Lukupino

Kansallisteatteri tarjoaa nyt todella tuoretta teatteria. Hirttäjien Lontoon kantaesitys oli vasta viime vuonna ja jo nyt se tuodaan Mika Myllyahon ohjauksessa suomalaiselle teatterilavalle. Kyseessä on esitys täynnä synkkää huumoria, uhkaavuutta ja hienoa dialogia.

Martin McDonagh on näytelmäkirjailija, jonka nimi jo symbolisoi ihan tietynlaista teatteria. Mielestäni "teatterin Quentin Tarantino" on loistava termi kuvaamaan McDonaghin tyyliä. Itselleni mies oli tuttu lähinnä tämän elokuvien kautta, kuten In Bruges ja Seven Psychopaths, mutta vasta teatteriesityksen jälkeen tunnen päässeni todella sisään Mcdonaghin luomaan maailmaan.

Se maailma on täynnä epäilyttäviä ja outoja hahmoja, joilla kaikilla tuntuu olevan pistävä huumorintaju. Irlantilaiset juomatavat, työväenluokkaisuus ja väkivalta muuttuvat McDonaghin käsissä pikimustaksi komediaksi ja tämä oli myös Kansallisteatteriin saatu välitettyä.

Näytelmä kertoo Englannin viimeisistä hirttäjistä. Kuolemantuomio otetaan pois käytöstä vuonna 1965 ja vaikka hirttäjillä on muitakin töitä, niin tämä kuitenkin tuntuu jättävän aukon näiden elämään. Hirttäjäisiä muistellaan lähes lämmöllä ja kiistellään siitä kuka se paras hirttäjä olikaan.

Kuva: Tuomo Manninen

Vaikka sen parhaan hirttäjän tittelin moni antaisikin Albert Pierrepointille (Kristo Salminen), niin Harry Wade (Petri Manninen) ei tule kaukana jäljessä. Tämän hahmo on räväkkä ja Mannisen koko olemus tuntuu juuri täydelliseltä rooliin. Tämän omistamassa pubissa kerääntyy sekalainen joukko miehiä tuoppien äärelle ja näiden jokaisen rooli tuo näytelmään paljon syvyyttä.

Näytelmä onkin melkoisen miehinen. Kolmentoista eri miesroolin keskellä paikkansa kuitenkin taidokkaasti lunastavat niin Waden vaimo Alice (Paula Siimes) kuin tytär Shirleykin (Alina Tomnikov). Siimeksen rooli oli niin erilainen Alli Jukolan roolista, että sitä muuntautumiskykyä oli jo ilo katsella ja Tomnikov nyt tuntuu hoitavan roolin kuin roolin samanlaisella energialla. Shirleyn omalaatuinen nauru näytelmässä pitää mainita erityisesti. Vähän nörttimäisen teinitytön nasaali käkätys sai yleisön nauramaan mukana ihan joka kerta.

Kuva: Tuomo Manninen

Pubin hiljaiseloa tulee järkyttämään tuntematon "siiderimies" etelästä, Mooney (Heikki Pitkänen). Röyhkeä ja lipeväkielinen Mooney on uhka tiiviille yhteisölle ja mod-henkisine vaatteineen selkeästi erilainen fiftari-tyylisten miesten keskellä. Pubin tunnelma alkaa tiivistyä ja juoni tihenee koko ajan. Vaara tuntuu olevan koko ajan nurkan takana ja kaikki tapahtuu loistokkaan dialogin vallitessa.

Kuva: Tuomo Manninen

Esitys piti otteessaan koko ajan vaikka varsinaisesti näyttämöllä ei ihan hirveästi tapahtunut. Rakastan teatteria, joka pohjaa voimansa vahvaan tekstiin ja suomentaja Sami Parkkinen oli tehnyt hyvää työtä. Ei ole helppoa yrittää tulkita vahvoja murteita ja luokkasävyjä puheessa suomeksi ja samalla pitää esitys sidottuna englantiin. Mooneyn puheesta tuli ehkä vähän helsinkiläinen puheenparsi mieleen, mutta silti se sopi mainiosti etelän juipin tyyliin.

Puhe oli kovaa ja karskia ja kirosanoja viljeltiin, mutta kaikki tehtiin niin tyylikkästi. Koko pubillinen ihmisiä osallistui koko ajan näytelmään ja toi jotain omaansa siihen. Kukaan ei ollut turha. Tämä näytelmä oli tarkkojen luonnetulkintojen juhlaa.

Kuva: Tuomo Manninen

Esityksen teemat ovat melko näkyvillä. Se toimii monella tasolla, mutta ei ole liian vaikea. Luotinkin vaistooni ja otin mukaan poikani esitykseen. Vaikka tämä ehdottomasti oli katsomon nuorin, niin olin helpottunut kun tämä sai esityksestä paljon irti. Sain teatteri-innostuksen syttymään pojalle Kotkan kaupunginteatterin Muumion avulla ja en nyt halunnut sammuttaa sitä. Vaikka esityksessä sanottiin muutama ruma sana, niin en usko, että siinä päästiin edes lähelle sitä mitä pojat juttelevat jo koulun välitunneilla ja ketäpä tervettä nuorta poikaa ei hirttäjäiset kiinnostaisi.

Oli mielenkiintoista miten McDonagh kautta rantain kritisoi eri maiden modernisuutta, oikeustajua ja inhimillisyyttä erilaisten teloitustapojen kautta. Englanti on sivistysvaltion perikuva, mutta hirttotuomioita annettiin vielä vain 50 vuotta sitten.

Toinen esityksen teema oli yhteisöllisyys, joka saattaa kääntyä itseään vastaan. Miehet ovat pubissa aivan omassa maailmassaan. Ulkopuolisuus on uhkaa ja raja-aitoja vedetään jyrkällä viivalla. Jos joku poikkeaa sanattomasti sovituista linjoista, niin tämä pyritään palauttamaan saman tien takaisin oikealle polulle. Kun yksi miehistä epäilee olevansa alkoholisti, niin pubiin laskeutuu syvä hiljaisuus. Eihän hän voi olla alkoholisti. Sehän tarkoittaisi, että he kaikki ovat.

Näytelmä toimii myös lavastuksen puolesta, jonka takana on Kati Lukka ja svengaavan puvustuksen puolesta, joka taas on Tarja Simosen käsialaa. Aikakuvaus toimii musiikkia myöten autenttisen oloisena.

Jos haluat kokea puhdasta, viiltävää ja tumman hauskaa teatteria, niin suosittelen kokemaan Hirttäjät. Mainitsin jo, että tämä esitys on rakennettu vahvojen näyttelijäsuoritusten varaan, mutta haluan toistaa sen ihan painottaakseni miten otettu näiden kovasta duunista olin. Vaikka ensi-illassa muutama sena meni sakaisin, niin ilmiömäisesti kaikki sopeutuivat vaativaan ja nopeatempoiseen suoritukseen. Menisin katsomaan uudestaankin.

ROOLEISSA Jani Karvinen, Tero Koponen, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Samuli Niittymäki, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Kristo Salminen, Paula Siimes, Alina Tomnikov ja Timo Tuominen
SUOMENNOS Sami Parkkinen
OHJAUS Mika Myllyaho
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Samuli Laiho
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Veli-Pekka Lahtela
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Jari Kettunen
Esitys nähty lehdistölipulla

Katso myös:

Mahdolliset maailmat

The Grimm Book of Horrors

Töppöhörö

Olipa kerran minä

Onnellisuuden tasavalta

Nummisuutarit

Ferdinand von Wright: Tilhiä pihlajassa

Luis BuñuelinVapauden aave on absurdi elokuva, joka koostuu pienistä palasista. Kaikki sen palat pyrkivät tutkimaan ihmisten keksimiä rituaaleja, ihmisen moraalia ja yhteiskuntamme mysteeristä luonnetta. Saara TurusenTavallisuuden aave otti osittain inspiraationsa tästä elokuvasta. Se koostuu samankaltaisista, pastellinsävyisistä kuvasarjoista, jotka toimivat kuin tutkimusmetodina. Tällä kertaa vapauden sijasta kuitenkin tutkitaan tavallisuutta.

Q-teatterin lava on muuttunut 80-luvun suomalaiseksi kodiksi lavastaja Milja Ahon toimesta. Siis tosi suomalaiseksi. Tunnistan siinä ihan kaikki elementit ja samalla olen kiitollinen, että lavaa ei ole täytetty suomiverkkareilla, kossupulloilla, suksilla tai millään muullakaan ilmiselvällä suomalaisuuden korostajalla. Tämä on ihan tavallinen suomalainen koti vaikka se voisi yhtä hyvin sijaita vaikka Englannissa. Tunsin olevani kylässä jollain vanhalla sukulaisella, ja kun keittiönpöydän ääressä istuva Laura Birn avasi suunsa, niin vähän säpsähdin kun olin jo ehtinyt asettautumaan maailman sisään.

Kuva: Pate Pesonius

Suomalainen tavallisuus on kuvitelmissani juuri näin vähäeleistä ja mielestäni se on todella kaunista. Von Wrightin maalaukset, jotka ovat oleellinen osa esitystä, tuovat mainiosti esiin sitä hiljaista estetiikkaa. Näyttämön pastellinsävyisyys ja lähes kliininen tunnelma tuo mieleen sekä Buñuelin Vapauden aaveen että Wes Andersonin elokuvat. Näytelmän alkaessa tulikin vahvasti mieleen, että katson sekoitusta Ketosen ja Myllyrinteen sketsistä ja Wes Andersonin leffasta. Loistavalla soundtrackillä varustettuna.

Kuvallista tyylittelyä elokuvasta Vapauden aave

Näytelmä ei kerro lineaarista ja selkeää tarinaa vaan tuo katsojan eteen sarjan tuokiokuvia. Ne tarjoavat paljon mahdollisuuksia erilaisille tulkinnoille, mutta toisaalta mahdollistavat esityksen seuraamisen ihan vain pieninä tarinoina. Tulkinta ei ole välttämättömyys näytelmässä viihtymiseen.

Näyttelijöistä haluaisin kirjoittaa paljon ylistyssanoja, mutta tyydyn vain sanomaan, että rakastuin näytelmään tämän ryhmän ansiosta. Käsikirjoitus sisältää vain seitsemän sivua dialogia ja kehonkielikin on erittäin minimaalista, mutta jokainen näyttelijä toi lavalle ihan tajuttoman määrän tunnetta. Ylermi Rajamaan hiljainen uhmakkuus, Elina Knihtilän häpeä, Laura Birnin kyky muuntua... No ei tosiaan pitänyt lähteä tätä liikaa avaamaan, mutta olivat ne vaan huikeita.

Kuva: Pate Pesonius

Esityksen rytmi oli mielenkiintoinen. Tavallisuus on hiljaisuutta ja tahdikkuutta, mutta aina välillä se hiljaisuus rikotaan. Ave Maria sorsapillillä esitettynä ja Laura Birn miehenä, joka tanssii villisti muiden katseilta suojassa olivat ihan nappisuorituksia. Pyry Nikkilän kohtaus tyynyjen kanssa (sinun täytyy vain itse nähdä se) jää yhdeksi kaikkien aikojen lempikohtauksistani suomalaisessa teatterissa. Se sai jopa yleisön spontaanisti puhkeamaan ällistyneeseen puheensorinaan, joka on todella harvinaista.

On mahtavaa miten vähäeleisyydestä saadaan niin paljon irti. Hiljainen ja vähän vaivautunut katse voi olla todella koominen tai todella traaginen. Suuria tunteita on helppo tulkita suurilla eleillä, joten arvostan paljon näytelmän valitsemaa reittiä.

Kuva: Pate Pesonius

Näytelmä kommentoi jonkin verran ajankohtaisia aiheita. Siitä saattoi tulkita kommentteja maahanmuutosta ja erilaisuuden kohtaamisesta. Oli hankala irrottaa näytelmää täysin Saara Turusen kirjoittamasta kirjasta Rakkaudenhirviö, jossa käsiteltiin samankaltaisia teemoja kuin näytelmässä. Tunsin olevani tavallaan taas samassa universumissa kirjan kanssa.

Tavallisuus on illuusiota. Siksi teatteri on illuusion tuottajana mahtava keino tulkita ja tutkia tavallisuutta. Tavallisuus on kuulumista joukkoon ja siksi tavallisuus on myös pelkoa. Pelko kohdistuu erilaisuuteen, mutta ei johonkin Toiseen. Oma erilaisuus pelottaa kaikista pahiten. Se on susi, joka kurkkii ovenraosta ja jolle ei saa antaa liikaa valtaa. Normaalius on ihan hyvä ja kunniallinen tavoite elämässä (kuiskii oma ääni sisällä).

Kuva: Pate Pesonius

Todellisuutta rakennetaan sosiaalisesti. Normi on synnytetty sosiaalisten koodien kautta ja tämä rakenne on itseään jatkuvasti luova ja ylläpitävä. Normista poikkeaminen tulee helpommin tunnistettavammaksi mitä enemmän sitä on toistettu. Juuri toisto on näytelmän ytimessä. Katsoja tunnistaa siitä elementtejä, jotka tämä on oppinut toiston kautta. Miten häissä käyttäydytään tai hautajaisissa. Miten kahvia juodaan ja miten perheen jouluaterialla käyttäydytään. Hämmästyttävää on miten hauskaa tämä kaikki voi olla kun se todella revitään sieltä sosiaalisista rakenteista esille meidän tarkasteltavaksi.

Näytelmä on mahdollista nähdä vielä toukokuun loppupuoliskolle asti, mutta lippujen suhteen joutuu valitettavasti tekemään töitä. Esitys on nimittäin jokaiselta esityspäivältään tällä hetkellä loppuunmyyty. Enkä ihmettele yhtään. Suomalaista tapakulttuuria on teatterin lavoilla ruodittu useasti, mutta tämä oli jotain ihan uutta. Tavallisuuden tulkinta oli nyt jotain paljon rehellisempää kuin pelkkä performanssi. Jotain todella aitoa tässä on onnistuttu vangitsemaan, vaikka sitä on hankala sanoiksi pukea.

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä | Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen | Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen | Koreografia: Janina Rajakangas

Tänään alkaa suomalaisten teattereiden yhteinen kampanja #MunTeatteri. Yhteensä kuukauden ajan voimme siis tehdä teatterista vielä sosiaalisemman tapahtuman ja niin katsojat kuin teatterintekijätkin ovat tervetulleita ottamaan osaa keskusteluun ja kokemusten jakamiseen.

Suomalainen teatteri on voimissaan ja lähempänä yleisöään kuin koskaan. Teatterin tiedotuskeskuksen mukaan suomalaiset käyvätkin teatterissa enemmän kuin useimmissa maissa ja teatterit keräävät vuosittain noin 2,7 miljoonaa katsojaa. Ja siinä on vasta ammattiteatterit eikä lukuun ole laskettu niitä 700:n harrastajateatterin ja noin 400:n kesäteatterituotannon kirjoa.

Itseäni ainakin kiinnostaa mitä noiden hashtagien #MunTeatteri ja #MinTeater alle lopulta syntyykään. Ainakin Jyväskylän kaupunginteatteri, Teatteri Jurkka, Turun Kaupunginteatteri ja Åbo Svenska Teater ovat sitoutuneet kampanjaan, mutta odotan sieltä esiripun takaa löytyvän vielä paljon laajemminkin alan ammattilaisia ja harrastajia, jotka haluavat jakaa lavantakaisen kokemuksen meille katsojille.

Ja meistä katsojista puheen ollen... Erityisen kiinnostunut olen lukemaan juuri kokemuksia teatterivisiiteistä tai muuten vain näkemään kuvia niistä itselleen tärkeistä teattereista. Sitä yhtä tärkeintä saattaa olla vaikea valita ja vaikka itse olen vuosikymmenten aikana kehittänyt erityisen suhteen juuri Kansallisteatteriin, niin moni muukin teatteri on viime aikoina sykähdyttänyt.

Ne kaikki sykähdyttävimmät teatterikokemukset noin vuoden ajalta:

Onnellisuuden tasavalta

Nummisuutarit

Oopperan kummitus

Billy Elliot

Muumio

Saiturin joulu

Slava! Kunnia.

Vampyyrien tanssi

R.U.R. Rossum's Universal Robots

The Grimm Book of Horrors

Mahdolliset maailmat

Hirttäjät

Tavallisuuden aave

Iso kiitos kaikille teattereille!

Lähdin taas visiitille yhteen lempipaikoistani. Tukholman Fotografiska jaksaa innostaa tuoreilla ja laadukkailla näyttelyillä (ja kirjakaupalla ja ravintolalla ja oluella ja...). Tällä kertaa oli luvassa taitavaa kuvamanipulaatiota, kauniin realistista kuvakerrontaa ja otteita eräästä maailman laajimmista valokuvakokoelmista.

Time and Again: Photography from The Walther Collection on mahtava näyttely, koska siinä saa kerralla laajan pläjäyksen valokuvauksen maailmaan. Näyttely on vallannut lähes koko Fotografiskan alakerran ja jokainen huone on täysin erilainen.

Yksi huone koostui japanilaisessa homoseksuaalisten miehin suosimassa puistossa otetuista kuvista, jotka todella olivat kurkistus salattuun maailmaan. Yhdessä huoneessa taas oli mahtavia kuvia kaupunkimaisemista, jotka kattoivat sarjoina kokonaisia katuja.

Occupy Wall Streetissä otetut kuvat vaikuttivat. Ne toivat esiin miten ihan tavalliset ihmiset jalkaantuivat kadulle ja saivat äänensä kuuluviin. Näkyipä kuvissa Ai Weiweikin, jonka Helsingin taidemuseon näyttelystä kirjoitin täällä.

Monica Macdonald, In Absence oli todellisuutta hienosti kuvaava näyttely. Ihmisen iho, sen epätäydellisyydet ja arjen pienet käsinkosketeltavat palaset tulivat esiin valokuvissa. Näyttelyn seinällä oli lainaus Huxleylta:

“But I don’t want comfort. I want God, I want poetry, I want real danger, I want freedom, I want goodness. I want sin.” Aldous Huxley, Brave New World.

Tämä kuvasi sitä mitä Macdonald tulkitsi. Kuvattavat ihmiset olivat esillä selkeästi omana itsenään. Mitään ei peitelty tai selitelty.

Kuvia jäi helposti tuijottamaan pitkäksi aikaa kun ihmetteli, että mikä niissä oikein kiehtoo. Pidän siitä miten kuvan voima ei ole aina itsestäänselvästi esillä vaan sen tuntee ennen kuin pystyy tiedostamaan järjellä.

Erik Johansson, Imagine: Created Reality oli näyttelyistä hauskin. Hieman jouduin pohtimaan miten näin rankasti muokattu kuva sopii tulkittavaksi valokuvataiteena, mutta oli sille käsityön taidokkuudelle vain pakko antaa tunnustusta.

Johanssonin työt olivat tuttuja internetsin maailmasta, jossa ne ovat levinneet Pinterestin, Facebookin ja muiden palveluiden kautta. Tämä luo omaa mielikuvitusmaailmaansa, jossa todella ovelasti murretaan realistista maailmaa ja muutetaan se sadun maailmaksi.

Kirjoitin Fotografiskasta myös tammikuussa tehdyn budjettimatkailun yhteydessä. Silloin tein kulttuurimatkan alle satasella. Kun on taas seuraavien näyttelyiden aika, niin varmasti taas hyppään laivaan ja suuntaan museolle. Voisin helposti viettää siellä vaikka koko päivän.

"Naisenergia" on aika tyhmä sana. Siitä tulee mieleen lähinnä tyttöbändit ja mielivaltainen sukupuolen mukaan erottelu. Kansallisteatterin lavalla oli kuitenkin paljon energiaa kun Jonna Järnefelt, Cécile Orblin ja Seela Sella astuivat sille kuvaamaan nuoren tytön matkaa Israeliin.

Kaksi matkaa Israeliin on Ritva Siikalan ohjaama näytelmä, joka pohjautuu tämän omiin kokemuksiin. Omaelämäkerrallisuus ei tarkoita nyt ihan arkisesta elämästä kertovaa näytelmää vaan Siikala on elämänsä aikana päässyt kokemaan paljon.

Kuva: Johnny Korkman

Nuorena naisena Kemissä tämä näki teatterissa Anne Frankin päiväkirjan ja jokin muuttui. Siikala halusi tehdä jotain, muutti kibbutsille Israeliin, rakastui, palasi ja syöksyi ammattilaisena teatterin maailmaan. Israelin rakkautensa tämä tapasi 51 vuotta myöhemmin.

Näistä kokemuksista syntyi näyttämölle syvä tarina, jossa nuori Tuulikki lähtee hyvin samanlaiselle matkalle. Tuulikkia esittävät kaikki kolme näyttelijää tämän eri elämänvaiheissa ja välillä he ottavat muitakin Tuulikin kohtaamien ihmisten rooleja. Kaikki tapahtuu lennosta. Esitys soljuu eteenpäin kuin uni, jossa tilanteet ja ihmiset limittyvät keskenään yhdeksi kokonaisuudeksi.

Cécile Orblin. Kuva: Johnny Korkman

Kansallisteatterin Willensauna on yksi lempisaleistani, jossa katsoa teatteria. Se on intiimi, tuo esityksen lähelle katsojaa ympyräisen muotonsa ansiosta ja ennenkaikkea siellä on kaikista saleista mukavimmat penkit.

Tämä näytelmä vaati tiettyä intiimiä otetta. Se puhuttelee katsojaa suoraan, tasaväkisenä juttelukumppanina vaikka meille jääkin kuulijan osa. Sitä huomaa keskittyvänsä intensiivisesti joka sanaan kun tuntuu, että sanat ovat tarkoitettu juuri itselleen.

Seela Sella. Kuva: Johnny Korkman

Vahvat roolisuoritukset vahvan tarinan kanssa on resepti, jolla on hankala ajautua harhaan. Siitä tässä on kysymys. Tekisi mieli ylistää jokaista näyttelijää erikseen, mutta jos olette yhtään seuranneet näiden uraa, niin voitte kuvitella miten voimalla nämä osaavat luoda tarinaa. Järnefelt, Orblin ja Sella menivät jokainen syvälle Tuulikin maailmaan ja tekivät siitä todellisen. Kyseessä on Järnefeltin ensimmäinen vierailu Kansallisteatterissa ja tämän tutut ja tuimat kasvot oli ilo nähdä tutussa teatterissa.

Kun lähdin teatterista, niin oli hankala kuvitella, että olin juuri katsellut vain kolmen naisen puhuvan lavalla. Ei suuria lavasteita, valot ja äänetkin olivat hillittyjä. Silti muistoissani oli kuvia Israelista, Palestiinasta, kibbutseista, sinisestä merestä ja korkeista muureista.

Pidin erityisesti yksinkertaisesta puvustuksesta, joka oli Anna Sinkkosen käsialaa. Näyttelijät nimittäin pukeutuivat täysin samanlailla kuin muista isoäitini ja kaikkien tämän tuttujen pukeutuneen kun olin lapsi. Se toi itselleni ihan erityisen autenttisen ja hauskan säväyksen näytelmään.

Jonna Järnefelt. Kuva: Johnny Korkman

Näytelmä oli poliittinen, mutta ei liikaa. Faktaan pohjautuva, mutta ei liikaa. Missään vaiheessa en tuntenut, että minulle saarnattiin ja se on tärkeää. Vaikka dialogissa vilahteli paljon vuosilukuja ja pohdintaa Israelin ja Palestiinan suhteista, niin en tuntenut kertaakaan istuvani luennolla. Konfliktin osapuolia ei myöskään kumpaakaan nostettu yli toisen.

Israelin ei annettu jäädä viattomaksi puolustajaksi, mutta Palestiinaakaan ei jätetty pelkän uhrin asemaan. Vaikka valtarakenteet eivät ehkä henkilökohtaisesti mielestäni mene tosielämässä tasan, niin olin tyytyväinen, että näytelmää ei alistettu minkään tietyn agendan ajamiseen.

Menneisyyttä käsiteltiin varovaisesti. Ei niin, että sanoja olisi varottu, mutta holokausti onnistuttiin mielestäni käsittelemään tyylikkäästi. Kauheuksilla ei mässäilty tarinan ehostuksen vuoksi vaan asiat käsiteltiin hieman hämmentyneen nuoren naisen kautta, joka eli aikana jolloin hirmuteoista ei vielä tiedetty kaikkea.

Näytelmä on nähtävissä vielä 18.5 asti Kansallisteatterin Willensaunassa. Tämä on sinulle, jos haluat intiimin illan, taidokkaita näyttelijäsuorituksia ja mielenkiintoisen tarinan. Ainekset ovat koossa.

Lukuvinkkinä esityksen yhteyteen on pakko mainita Ritva Siikalan kirja Musta sielu, valkonaama.Kertomuksia elämästä jamuukalaisuudesta (Aula & Co, 2016). Itse en ole vielä päässyt sen kimppuun, mutta odotukset ovat kovat.

ROOLEISSA Jonna Järnefelt, Cécile Orblin ja Seela Sella

OHJAUS Ritva Siikala
MUSIIKKI Jussi Tuurna
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Anna Sinkkonen
VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Pauliina Manninen
DRAMATURGI Michael Baran

Esitys nähty medialipulla

Katso myös:

Onnellisuuden tasavalta

Kuten moni kirjanystävä varmasti tietääkin, niin Akateeminen kirjakauppa uudistuu parhaillaan "uuden vallan" alla. Varsinaisen uudistuneen myymälän, kirjatalon, avajaisia vietetään torstaina 31.3 ja samalla pääsee vauhtiin erittäin positiivinen kampanja.

Kirjavaihtarit on tapahtuma, jossa Akateemiseen kirjakauppaan vietäväksi voi valita vaikkapa omasta kirjahyllystään jonkin kirjan, jonka toivoo nuoren lukevan. Kirjatalon avajaispäivänä nuoret voivat sitten tulla selailemaan kirjoja ja ehkä ottamaan jonkin niistä kotiin asti luettavaksi.

Pidin paljon tuosta sanavalinnasta, jota tiedotteessa käytettiin. Ei puhuta nuortenkirjoista vaan kirjoista, joita toivotaan nuorten lukevan. Näin vältytään siltä, että nuoria ei vahingossa aliarvioida. En minä ainakaan nuorena pitänyt monestakaan niistä kirjoista, joita "nuortenkirjallisuuden" hyllystä löysin. Viisikot ja Tarzan olivat tärkeitä, mutta voiton veivät Stephen King ja Dostojevski.

Kampanja sai miettimään sitä kysymystä tarkemmin. Mitä minä haluaisin, että nuoret lukevat? Ensinnäkin tietysti haluan, että nuoret lukevat jotain minkä lukemisesta nämä nauttivat ja josta nämä saavat jotain irti. Se tarkoittaa eri asioita, eri nuorille. Mutta mihin suuntaan juuri minä haluaisin näitä suunnata?

Ehkäpä johonkin vähän "kipeämpään" suuntaan, kuten vaikka Chuck Palahniukiin tai Bret Easton Ellisiin; tai johonkin hyvään scifiin kuten Ray Bradburyyn tai Isaac Asimoviin. Kunnon klassikkokin varmasti iskee johonkuhun ja Herman Melville ja Henry James tulivat ensimmäisenä mieleen. Tai entäpä Jack Kerouac, Charles Bukowski, Hunter S. Thompson, tai... tai... Mahdollisuudet pestä nuoria mieliä ovat nyt rajattomat!

Voit osallistua kampanjaan viemällä valitsemasi kirjan valitsemaasi Akateemiseen kirjakauppaan 22.3 mennessä (tai Helsingin keskustan Kirjataloon 31.3 mennessä). Erittäin kiva yksityiskohta kampanjassa on, että sinun toivotaan kirjoittavan kirjan etulehteen tervehdys nuorelle. Voit esimerkiksi kirjoittaa miksi valitsit juuri kyseisen kirjan ja mikä merkitys sillä on ollut itsellesi. Akateeminen kirjakauppa antaa sinulle kirjaa vastaan vitosen lahjakortin ja avajaispäivänä 31.3 tapahtumaa juontavat Peter Nyman ja Eva Kela.

Nuorten lukemisesta, etenkin poikien, puhutaan paljon. Nyt on mahdollista puheen sijasta tehdä jotain konkreettista. Uskon tässä olevan aito mahdollisuus tavoittaa nuoria ja jos yksikin näistä tarttuu kirjaan kampanjan johdosta, niin on se mielestäni ollut tämän pienen vaivan arvoista. Ylijääneetkin kirjat saavat kodin Helsingin kaupungin nuorisotoimen kautta.

Kirjakauppojen yhteystietoja ja tarkempaa tietoa kampanjasta löydät Akateemisen sivuilta täällä. Kampanjasta voi keskustella häsällä #kirjavaihtarit suosimassasi sosiaalisen median kaukalossa.

kku

Kuva: Heikki Tuuli

Sain tupla-annoksen oopperaa kun kävin ensin katsomassa perjantaina Hulttion tien ja heti seuraavana aamuna suuntasin oopperan avoimille oville poikani kanssa. Ilta oli yhtä taikaa ja seuraava päivä oli kurkistus siihen mitä oikeaa työtä tuon taian vaalimiseen tarvitaan.

Hulttion tie on Igor Stravinskyn (1881 –1971) ooppera vuodelta 1951. Libretto, jonka ovat laatineet W. H. Auden ja Chester Kallman, perustuu löyhästi William Hogarthin maalaussarjaan A Rake's Progress.

Ooppera kuvaa nuoren Tom Rakewellin (Steve Davislim) matkaa Lontooseen pois rakkautensa kohteen Anne Truloven (Hanna Rantala) luota (ei muuten voi olla mahtavampaa nimeä tosirakkauden kohtella kuin "Trulove"). Tomia johdattaa mystinen hahmo Nick Shadow (Tuomas Pursio), joka kertoo tälle suuresta perinnöstä, jonka Tom on tuleva saamaan ja lupautuu palvelijaksi vuoden ajan.

Elämä Lontoossa osoittautuu kuitenkin räävittömäksi ja dekadentiksi juhlimiseksi, jossa raha palaa ja turmio on koko ajan nurkan takana. Lopulta oopperan faustilainen luonne paljastuukin kun Nick Shadow ilmoittaa palkkansa olevan Tomin sielu.

Kokemuksena Hulttion tie oli monitasoinen, visuaalisesti täydellinen ja musiikillisesti melko vahva. Hieman odotin näkeväni Tuomas Katajalan ja Mari Palon lavalla, mutta en joutunut kuitenkaan pettymään tämänkään kastin kanssa. Tuomas Pursion osuudet olivat erityisen voimallisia ja Hanna Rantalan ääntä on ilo kuunnella. Erityisesti se Annen kehtolaulu Tomille loppupuolella sai hetkeksi ihon kananlihalle. Myös Steve Davilism lauloi osuutensa aistikkaasti ja tämä myös eläytyi osaansa täysillä. Davilismin ja Päivi Nisulan esittämän Turkkilaisen Baban yhteistä näyttelemistä olikin hieno katsoa. Hieman komediallinen suhde lavalla sai yleisön ääneen nauramaan useita kertoja. Nisula parrakkaana naisena otti kaiken irti roolistaan lavalla.

Tuomas Katajala, Päivi Nisula. Kuva: Heikki Tuuli

Hulttion tiessä on moraalinen opetus ja se ei ole edes millään tavalla peitelty vaan jopa sanotaan ihan suoraan esityksen päätteeksi. "Paholainen löytää työtä joutilaille käsille", eli Tomin laiskuus altisti tämän Nick Shadowin vaikutukselle. Jos ei ole valmis tekemään työtä, niin hullusti käy. Vähän vanhanaikainen moraali ja kyseenalainen yhteiskunnassa, joka jakautuu yhä enemmän rikkaisiin ja köyhiin työn määrästä riippumatta. Helvetinmoinen tarina siitä kuitenkin aikaan saadaan.

Hulttion tie on moderni ooppera, jonka toinen jalka on vakaasti perinteissä. Stravinsky on minulle ajatuksissani täysin historiallinen hahmo ja vasta käsiohjelmaa lukiessani havahduin ajattelemaan, että tämähän eli kanssani samalla vuosikymmenellä. Tämä legendaarinen venäläinen säveltäjä vieläpä asui Hollywoodissa Hulttion tietä kirjoittaessaan. Hollywoodissa, joka oli jo kulta-aikansa loppupuolta aloittamassa ja on outoa ajatella tätä ooppera oman vuosikymmeneni taiteilijan Hollywood-teoksena.

Se kuitenkin täyttää modernin tarinan mitat. Koko Lontoon jakso juhlineen ei kerro antiikin aikaisista juhlista vaan rahan valtaan perustuvasta hetkellisen nautinnon hakemisesta, joka kuvastaa juuri nykyaikaa. Tulevaisuutta ei mietitä ja 1950-luvun maailmassa se olikin epävarmaa. Ei ikinä tiedetty milloin Pommi vie kuitenkin kaiken pois. Parempi siis elää tässä päivässä ja niin Hulttion tiessä tehtiinkin ja tyylikkäästi.

Hulttion tien musiikki ei ollut minulle ennestään niitä lemppareitani oopperan maailmasta tai Stravinskyn sävellyksistä, mutta on siinä oopperatalon salissa kuunnellessa voimaa, jota aiemmine ei ole vain havainnut. Erityisesti "huorien kuoron" osuuksista pidin paljon ja harmittelinkin mielessäni kun kuoro-osuuksia ei ollut enempää kuin oli.

Ooppera on monen ihmisen kovan työn tulos, mutta jos jonkun yhden henkilön haluaisin nostaa esiin, niin tämän oopperan sankari oli Erika Turunen, Kansallisoopperan puvustaja, jonka tyylinäytteitä olen jo pitkään ihaillut. Hulttion tien puvustus oli sanalla sanoen täydellinen. Siinä oli jotain kieron goottimaista ja burleskimaisen hauskaa iloittelua. Tämä vei jopa voiton Vampyyrien tanssin pukuloistosta vaikka se mahtava olikin. Kun kaikki näyttelijät seisoivat lavalla pukuloistossa, niin lopputulos oli kuin elävä maalaus täynnä yksityiskohtia.

Kuva: Heikki Tuuli

Tasselit heiluivat ja välillä meininki oli jopa suurenmoisen rivoa. Sukupuoliroolit olivat iloisesti sekaisin ja sain vaikutelman, että kaikki ihmiset lavalla ihan aidosti heittäytyivät tuohon lontoolaiseen "huonon elämän" vauhtiin ja hurmokseen mitä erilaisimmissa puvuissa. Yleisökin tuntui olevan ilonpidossa mukana vaikka muutaman aika yllättyneenkin ilmeen havaitsin. "No ohhoh", kuulin jonkun vieressäni tokaisevan kun tissit alkoivat heiluttamaan tulitasseleita.

Kuva: Heikki Tuuli

Puutarhatontut olivat luonnollisesti tämän absurdin esityksen kantavia teemoja ja myös näiden tyyli oli visuaalisesti vaikuttava. Ihan ylikorkeat hatut olivat melkoinen näky kun tontut täyttivät lavan. Tuli mieleen vahvasti Rien Poortvlietin piirtämät tontut ja olinkin iloisesti yllättynyt kun avoimilla ovilla satuin puvustamossa näkemään yhden Rienin tontun kuvan seinällä.

Puvustus loisti yhdessä Hartmut Schörghoferin lavastuksen kanssa. Nautin kun näen lavalla symmetriaa ja pelkistettyjä maailmoja. Alun pensasaita ja sininen taivas oli rauhallinen ja Lontoon punaiset sävyt ja keskeltä lavaa kohoava spiraalimuoto taas toimi tuolle rauhallisuudelle kontrastina. Kuvat kuitenkin puhukoot puolestaan. Katsokaa nyt miten huikeita maailmoja oopperalla luodaan!

Hanna Rantala, Koit Soasepp, Steve Davislim. Kuva: Heikki Tuuli

Avoimet ovet on kokemus, jota suosittelen kaikille. Vaikka ooppera tai baletti ei ennestään pahemmin kiinnostaisi, niin pelkästään oopperan tekninen puoli jaksaa pitää kiinnostuksen yllä. Näimme poikani kanssa esimerkiksi lavatekniikan demon, jossa Hulttion tien valtava lavastehäkki oli lavalla ja valojen välkkyessä soitettiin Stravinskyn Kevätuhria. Lyhyt tuokio, mutta pojalleni ensikosketus oopperatalon mahtiin.

Pääsimme myös kuulemaan luentoa oopperan synnystä, mahtavalle kiertokävelylle halki kulissien, katsomaan baletin harjoituksia, kuulemaan kuuluisia aarioita ammattilaisten laulamana, tapaamaan lavastustaikuri Anna Kontekin ja poikani pääsi tämän kanssa kuvaan Väinämöisenä. Saipa poika ostettua muistoksi myös Sallisen Kuningas Lear -oopperan Learin miekan! Tällaiset päivät tullaan muistamaan.

Hulttion tie on nähtävissä vielä 6.5. asti ja lippuja saa oopperan sivuilta täältä. Jos et pääse oopperalle, niin 9.4. voit katsella Hulttion tien myös kotisohvaltasi Ylen kautta täältä. Avoimet ovet tulevat varmasti taas jossain vaiheessa ja ne tosiaan ovat täynnä toimintaa ja karnivaalitunnelmaa. Ooppera on siitä kumma juttu, että se vetää puoleensa kun sille antaa mahdollisuuden. Ihan sama kuka olet.

Musiikinjohto
Eivind Gullberg Jensen

Ohjaus
Dmitri Bertman

Lavastus
Hartmut Schörghofer

Puvut
Erika Turunen

Valaistus
Thomas Hase

Koreografi
Edvald Smirnov

Luin sarjakuvan, jossa ensituntumalta ei vaikuttanut olevan juonta juuri laisinkaan. Tai oikeastaan katselin sarjakuvan, sillä kyseessä oli niin sanottu mykkäsarjakuva ja oikeastaan oli siinä se juonikin ovelasti piilotettu joukkoon, mutta sillä ei ollut niin väliä. Nimittäin silkka "äänettömien" kuvien luoma tunnelma oli jo tarpeeksi vahva kantaakseen koko sarjakuvaa.

Tuomas Tiainen on kuvataiteilija ja sarjakuvien rustaaja, joka luotsaa myös omaehtoisiin sarjakuviin keskittynyttä pienkustantamoa Dead Genesis. Olen hyvin mieltynyt tämän värikkäisiin kollaaseihin, mutta kyllä mieheltä rujon mustavalkoista kuvamaailmakin näköjään irtoaa ihan kunnialla.

Jenny Haniver on Tiaisen tuore sarjakuva, jossa lukija heitetään geometriseen pyörremyrskyyn. Noin 200 sivua sarjakuvaa on kuvastoltaan sellaista, että se suorastaan imee lukijaa tarinan sisään. Perspektiivioppi ja suorat viivat ovat niin aikansa eläneitä juttuja, että Tiainen on huoletta heittänyt sellaiset menemään ja lopputulos on säännöistä vapaata, taidokasta kuvaa.

Vaikka rujon kaunista jälkeä ollaan nähty useassa suomalaisessa sarjakuvassa, niin näen tämän hieman irtaantuvan suomalaisen sarjakuvan kentältä. Jos en tietäisi kenen tekemä tämä on, niin ensimmäinen veikkaus ei Suomeen osuisi.

Itse sarjakuva on tuotteena viimeistelty. Kovat kannet, tyylitelty ulkomuoto ja vielä lukunauhakin. Sarjakuva itsessään esineenä on joskus osa taideteosta ja itse ainakin pidän kun tällaisiin ulkoisiin asioihin on kiinnitetty huomiota.

Nimi Jenny Haniver ei viittaa kehenkään yksittäiseen henkilöön vaan se on nimi, jota käytetään merimiesten muokkaamista rauskuista. Rauskuja ensin leikellään ja muovaillaan, sitten ne kuivataan ja lopputulos on groteskin merihirviön näköinen otus (kts. ensimmäinen kuva). Näillä sitten peloteltiin turisteja ja tienattiin muutama penni.

Päähenkilöitä sarjakuvassa on useampi ja seuraamme näiden elämää yksitellen. Kuten rauskuista muovatut Haniverit, niin näiden hahmojenkin elämässä tuntuu olevan jotain groteskia. Paholaismaiset rauskut ovat osa sarjakuvan kuvastoa ja ne tuovat siihen jotain pahaenteistä hehkua. Vai onkohan sittenkin kyse vain erilaisuudesta, jonka näemme pahaenteisenä?

"Merenherkkuihin mieltyneen hammaslääkärin asuntolaiva kätkee salaisuuden. Virastossa työskentelevä uskonnollinen nainen haluaisi kuoronjohtajaksi. Tavaratalon yövahti toimii synnyinsairaan pikkuveljensä omaishoitajana. Kultivoitunut palveluvastaava hauduttaa teetä siivoojan kopissa. Tapahtumapaikkana on yksilön massaansa hukuttava suurkaupunki, sen kirkkaat aukeat ja pimeät kulmat. Ylle lankeavassa varjossa on vinoneliön muoto."

Tämä pieni tunnelmallinen teehetki oli mahtava kohta sarjakuvassa. Rauhaa kaaoksen keskellä.

Sarjakuvan rytmi on lukijan päätettävissä. Itse luin kuvia kuin animaatiota ja jotkin kohtaukset olivat nopeampia ja toiset hitaampia. Koko ajan tarina soljui lävitseni hyvin vapaana. Tunsin tarinan tarvitsevan taustamusiikkia ja erityisesti tunsin, että Kornin ensimmäinen levy "kuuluu" tarinan kanssa yhteen. Juuri tästä pidin Jenny Haniverissa. Se kutsuu lukijan osallistumaan.

Oli rentouttavaa nauttia sarjakuvasta ilman lukemista. Silmä lepäsi ja mieli sai lentää ihan toisella tavalla kuin tekstiä läpikäydessä. Vaikka lukeminen on ihan lempiharrastuksiani, niin suosittelen kokeilemaan tätäkin kerronnan muotoa sieltä jostain animaation ja lukemisen välimaastosta.

Jenny Haniver, 2015, Tuomas Tiainen, Dead Genesis, arvostelukappale

Suomalaiset juomatavat ovat käsite, joka tuo paljon mielikuvia päähän. Kuvitellaan, että olemme hiljaista kansaa, joka juopotellessaan räyhää eikä oikein osaa edes hallita sitä juomistaan. No tämä Kustaa H. J. Vilkunan teos saattaa vähän vahvistaa tätä käsitystä, mutta toisaalta muistuttaa, ettei se räyhäkäs juomakulttuuri välttämättä ole mikään suomalaisten erityispiirre. Erilaiset juomatavat ovat aina olleet kytköksissä aikansa kulttuuriin, muokanneet sitä ja luoneet siihen melkoisia tarinoita.

Kustaa H. J. Vilkuna on Suomen historian professori Jyväskylän yliopistolla. Tämä kirjoitti kirjaa Juomareiden valtakunta parikymmentä vuotta muiden töittensä ohella ja työn pitkäjänteisyyden voi aistia lukiessa. Laaja taustatietojen tuntemus ja tutkimus näkyykin kirjassa ja on ilo huomata, että teosta on kuitenkin melko helppolukuinen. Melkoinen järkäle se kuitenkin on ja huomasin, että minulle se paras lukurytmi oli kappale kerrallaan silloin tällöin.

Kirja kuvailee suomalaisten alkoholinkulutusta ja erilaisia tapahtumia, joita alkoholinkäyttö historiassa väritti. Ja näitä tapahtumia riitti. Suomessa on juotu muun muassa häissä, jumalanpalveluksissa, hautajaisissa, markkinoilla, käräjillä ja vaikka missä kissanristiäisissä mihin vain muutama kolpakko on mukaan mahtunut. Jos Vilkuna olisi kirjoittanut kirjan tapahtumista, joissa ei juoda alkoholia, olisi kirjasta tullut huomattavasti lyhyempi. Ehkä sellainen Aku Ankan kokoinen.

Erityisen valaiseva kirja on siinä miten se kuvailee nautittujen juomien määriä. Häitä vietettiin oluttynnyreiden kera ja yhden työläisen päiväannos olutta saattoi olla suurempi kuin minun annokseni suurimmissakaan juhlissa. Erilaisten mittayksiköiden selitykset onneksi kirjasta löytyvät.

Pahennusta juominen on aihettanut aina ja joka vuosisata sen tuhoisista vaikutuksista puhutaan. Niinkuin esimerkiksi tällä hetkellä. Kirjaa lukiessa tulee kuitenkin mieleen, että ehkä me olemme kuitenkin historiallisella asteikolla muuttuneet melkoisen maltillisiksi juomatavoiltamme.

Erityisesti paheksuntaa tuli säätyläisiltä sekä kirkonmiehiltä. Nämä saarnasivat juomista vastaan ja yrittivät pitää talonpoikia aisoissa. Samaan aikaan nämä moraalinvartijat olisivat kuitenkin itse tarvinneet vahtimista ja usein syyttäjä saattoi olla yhtä tuiterissa kuin syytettykin.

Kustaa H. J. Vilkuna. Kuva: Tauri Kankaanpää

Esimerkiksi kun Grassatim, joka oli eräänlainen kaupunkilainen juopporetkue, lähti vaeltelemaan humalassa, metelöimään, heiluttelemaan miekkojaan ja ammuskelemaan, niin tarvittiin joku ojentemaan häiriköitä. Näitä valvomaan lähtivät porvarit, palovahdit ja kaupunginvahdit, mutta ongelmana oli, että pian nämäkin vaeltelivat katuja juopuneina.

Erilaisten tapahtumien, kuten häiden viettoon puututtiin valtion tasolta ja näiden vieraslukuja rajoitettiin. Mitä ylempiarvoinen talo, sitä enemmän vieraita sai taloon tulla ja enemmän alkoholia nauttia. Kielloista huolimatta häissä kului valtavia määriä alkoholia ja vielä vuonna 1853 eräät häät ylittivät uutiskynnyksen kun 400 vieraan juhlissa ei nautittu yhtään alkoholia. Ennenkuulumatonta!

Mielenkiintoista oli miten jopa käräjillä käyntiin yhdistettiin vahvasti alkoholinkäyttö. Niin kirkoissa, markkinoilla kuin häissäkin työläiset joivat, koska siihen nyt vain sattui tulemaan tilaisuus. Samalla tavalla ajateltiin käräjistä. Jos ei kerta töihin tarvitse mennä ja jonkinlaiseen sosiaaliseen tapahtumaankin ollaan menossa, niin tuopit iskeytyivät pöytään. Humalassa olivat niin syytetyt, syyttäjät kuin yleisökin. Joskus oikeuden menot äityivät melko riehakkaiksi kun humalan voimalla käytiin väittelemään.

Nykyaikaan tultaessa raittiusliike tiukensi otettaan ja kun aiemmin kohtuukäyttö oli vielä sallittua, niin nyt kannustettiin täysraittiuteen. Tuli Turmiolan Tommit ja muut varoittavat esimerkit. Alkoholin ja häiriökäyttäytymisen yhteyttä korostettiin ja osaltaan tämän liikkeen jäljet näkyvät yhä tämän päivän politiikassa.

Naisten juominen ei ollut kauhean yleistä, mutta erityisen paheksuttavaa. Näitä syytettii toistensa turmelemisesta ja hauskan anarkistisia olivatkin kertomukset naisryhmistä, jotka tekivät kylillä omia salaisia viinakauppoja. Miehillä saattoi juominen joskus lipsahtaa sinne alkoholismin puolelle, mutta jos naiselle tuli alkoholista ongelma, niin tämä herkästi leimattiin mielipuoliseksi. Säätyläisnaisten pieni tissuttelu "lääkkeeksi" toki sallittiin.

Juomareiden valtakunta antoi erittäin valaisevan kuvan aiheestaan ja vaikka ote oli hyvin tieteellinen, niin kirja oli jopa hauska. Pääsin naureskelemaan joukolle hulvattomia anekdootteja ja voin tosiaan suositella kirjaa kaikille. Välillä tuntuu, että kirja toistaa itseään kun kerrotaan perusastelmaltaan samankaltaisia tarinoita uudestaan, mutta toisaalta juuri tuo toisto teki kirjasta nimenomaan hauskan. Ihan jo erilaiset ilmaisut vanhalle kunnon humalatilalle olivat mahtavaa luettavaa. On tämä kansa ollut usein ihan täydessä seilissä.

Juomareiden valtakunta - suomalaisten känni ja kulttuuri 1500 - 1850, 2015, Kustaa H. J. Vilkuna, Teos, Helsinki, arvostelukappale

Takashi Hiraide vertaa kirjan alussa kissan liikkeitä Machiavellin analogiaan jokien tulvimisesta ja sen aiheuttamasta kohtalomaisesta asioiden muutoksesta. Asiat jakautuvat niihin joihin voi vaikuttaa ja niihin jotka tapahtuvat kuin vahingossa. Pienet asiat ja teot voivat etenkin kasautuessaan aiheuttaa isoja muutoksia oli sitten kyse joen liikkeestä tai pienen kissan liikkeestä.

Kissavieras on japanilaisittain minimalistinen tarina pienestä kissasta nimeltään Chibli (pikkuinen), joka alkaa vierailemaan kirjallisuuden alalla työskentelevän pariskunnan luona. Vähitellen kissa ottaa paikkansa pariskunnan elämässä ja vierailut tiivistyvät niin, että lopulta kissalle on aina ruokaa tarjolla ja nukkumapaikka valmiina. Oma kissa se ei kuitenkaan ole vaan ainainen vierailija.

Tätä kirjaa on luettu paljon. Kissavierasta voi sanoa jo kansainväliseksi hitiksi. Se roikkui lukupinossani pitkään, mutta tartuin siihen vasta tämän tuoreen suomennoksen myötä. Suomentaja Raisa Porrasmaa on mielestäni onnistunut hyvin kääntämään kirjan tunnelman suomalaisille ja on pakko mainita myös kirjan ulkoasun suunnittelija Satu Kontinen, sillä kansikuva on mestarillisen hieno pelkistettyine tussinvetoineen. Tätä kirjaa kehtaa lukea julkisilla paikoilla.

Kissavieraan tarina on yksinkertainen ja juuri näennäisestä yksinkertaisuudesta löytyykin kirjan taika. Kirja on jaettu rakenteellisesti pieniin osiin, joissa kuvaillaan aina tarkasti jotain aihetta. Tarinasta tulee mieleen japanilaisen talon paperinen seinä, joka on jaettu pieniin neliöihin. Tarkkoja, hentoja palasia, joista koostuu eheä kokonaisuus.

Tarina oli myös itselleni henkilökohtainen. Muutama vuosi sitten takapihallemme alkoi ilmestymään naapurustosta tuttu kissa Billy. Se käveli pihan poikki ja joskus ehkä vilkaisi suuntaani. Kesällä kun aloin hengailemaan enemmän pihalla, se pysähtyi aina välillä katselemaan touhujani. En kiinnittänyt siihen huomiota, mutta huomasin, että meistä oli vähitellen tulleet kaverit.

Talven tullessa Billy oli jo niin ystävällisissä väleissä kanssani, että erityisen kylminä päivinä se saattoi istua takaoven edessä ja naukuen vaatia sisäänpääsyä. Niinpä Billylle muodostui tavaksi aina muutaman kerran viikossa käydä nukkumassa lukutuolissani ja kesällä hengailla päälläni kun luin takapihalla.

Billy on sittemmin muuttanut pois ja olemme hankkineet tässä välissä jo koirankin. Koira on kuitenkin meidän lemmikki. Billy oli vain minun kaveri. Me nimittäin valitsimme itsellemme koiran lemmikiksi, mutta Billyn tapauksessa se valitsi meidät ihmisikseen. Tämä on mielestäni se pieni ero, joka myös Kissavieraasta teki niin viehättävän pienen kirjan.

Takashi Hiraide, 2016, Kissavieras, Kustantamo S&S, arvostelukappale

Kirjoja, joista myös saattaisit pitää:

Kana joka tahtoi lentää

Hytti nro 6

Syyskesä

Hyvän elämän filosofiaa

Kolme porttia

Erehdys

Suomen taiteen tarina on Ateneumin tuore näyttely, jossa käydään läpi Suomen yhteiskunnallisen rakenteen muutoksia vuodesta 1809 aina 1970-luvulle asti sekä näiden muutosten vaikutusta taiteeseemme. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös sen nimeä kantava kirja, joka sisältää kuusitoista taidehistoriallista teema-artikkelia ja viiden suomalaisen kirjailijan laatiman novellin.

Kirja on tekstimäärältään melko pieni, mutta sitäkin antoisampi. Se antaa todella tiiviissä paketissa kuvan suomalaisen taiteen kentästä ja sen muutoksista. Kiintopisteenä toimivat Ateneumin koulutoiminta ja näyttelyt, sekä muutamat tärkeimmät taiteilijat. Mitään kaikenkattavaa akateemista opusta tästä ei ole yritetty leipoa vaan nopea, hieno ja yleissivistävä teos.

Magnus von Wright: Annankatu kylmänä talviaamuna, 1868. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Jaakko Holm

Kiehtovimmaksi puoleksi kirjassa luonnollisesti nousevat ne lukuisat värikuvat teoksista. Huomasin käyttäväni enemmän aikaa kirjan katselemiseen kuin lukemiseen. Monet tauluista olivat jo ikisuosikkejani ja osa taas nousi kirjan kautta ihan uudessa valossa esiin. Joitain suosikeistani esittelenkin myös tämän jutun kuvien kautta.

Kirjan artikkelit ovat jäsennelty aikakausittain erilaisiin aihealueisiin. Käydään läpi Ateneumin historiaa, taiteen merkitystä identiteetin rakentajana ja nostetaan esille muutamia merkkiteoksia. On mielenkiintoista miten esimerkiksi sota-aika vaikutti suomalaiseen taiteeseen tai miten suuri merkitys Pariisilla on ollut taiteilijoihimme.

Ellen Thesleff: Omakuva, 1894-1895. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Taide on ollut keino luoda kuvaa maastamme ulkopuolisille. Näyttelyiden kautta olemme halunneet antaa kuvan itsenäisestä ja länsimaisesta kansasta. Erityisesti Pariisin maailmannäyttely onnistui tässä tavoitteessa loistavasti vuonna 1900. Olihan meillä Akseli Gallen-Kallelan kaltaisia uskomattomia taiteilijoita edustajina.

Suomessa taiteen kentällä saavuttivat suosiota erityisesti maisemat ja sittemmin myös muotokuvat. Maisemien mestareita meiltä suorastaan sikisi ja kirja on pullollaan mitä mestarillisempia tyylinäytteitä. Symbolisimin kautta 1800-luvun lopulla suomalainen taide muuttui mielestäni entistä mielenkiintoisemmaksi ja erityisesti Hugo Simbergin kaltaiset taiteilijat loivat uudenlaista taiteen kenttää.

Werner Holmberg: Kyröskoski, 1854. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Jouko Könönen

Kirjan novellit toivat kirjaan aivan uuden poikkitaiteellisen kerroksen. Juha Itkonen, Riikka Ala-Harja, Heidi Köngäs, Sirpa Kähkönen ja Matti Rönkä ovat laatineet mainioita pieni tuokiokuvia, jotka avaavat taiteen tarinaa mielikuvituksen kautta. Tarinat sekä rytmittävät kirjan muuta sisältöä että toimivat omina pieninä taideteoksinaan.

Tieteellisen tekstin ongelma on usein siinä, että se ei jätä paljoa tilaa inhimillisille tunteille muuten kuin teoreettisella tasolla. Nämä novellit aina välillä muistuttavat lukijaa mistä taiteessa on lopulta kyse. Ei niinkään vuosiluvuista teorioista vaan emootiosta. Ja onhan se hienoa, että kirjallisuus ja kuvataide taas hieman lähentyvät toisiaan.

Antti Favén: Eino Leinon muotokuva, 1922. Ateneumin taidemuseo, kok. Antell. Kuva: Kansallisgalleria / Henri Tuomi

Suomen taiteen tarina -näyttely on laaja ja vaikuttava katsaus menneisyyteen ja vähän nykyisyyteenkin. Se toimii hienosti yhteen samaan aikaan pyörivän Japanomania -näyttelyn kanssa, molemmissa tutkitaan suomalaisen taiteen erityispiirteitä joistain tietyistä kiintopisteistä käsin. Japanomaniassa luonnollisesti Japanin vaikutuksen kautta ja Taiteen tarinassa muun muassa maisemien, symbolismin, Kalevalan ja monen muun kautta.

Pekka Halonen: Avannolla, 1900. Ateneumin taidemuseo, kok. Antell. Kuva: Kansallisgalleria / Jouko Könönen

Suomalainen taide on todella monisyinen kokonaisuus ja mielestäni tämä näyttely on onnistunut jäsentelemään sieltä helposti havaittavia palasia ja näytteitä meidän nähtäväksi. Erityisen hienosti on toteutettu teosten esillepano. Suomen taiteet klassikot roikkuvat seinällä aivan vieri vieren. Moniakaan teoksia ei aseteta esille yli muiden vaan katsojalle annetaan normaalin rauhallisen ja hitaan kokemuksen sijaan punk-henkisesti tiivis ja päällekäyvä kokemus. Tämä oli tervetullutta.

Pääsalissa kohtaavat esimerkiksi Eero JärnefeltinKaski (1893) ja Edvard MunchinKylpeviä miehiä (1907–08) sekä kauan yleisön ulottumattomissa olleet mestariteokset kuten Anders ZorninKylpeviä tyttöjä ulkosalla (1890) ja Ilja RepininNatalia Nordmannin muotokuva (1900). Osassa näyttelystä on tiheä salonkiripustus samaan tapaan kuin Ateneumissa yli 100 vuotta sitten.

Näyttely ja kirja tukivat toisiaan yllätyksellisillä tavoilla. Kirjan jälkeen koin näyttelyn aivan uudella tavalla. Taulut eivät olleet irrallisia teoksia vaan aidosti osa tarinaa. Usein näyttelyn yhteydessä oleva kirja saattaa jäädä huomiomatta, mutta niihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Kokemus näyttelystä oli kirjan jälkeen paljon syvempi, kokonaiskuva selkeämpi ja ne tutut lempiteoksetkin sidottu laajempaan narratiiviin. On hankala olla näkemättä kirjaa ja näyttelyä yhtenäisenä teoksena.

Helene Schjerfbeck: Kansakoulutyttö II, 1908. Ateneumin taidemuseo, kok. Hallonblad. © Kuvasto. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Tässä maassa on tehty ihan törkyhienoa taidetta ja tämä näyttely tarjoaa ikkunan kurkistaa sen historiaan. Suosittelen ettet jätä tilaisuutta käyttämättä. Näyttelyn yhteydessä järjestetään myös luentosarja, joista lisätietoa täällä.

Suomen taiteen tarina, 2016, Ateneum/Kansallisgalleria ja Hatje&Cantz.arvostelukappale

Näyttelytyöryhmä: Susanna Pettersson, intendentti Timo Huusko, amanuenssi Anu Utriainen, erikoistutkija Erkki Anttonen, arkisto- ja kirjastopäällikkö Hanna-Leena Paloposki ja kokoelmanhallintajohtaja Riitta Ojanperä. Elämyksellisestä näyttelyarkkitehtuurista vastaa hollantilainen Marcel Schmalgemeijer ja tilagrafiikasta Mariëlle Tolenaar.

Grease! En ole puolueeton sillä jos Disneyn leffoja ei lasketa, niin Grease vei musikaalineitsyyteni. Sillä tulee aina olemaan ihan erityinen paikka sydämessäni ja Netflixin katseluhistoriassa. Silja Serenadella ja Silja Symphonyllä tullaan näkemään 1.4 lähtien Grease-musikaali versiona, joka teki kunniaa perinteille, mutta jossa myös pidettiin hauskaa ihan uudella tavalla. Pääsin katsomaan näytöksen ennakkoon.

Grease on Jim Jacobsin ja Warren Caseyn kirjoittama musikaali vuodelta 1971. Megasuosioon sen räjäytti vuonna 1978 ilmestynyt Grease-elokuva, jossa John Travolta ja Olivia Newton-John tekivät tämän kulttuuribloggaajan mielestä elämänsä roolisuoritukset. Haastan katsomaan elokuvan ilman pienintäkään hymynpoikasta. Voi olla vaikeaa.

Grease on musikaali, joka tekee pilaa niistä stereotyyppisistä oletuksista, joita 50-luvun nuorisoa kohtaan oli. Sodanjälkeisen maailman suurimmat ongelmat tuntuivat olevan syljeskely, purukumin jauhaminen ja äänekäs musiikki. Toisaalta Grease tarjoaa aidosti ihan koskettavan tarinan ja eräitä ikimuistoisimpia lauluja musikaalien saralta. Uskon, että suurin osa tämänkin tekstin lukijoista omaa jonkinasteisen siteen tähän musikaaliin eikä sitä varmasti enempiä tarvitse esitellä.

Silja Linen laiva ei ole ihan ensimmäisiä paikkoja, johon ajattelisi musikaalin sopivan. Lava on pieni, ihmisiä ei voi olla paljoa ja katsomokin on usein täyttynyt ihmisistä, jotka eivät välttämättä juuri musikaalin takia ole liikkeelle lähteneet.

Ongelmaton musikaali ei ollut, mutta olosuhteisiin nähden moni asia toimi hämmästyttävän hyvin. Musikaalin on ohjannut monessa mukana ollut Gary Lloyd ja se kattaa lähes kokonaan brittiläisen työryhmän näyttelijöitä. Vain Sandy oli löytynyt Ruotsista. Olikin hienoa nähdä englanninkielinen näytelmä, jossa ei tarvinnut kuitenkaan kuunnella suomalaista aksenttia.

Kun istuuduin katsomoon, ihmettelin lavan pienuutta ja epäilykseni heräsivät. Ihan samantien musiikin lähtiessä soimaan ja koko kastin täyttäessä lavan, huomasin kuitenkin, että se teatterin taika toimii laivallakin. Lava muuttui ihan toiseksi maailmaksi ihmisten ansiosta. Ruotsinlaivoilta tutut räikeän siniset ja punaiset valot vaikuttivat vähän muovisilta ja äänentoisto oli välillä epätasaista, mutta ulkoiset seikat jäivät nopeasti varjoon kun näyttelijät pääsivät vauhtiin.

Näyttelijät eivät sortuneet varsinaiseen kaavamaisuuteen, mutta olivat kyllä pelottavan virheettömiä. Kyseessä on kuin lauma kulkevia taiteilijoita. Teatterin karnevaaliväkeä, joka kulkee ympäri maailmaa ja on näin kehittänyt itselleen luontaisen taidon esiintyä. Grease tarjoaa monelle laulajalle komeita sooloja ja näistä jokainen oli oikeasti vaikuttava. Ihan hitunen West Endiä ruotsinlaivalla.

Yli tuhannen koe-esiintyjän joukosta valittu ammattilaiskasti oli tasaisen hyvä ja oli vähän sääli, että toinen pääosa, Danny, ei oikein noussut esiin muusta joukosta. Sandy taasen suorastaan loisti lavalla ja vähintään Hopelessly Devoted to You (joka muuten tuli mukaan musikaaliin vasta elokuvan myötä) sai minut vakuuttumaan siitä, että tämän Sandyn ottaisin mihin tahansa Grease-produktioon ilomielin.

Musikaalista kokonaisuutena sanoisin, että se ylitti odotukset. Olen niin sanottu ruotsinlaivaromantikko ja nautin koko siitä estetiikasta, joka laivamatkusteluun liittyy. Aina sieltä terminaalin sisääntuloputkesta laivan ravintoloihin minä nautin olostani ja yleensä kirja kädessä. Laivojen tarjoamaan ohjelmaan en ole oikeastaan ikinä kauheasti lämmennyt, mutta Greasea suunnittelen jopa meneväni katsomaan uudestaan.

Kastista nousi monta kasvoa todella edukseen (Eugene!) ja nämä olivat laulajina ja tanssijoina puhtaan ammattimaisia. Aivan erityisesti näistä paistoi läpi ilo esiintymiseen, joka toimi loistavasti yhteen Greasen koko yltiöpositiivisen maailman kanssa. Esitys pitää otteessaan suurella vauhdilla ja tuttuudellaan. Grease on loistava valinta Siljalle, sillä kyseessä on musikaali, jota rakastetaan jo valmiiksi. Musiikki vie mukanaan ja livebändi tuo esitykseen lisämaustetta. Jo tilaisuus katsella musikaalia drinkki kädessä houkuttelee laivalle.

Grease on nähtävissä Silja Linen Helsinki-Tukholma-reitin laivoilla kuutena päivänä viikossa 1.4.–31.5.2016. Esitys kuuluu laivalipun hintaan, mutta pöytävarauksien suhteen kannattaa olla ajoissa valppaana. Jos olet menossa ruotsinreissulle, niin kokeile ehdottomasti säätä aikataulusi yhteen Greasen kanssa. Jos Grease on muuten vain sinun juttusi, niin suosittelen menemään ruotsinreissulle ihan jo musikaalin vuoksi. Lisätietoja löytyy Siljan sivuilta täältä.

En ole peitellyt outoa fiksaatiotani Stephen Kingin kirjallisuuteen. Se poikkeaa monella tapaa normaalista lukemistostani, mutta King oli se ensimmäinen kosketukseni kirjoihin ja samalla siis kirjailija, joka muutti elämäni. Jos minun täytyisi valita se tärkein teos Kingiltä, niin valinta on vaikea. Christine oli ensimmäiseni, Hohto ihan sikahyvä tarina ja Musta Torni -sarja taas oli massiivinen lukukokemus. On kuitenkin sanottava, että SE on tyylillisesti kirja, jossa King on todella pistänyt parastaan. Se on kirjallisuuden klassikko, jonka klassikon statusta hieman tahraa dumppaaminen sinne muiden kauhukirjojen joukkoon "viihdeteoksena".

Kustantamo Tammi on tuonut Sen takaisin tällä kertaa yksissä kansissa. Muistan lainanneeni muutaman kertaan lähikirjastostani Sitä kahteen eri niteeseen jaettuna ja on hienoa viimein saada Se kokonaisena teoksena.

Ja erittäin onnistuneena sellaisena. Uusi kansi on varmasti aiheuttanut ahdistusta herkemmissä ihmisissä kun se on tullut kirjastossa tai kirjakaupassa vastaan. Etenkin pellekammoiset ihmiset kavahtakoot. Erittäin hieno ulkoasu, joka itsessään jo oikeuttaa kirjan uudelleenjulkaisun. Päivi Koivisto-Alanko Tammelta sanoo:

”Kaikista Tammen käännöskirjoista Se on kaikkein kysytyin. Tätä klassikkoa on ollut vaikea saada edes divareista, ja nyt, 30 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen, tuomme tarkistetun käännöksen kaikkien vanhojen ja uusien fanien iloksi – ja kauhuksi.”

King kirjoitti Sen vuonna 1986 ja tarina on edelleen hyvin tuoreen oloinen. Se on tarina seitsemästä lapsesta Derryn kaupungissa Mainessa. Kingin maailma on laaja ja yhtenäinen. Tämän Maine koostuu mielikuvituskaupungeista kuten mainittu Derry tai vaikka Castle Rock ja Se on kirja, joka parhaiten esittelee tätä pikkukaupungin idyllistä elämää.

Idyllin tulee kuitenkin aina jokin seikka Kingin maailmassa pilaamaan. Derryssä se oli Pennywise. Pelle, joka tuntuu elävän jossain Derryn uumenissa ja vainoavan lapsia. Se on jotain pahaa ja pelottavaa. Se on pahaenteinen ja jokin siinä tuntuu olevan jopa yliluonnollista.

Kirja on pinnallisesti viihdyttävä, mutta se on myös syvempi tutkielma lapsuudesta, ystävyydestä ja etenkin pelon luonteesta. Mytologia, jota kirjassa esitellään laajenee vielä entisestään muun muassa Musta Torni -sarjan myötä ja samalla koko kirja saa paljon monimutkaisempia tasoja.

Henkilöhahmot ovat hienosti rakennettuja ja todellisia. Ne edustavat arkkityyppejä, joita King viljelee muissakin tarinoissaan, mutta todella puhtaassa muodossa. Aivan parasta kirjassa on kuitenkin se tunne ja tekstuuri, jolla King onnistuu luomaan lukijan päähän kokonaisen kaupungin. Kirjaa lukiessa todella matkustaa aivan omaan maailmaansa. Tämä tekee Siitä mielestäni klassikon. Ja tarjoaahan se erään kauhukulttuurin hienoimmista pahiksista.

Monille Pennywise on tuttu nimenomaan Tim Curryn esittämänä versiona Sen elokuvaversiossa vuodelta 1990. Elokuva oli alunperin minisarja, mutta julkaistiin kokonaisena teoksena. Pennywise otti tämän myötä paikkansa populaarikulttuurissa ja painajaisissa. Ehdoton kauhun kulmakivi.

Nyt elämme jänniä aikoja Stephen Kingin elokuvasovitusten suhteen. The Stand on saamassa uutta versiota, 11.22.63 on jo valmistunut ja tietysti Musta Torni on saamassa erittäin lupaavan kuuloista elokuvaversiota. Muutenkin Kingin IMDB-lista loistaa punaista tulevien julkaisujen osalta. Yksi näistä on tosiaan Se.

Viimeisimpien tietojen mukaan Will Poulterista oltaisiin leipomassa Pennywisea, joka kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta valinnalta. Ohjaajat ovat kuitenkin muuttuneet, ajankohdat heittäneet ja muutenkin ollaan vielä vähän epätietoisia elokuvan tulevaisuuden suhteen.

Mielenkiintoiseksi projektin tekee myös se, että kirjassa toimitaan kahdella aikatasolla. Tarinan lapset nähdään kolmenkymmentä vuotta vanhempina ja kuinka ollakaan... Nyt alkuperäisestä tarinasta olisi juuri sen verran aikaa. Ehkä alkuperäisen elokuvan lapsinäyttelijät voisivat esittää uuden elokuvan aikuisia. Olen jokatapauksessa erittäin innoissani näiden sovitusten suhteen! Vielä kun pääsisi Suomessa näkemään Kingiä teatterin lavalla.

Ennen elokuvia on siis hyvä hetki palata uudesta Sen maailmaan tuoreen kirjan myötä. Vaikka kauhu ei yleisesti kiinnostaisi, niin suosittelen tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen kaunokirjallisena teoksena. Henkilötutkielmana ja klassikkona klassikkojen joukossa. Tämä on viihdettä ja tämä on kauhua, mutta Se on myös todella lämminhenkinen ja aito tarina.

Stephen King, 2015, Se, Suomentaneet Ilkka ja Päivi Rekiaro, Tammi, arvostelukappale

Lisää Kingistä Lukupinossa:

Stephen King - The Bazaar of Bad Dreams

Projektina Stephen King

Maailma Stephen King-lasien läpi

Stephen King - Finders Keepers

Panama Papers on mahtava journalistinen ja humanistinen teko, jossa paljastettiin aivan hillitön aineisto Panamalaisen veroparatiisiyhtiön toiminnasta ja asiakkaista. Nyt valtionpäämiehet, poliitikot ja superrikkaat tutisevat housuissaan ja veronkierron monimutkaisia rakenteita päästään vihdoin edes vähän avaamaan.

Alunperin Süddeutsche Zeitung -sanomalehdelle vuodettua aineistoa on avannut yli 400 toimittajaa, kymmenistä maista, kuukausien ajan. Alla oleva kuva laittaa jonkinlaiseen perspektiiviin minkäkokoisesta paljastuksesta on kyse silkan materiaalin osalta:

Kuva: Anonymous

Veroparatiisit ovat todellinen uhka kansainväliselle taloudelle, demokratialle ja ihmisten väliselle tasa-arvolle. Jos tämä vuoto edes herättää keskustelua aiheesta, on se jo osa voittoa. Aihe on kuitenkin suhteellisen monimutkainen ymmärtää, mutta kirjallisuus on jo pitkään yrittänyt taklata sitä.

Kokosin kymmenen kirjaa, jotka voivat auttaa selkeyttämään tätä sotkua, joka kansainvälinen rahatalous on ja mitä vaikutuksia sillä on. Kirjat liittyvät joko suoraan tai epäsuoraan veronkiertoon ja siihen liittyvään nuhjuiseen kulttuuriin.

1.

Hänninen, Jyri - Veroparatiisit ja Suomi: Miten liituraitamafia pyörittää varjotaloutta ja laskun siitä maksamme me (2014)

Kirja kertoo karua kieltä siitä miten veroparatiisit vaikuttavat kansantalouteen. Hänninen esittää myös konkreettisia tekoja, joita Suomen tulisi tehdä veroparatiisien aiheuttamien haittojen vähentämiseksi. Näitä ovat:

"Avoimuuden lisääminen, veroparatiisimaiden ja niiden finanssilaitosten painostaminen, yksipuolinen kansallinen toiminta, kansainvälinen yhteistyö, veroparatiiseja koskevan tutkimuksen lisääminen, viranomaisten veroparatiisien vastaisen työn tehostaminen sekä valtion irtisanoutuminen veroparatiiseista."

Ronen Palan - Tax Havens: How Globalization Really Works (2009)

Cornellin yliopiston julkaisu kertoo miten yksittäiset veroparatiisit voivat vaikuttaa verrattain pieneltä ongelmalta, mutta kokonaisuutena ne ovat voimakas tekijä globaalissa taloudessa. Veroparatiisit ei ole siis marginaalinen ongelma vaan keskeinen osa maailmantaloutta.

Zygmunt Bauman & Leonidas Donskis – Moral Blindness: loss of sensitivity in liquid modernity (2012)

Tämä ei ole suoraan kirja juuri veroparatiiseista, mutta mielestäni tärkeä kirja koko kuvan ymmärtämisessä. Veroparatiisit eivät ole vain taloudellinen, vaan myös moraalinen ongelma.

David Held & Anthony G. McGrew - Globalization/Anti-Globalization (2007)

Ei myöskään suoraan kirja veroparatiiseista, mutta ymmärtääkseen veronkierron vaikutusta on globalisaation ymmärtäminen keskeistä. Tämä on yksinkertaisesti paras kirja, jonka olen aiheesta lukenut. Talouden lisäksi käsitellään väkivallan koneistoja, ympäristöä, kulttuuria ja epäarvoisuuden kasautumista.

Ahokas, Jussi & Lauri Holappa - Rahatalous haltuun (2014)

Tämä kirja osoittaa, että meidän tavallisten ihmisten ongelma rahatalouden ymmärtämisessä on, että me emme oikeastaan ymmärrä mitä raha on. Ainakaan kun puhutaan monimutkaisista talouspoliittisista asioista.

Matti Ylönen - Veroparatiisit - 20 ratkaisua varjotalouteen (2008)

Kirja herätti Suomessa keskustelua veroparatiiseista. Siinä muun muassa kerrotaan, että veroparatiiseissa lepää noin 11 500 000 000 000 dollaria. Niin suuri luku, että jouduin pari kertaa tarkistamaan onko siinä tarpeeksi nollia. Toivottavasti siinä oli.

Tapio Kuosma - Veroparatiisit: Saalistajaeliittien turvapaikat (2014)

Tämä kirja kuvaa koko veroparatiisijärjestelmää melko analyyttisesti ja ei ehkä ole se kaikista helpoin reitti lähteä tutkimaan aihetta. Kirjassa esitetään myös ratkaisuja ongelmiin pelkän selittämisen sijaan.

Alain Deneault - Offshore: Tax Havens and the Rule of Global Crime (2011)

Veroparatiisit eivät ole vain näennäisen laillisesti toimivien yritysten käyttämä järjestelmä. Aseet ja huumeet luovat jättimäiset markkinat ja myös näiden rahojen on päädyttävä johonkin. Arvatkaa minne?

Gabriel Zucman - The Hidden Wealth of Nations (2015)

Zucman asettaa vastuuta veronkierron ehkäisystä valtioille ja etsii ratkaisuja siihen mitä nämä voisivat tehdä. Kirjassa pyritään purkamaan ongelman todellista massiivisuutta ja yritetään saattaa sitä jotenkin ymmärrettävään muotoon.

10.

Nicholas Shaxson - Aarresaaret: miehet jotka ryöstivät maailman (2012)

Jätin parhaimman viimeiseksi. Tämä kirja on helppotajuinen, paljastava ja älykäs. Siinä tuodaan esiin miten veroparatiisit ovat suora uhka demokratioille ja tärkeä työkalu köyhien pitämiseksi köyhinä. Tämä on tärkeä kirja.

Lisätietoja kannattaa myös katsoa muun muassa Finnwatchin ja Eetti Ry:n sivuilta. Jos joku haluaa itse tutustua vuodettuihin dokumentteihin, niin netistä löytyy kaikkea.

Kristiina Halkola, Maagisen ajattelun aika. Kuva: Marko Mäkinen, 2016

Kuolema on lähellä meitä jokaista. Jos ei se oma loppu, niin ainakin moni on joutunut kohtaamaan läheisen menettämisen. Luin kaksi kirjaa: Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä kirjailija Joan Didionilta. Ensimmäisestä näin myös monologinäytelmän Teatteri Jurkassa. Nämä teokset loivat yhdessä henkilökohtaisten kokemusten kanssa kokonaisuuden, joka pakotti ajattelemaan kuolemaa laajalta kannalta.

Anoppini meni uudestaan naimisiin vuonna 2005 ja pari vuotta sitten tämä uusi mies, Raimo, sairastui vakavasti. Kun aloitin Maagisen ajattelun ajan, paheni Raimon sairaus ja tämä joutui sairaalaan. Kun sain molemmat kirjat luettua ja laitoin Iltojen sinessä syrjään, meni vain päivä ja tuo kilteistä kiltein mies oli yhtäkkiä poissa.

Joan Didion käy kirjoissaan läpi miehensä kuolemaa ja tyttärensä sairautta eräänlaisena matkana tai prosessina, jossa joutuu kohtaamaan erilaisia vaiheita, joita läheisen sairastuminen ja kuolema tuo mukanaan. Tällä kertaa oli mahdotonta erottaa omaa elämää kirjasta, ja lopulta kirjaa Kristiina Halkolan tunteikkaasta monologista.

Joan Didion on mahtava kirjailija. Tämän teksti on itsessään maagista ja kyky havainnoida ihmisten ajatuksia ja elämän pieniä yksityiskohtia vielä maagisempaa. Kirjoja lukiessa uppoutui vahvasti tämän elämään ja suruun sillä kirjailija oli todella läsnä kirjassaan ja kirjoitti vahvasti ja rehellisesti omasta, oikeasta elämästään.

Kuoleman kohtaaminen oli tunnistettavaa ja klassiset Kübler-Rossin suruprosessin vaiheet olivat tunnistettavissa tekstistä. Kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen käytiin läpi, mutta Didion toi ne pois teoreettiselta tasolta. Kieltämisen vaihe voi olla vaikea ymmärtää, mutta se tosiaan on "maagisen ajattelun aikaa". Ihminen on poissa, kuollut, mutta tämän silti odottaa näkevänsä vaikka myöhemmin päivän mittaan. Järki sanoo, että se ei ole mahdollista, mutta jokin muu vain sanoo, että se on.

Kuolema tapahtuu elämän jatkuessa ympärillä. Taivas on sininen ja lapset leikkivät niin kuin aina. Mikään ei ole muuttunut, mutta silti kaikki on. Tämä on sisäinen konflikti surevalle ihmiselle ja hankala ymmärtää kenellekään muulle. Siksi oli Didion on niin mahtava kirjailija. Hän oikeasti onnistui antamaan kurkistuksen tuohon surevien salattuun maailmaan ja teki siitä ymmärrettävän.

Kristiina Halkola, Maagisen ajattelun aika. Kuva: Marko Mäkinen, 2016

Teatteri Jurkka tarjosi intiimin tilan tulkita Didionin tekstiä. Lukiessani kirjaa oli vaikeaa nähdä kirjailijaa, muuten kuin nuorena naisena, joka tämä oli kirjan kannessa. Samalla tavalla oli vaikeaa nähdä Kristiina Halkolaa lavalla, muuten kuin nuorena naisena, jollaisena tämän elokuvista muistan.

Pieni sali oli täynnä ihmisiä ja Halkola oli asettunut valkoisen lavastuksen keskelle pukeutuneena valkoiseen. Hän otti huoneen omakseen. Kirja heräsi henkiin ja sen tunnelma palautui vahvasti mieleen. Halkola puhui sekä Didionin äänellä että omallaan ja tiesin täsmälleen mistä tämä puhui. Olin itse vielä siinä maagisen ajattelun ajassa kuoleman suhteen ja samaistuminen oli vahvaa.

Tämä tekee teatterista hyvää. Se alkaa työstä, jonka koko teatterin väki näyttelijöineen aloittaa ja päätyy katsojaan, joka tulkitsee työn omien kokemusten kanssa. Kun kaikki osaset ovat paikoillaan, niin katsoja löytää tarttumapintoja ja tekee näytelmästä oman kokemuksensa. Nyt palaset olivat kohdillaan kun Kristiina Halkolan kaltainen aito luonnolapsi tulkitsi Johanna Freundlichin herkässä ohjauksessa Didionin valmiiksi loistavaa tekstiä. Ei se paljoa muuta vaadi.

Näytelmä kertoo katsojille kuolemasta, surusta ja lopulta hyväksymisestä. Se on pieni, mutta monelle henkilökohtaisesti suuri tarina, joka Halkolan tulkinta onnistuu olemaan jopa ajoittain hauska. Monologi oli juuri oikea valinta Didionin tekstin tulkintaan ja siitä on valittu olennainen mukaan. Kirjan lukeneena ei jäänyt tunnetta, että jotain olennaista on jäänyt käyttämättä ja se on melko harvinainen tunne kun kirjaa tulkitaan teatterissa.

Näytelmä on nähtävissä Teatteri Jurkassa ja lippuja voit katsella täältä. Osallistuin näytelmän puitteissa muiden bloggareiden kera Jurkan järjestämälle teatterikritiikin kurssille (olen pahoillani, että päätin silti kirjoittaa ennemminkin blogitekstin kuin kritiikin) ja muiden bloggareiden tekstejä on luettavissa myöhemmin Teatteri Jurkan sivuilla.

Teksti: Joan Didion
Roolissa: Kristiina Halkola
Ohjaus, lavastus: Johanna Freundlich
Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne
Musiikki: Rene Ertomaa

Esityksen oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner
Esitys nähty kutsulipulla

Joan Didion, 2007, Maagisen ajattelun aika. Like. arvostelukappale

Joan Didion, 2012, Iltojen sinessä. Like. Arvostelukappale

Kun ihminen menee vankilaan, riisutaan tältä monia identiteettiin kuuluvia asioita jo portilla. Vanhemmuus on kuitenkin jotakin mitä ei voi pois viedä ja jota tulisi vankeuden aikana tukea. Terveisiä kotiin -kurssi on tällainen tuen muoto, joka tukee paitsi vanhemmuutta vankeuden aikana, niin myös lasten lukemista.

Kyse on Malmössä 2011 käynnistetystä hankkeesta, joka rantautui vielä samana vuonna Suomeen. Tällä hetkellä Vaasan kaupunginkirjasto ja Vaasan vankila pyörittävät hanketta yhdesssä. Tarkoituksena oli löytää uusia sosiaalisen kirjastotyön muotoja ja lopputuloksena vankilassa olevat isät saivat uudenlaisen tilaisuuden pitää yllä suhdetta lapsiinsa.

Kurssilla isät osallistuvat valmennukseen, jossa johdatetaan sadun valintaan ja lastenkirjallisuuteen. Osana kurssia ammattinäyttelijä tulee auttamaan isiä kerronnan kanssa ja lopuksi nauhoitetaan, editoidaan ja pakataan CD-levy, joka sitten lähetetään lapselle kotiin.

Ihan mahtava idea! Etenkin isien lukeminen vaikuttaa suuresti lasten tulevaan lukuintoon ja kun isä on poissa, niin tämä on palvelu, jonka tulisi olla ihan kaikkien vankien saatavilla. Eikä kurssi ole pelkästään isille vaan sedät, isoisät ja muutkin ovat tervetulleita.

Palaute onkin ollut vankien puolelta positiivista. Johanna Viklundin kirjoittaa opinnäytetyössään "Terveisiä kotiin -ryhmätoiminnan merkitys Vaasan vankilassa rangaistustaan suorittaville isille (2015)":

Tutkimuksessa kävi ilmi, että Terveisiä kotiin -ryhmätoiminta antoi toimintaan osallistuneille isille eväitä vanhempi-lapsisuhteen lähentymiseen ja tietoa lapsen kehityksestä. Isät kokivat ryhmätoiminnan väylänä puhua vanhemmuudesta, lapsista ja oman elämäntavan vaikutuksesta lapsen elämään. Tutkimus osoitti myös ryhmätoiminnan antaneen isille positiivisen kokemuksen ja konkreettisen tavan näyttää lapselle, että hän on tärkeä. Kaikki ryhmätoimintaan osallistuneet isät olivat sitä mieltä, että ryhmätoimintaa pitäisi järjestää kaikissa vankiloissa ja näin mahdollistaa vankilassa oleville isille kokemus olla jollain lailla lapsensa elämässä mukana.

Toivottavasti siis muutkin vankilat lähtevät tähän tärkeään projektiin pian mukaan. Monelle vangille tämä saattaa olla ainoa konkreettinen tapa lähettää pieni lahja lapselle muurien sisältä ja kun isä ei ole paikalla, niin jo tämän äänen kuuleminen voi olla iloinen yllätys. Viklundin tutkimuksessa käy ilmi, että suurin osa vankiloiden isistä ei ole naimisissa lapsensa äidin kanssa, ja joskus kommunikaatiossa voi olla ongelmia. Myöskään perhetapaamisten järjestäminen ei ole aivan ongelmatonta. Satupaketin saatuaan lapset alkavat puhumaan enemmän isästään ja saattavat kuunnella äänitystä useita kertoja päivässä.

Lapsi saattaa olla myös huolissaan isästään eikä välttämättä ymmärrä tilannetta. Satua kuunnellessa kuulee samalla, että isällä on kaikki ok. Tämä vahvistaa olemassaolevaa suhdetta vanhemman ja lapsen välillä ja joissain tapauksissa saattaa jopa ensimmäistä kertaa avata väylän vanhemman ja lapsen välillä. Lisäksi isä vielä kertoo tarinaa ja tarinat ovat todella siisti juttu. Sadut ovat lapsen keino käsitellä maailmaa. Niiden takia sitä kirjoihin tartutaan sitten itse kun opitaan lukemaan.

Luin suomalaisen sotasarjakuvan, jossa ei edes sodittu. Silti sodan jäljet olivat näkyvillä ja pienistä riekaleista koostui oikeasti vähän koskettavakin kuva ihmisistä erikoisten olosuhteiden keskellä. Aapo Kukko onnistui sarjakuvan keinoin tuomaan sodasta esiin piirteitä, joista toivoisi enemmänkin heräävän keskustelua.

Kukon viiva oli hersyvää ja tussit ovat lennelleet villisti tekovaiheessa. Lopputulos on hallittu ja katse kulkee kuvasta toiseen luontevasti. Hieman mielipuolisuutta viivan käytössä saa ollakin kun kyseessä on niinkin mielipuolinen aihe kuin sota.

Välillä tarinankerronta heittäytyi hyvällä tavalla absurdiksi ja esimerkiksi narkomaanin sotilaan näyt olivat ehkäpä sarjakuvan parasta antia. Myös homoseksuaalisuus rintamalla otettiin käsittelyyn ja sen tarinan lopputulos oli mahtava (lue itse, siitä ei sen enempää). Mitään hillittömiä tabuja ei oikeastaan rikottu, mutta näkökulma oli tuore ja otti huomioon useammanlaisia ihmiskohtaloita, kuin monissa muissa sotatarinoissa olen havainnut. Sankarimyyteistä oltiin luovuttu lähes kokonaan ja ihmisyys oli lähellä lukijaa aivan toisella tapaa kuin analyyttisen historiallisissa teksteissä tai "suurissa sotatarinoissa".

Yksittäisten ihmisten tarinat ihan mikrotasolla tuovat usein kokonaisuuden elävämmäksi ja tämä oli sarjakuvan ansio. En totta puhuen odottanut muuta kuin viihdyttävää sotaräiskintää, mutta sainkin kuvauksen siitä miten puheet "yhtenäisestä kansakunnasta sodassa" ovat vähintään liioiteltuja. Ihmisten tarinoita oli monia ja kaikkia eivät sopineet viralliseen tarinaan.

Kukko kertoi, että tarinat olisivat voineet yhtä hyvin löytää muotonsa vaikka novelleina, mutta vaikka näkisin niiden toimivan tekstinäkin, niin olen iloinen, että muoto löytyi kuitenkin kuvan ja tekstin yhdistelmästä. "Riekaleista" tulee mieleen Juhani Ahon "lastut", pienet tuokiokuvat, joita tuodaan esiin tarinalla. Lukijan päätä ei täytetä pitkillä pohjustuksilla vaan heitetään kylmiltään jonkun ihmisen tarinaan. Toimiva konsepti myös sarjakuvassa.

Sarjakuvan on kustantanut Arktinen Banaani ja sitä on saatavilla muun muassa näiden sivuilta. Sarjakuvaa kuvaillaan lähtölaukaukseksi Kukon tuleviin töihin, jotka käsittelevät jatkosotaa ja odotan innolla mitä sieltä onkaan vielä tuleva. Aihealue on selkeästi hallussa ja kerrontatyyli on koluttuun aiheeseen nähden raikas.

Aapo Kukko, 2015, Riekaleita, Arktinen Banaani

Kuva: Harri Hinkka

Kultalampi on lämminhenkinen pala Broadwayta Suomen teatterimaailmaan. Ernest Thompsonin näytelmä 70-luvun lopulta on sanalla sanoen täydellinen tarina. Vaikka se on hyvin arkinen, niin pariin tuntiin on saatu mahtumaan todella paljon tunnetta. Riihimäen ja Hämeenlinnan teatterien yhteistuotannossa saatiin näytelmästä huikea versio ja se on pitkälle etenkin yhden näyttelijän ansiota.

Ilmari Saarelainen, tuo vanha höpsö, oli ilmiömäinen Norman Thayer ja tämän osan nostan kuluneen vuoden nautittavimmaksi roolisuoritukseksi. Koko kasti oli hyvä, mutta Saarelaisen esitys nosti näytelmän toiselle tasolle. Jos Saarelaisen korvaisi toisella näyttelijällä, muuttuisi koko näytelmän luonne aivan toisenlaiseksi. Niin paljon tämä toi omaa hurmaavaa persoonaansa Kultalampeen mukaan.

Kuva: Aki Loponen

Norman Thayer on eläkkeelle jäänyt professori, joka saapuu vaimonsa Ethelin kanssa Kultalammelle viettämään taas yhtä kesää New Hampshiressa. Tämä lähtökohta oli minulle erityinen. Kun suljen silmäni ja ajattelen täydellistä idylliä, niin mieleni ajautuu juuri sinne New Englandin alueelle Yhdysvaltoihin, jonkin mökin täydelliseen lukutuoliin järven rannalle. Tämä näytelmä antoi lukutuolia myöten kaiken, josta olin vain haaveillut.

Tarina kertoo vanhuudesta, vanhemmuudesta ja siitä miten ihmissuhteet luovat lopulta ne kestävimmät elämän arvot. Kun Ethelin ja Normanin tytär Chelsea saapuu uuden miesystävänsä ja tämän pojan, Billyn, kera Kultalammelle, joutuu kuolemasta pakkomielteinen Norman ottamaan taas elämästä kiinni.

Billy jää Kultalammelle koko kesäksi ja ystävystyy Normanin kanssa. Seuraa todella viehättävä tarina, jossa voitaisiin sortua turhaankin tunteellisuuteen, mutta näin ei kuitenkaan tehdä. Siitä pitää huolen näytelmän hersyvä huumori, joka tietysti on myös Saarelaisen ominta alaa.

Tässä kuitenkin kunnostautuu myös Etheliä näyttelevä Johanna Reilin, joka oli koko esityksen ajan täynnä iloa. Erityisen nautinnollista katsottavaa oli Reilinin ja Saarelaisen välinen humoristinen sanasota, jossa näyttelijät opettivat miten luonnollista ja älykästä dialogia kuuluu esittää. Aidosti katosin välillä näytelmän aitouteen ja unohdin katselevani näyttelijöitä.

Kuva: Aki Loponen

Nuori Otto Rantanen oli hieno Billy. Tämä oli juuri oikeanlainen nenäkäs pikku rääpäle, johon kuitenkin kehitti esityksen kuluessa lämpimän tunnesiteen. Aina välillä lavalle putkahti posteljooni Charlie, jota esitti Lasse Sandberg. Saarelainen oli ehkä vangitsevin hahmo lavalla, mutta Sandberg oli karismaattisin. Äänekäs, yksinkertainen ja äärimmäisen iloinen Charlie oli näytöksen ilopilleri. Hyvät hyttyset Sandberg osaa nauraa! Voisi kuvitella, että aidon naurun esittäminen on vaikeampaa kuin vaikka itkun, mutta kun Charlie päästeli menemään, niin yleisön oli vain pakko seurata esimerkkiä.

Kuva: Aki Loponen

Yleisö olikin koko esityksen ajan todella läsnä tapahtumissa. Nauru oli herkässä ja muutama hieno suoritus palkittiin välittömillä väliaplodeilla. Joissain tunteellisemmissa kohdissa taas näin monen pyyhkivän kyyneleitään. Esityksen lopuksi joku ihan avoimesti itki.

Hienoa, että tämä esitys oli nähtävissä juuri Hämeessä, tuolla Suomen New Englandissa. Riihimäen teatterin lava muuntautui mökiksi järvenrannalla kuin taiasta ja kaikki oli jotenkin tunnistettavaa. Vaikka näytelmä sijoittui Yhdysvaltoihin, niin lavasteissa ei ollut mitään mitä ei saattaisi löytää ihan suomalaiseltakin mökiltä.

Vain kuikkien ääntelyt oli vaihdettu käsiohjelman mukaan amerikkalaisista kuikista suomalaisiin. Mainio yksityiskohta. Äänimaailmasta täytyy myös mainita Ennio Morriconen säveltämä musiikki sillä se tosiaan osuu sieluun. Etenkin jos on nähnyt näytelmän elokuvaverion vuodelta 1981. Suosittelen tämän kokemaan joko ennen tai jälkeen näytelmän. Henry Fonda ja Katherine Hepburn... Ihan loistava.

Näytelmä oli Riihimäen teatterille melko turvallinen valinta ja varmasti miellyttää useita ihmisryhmiä. Turvallisuutta on joskus pidetty jonkinlaisena kirosanana, mutta tämä näytelmä todistaa, että sen ei tarvitse olla. Riskinotto vain riskinoton takia on typerää. Tämä näytelmä tarjoaa juuri sitä mistä teatterissa tulisiki olla kyse. Upean tarinan, upeaa dialogia ja koskettavaa näyttelijätyötä. Kun esitys päättyi, olin aidosti haltioissani.

Esitys on nähtävissä vielä 14.5 asti Riihimäen teatterissa ja ilmeisesti Hämeenlinnan teatteriinkin on vielä syksyksi muutama esitys. Käykää katsomassa kun vain voitte. Ei sitä tiedä milloin täältä lähdetään.

Rooleissa: Mika Piispa, Otto Rantanen, Johanna Reilin, Ilmari Saarelainen, Lasse Sandberg, Maija Siljander
Ohjaus: Kirsi-Kaisa Sinisalo
Oikeudet: Teaterförlag Arvid Englind AB, StockholmTuotanto: Riihimäen Teatteri ja Hämeenlinnan Teatteri
Kesto: n. 2,5 tuntia (sisältää väliajan)
Näin esityksen medialipulla

Titanicin uppoamisesta tuli kuluneeksi päivälleen 104 vuotta kun astelin Svenska Teaternille katsomaan näytelmää, jossa tuo laiva upposi jälleen kerran. En tiennyt yhtään mitä odottaa näytelmältä ja jos olinkin jotain arvaillut, niin ne veikkaukset menivät ihan metsään. Historiallinen Titanic oli vain häilyvästi osa näytelmää ja tilalla oli teatterin maailmaan sijoittuva ilotulittelu, jossa viitteitä sateli niin Titaniciin kuin menneisiin Hollywood-leffoihinkin. Näyttelijöiden jo kumarrettua teatterissa alkoi tapahtumaan kummia.

Akse Petterssonin ohjaama näytelmäoli tehty yhteistyössä teatterikorkeakoulun oppilaiden kera. Nämä näyttelivät teatterikorkeakoulun oppilaita ja Svenskanin oma ensemble näytteli... no Svenskanin ensembleä. Nuoret näyttelijät halusivat esityksessä neuvoja ja opastusta konkareilta, joilla tuntui kuitenkin olevan omat motiivit tärkeämpiä kuin nuorten näyttelijöiden auttaminen.

Kun vielä tuli epäselvyyksiä siitä kuka saa näytellä Jackia Rosen kera Titanicissa, niin kaikki tuntui etenevän kuin kohti jäävuorta. Juoni jäi välillä toissijaiseksi, mutta kyllä siellä sellainenkin oli. Jossain. Titanic toimi symbolina odottamattomuudelle (vaikka tietyt freudilaiset viittauksetkin vedettiin näytelmässä esiin). Omat valinnat näennäisesti ohjaavat elämäämme, mutta mitä jos tapahtuukin jotain ihan muuta? Akse Pettersson kirjoittaa:

Odottamattomat kokemukset vaikuttavat valtavasti elämäämme, ja tämän lisäksi luomme kertomustamme myös jälkeenpäin. Ikään kuin olisimme tienneet mitä tulisi tapahtumaan. Odottamattomalle annetaan merkitystä tapahtuneen jälkeen.

Tähän juuri Titanic sopii loistavasti. Siitä on tullut jonkin yllättävän tapahtuman symboli. Hybriksen varoitustaru ja eräänlainen historiallisen ajanjakson loppu. Monesta henkilökohtaisesta tragediasta, joita laivalla koettiin on tullut yhteistä tietoisuutta ja tästä näytelmässä ammennetaan.

Pidin siitä miten todellisuuden ja näytelmän rajoja rikottiin jatkuvasti. Näytelmästä tulikin mieleen vahvasti Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat ja Titanicissa käytettiin jopa samanlaista videon ja teatterin yhdistelmää. Ville Seppäsen luoma maailma videolla pyöri välillä koko näyttämön kokoisena ja välillä sen yläosassa. Näyttelijöitä seurattiin pitkin kulisseja ja lähes kadulle saakka. Pari kertaa kamera otti yhden ylimääräisen näyttelijän paikankin näytelmässä. Esimerkiksi seksikohtaus ihmisen ja kameran kesken oli varmasti ensimmäinen laatuaan (eikä se edes jäänyt ainoaksi "ensimmäinen laatuaan" -kohtaukseksi näytelmässä).

Lavastus toteutti samaa teatteriin itseensä viittavaa tapaa, kuin muukin näytelmä. Yleisö oli koko ajan tietoinen katsovansa näytelmää näytelmästä. Teatteri taiteena nousi esityksen päällimmäiseksi teemaksi ja näytelmä tuntui keskustelevan yleisön kanssa.

Kaikki näytti, ja etenkin kuulosti todella hyvälle. Jopa se Titanic-leffasta tuttu My Heart Will Go On kuulosti nyt hyvälle vaikka sitä melko ironisella otteella esitettiinkin. Kasperi Laineenäänimaailma monelta osin teki näytelmän ja rytmitti sitä taidokkaasti. Kyseessä oli hyvin kokonaisvaltainen äänien, kuvien ja näyttelijöiden luomien tuokioiden sekamelska. Etenkin puoliajan jälkeen esitys pääsi hienosti vauhtiin ja tarjosi yleisölle monta ylläriä.

Stella Laine (Teak). Kuva Yoshi Omori

Nuoret näyttelijät teatterikorkeakoulusta tarjosivat niin energisiä suorituksia, että tämä varmasti tulee jäämään näytelmästä päällimmäisenä mieleen. En tiedä odotinko jotain ujoutta tai pidättyneisyyttä kun kuulin kyseessä olevan opiskelijoita, mutta ainakin sain sen sijasta ihan aitoa paloa ja ennenkaikkea taitoa. Opiskelijoita oli yhdentoista lauma, mutta lopulta jokainen oli oma erillinen persoonansa. Hienoa nähdä, että tulevaisuus on turvattu näyttelijöiden suhteen. Elleivät ne sitten kaikki muuta Tukholmaan, niinkuin näytelmässä uhosivat.

Erityisesti näyttelijöiden tekemät lukuisat imitaatiot Jim Carreysta Robert de Niroon tekivät vaikutuksen. Ihan nappisuorituksia. Svenska Teaternin oma ensemble, kuten Riko Eklundh, Anna Hultin ja Marcus Groth, pitivät esityksen kuitenkin varsinaisesti otteessaan ja tuntuivat luotsaavan sen vakaasti satamaan. Teatterinjohtaja Johan Storgård oli luonnollisesti itse Titanicin kapteeni.

Johan Storgård ja Teakin opiskelijoita. Kuva: Yoshi Omori

Pelkäsin vajavavaisen ruotsinkielen taitoni olevan ongelma, mutta sain kuulla, että teatterilla on saatavilla iPodeja, joista voi seurata suomenkielistä tekstitystä esityksen ajan. Kun on aina surkutellut miten hyviä näytelmiä jää väliin kielitaidon takia, niin tämä on ihan loistava uutinen. Huomasin jopa, että tekstityslaitetta ei loppujen lopuksi ihan älyttömän usein tarvinnut vilkuilla. Jotain ruotsintunneilta on näemmä jäänyt takaraivoon.

Mutta mitä siis tapahtui esityksen jälkeen?

Jotain melkoisen ainutlaatuista. Joukko katsojia, jotka olivat nähneet näytelmän viime kuun puolella, olivat kehitelleet Titanicille eräänlaisen vastateoksen. Nämä kutsuivat itseään nimellä "Yhteisöteatteriryhmä aikuiset naiset ja Petri goes Svenskan". Kyseessä on Suomen Kulttuurirahaston ja Helsingin kulttuurikeskuksen tukema dialogisen yleisötyömallin pilottihanke, jota kehittää teatteri-ilmaisun ohjaaja Maria Hyökyvaara.

Näyttelijöiden poistuttua lavalta pyydettiin yleisöä odottamaan vielä hetki. Monet pyyntöä noudattivatkin ja saivat katseltavakseen pienoisnäytelmän, joka kilpaili energisyydellään juuri nähdyn näytelmän kanssa. Nämä "aikuiset naiset", ja tietysti Petri, kommentoivat näkemäänsä näytelmää tanssin, laulun ja näytelmän kautta. Välillä jalkauduttiin halaamaan yleisöäkin ja tämä ei edes ollut kiusallista. Päällimmäisenä tunteena oli, että "jumankauta tää on aitoa".

Vastateos oli aivan uudenlainen tapa kommentoida taidetta. Se herättää kysymyksiä siitä missä ja miten teatterista voi keskustella. Kommentit olivat hauskoja ja osuvia. Esityksestä oli poimittu mainoita pieniä havaintoja ja koko ryhmä sai äänensä kuuluviin. Itse suomenkielisenä koin myös läheisenä sen, että kyseessä oli joukko suomenkielisiä katsojia ruotsinkielisessä teatterissa.

Vastateoksen jälkeen ikään kuin keksittiin ikiliikkuja sillä nyt näyttelijät kommentoivat kommentointia työstään. Seurannut keskustelutilaisuus, jota veti Svenska Teaternin yleisötyöntekijä Jenni Sainio, olikin upea tapa päättää perjantai-ilta. Normaalisti hiljainen suomalaisyleisö intoutui keskustelemaan teatterista, palautteesta ja hieman taiteesta ylipäätänsä. Tämä hetki vakuutti minut, että tässä projektissa ollaan nyt tekemässä jotain oikein. Tälle vuodelle on tulossa vielä ainakin kaksi yleisön vastateosta ja aion olla korvat höröllä niiden suhteen. Svenskanin johtaja Storgård olisi kuulemma ainakin valmis ottamaan vieraat uudestaan kylään.

Titanic on nähtävissä Svenska Teaternilla ja jos esimerkiksi Kansiksen Mahdolliset maailmat iski, niin suosittelen ehdottomasti kokemaan tämänkin. Erityisesti haluan kuitenkin muistuttaa niitä kaltaisiani lukijoita, jotka käyttivät ruotsintuntinsa piirtelyyn ja nukkumiseen, että tekstityskoneet oikeasti toimivat ja että joskus on ihan hyväksi katsoa teatteria myös vieraalla kielellä. Ne itse sanat kun ovat vain pieni osa sitä kaikkea kieltä millä näyttelijät lavalla kommunikoivat.

Käsikirjoitus ja ohjaus:

Akse Pettersson

Lavastus ja videografia:

Ville Seppänen

Musiiki/sävellys:

Kasperi Laine

Äänisuunnittelu:

Tom Kumlin

Maskeeraus ja hiukset:

Pirjo Ristola
Näyttämöllä:

Riko Eklundh
Marcus Groth
Emil Grudemo El Hayek
Jon Henriksen
Anna Hultin
Mari-Helen Hyvärinen
Julia Högnabba
Samuel Karlsson
Stella Laine,
Elisa Makarevitch
Dennis Nylund
Amanda Nyman
Lilian Pettersson
Tom Rejström
Anders Slotte
Johan Storgård

Esitys nähty medialipulla

Ateneumin näyttely Japanomania esittelee sitä yllättävänkin suurta vaikutusta, joka Japanilla oli länsimaiseen taiteeseen. Kun Japani avautui 1860-luvulla muulle maailmalle, syntyi suuri kiinnostus Itä-Aasiaa ja sen kulttuuria kohtaan. Taide-esineitä keräiltiin ja niistä otettiin vaikutteita. Laitoin museokortin taskuun ja kävin tutustumassa tuoreeseen näyttelyyn. Tämän jälkeen olikin ilo tarttua kirjaan Japanomania pohjoismaisessa taiteessa 1875 - 1918.

Otin museokaveriksi 9-vuotiaan poikani, joka oli lievästi sanoen vähän epäileväinen kun kerroin miten tämä varmaan viihtyisi näyttelyssä. Tästä tuli kuitenkin yksi niistä harvoista tilanteista kun pääsin sanomaan, että "minähän sanoin". Näyttely on tarpeeksi monipuolinen, että se jaksaa kiinnostaa nuorempaakin kävijää. Aihe on Japani, mutta tyyli vaihtelee suuresti huoneesta huoneeseen.

Albert Edelfelt: Pariisitar (Virginie), 1883. Joensuun taidemuseo, Neiti Arla Cederbergin taidekokoelma. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

On talvimaisemia, keramiikkaa, hiljaista kauneutta, Suomen taiteen klassikoita. Jokainen huone oli oma maailmansa. Lempihuoneemme taisi kuitenkin olla kierroksen puolivälistä. Sieltä löysimme ison sohvan, jonka eteen oli kasattu valtava määrä kirjoja ja mangaa! Huoneessa oli myös mahdollista piirtää erityisille kankaille, joille saattoi tehdä kuvia siveltimellä ja vedellä. Ei hassumpaa.

Näyttelyssä oli useita omia henkilökohtaisia suosikkejani ja paljon uutta ihmeteltävää. Kun nyt katsoi niitä vanhoja tuttuja maalauksia, niin oli vähän ällistyttävää miten sitä Japani-yhteyttä ei ollut ennen oikeastaan ajatellut. Nyt se tuli esiin melko ilmiselvänä.

Helene Schjerfbeck: Kansakoulutyttö II, 1908. Ateneumin taidemuseo, kok. Hallonblad. © Kuvasto. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Japanomaniasta kertova kirja avasi tuota yhteyttä melkoisesti. Taiteilijoiden kiinnostus Japania kohtaan on ollut kansainvälisesti kasvavaa ja myös muoti ja kulutustavarat ovat vaikuttuneet itämaista. Meille pohjoismaalaisille suhde on kuitenkin ollut erityislaatuinen. Muun muassa se hiljainen kauneus, lumiset maisemat, yksinkertaisuus ja eläinaiheet yhdistävät merkittävällä tavalla pohjoisen ja idän taiteen.

Eric O. W. Ehrström: Luminen pihlajanmarjaterttu, 1908. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Kirjoitin miten Suomen taiteen tarina oli näyttelynä vielä antoisampi kirjan kera. Ei yllättävää, että Japanomania avautui myös näyttelynä aivan uudella tavalla kun näyttelyssä käyntien välillä (tähän mennessä olen tainnut nähdä sen jo neljä kertaa) luin lähes yhdeltä istumalta Japanomania-kirjan.

Kirja on massiivinen pakkaus tietoa, mutta kuitenkin viihdyttävä lukukokemus. Aihe on kiinnostava ja japanomanian historia seuraa melkoisen mielenkiintoisia kehityskulkuja. Kannattaa lukea miten erilaiset tapahtumat, postikortit, taiteilijat ja vaikka matkailu vaikuttivat idän ja lännen välisen ihastumisen syntymiseen.

Parasta lukukokemuksessa olivat tietysti ne lukuisat värikuvat. Itse laitoin lattialle pitkäkseni, varasin ympärilleni kahvia ja epäterveellistä välipalaa ja annoin palaa. Kirja on massiivinen myös kooltaan ja kun sanon, että lukukokemus oli viihdyttävä, niin tarkoitan sitä hyvin kokonaisvaltaisesti. Olin siellä lattialla tunteja. Se oli kuin oma pieni luentosarja ja näyttely ja tämän takia rakastan näitä suuria taidekirjoja kun ne ovat kunnolla tehty.

Bruno Liljefors: Närhet, 1886. Nationalmuseum, Tukholma. Kuva: Nationalmuseum

Laadusta vastasivat useat hienot artikkeleiden laatijat. Japanomaniaa lähestyttiin niin tyylien ja tekniikoiden kuin yksittäisten taiteilijoiden ja keräilijöidenkin kautta. Pohdittiin japanilaisen rekvisiitan käyttöä ja japanomanian kaupallisuutta. Eipä olisi paljoa monipuolisempaa matkaa saattanut toivoa ja innostus heräsi tutustumaan tiettyihin teemoihin ja taiteilijoihin tarkemminkin.

Edelleen siis painotan, että tutustukaa ihan yleisesti näyttelyiden yhteydessä julkaistaviin kirjoihin. Takaan, että kokemus sekä näyttelystä että kirjasta on aivan eri kun ne nautitaan sekakäyttönä. Japanomania -näyttelyyn voi tutusta vielä 15.5. asti ja toki Ateneumissa on meneillään muitakin kiinnostavia näyttelyitä (kuten Rodin, josta lisää Lukupinossa täällä). Itse teoksista annan kuvien puhua puolestaan. Nämä ovat kuitenkin vain hyvin pieni katsaus siihen mitä Ateneumin seinien sisäpuolella on tällä hektellä tarjolla.

Japanomania pohjoismaisessa taiteessa 1875 - 1918. 2016. Toimittaneet: Gabriel P. Weisberg, Anna-Maria von Bonsdorff, Hanne Selkokari. Kansallisgalleria. Arvostelukappale.

Hirttäjät

Tavallisuuden aave

Mun teatteri

Erik Johansson, Monika Macdonald ja The Walther Collection Tukholman Fotografiskalla

Kaksi matkaa Israeliin

Kirjavaihtarit tukemaan nuorten lukemista

Hulttion tie

Jenny Haniver

Juomareiden valtakunta - suomalaisten känni ja kulttuuri 1500 - 1850

Kissavieras

Suomen taiteen tarina - kirja ja näyttely

Musikaalia vetten päällä - Grease Silja Linella

SE on täällä taas

10 kirjaa veroparatiiseista

Maagisen ajattelun aika

Isä lukee iltasatua vankilasta

Aapo Kukko - Riekaleita

Kultalampi

Svenska Teaternin Titanic -näytöksessä yleisö teki vallankaappauksen

Japanomania - kirja ja näyttely