan rätisevän tulen ääressä nojatuolissa tohveleihin puetut jalat nostettuina ylös, poltetaan piippua ja luetaan Gibbonin Rooman valtakunnan rappiota ja tuhoa samalla kun hurmaavia asiakkaita virtaa paikalle käymään älykkäitä keskusteluja ja jättämään kahmalokaupalla käteistä. Tosiasiassa totuus voisi tuskin olla erilaisempi. Orwellin esseessä ehkä sattuvin kommentti on se, että "kävijöistä monet olisivat olleet kiusankappaleita missä vain, mutta kirjakaupassa heillä oli poikkeukselliset mahdollisuudet"."

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana. Alkuperäisteos The Diary of a Bookseller, suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kirjapaja 2019, Arvostelukappale

Merimiestatuoinnit Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Merimiestatuoinnit tuo esiin kaukaiselta tuntuvan maailman, jonka jälkiä näkee nykypäivänäkin ihmisten iholla. Kirja avaa satamien tatuointikulttuuria ja sen taustoja viihdyttävällä tavalla, mutta lopulta tässä on kyseessä syvälle aiheeseensa menevä tietokirja, joka varmasti tuo monelle aivan uutta tietoa niin tatuointien kuin merenkulunkin historiasta.

Mikko Helsenius on tatuointiharrastaja ja -keräilijä, jonka kokoelmista suuri osa kirjan kuvista on koottu. Jari Ruotsalainen on kulttuuriantropologi, joka on väitellyt suomalaisesta tatuointikulttuurista. Näiden yhteistyönä syntyi ainutlaatuinen kurkistus merimiestatuointien merkitykseen.

Tatuointikulttuurin lisäksi kirja antaa hienon kuvauksen suomalaisen merenkulun historiasta ja sen raastavuudesta. Skönäreiden reissut rinnastuvat jännittäviin tarinoihin kulkureista ja mereen itsessään tietysti liittyy mittava määrä myyttejä, symboliikkaa ja tarinoita.

Merimiestatuoinnit jäivät nopeasti historiaan 60-luvun loppupuolella, jolloin tapahtui niin sanottu merenkulun murros. Tämä oli monella tapaa surullista opittavaa kirjasta. Teknologia nimittäin teki työstä satamoissa niin tehokasta, että merimiesten vapaa-aika niissä jäikin yhtäkkiä vähäiseksi. Ei ollut aikaa tatuointeihin tai muuhunkaan toimintaan, mikä aiemmin oli ollut osa merenkulun hohtoa.

Aiemmin todella raskas työ ehkä osaltaan helpottui, mutta tämä taas saattoi aiheuttaa konkareissat halveksuntaa uusia merimiehiä kohtaan. Nämä kun saattoivat opiskella vaikka kapteeneiksi koulun penkillä, kun ennen kaikki aloittivat hierarkian pohjalta. Nykyään merimiehistäkään ei moni pidä Suomea kotisatamanaan. Kun vuonna 1966 näitä löytyi vakuutustietojen mukaan 15 943, niin vuonna 2018 vastaava luki oli enää 7310.

Kirjaa varten haastateltiin entisiä merimiehiä ja nämä kertoivat miten tatuoinnit antoivat helposti linnakundin maineen. Muisteltiin jopa, että uimarannoille ja uimahalleihin ei ollut asiaa jos kehosta löytyi yli kolme tatuointia.

Helsenius ja Ruotsalainen sukeltavat kirjassa mielenkiintoisesti tatuointien ympärillä pyörivien stigmojen maailmaan ja etsivät niille syitä pitkältä historiasta, jossa tatuointeja käytettiin vielä ihmisten erottelemiseen ja rangaistukseksi. Reijo Lindeborg muistelee:

"Suomessa ihmiset tsiihas, että aha, toi on ollu vankilassa tai merillä, kun katsoi tatuointeja sillon nuorena. Varsinkin vanhemmat ihmiset, voi kamalaa sentään! Ei ne pystyny erottelemaan, kuka oli ollu linnassa ja kuka merillä. Ainahan ne luuli, että on konna."

Ajat kuitenkin muuttuvat. Kun sotien aikoihin tatuoinnit voitiin nähdä patrioottisina symboleina ja kun tatuointien taiteellinen taso nousi ja "herrasmiestatuoijat" saavuttivat seurapiirien huomiota, saattoi viimein arvostus niitä kohtaan kasvaa hiljalleen. Tatuoinnin matka sosiaalisesti hyväksyttäväksi taiteenmuodoksi on kuitenkin ollut pitkä ja monilta osin sen voi sanoa olevan vielä kesken.

Itämeren aluuella on voinut ottaa ammattimaisesti tehtyjä tatuointeja jo 1800-luvun lopulla. Vaikka tatuoinnella ajatellaan olevan valtavan pitkä historia, niin esimerkiksi Suomen ensimmäinen virallinen studio, Ricky's Tattoo Helsingissä, on avattu vasta vuonna 1987. Tätä ennen suomalaiset tatuoitsijat olivatkin vaikuttaneet lähinnä merillä ja erilaisissa epävirallisissa pajoissa, joista yksi sijaitsi niinkin yllättävässä paikassa kuin Uspenskin katetdraalin katakombeissa.

Yksi mielenkiintoisimpia seikkoja kirjassa on merimiestatuointien symboliikka. Tai oikeastaan symboliikan puute, sillä kirjaan haastatellut mierimiehet tai vanhemmat tatuoijat eivät tunnista mitään koodikieltä, joilla tatuointeja helposti nykyään tulkitaan. Todellisuudessa tatuointien aiheet valikoituivat sen mukaan mikä sattui liikkeistä löytyvistä flash-kuvista löytymään ja mihin niistä merimiehellä oli varaa. Pekka Lappi muistelee:

"Muistan hyvin, tää on 1958 kun läksin merille, otin tän sailor's graven. Mulla on sellainen muistikuva, että sieltä tuli laivalle yks kaveri näitten vehkeitten ja kuvien kanssa. En oo ihan varma, vai oliko se sitten siinä perkele Nyhavnis, siinähän oli niitä monta liikettä vieri vieressä. En ihan muista kummin päin se oli, mutta kumminkin sieltä kävi kaveri laivassa. Nuoria poikia kun oltiin, niin ihan välttämättä piti semmoinen ottaa. Sittenhän tultiin kotiin hihat käärittyinä vaikka tammikuussa saatana."

Flash-kuvissa erilaiset meriaiheet, vähäpukeiset naiset ja uskonnolliset symbolit toistuivat eri tavoin. Nykypäivänä symboliikalla taas on vahvempi asema ja merimiestatuointien aiheet toistuvatkin usein old school -tyylisissä tatuoinneissa.

Tatuoinneissa alkoi näkymään japanilaisia vaikutteita 1800-luvun lopussa ja mieleen palautui Ateneumin Japanomania-näyttely, jossa japanin vaikutusta suomalaiseen taiteeseen käsiteltiin kattavasti. Taiteen trendit näkyvät niin iholla kuin gallerioissakin.

Merimiestatuoinnit kuvaavat alastomia naisia, laivoja ja vaikka Kippari Kallea ja erilaista mereen liittyvää kuvastoa. Ne saattoivat olla hyvinkin vaihtelevia laadultaan ja yksinkertaisia leimoja, joista helposti kuitenkin tunnisti, että kyseessä on merimies.

Tattoo Freddie, Brooklyn Pete, Tato-Jack ja monet muut satamien tatuoitsijat ja näiden vaiheet käydään kirjassa läpi. Huumeita, viinaa ja verisiä yhteenottoja on siis luvassa, sillä elämä satamien liepeillä on ollut värikästä.

Erityisesti kirjassa välittyy ainutlaatuinen henki, joka merimiehillä oli. Siitä välittyy vahva yhteenkuuluvuuden tunne muiden merenkävijöiden kanssa ja samaan aikaan tietynlainen ulkopuolisuus. On upea nähdä miten iho voi kertoa näitä tarinoita ja tämänkaltainen kirja on tärkeä osa tuon kulttuurin säilyttämisessä.

Vintage Tattoos: The Book of Old-School Skin Art Adlibriksessa*

Tattoo Colouring Book Adlibriksessa*

If It Bleeds Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Stephen King julkaisi tämän neljän tarinan kokoelman juuri täydelliseen aikaan kun todellisuuspaolle on kova tarve. Vaikkakin se koostuisi murhista, tragediasta, verestä ja kokonaisten maailmojen luhistumisesta. Kingin kuvailema Maine on silti se nostalginen paikka, johon nyt kaipaa.

If It Bleeds on niitä harvoja Kingin kirjoja, joille annoin Goodreadsissa täydet viisi tähteä. En pidä kirjojen arvostelusta tähtien avulla ja omat tähteni tiputtelen usein sen hetkisen fiiliksen mukaan. Tämä vain osui juuri tähän hetkeen, sillä tarinat toivat mieleen ne hetket joita King tarjoili omassa nuoruudessani.

Stephen King on viimeisen vuosikymmenen aikana tarjoillut jonkin verran sitä hyvin perinteisen oloista universumiaan muun muassa Doctor Sleepin, The Instituten kanssa ja etenkin mainion 11/22/63 kanssa. The Bazaar of Bad Dreams taas oli edellinen lyhyiden tarinoiden kokoelma, jossa nähtiin todella perinteistä Kingiä.

Tämä on siinä samalla kuitenkin tuntunut melkein salakavalasti luomaan aivan uuttakin universumia. Monella saattoi tulla yllätyksenä kun King siirtyi dekkareiden maailmaan Mr. Mercedes -kirjan kautta, joka kasvoikin pian trilogiaksi. Sittemmin tuo dekkareissa esitelty maailma on alkanut elää omaa elämäänsä ja sen hahmoja on nähty yllättävissä paikoissa Kingin seuraavissa kirjoissa. If It Bleeds on yksi näistä.

Viimeistään If It Bleedsin jälkeen tuntuu, että tämä Kingin luoma uusi maailma ottaa paikkansa siinä vuosikymmenien aikaan rakennetussa rakenteessa. On jännä huomata, että se yksi hahmo (en aio spoilata vaikka tämä yleistä tietoa onkin) tuntuu palaavan aina uudellen näissä uusissa teoksissa ja ainakin minulle tämä on hyvin tervetullut uusi tuttavuus.

Stephen King

If It Bleeds alkaa tarinalla, jossa näkyy jälleen Kingin tapa demonisoida teknologiaa, kuten vaikka näkyy tämän novellissa Trucks ja erityisesti tässä tapauksessa romaanissa Cell.

Vanha herra Harrigan palkkaa nuoren Craigin lukemaan tälle kirjoja ääneen ja näiden välille kehittyy pienimuotoinen ystävyys. Tästä asetelmasta tulikin heti mieleen Low Men in Yellow Coats novellikokoelmasta Hearts in Atlantis.

Craig antaa vanhukselle lahjaksi iPhonen, johon tämä vastoin odotuksia tykästyy. Harriganin kuoltua Craig sujauttaa puhelimen arkkuun suloisena, vaikka hieman outona, pienenä eleenä. Kun tämä myöhemmin lähettää ikävöimälleen Harriganille viestin, niin kirja vie syvälle sinne Kingin maailmaan, kun Craigin puhelimeen kilahtaa pian viesti takaisin.

“Henry Thoreau said that we don’t own things; things own us. Every new object—whether it’s a home, a car, a television, or a fancy phone like that one—is something more we must carry on our backs.”

Kokoelma jatkuu lopusta alkuun kulkevalla tarinalla, josta ei voi puhua muusta kuin aivan alusta. Tai siis lopusta, jossa yhteikunta tuntuu olevan hiljalleen murenemassa. Edes internet ei pysy enää päällä ja kauhukuvat osuvatkin nyt melko lähelle joiltain osin. Lopulta tämä tarina kuitenkin kertoo siitä miten jokaisen meidän sisällä on kokonaisia maailmoja. Melko filosofinen tarina Kingiltä loppujen lopuksi.

“The human brain is finite—no more than a sponge of tissue inside a cage of bone—but the mind within the brain is infinite. Its storage capacity is colossal, its imaginative reach beyond our ability to comprehend. I think when a man or woman dies, a whole world falls to ruin—the world that person knew and believed in. Think of that, kiddo—billions of people on earth, and each one of those billions with a world inside. The earth their minds have conceived.”

Kolmas tarina jatkaa samoilla linjoilla kuin Kingin dekkarisarja ja The Outsider, mutta tästä en halua sanoa yhtään mitään. Jos mietit, että pitääkö nuo kirjat olla luettuna ennen tätä, niin vastaus on, että ei tarvitse. Toki jos ne ovat jo luettu, niin tämä tarina on varmasti vielä mielenkiintoisempi ja jos aiot vaikka The Outsiderin tulevaisuudessa lukea, niin suosittelen tosiaan, että luet sen ennen tätä.

Viimeinen tarina jatkaa niistä teemoista, joita King käsittelee esimerkiksi kirjoissa The Dark Half ja Secret Window. Erityisesti kirjailijan suhteesta tekstiinsä ja siitä tietystä luomisen tuskasta, jota King niin hienosti kuvaa.

“At every single moment during those focused periods—those flights of fancy—the writer is faced with at least seven choices of word and expression and detail. Talented ones make the right choices with almost no conscious consideration; they are pro basketball players of the mind, hitting from all over the court.” Where?”

Tällä kertaa kirjailijaksi haluava mies jää eristyksiin syrjäiseen mökkiin (tuli taas pieni ajankohtaisuuden fiilis), mutta tällä on onneksi viimein se yksi hyvä idea tarinaan, josta tämä toivoo syntyvän kokonainen romaani.

Edelliset yritykset ovat kuitekin kariutuneet ja miehen ystävät ja vaimo ovat huolissaan, etteivät vain samat ikävät tapahtumat, joihin King varovaisesti viittaa, seuraa tätäkin yritystä. Kuumeisen ja humalaisen yön aikana ilmestyvä vieras takaa nyt kuitenkin onnistumisen. Kunhan tuleva menestyskirjailija on valmis tekemään hyytävän sopimuksen.

Stephen King ei ole ehkä rohkein, omaperäisin tai edes pelottavin kirjailija, mutta kyllä tämä kokoelma taas osoittaa, että tämän olevan silti edelleen kauhun kuningas. Hyvät kirjailijat poikkeavat tutuilta poluilta ja järkyttävät ja ilahduttavat aina uusilla tavoilla. King on se kirjailija, joka kauhun saralla luo noita polkuja.

Keveys ennakkotilattavissa Adlibriksessa*

Laitos Adlibriksessa*

Mersumies Adlibriksessa*

Ulkopuolinen Adlibriksessa*

Tule olemaan sydänystävä kanssani täälläkin:

Lukupino Facebookissa!

Lukupino Instagramissa!

Lukupino Twitterissä!

*mainoslinkki

Unorthodox on kirja, jonka Deborah Feldman kirjoitti lähdettyään vanhoillisesta ortodoksijuutalaisten yhteisöstä Brooklynin Williamsburgista. Tämä halusi huomiota itselleen, jotta saisi varmemmin säilyttää poikansa huoltajuuden, sillä yhteisöllä oli varaa palkata asianajajia tätä vastaan, mutta ei halunut päätyä julkiseen tarkkailuun. Tämä onnistui ja huomio yhä jatkuu tuoreen Netflix-sarjan myötä.

Deborah Feldman asuu nykyään Berliinissä, jonne tämä muutti pari vuotta kirjansa julkaisun jälkeen. Berliinin ajoista ja vanhan yhteisönsä jättämisen jälkeisestä ajasta tämä on kirjoittanut kirjan Exodus: A Memoir.

Etenkin Unorthodox aiheutti vahvan vastareaktion ortodoksijuutalaisten yhteisössä ja siinä esitettyjä seikkoja on yritetty kumota. Toisaalta Feldmanin jättämä yhteisö on vahvasti kaikkea sekulaarista kirjallisuutta vastaan ja erityisesti naisten altistamista kirjallisuudelle tai opiskelulle.

Deborah Feldman

Unorthodox on kirja, joka kertoo erityisestä hasidijuutalaisten yhteisöstä nimeltä Satmar. Se on holokaustin jälkeen syntynyt liike, joka pyrkii korvaamaan leireillä menetettyjä juutalaisia.

On mahdotonta yrittää käsittää millaista on elää yhteisössä, joka ei ole vain syntynyt traumasta, vaan pohjaa olemassaolonsa siihen. Miten holokaustia pidetään tuossa yhteisössä jumalan rangaistuksena juutalaisten liiallisesti samaistumisesta muuhun yhteiskuntaan.

Kirjan päähenkilö, Esty, on kasvanut tuohon yhteisöön, mutta hiljalleen tuntee sen yhä painostavammaksi. Tuo kaipuu vapauteen ja toisaalta yhteisön tarjoama turva ja näiden välinen jännite tulee kirjan sivuilta hienosti esiin ja on jo siksi lukemisen arvoinen kokemus.

"I can't bear the thought of living an entire lifetime on this planet and not getting to do all the things I dream of doing, simply because they aren't allowed. I don't think it will ever be enough, this version of freedom, until it is all-inclusive. I don't think I can be happy unless I'm truly independent."

Ennen lähtöään yhteisöstä, Etsylle tarjosivat vapautta kirjat, joita tämä salaa onnistui lukemaan perheeltään piilossa. On jännittävä ajatella miten tämän oma kirja on ehkä nyt samankaltaisten tyttöjen repuissa tai patjojen alla piilossa.

"I feel so extraordinarily happy and free when I read that I’m convinced it could make everything else in my life bearable, if only I could have books all the time."

Kirja antaa kurkistuksen kulttuuriin, joka perusolemukseltaan on hyvin eristäytynyt. On kiinnostavaa miten tarina sijoittuu moniin ristiriitaisiin maailmoihin. Etsy haluaa pois yhteisöstä, mutta ei halua pyyhkiä pois juutalaisuuttaan. Yhteisö on keskellä ehkä maailman vilkkainta kulttuurillista sulatusuunia New Yorkissa, mutta on silti onnistunut säilyttämään tarkan kurin ja säännöt perheidensä kesken.

Kirja laittaa pohtimaan omia yhteisöjään ja niiden kuria itseensä. Harva meistä voi väittää, etteikö kuuluisi minkäänlaiseen ihmisten järjestelmään, mutta niiden tarjoamissa vapauksissa on suuria eroja. Lopulta sitä voi olla vain itsensä hankala huomata kuinka vapaa tai kahlittu sitä lopulta onkaan.

Shira Haas, Unorthodox, Netflix

Unorthodox Netflixissä on suurelta osin jiddišinkielinen minisarja, joka perustuu Feldmanin kirjaan, mutta on lopulta tavallaan kuvitteellinen jatko-osa siihen.

Sarjassa näytetään jonkin verran päähahmon, Estyn, elämää Brooklynissa ja sen tarina seuraa melko tarkasti kirjan tapahtumia, mutta muutto Berliiniin ja tämän jälkeiset tapahtumat ovatkin jotain ihan muuta. Sarja ikään kuin antaa katsojalle yhden mahdollisen maailman, johon Feldmanin tarina olisi voinut jatkua.

Kirja kuvaa vahvasti sitä miten yhteisön säännöt ovat erityisen ankaria juuri naisille ja sarja pureutuu tähän loistavasti. Hasidijuutalaisten yhteisöä ei yritetä turhaan demonisoida, mutta toisaalta sen vanhoillisia arvoja käsitellään nykyaikaisten arvojen kautta, joissa naisten asema on ottanut useita askelia eteenpäin sodanjälkeisestä yhteiskunnasta.

"An empty vessel clangs the loudest. That’s the adage I hear continuously, from Chaya, from the teachers at school, from the Yiddish textbooks. The louder a woman, the more likely she is to be spiritually bereft, like the empty bowl that vibrates with a resonant echo. A full container makes no sound; she is packed too densely to ring. There are many proverbs repeated to me throughout my childhood, but this one stings the most."

Amit Rahav ja Shira Haas, Unorthodox, Netflix

Sarja on hyvin erilainen tarina kirjaan verrattuna, mutta itsessään hieno teos. Se antaa kirjalle upean kuvaston kun Esty palaa muistoissaan Williamsburgiin ja koskettavan ja näyttävän kertomuksen tämän uudesta alusta Berliinissä.

Berliini onkin kuin yksi hahmo sarjassa ja se avautuu katsojalle niin arkkitehtuurin, musiikin kuin erilaisten ihmistenkin kautta. Kulttuurit kohtaavat tuossa kaupungissa vahvasti ja vaikka Esty on kotoisin New Yorkista, niin tämä tuntuu nyt ensimmäistä kertaa kokevan jotain niin erilaista. Kontrasti Etsyn vanhan maailman kanssa on elementti, joka saa todella jännittämään tämän puolesta, niin kaupunkien sykkeen, vahvan tarinan kuin Estyn näyttelijänkin ansiosta.

Estyä näyttelevä Shira Haas on poikkeuksellinen tässä sarjassa ja vastuussa suuresta osasta sen sävyä ja tunnetta. Tämä israelilainen näyttelijä tekee suorituksen, joka elää omaa elämäänsä. Ne ilmeikkäät kasvot ja varautunut kehonkieli tekevät sarjasta sellaisen, että se jättää varmasti tunnejäljen keneen tahansa.

Unorthodoxin suomennos on tulossa! Tammi julkaisee kirjan suomeksi alkuvuonna 2021. Tammen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö Markku Aalto sanoo:

"Feldmanin herkkä ja unohtumaton kasvukertomus on kerronnallista tietokirjallisuutta parhaimmillaan ja vertautuu lukuelämyksenä esimerkiksi Tara Westoverin Opintiellä-kirjaan, joka on löytänyt Suomessakin laajan lukijakunnan. Feldmanin kirjan julkaiseminen on Tammelle suuri ilo ja kunnia."

Unorthodox Adlibriksessa*

Tiedostavan siemailun taito Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Tiedostavan siemailun taito on Ani Kellomäen kirja, jossa kannustetaan huomaamaan miten alkoholi on ympärillämme ihan jokapäiväisessä kulttuurissa. Luvassa ei ole valistuksen ajan moralisointia, eikä kirja ole tarkoitettu vain niin sanotuille ongelmakäyttäjille, vaan tarkoitus on ihan vain tiedostaa miten tapakulttuuri ja markkinointi meihin vaikuttaa.

Ani Kellomäki on islamintutkimukseen erikoistunut sosiaali- ja kulttuuriantropologi sekä toimittaja-käsikirjoittaja. Kellomäki on kirjoittanut aiemmin kirjan Kosteusvaurioita, jossa tämä käsittelee vanhempien ja lasten suhdetta kun alkoholi on määritellyt paljon kasvuympäristöä.

Tiedostavan siemailun taidossa siirrytään hieman kauemmas siitä, kun vakavat ongelmat ovat jo tulleet mukaan ja asetetaan tarkempi katse laajempaan alkoholikulttuuriin. Kellomäki kirjoittaa:

"Kirjoittaessani alkoholista asetun suomalaisittain harvinaiseen lokeroon. En ole kansanterveys- tai kansantalouskysymyksistä kiinnostunut päihdetutkija enkä selviämistarinaani kirjoittava raitistunut alkoholistikaan. En lähesty aihettani myöskään alkoholin iloista käsin. Kaikista näistä aiheista löytyy jo mielenkiintoista ja tärkeää luettavaa, mutta Tiedostavan siemailun taidolla toivon pystyväni laajentamaan alkoholikirjallisuutta uuteen ja mielestäni tarpeelliseen suuntaan. Haluan kutsua lukijan huomaamaan, miten marinoituneessa maastossa täällä eletään ja tekemään siten aiempaa punnitumpia päätöksiä alkoholin äärellä."

Ani Kellomäki. Kuva: Riikka Kantinkoski

Alkoholi liitetään mielikuvissa osaksi hyvää elämää. Näemme nauravia ihmisiä lasi kädessä, itsekin helposti laitamme kuvan drinkistä someen kun olemme vaikka lomamatkalla ja juhlaan tietysti kuuluu se lasi kuohuvaa. Tai kaksi, tai seisemän.

Kyse on ihan normaalista toiminnasta ja itsekin nautin silloin tällöin lasista viskiä tai olutta. En koe käytökseni olevan lähellä sitä rajaa, että kyse olisi minkäänlaisesta ongelmasta, enkä edes koe juomiseni olevan yleensä humalahakuista, mutta se ei tarkoita, etteikö tämä kirja olisi suunnattu myös minulle.

Onkin jotenkin kuvaavaa, että lähdin itse ensimmäisenä vertaamaan omaa käyttäytymistäni ongelmakäyttäytymiseen. Kuin olisi olemassa vain sivistynyttä tissuttelua ja sitten alkoholiongelma ja siinä välissä ei yhtään mitään.

Tiedostavan siemailun taito tarjoaa useita esimerkkejä alkoholin vaikutuksesta yhteiskuntaan, enkä lähde näitä sen enempää avaamaan. Huomaan kuitenkin yllättyväni lukiessa miten kokonaisvaltainen alkoholin vaikutus on kun sitä ei tarkastella vain absoluuttisen ongelmallisuuden kautta, jossa mielikuva on muutoin oikeastaan toimintakyvytön ihminen, vaikka todellisuudessa voi olla ulkoisesti vaikka kuinka menestyjä.

"Media painottaa tarinoita, joissa tarjoillaan äkkikäänteitä, pohjakosketuksia ja muuta dramatiikkaa, jolloin oman alkoholinkäytön arvioiminen voi myös hämärtyä. Aina tosiaan löytyy joku, joka juo paljon enemmän kuin itse ja jolle koituu alkoholinkäytöstä isompia ongelmia. Samalla huoleton puhe juomisesta hämärtää todellisuutta. Haluamme ajatella, että oma juomisemme on ainakin oikeilla jäljillä, mutta tutkimusfaktan valossa käy ilmi, että yli kolme neljäsosaa Suomessa juodusta alkoholista liittyy joko runsaaseen keskimääräiseen kulutukseen tai humalajuomiseen."

En aio lopettaa omaa "sivistynyttä tissutteluani", eikä kirja siihen kehotakaan. Sen sijaan olen kokenut todella mielenkiintoiseksi katsoa maailmaa niin sanottujen pullonpohjalasit silmillä ja nähdä miten kulttuurimme on tosiaan täynnä pieniä hetkiä joihin on ujuttautunut mukaan drinkki sinne taustalle.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Kirjastohamstraus suoritettu. #kirjasto #koronavirus #kirjat #lukeminen #viini
Henkilön Simo Sahlman (@lukupino) jakama julkaisu Maalis 17, 2020 kello 5.59 PDT

Kuva Instagramissa, viinillä hassutteleva meemi tai kupliva juoma televisiossa kuuluvat kulttuuriin lähes ilman kyseenalaistamista. Alkoholille tykätään naureskella ja sen käyttö on sosiaalinen tapahtuma vaikka kaikki eivät suoraan osallistuisikaan. Tuskin kellään on naapuri katsonut ostoskoriin ja naureskellut, että "ai tänään kokataan soijasuikaleita", mutta "ai tänään otetaan saunaolutta", onkin jostain syystä ihan normaali heitto.

Tykkäämme tehdä alkoholista osan kulttuurillista kuvastoamme. Sitä tarinaa, jota kerromme toisille ja itsellemme yhteisöstämme. Tämä on ihan ok, mutta itse haluan olla tietoinen siitä miten se vaikuttaa tuon kulttuurin ylläpitämiseen ja uudintamiseen.

Kun esimerkiksi Kellomäen kehoituksesta katsoin lapseni ja itseni suosimaa How I Met Your Mother -sarjaa uusin silmin, niin havahduin miten näillä on jatkuvasti jokin alkoholijuoma kädessä. Näillä ihmisillähän olisi kaiken järjen mukaan oltava vakava ongelma noiden määrien kanssa.

Lukiessani juuri Piia Leinon kirjaa Yliaika, kiinnitin huomiota kiinnostavaan yksityiskohtaan. Tarinassa ollaan tulevaisuuden Suomessa ja päähenkilö pohtii miten aikoo ottaa lasillisen kuohuvaa juhlan kunniaksi, vaikka nuoriso pitääkin tuossa yhteiskunnassa alkoholin yhdistämistä juhlahetkiin outona.

Kulttuuri muuttuu ja voisin hyvin kuvitella kirjan esittelemän tulevaisuuden vielä toteutuvan. Vielä vähän aikaa sitten pidettiin kuitenkin vielä outona, että ravintoloissa ja kahviloissa ei poltettaisi tupakkaa sisällä.

Koska alkoholi on niin monen ihmisen elämässä mukana, niin sen normaalina pitäminen muodostuu tavallaan välttämättömyydeksi. Oma toiminta on hyväksyttävää kun se pysyy hyväksyttävänä ihan koko ympäristössä.

"Mielikuvat tavoiteltavasta elämästä ja aikuisuudesta ylipäätään näyttävät kovin alkoholipitoisilta. Se, joka erehtyy kommentoimaan lisääntyviä juomajuhlia kyseenalaistavin äänenpainoin, saattaa itsensä nopeasti naurunalaiseksi. Hän on ilonpilajaa ja tosikko. Todellinen rintamakarkuri."

Mitä enemmän jokin ongelmallinen huvi on vain pienen vähemmistön käytössä, sitä helpompi se on tuomita. Kulttuurinen kuvasto toistaa alkoholia positiivisessa valossa, koska me haluamme sitä. Ajatus siitä, että "ansaitsemme" vaikka sen saunaoluen rankan viikon päätteeksi on jotain mille haluaa vahvistusta myös ulkopuolelta ja toimimme helposti toistemme kannustujoukkoina.

"Alkoholiin liitetty myönteinen tunne, joka saa juomaan kerta toisensa jälkeen, kytkeytyy yksinkertaisesti opittuun ajatteluun, että alkoholin äärellä on koettu hyviä hetkiä, omaa vapautta ja yhdessäoloa. Samat elementit olisivat kuitenkin olleet ehkä tarjolla ilman alkoholiakin. Sitä vain ei ole ehkä koskaan tai pitkään aikaan kokeiltu."

Itse olen kokenut alkoholin äärellä juurikin hyviä hetkiä, omaa vapautta ja yhdessäoloa. Koen, että jos tiedostan tarkemmin omaa käyttäytymistä, en ajattele alkoholia tiukalla ongelma/ei-ongelma -linjalla ja osaan tarkkailla ympäristön alkoholiin liittyvää kuvastoa, voin jatkossakin nauttia alkoholistani ihan hyvillä mielin.

Pohjimmiltaan siis haluan vain olla tarkemmin kontrollissa siitä millaisia vaikutuksia ympäristölläni on minuun. Silmien ummistaminen omien kulutustottumusten haittapuolista on ihan yleisesti huono tapa, josta haluan oppia pois ja Tiedostavan siemailun taito on hieno opas tällä tiellä.

Lisätietoa kirjasta löydät esimerkiksi Atenan sivuilta täällä. Kellomäen oma blogi, Kokovartalofiilis, puolestaan löytyy täältä. Jos tuntuu, että oma alkoholinkäyttö herättää kysymyksiä, niin apua löytyy esimerkiksi Päihdelinkistä täällä.

Kosteusvaurioita - Kasvukertomuksia pullon juurelta Adlibriksessa*

Ani Kellomäki, 2019, Tiedostavan siemailun taito, Atena

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:

Yliaika on Piia Leinon toinen 2050-luvun Helsinkiin sijoittuva romaani. EU:n kirjallisuuspalkinnon voittanut Taivas, oli sävyltään ehkä tummempi, mutta silti Yliaika sai vielä tehokkaammin kylmät väreet kulkemaan lukiessa.

Yliaika ja Taivas ovat itsenäisiä romaaneja ja sijoittuvat oikeastaan lähes vastakohtaisiin maailmoihin. Taivaan Helsinki on kolkko ja autio paikka, jossa ihmiset keittävät Kauppatorilla lokeista keittoa ja pakenevat maailmaa virtuaalitodellisuuteen.

Yliajan Helsinki on äärimmäisen tehokas ja moderni paikka, jossa talous on jopa ihmishenkeä korkeammassa asemassa. Leino leikittelee näin sillä todellisuudella, jota paikoin jo elämme.

Juuri ajatusleikit tekevät Leinon tarinoista niin hienoja. Molempien kirjojen voima kumpuaa siitä, että niiden perusajatuksen voi selittää minuutissa ja se riittää saamaan koukkuun.

Mitä jos esimerkiksi vuoden 2052 Helsingissä talous toimisi täydellisesti, mutta sen hintana yli 75-vuotiaat rajataan kansalaisuuden ulkopuolelle?

Piia Leino. Kuva: Mikko Rasila

Leinon kuvittelema Helsinki vaikuttaa ensin upealta paikalta. Oodin katolla voi lueskella liikkuvissa näköalakuplissa, virtuaalinen Heath Ledger toimii apunasi ja kaupunki on puhdas ja turvallinen. Elät kun utopiassa.

Kun täytät 75-vuotta, sinun tulee kuitenkin valmistella exitusta. Tämä utopia ei kestä vanhentuvaa ruumistasi ja odottaa siksi uhrausta puoleltasi.

"Hän vain hypähtäisi exitukseen kuin ala-asteella hyppynarua: Nallekarhu, nallekarhu, mene sisälle, nosta tassusi, pyöri ympäri, niiaa, kumarra, potkaise, koske käsi maahan, älä mene pois, mene pois. Mene pois.
Mene ikäloppu jo pois. Pitää mennä vuorollaan pois, että toisille tulee tilaa."

Tästä järjestelmästä voi osaltaan kiittää lujaa poliittista tahtotilaa ja erityisesti 2020-luvun voimapolitiikko Annastiina Kankaanrintaa. Nyt on kuitenkin koittanut tämän oman exituksen aika ja se tuntuu olevan harmillinen välttämättömyys Kankaanrinnan niin kiireisessä kalenterissa.

Lukijalle tarjotaan pirullisesti mahdollisuus kostonhimoiseen iloon. Voimakastahtoinen päättäjä joutuu maistamaan omaa lääkettään ja tässä on jotain niin yksinkertaisen tunteisiin vetoavaa voimaa.

Leino kuitenkin tuntuu jatkavan ajatusleikkiään vielä pidemmälle ja yrittää saada lukijan tuntemaan sympatiaa päähahmoaan kohtaan. Tämä on jännittävä leikki kirjailijan ja lukijan välillä, mutta en halua paljastaa miten siinä omalla kohdallani kävi.

"Varastettu aika alkaa olla lopussa, Annastiina miettii. Tuhlattu. Käytetty. Mitä eroa niillä lopulta oli? Aikaa ei voinut säästää, koska sille ei ollut astiaa. Sitä ei voinut käyttää, koska sitä ei saanut kiinni. Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta."

Kirja herättää luonnollisesti isoja kysymyksiä yhteiskunnasta, sen eriarvoistumisesta ja loputtomalta pyrkimykseltä kasvuun ja tehokkuuteen. Yksilötasolla se pohtii aikaa, sen rajoituksia ja yksilön vastuuta ja merkitystä. Joskus näihin kysymyksiin on helpointa löytää perspektiiviä juuri Yliajan kaltaisista suoraviivaisista tarinoista.

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan ja ei ole mielestäni väliä onko Taivas etukäteen luettuna vai lukeeko sen vasta Yliajan jälkeen. Molemmat joka tapauksessa tuntuvat todella kansainvälisesti tasokkailta romaaneilta, joille toivon tulevan vielä jatkoa. Haluan nähdä mitä vaihtoehtoja omaan tulevaisuuteen voidaan nyt kuvitella.

Kun aiemmin toivoin, että Taivaasta tehtäisiin kaurismäkeläinen elokuva, niin Yliaika on mielessäni ehkä jokin virtaviivainen HBO-minisarja. Ihan varppina katsoisin putkeen yhtenä viikonloppuna.

Yliaika Adlibriksessa*

Taivas Adlibriksessa*

Piia Leino, 2020, Yliaika, Kustantamo S&S

Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Storytel Awards -gaalassa jaettiin nyt ensimmäistä kertaa palkintoja palvelun parhaista äänikirjoista. Gaala pidettiin koronavirustilanteen takia virtuaalisena. Palkintoja jaettiin neljässä eri kategoriassa: kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus ja elämäkerrat, jännitys ja dekkarit sekä lasten ja nuorten kirjat. Virtuaalisen gaalan juontajana toimi Maria Veitola.

Storytel Awards voittajat ovat:

Kaunokirjallisuus:

Sirkka – Anni Saastamoinen

Lukija: Pirjo Heikkilä

Kustantaja: Kosmos

Raati: Ronja Salmi (pj), Karo Hämäläinen ja Janne Samuli Sirviö.

Sirkka Adlibriksessa*

”Teos on äänikirjana kokoaan suurempi. Kerronta on helposti seurattavaa ja viihdyttävää, ja päähenkilö on kiinnostava ja ainutlaatuinen persoona, josta paljastuu uusia puolia tarinan edetessä. Teos antaa äänen henkilölle, jonka kaikki tiedämme mutta jonka ajatuksia emme tunne. Teoksen lukija on kuin tehty tätä kirjaa varten, hän antaa oman tulkintansa tarinaan ja tuo siihen huumoria, lämpöä ja inhimillisyyttä”, raati perustelee.

Jännitys & dekkarit:

Uskollinen lukija – Max Seeck

Lukija: Satu Paavola

Kustantaja: Tammi

Raati: Jone Nikula (pj), Tuomas Rimpiläinen ja Kirsi Ranin.

Uskollinen lukija Adlibriksessa*

”Kirjan tarina, henkilöhahmot ja poliisin työnkuvaus oli niin uskottavasti ja ammattitaitoisesti kokoon kehrätty, että voittajan valinta oli helppo. Uskollinen lukija on lajityyppinsä muotovalio ja kansainvälistä ainesta”, raati perustelee.

Tietokirjallisuus ja elämäkerrat:

Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään, Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine

Lukija: Linda-Maria Roine

Kustantaja: Johnny Kniga

Raati: Leena Majander-Reenpää (pj), Ina Mikkola ja Antti Järvi.

”Teos raapii kuuntelijan mieltä ja korvaa, kun lukijana on henkilö, joka itse kertoo oman tarinansa. Palkittu kirja on nimenomaan äänikirjana luontevasti omimmassa olomuodossaan. Kuuntelija tulee lukija-kirjoittajan kautta vedetyksi keskelle tapahtumia, tuntuu kun Roine kertoisi tarinaansa juuri minulle. Äänikirjaan tulee myös tunnustuksellinen ja intiimi ulottuvuus. Kirjan jälkeen kuulemme ja ymmärrämme paremmin”, raati kuvailee.

Lasten ja nuortenkirjallisuus:

Taltuta klassikko! – Maria Laakso

Lukija: Pirjo Heikkilä

Kustantaja: Tammi

Raati: Jarkko Nieminen (pj), Päivi Heikkilä-Halttunen ja Lukuhirmu Hertta.

Taltuta klassikko! Adlibriksessa*

”Pirjo Heikkilän tunnistettava ja kuulijan huumoria oikealle taajuudelle virittävä ääni imaisee kirjallisuuden klassikoihin ennakkoluuloisesti ja penseästi suhtautuvan nuoren kahdeksan kotimaisen klassikkoteoksen pariin. Nuorten lukemaan innostamisessa lähes kaikki keinot ovat jo sallittuja”, raati perustelee.

Etsi minut Adlibriksessa*

*mainoslinkki

Etsi minut on André Acimanin romaani, jossa jatketaan tämän aiemman ja monien rakastaman kirjan Kutsu minua nimelläsi (Call Me By Your Name) tarinaa. Kyseessä ei ole vanhojen teemojen uudelleen lämmittely vaan täysin uusi romaani, jolle Aciman on selkeästi löytänyt inspiraatiota uusista lähteistä.

André Aciman on yhdysvaltalainen kirjailija, joka nähtiin Suomessakin viime vuonna Helsinki Lit -tapahtumassa. Tämä on kotoisin Egyptistä ja kuvailee kirjassaan Out of Egypt monia värikkäitä käänteitä, jotka johdattivat tämän lopulta Yhdysvaltoihin ja sittemmin Harvardin kautta menestyneeksi kirjailijaksi.

André Aciman lukemassa kirjasta Find Me. Kuva: Shawn Miller/Library of Congress

Aciman julkaisi Call Me By Your Namen vuonna 2007 ja kymmenen vuotta myöhemmin sen tarina siirrettiin valkokankaalle samannimisessä elokuvassa. Harvoin elokuva on onnistunut pyydystämään jotain niin oleellista kirjan ytimestä kuin tässä tapauksessa.

Elio on 17-vuotias poika, joka kertoo kesästä perheensä kotitalolla 1980-luvun Italiassa. Taloon saapuu vuokralle 24-vuotias Oliver, johon Elio tuntee syvää vetoa. Näiden kahden välille syntyy jännite, joka toimii todella vahvasti niin kirjassa kuin elokuvassakin ja lopulta rakkaustarina, johon vain haluaa palata aina uudelleen.

Call Me By Your Name (2017)

Etsi minut on kirja, jossa seurataan kolmen tärkeän hahmon hetkiä edellisestä kirjasta. Kirja myös jakautuu kolmeen osaan: Tempo, Cadenza, ja Capriccio. Isän osa saa suurimman osan kirjasta, tämän jälkeen Elio ja Oliver jää kuin nopeaksi siveltimen vedoksi.

Jos tarinasta odottaa Call Me By Your Name -kirjan suoraa henkistä jatkoa, niin tulee mahdollisesti pettymään. Löydät ehkä samoja hahmoja ja samaa tunteen paloa kielestä, mutta tarina ei olekaan liikkunut pisteestää a), pisteeseen b) siinä mielessä kuin helposti olettaisi. On tapahtunut jotain arkipäiväisempää.

Asiat, jotka joskus olivat merkityksellisiä, ehkä jopa kaikkein merkityksellisimpiä koko nuoren ihmisen maailmassa hetken, eivät enää kannakaan noita samoja merkityksiä. Ne hautautuvat ajan alle, joka hautautuu ajan alle.

Elämä ei ole tarina, jolla on selkeä alku, keskikohta tai etenkään draamallinen päätepiste, vaikka olemmekin hahmoja toistemme elämissä. Tästä Aciman kirjoittaa:

"On projekteja joiden alkuun olemme hädin tuskin päässeet, ja ratkaisemattomia kysymyksiä roikkuu kaikkialla. Eläminen tarkoittaa kuolemista katumus rintaan karttuneena. Kuten ranskalainen runoilija on sanonut, Le temps d’apprendre à vivre il est déjà trop tard, aika kuluu elämän oppimiseen, ja sitten: liian myöhäistä. Mutta varmasti jotain pientä iloa löytyy siitäkin, että kukin meistä on pantu täydentämään jonkun toisen elämää, päättämään avoimeksi jäänyt tilikirja ja pelaamaan viimeinen kortti toisen puolesta. Mikä voisi olla lohdullisempaa kuin tietää, että on aina jonkun muun vastuulla viimeistellä elämämme ja viedä se päätökseen? Jonkun jota olemme rakastaneet ja joka rakastaa meitä tarpeeksi."

Se sama vanha tapa, jolla ihmiset kohtaavat ihmisiä on kuitenkin edelleen elinvoimainen Acimanin tekstissä. On kohteliaisuutta ja rakoja tuossa kohteliaisuudessa. On sivistynyttä keskustelua musiikista, kirjallisuudesta ja taiteesta, joka veisi itsessään lukijan mukanaan. On seksuaalisuutta, avoimuutta, heittäytymistä ja katkeransuloista katumusta. Ennen kaikkea on paljon kaipausta.

Kun Call Me By Your Name tarjosi odotusta, kiihkoa ja epävarmaa tulevaisuutta, niin tämä kirja on jo toisessa ajassa. Se lukitsee hahmot tiukemmin aikaan ja antaa lukijalle tunteen, että nämä kuuluvat nyt todellisuudelle.

Kirja on upeasti kirjoitettu sarja keskusteluja ihmisten kesken, joihin on jo ehtinyt muodostaa vahvan tunnesiteen ja osoitus siitä, että huolella rakennetut hahmot eivät tarvitse lopulta kuin toisensa muodostaakseen mielenkiintoisen tarinan. Lopulta Ihminen + Aika on tarpeeksi tehokas kaava tarinaan kuin tarinaan.

"...aika on se hinta, jonka saamme aina maksaa elämättömästä elämästä."

Etsi minut Nextoryssa*

Kutsu minua nimelläsi Adlibriksessa*

Kutsu minua nimelläsi Nextoryssa*

André Aciman, 2020, Etsi minut, alk. Find Me, suom. Antero Tiittula, Tammi