Lukupino

Ajankohtaismusikaali on mielenkiintoinen termi. Ehtiikö ajankohtaisista asioista tekemään musikaalia ja elääkö sellainen musikaali enää sen jälkeen ajassa? Jälkimmäiseen kysymykseen en osaa vastata, mutta ilmeisesti kymmenessä päivässä pystyy melkoisen pläjäyksen musiikkiteatteria kirjoittamaan. Ainakin Eppu Nuotio ja Jukka Nykänen, jotka tammikuisessa Berliinissä tutkailivat, mitkä aiheet olivat juuri silloin tapetilla ja päättivät tarttua katupartioihin.

Tarinassa Sampo palaa kotikaupunkiinsa, jossa tämän sisko Aino ja muistisairaudesta kärsivä isä Erkki asuvat. Isän uusi maahanmuuttajataustainen apulainen Ariyana tuntuu saavan Sampon poissa tolaltaan ja kun tämä vielä kuulee paikkakunnalle avatusta vastaanottokeskuksesta, niin päättää Sampo, että asialle on tehtävä jotain.

Tästä alkaa näytelmän ajankohtaisuus. Sampo perustaa katupartion suojelemaan rakasta kotimaataan sekä sen naisia. Tämä ottaa osaa julkiseen keskusteluun ja kosiskellaanpa tätä politiikkaankin mukaan. Maahanmuutto on Sampolle yksi iso ongelma, mutta Ariyana tuntuu luovan jonkinlaisen ristiriidan tämän ajatteluun.

Miika Laakso

Sampoa näyttelevä Miika Laakso nousi näytelmästä eniten edukseen. Vahva laulu ja ilmeikäs tulkinta vetosivat. Oli kuin Sampolla olisi ollut kaksi minää. Toinen täynnä vihaa ja toinen, jos ei nyt rakkautta, niin ainakin hämmennystä omista tunteista. Ariyanaa näyttelevä Elsa Saisio teki herkän tulkinnan naisena, joka on nuoruudessaan kokenut kovia.

Elsa Saisio

Aina niin jylhän oloinen Jussi Lampi teki hienon roolin Erkkinä, joka ei aina ihan tiennyt missä tai milloin oli. Tämän laulu "Kesä -71" oli yksi näytelmän hienoimpia hetkiä. Ihan hittikamaa. Ainoa näyttelevä Emmi Hatjasalo ilahdutti heleällä laululla. Tämä Disney-prinsessamainen, raikas näyttelijä oli juuri oikea henkilö esittämään Ainoa, joka näytelmässä pyrkii alituiseen hyvään.

Emmi Hatjasalo ja Jussi Lampi

Eppu Nuotion tarina oli ajankohtainen, mutta monilla tavoin myös ajaton. Se tuli eläväksi Jukka Nykäsen loistavan sävellystyön kautta ja täytyy myöntää, että juuri Nykäsen vuoksi tulin teatteriin lähteneeksi. Esimerkiksi One Night In Theatre -blogissa kehuttu Nykänen oli pakko nähdä omin silmin työssään ja kyllähän tämän soittoa oli ilo katsoa Kapsäkissä. Silkka flyygeli ja basso loihtivat melkoisen äänimaailmaan ja Nykäsen monisärmäisiä kappaleita kuunnellessa oli hämmästyttävää ajatella, että musikaali tosiaan syntyi vain kymmenessä päivässä.

Välillä meno äityi todella railakkaaksi ja esimerkiksi tietyssä kohtauksessa noussut riita oli vaikuttava elämys katsojille. Raskaat kalusteet lentelivät, laulu yltyi ja itsekin sain ihan väistää lavalta singonnutta peruukkia. Juuri tällaiset tunnetilojen tulkkaukset kannattelivat näytelmää pitkälle. Vähäeleisen lavastuksen, puvustuksen ja tarinankin keskellä syntyi suuria tunteita melko primitiivisin keinoin.

Lintukoto ei ole moralisoiva taru, jossa on selkeät hyvän ja pahan puolet. Se ei oikeastaan ota osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun vaan pyrkii peilaamaan sitä teatterin lavan kautta. Esityksessä kysytään "mistä tämä kaikki viha tulee?", mutta kysymykseen ei tarjota vastauksia. Mielestäni tämä on hyvä asia. Taide voi ottaa osaa keskusteluun, mutta toisaalta se voi tuoda asioita myös läpinäkyväksi.

Maahanmuutto, katupartiot, rasistit ja suvakit ovat yhtäkkiä tulleet osaksi kulttuurista kieltämme ja on hyvä, että kulttuuri myös heijastelee tätä muutosta. Pakolaiset, turvapaikanhakijat ja ihan ylipäätään "ne muut" on helppo lokeroida yhdeksi harmaaksi massaksi ja unohtaa, että siellä taustalla on ihan oikeita yksilöitä, ihan oikeita ongelmia ja ihan oikeita ilonaiheita. Tästä musikaali muistutti tehokkaasti.

Lintukoto on nähtävissä vielä 7.5. asti. Teatterin yhteydessä on myös tosi mukava baari ja ensi kerran käydessäni taidankin varata vähän enemmän aikaa myös siellä hengailuun. Tämä oli konstailematonta, elävää ja hyvää musiikkiteatteria.

Käsikirjoitus: Eppu Nuotio
Sävellys: Jukka Nykänen
Ohjaus: Ville Sandqvist
Visualisointi: Kalle Ropponen
Rooleissa: Emmi Hatjasalo, Elsa Saisio, Miika Laakso, Jussi Lampi
Piano: Jukka Nykänen, Basso: Pekka Korhonen/Mikko Vuorela
Esitys nähty kutsulipulla

Kuvat: Toivo Heinimäki

Tänään on keskusteltu kirjoista ja kritiikistä. Vaikka välillä ollaan menty vähän tunnelmissa, jotka on helppo tulkita negatiivisiksi, niin mielestäni itse keskustelun syntyminen on hieno juttu. Kunhan siis ketään ei pyritä keskustelussa vaimentamaan.

Keskustelu lähti käyntiin kun Juha Itkonen kommentoi Facebookissa Arla Kanervan laatimaa kritiikkiä Itkosen kirjasta Palatkaa perhoset. Myös Kirsi Piha kritisoi Kanervan kritiikkiä omassa blogissaan. Pihan kritiikkiä kritiikistä taas kritisoitiin muun muassa sen vuoksi, että Piha oli laittanut muutaman euron Facebook-markkinointiin ja koska tämä puolusteli kirjailijaa.

Tänään Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Hanna Mahlamäki katsoi, että on aika hypätä kehään ja kirjoitti oman kritiikin Itkosen kritiikistä ja kritiikin kritiikistä yleisesti. Tätä kritiikin kritiikkiä taas kritisoi muun muassa Kalle KinnunenSuomen Kuvalehden blogissaan. Tässä meni jo vähän sekaisin siitä, että kuka nyt siis kritisoi kenen krittiikkiä tai kritiikin kritiikkiä ja tuli vähän kriittinen olo koko keskustelua kohtaan.

On puhuttu siitä mitä kritiikin tulisi sisältää ja miten sen tulisi lähestyä käsiteltävää teosta. On puhuttu kritiikin roolista. Onko se kuluttajalle suunnattua palvelua, subjektiivista arvottamista ja missä määrin se käy dialogia taiteilijan itsensä kanssa. On puolustettu kriitikkoja kritiikin kohteina ja toisaalta muistuteltu, että näidenkin tulisi pyrkiä laadukkaaseen arvottamiseen.

Tämä kaikki keskustelu on jo käyty enkä siihen lähde enempää kommentoimaan. Itse en kirjoita kritiikkiä vaan kirjoitan vapaamuotoista tekstiä pohjana omat kokemukseni kulttuurin maailmassa. Osallistun tekstilläni keskusteluun kulttuurista ja näen, että myös kritiikki on osa tuota keskustelua. Tekstilajeja on monia, mutta kaikki osallistuvat samaan dialogiin.

Tämän vuoksi haluaisin nähdä, että mikään kritiikki tai kommenti ei olisi se päätepysäkki keskustelussa vaan se saa jatkua kenen tahansa toimesta. Jos kirjailija haluaa vastata kritiikkiin, niin tämä on terve osa keskustelua. Vaikka kritiikin tehtävä ei ole palvella kirjailijaa tai olla tälle palautetta, niin ei tämä sulje kirjailijaa pois keskustelusta. Se ei vain olisi loogista.

Kritiikin kirjoittaminen on aina jollain tapaa vallankäyttöä. Se ohjaa kuluttajia ja julkisessa keskustelussa toimii arvottovana asiantuntijan mielipiteenä. Jos asiaa mietitään näillä termein, niin miltä kuulostaisi, että vallankäytön kohteen ei olisi soveliasta keskutella vallankäyttäjän tavasta käyttää valtaansa?

Loppujen lopuksi keskustelu liittyy kulttuuriin, jota varmasti suurin osa keskusteluun osallistuneista arvostaa. Taide on kenttä, josta keskustelu nostattaa tunteita ja ilman noita tunteita tuskin kukaan pystyy kirjoittamaan edes objektiivisinta kritiikkiä. Ja hyvä näin. Tunteeton keskustelu kulttuurista olisi todella tylsää luettavaa. Toivon, että keskustelu vain jatkuu.

Joni Mitchell on merkittävä laulaja ja lauluntekijä. Tämä on siellä Dylanin ja Baezin kanssa samalla viivalla ja itse olen erityisesti mieltynyt tämän upeisiin sanoituksiin. Sanotaankin, että Mitchell ei ole niinkään laulaja, kuin runoilija, joka verhoaa sanansa musiikkiin.

Malka Maromin kirja Joni Mitchell omin sanoin koostuu haastatteluista Mitchellin kanssa läpi ison osan tämän uraa. Kirja ei ole varsinainen elämäkerta vaan jatkuvaa keskustelua taiteesta, elämästä ja ihmisistä.

Erityisen mielenkiintoisen kirjasta tekee juuri se, että haastattelut ovat tehty niin pitkällä aikavälillä. Ensimmäinen haastattelu nauhoitettiin vuonna 1973, toinen vuonna 1979 ja kolmas vuonna 2012. Olisi mielenkiintoista seurata kenen tahansa keskustelua, joka kattaa useita vuosikymmeniä, mutta nyt pääsemme näkemään miten Mitchellin ajatusmaailma on kasvanut vuosien mittaan.

Marom ja Mitchell eivät keskustele vain siltä pohjalta, että toinen on toimittaja ja toinen artisti. Nämä ovat hyviä ystäviä ja tasavertaisia keskustelukumppaneita. On melkein epäreilua sanoa, että kirja on vain kirja Mitchellistä eikä molemmista naisista. Ensin häiritsi, että haastattelija toi niin paljon omaa itseään kirjaan, mutta hiljalleen huomasin Maromin olevan osa tarinaa.

Kirjassa puhutaan välillä musiikista melko teknisin termein ja vaikka ei musiikin tekemiseen olisi perehtynytkään, niin on se tekninen puolikin mielenkiintoista luettavaa kaikkine kitaran virityksineen. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli esimerkiksi, että Mitchellin levylle haluamia alttoviuluja karsastettiin suuresti 70-luvun L. A:ssa. Syyksi paljastui, että kaupungissa, jossa sävellettiin paljon elokuvamusiikkia, jätettiin alttoviulut pois, koska puhuttu sana peittyy niiden alle molempien äänien jäädessä orkesterissa keskitasoon. Mitchell ei myöskään opetellut tahteja tai lukemaan nuotteja ja tämä vaatii orkesterilta paljon. Näiden täytyy vain ymmärtää mitä Mitchell milloinkin tarkoittaa ja yrittää soittaa sen mukaan.

Naisartistin arvostaminen miesvoittoisessa musiikkiteollisuudessa on myös mielenkiintoista seurattavaa kirjassa. Mitchell johti itse uraansa ja bisnestään melko omatoimisesti ja tämä oli siihen aikaan harvinaista. Oli ilo lukea miten tämä todella on tehnyt töitä uransa puolesta ja miten onnistumiset ovat tähän vaikuttaneet. Kirjassa oli melko positiivinen alavire.

Huomaan olevani melko vanha kun vanhat legendat kiinnostavat yhä enemmän ja näitä on elossa yhä vähemmän. Bob Dylan ja Leonard Cohen esimerkiksi esiintyvät kirjassa usein ja aina kun jokin uusi tuttu nimi mainitaan, niin luen kirjaa tuolin reunalla.

Kirjassa Mitchellin tarina on yksi osa ja Mitchellin tekstit ja maalaukset toinen osa. Tekstien ja kuvien maailmaan on mahdollista palata kirjan kanssa yhä uudestaan. Sitä lukee kuin taidekirjaa ja huomaan nauttivani Mitchellin teksteistä aivan yhtä paljon luettuina kuin laulettuinakin. Taidemaalarin ura taas tuli itselleni vähän yllätyksenä. Erityisesti eräs talvimaisema kirjassa teki suuren vaikutuksen. Mitchell on selkeästi monilahjakkuus, joka loistaa musiikin, kirjoittamisen ja maalamisen saralla.

Pidän näistä henkilökuvista, joissa ei käydä jokaista vuosilukua ja kissanristiäistä läpi vaan jotka tuovat esiin jotain hetkellisempää ja henkilön todellisia tuntoja ja ajatuksia. Tämä kirja toimii monella tasolla ja vähän yllätin itseni lukemasta runokirjaa, josta oikeasti pidin.

Joni Mitchell omin sanoin. Lauluntekijän elämä, 2015, Malka Marom, Suomentanut Sini Linteri, Nemo kustannus, arvostelukappale

Nyt on eka Sofi Oksasen kirja takana. Kai tämä on jonkinlainen suomalaisen kirjabloggaajan virstanpylväs. En siis ole aiempia tuotoksia lukenut, mutta ilmeisesti Norma poikkeaa hieman tyylillisesti Oksasen aiemmista. Mennään vähän sinne yliluonnollisen puolelle ja kaikkea.

Norma Rossin tarinaa lukee kuin dekkaria, mutta ei se oikeastaan dekkarikaan ole. On hankalaa laittaa tarinaa mihinkään valmiseen kategoriaan ja hyvä niin. Jotain originaalia siinä oli.

"Laiturilla hän istui penkille, jolle äiti ei ollut istunut. Metro oli syöksynyt asemalle saman tien. Äiti oli viskannut penkin alle kengät ja käsilaukun, sitten hän oli ollut poissa."

Norman äiti hyppää metron alle Helsingissä ja tämä laittaa Norman elämän sekaisin. Syntyy sekava vyyhti rikoksia, outoja ihmisiä ja vielä oudompia tapahtumia. Taikatukkia ja ihmiskauppaa jumankauta. Tarina oli sekava, mutta lopulta ihan mielenkiintoinen. Vaikka se ei heti vetänyt mukaansa, niin noin puolenvälin jälkeen luinkin kirjan yhdeltä istumalta, kun en halunnut laskea sitä käsistäni.

Pidin siitä miten Oksanen käytti hiuksia toistuvana teemana sekä osana juonta. Ne päätyivät symbolisoimaan montaa asiaa kirjassa ja loivat tarinaan ihan tietynlaista tekstuuria.

Henkilöhahmot jäivät vähän ontoiksi ja huomasin, etten oikeastaan välittänyt mitä joillekin keskeisille hahmoille tapahtuu. Edes Normalle. Olisin halunnut ensin rauhassa tutustua näihin ja nyt tuntui kuin minut olisi heitetty kylmiltään keskelle jotain suurta tapahtumaa, jota en oikein ymmärrä.

En välttämättä aio lukea Oksasen aikaisempia kirjoja, mutta tämä saa odottamaan mitä seuraavaksi tulee. On aina mielenkiintoista seurata muuntautumiskykyisen kirjailijan uraa.

Normalle luotiin hypeä jo ennen kuin kirja oli edes valmis. Vaikka et olisi ikinä edes astunut sisälle yhteenkään kirjakauppaan, niin varmasti olet törmännyt jossain kirjan kansiin tai pahviseen Sofi Oksaseen. Markkinointi oli poikkeuksellisen vahvaa ja vaikka kirja oli ihan hyvä, niin saa se pohtimaan, että oliko se nyt ihan niin hyvä.

Hieno se ainakin on. Ehkäpä yksi viime vuodein kauneimmista kirjoista ihan noin esineenä katseltuna. Ulkomuodon ympärille rakennettiin nettisivut ja printtimainontaa, joka oli kyllä oikeasti hienosti toteutettu ja sisäinen markkinointi-ihminen minussa riemuitsi, että Suomessakin panostetaan yksittäisen kirjan mainostukseen.

Pakostakin sitä nyt miettii, että millä tavalla kirjaan olisi suhtautunut ilman sitä massiivista markkinointia. Jos tämä olisi ollut tuntematon nimi ja viime hetken kirppislöytö kesäterassille. Luulen, että olisin ollut vastaanottavaisempi tarinalle ilman niitä kaikkia ennakkopaineita pitää tästä. Tai ehkä minun pitäisi vain olla vähemmän altis vaikutteille.

Norma, 2015, Sofi Oksanen, Like kustannus, arvostelukappale

Kun puhutaan perheenyhdistämisestä, niin usein keskustelu kääntyy ankkurilapsiin, maahanmuuttajien "hallitsemattomaan virtaan" tai muihin tapoihin tehdä koko aihe ongelmalliseksi ja suomalaista yhteiskuntaa rasittavaksi tekijäksi. Tällöin kuitenkin ne oikeat ihmiset siellä taustalla ovat vaarassa jäädä ilman ääntä ja siksi pidän tärkeänä Vastapainon kustantamaa uutta teosta "Perheenyhdistäminen, kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi?".
Kirjan julkaisupäivänä järjestettiin eduskunnan pikkuparlamentissa Amnestyn tilaisuus, jossa päättäjille jätettiin vetoomus perheenyhdistämisen kiristyksiä vastaan. Hallitus on suunnitellut tulorajoja perhettään kokoon haluaville ihmisille. Puolison ja kahden lapsen saamiseksi Suomeen tulisi perheenkokoajan kuukausittainen nettoansio olla 2600 euroa.

Jos esimerkiksi minulla ei sattuisi olemaan tämän maan kansalaisuutta ja haluaisin tuon oman pikkujäbän jostain kotiin (kun se tässä skenaariossa hengailee ulkomailla), ei minun kuukausittaiset tulot sitä mahdollistaisi vaikka käytännössä pystyisinkin pitämään perheestä huolen. Entä sitten kansainvälistä suojelua tarvitsevat ihmiset, jotka yleensä työllistyvät matalapalkkaisille aloille? Käytännössä perheenyhdistämisestä ollaan tekemässä mahdotonta.

Amnestyn oikeudellinen asiantuntija Mikko Aarnio (oikealla) jakaa vetoomusta eduskuntaryhmien edustajille.

Miksi tämä on siis tärkeä aihe? Perhe ei ole vain juridinen käsite, joka on lakimiesten ja politiikkojen määriteltävissä. Keskustelussa on selkeästi unohtunut, että kyse on oikeista ihmisistä ja silti perheenyhdistämiseen liittyy paljon mielikuvia petollisuudesta. Puhutaan esimerksi "ankkurilapsista", jotka salakuljetetaan vaarallisesti Suomeen vain, jotta perhe saisi yhdistämisen kautta luvan tulla maahan. Nämä mielikuvat eivät kuitenkaan sikiä vain netin keskustelupalstoilla vaan kirjan mukaan vaikuttavat selkeästi myös maahanmuuttoviraston työtapoihin.

Perheenyhdistäminen on jo äärimmäisen vaikeaa ja käytännössä ihmiset joutuvat matkustamaan pitkiä ja vaarallisia reittejä, jotta voivat edes aloittaa laillisen prosessin. Tämän vuoksi useat turvautuvat laittomiin reitteihin, jotka johtava dramaattisiin lopputuloksiin kuten niihin useisiin hukkumisiin, joista olemme joutuneet lukemaan lehdistä.

Usein pohditaan miksi ne nuoret ja elinvoimaiset miehet ovat niitä, jotka tulevat Suomeen. Kuitenkin kun naiset ja lapset olisivat tulossa perässä, niin me lyömme rajat kiinni. Itselleni on hankalaa nähdä tässä logiikkaa.

Kirja käsittelee aihetta monipuolisesti. Heti kättelyssä kuitenkin tehdään selväksi, että kirja ei ole yleispätevä opus ihan kaikesta perheenyhdistämisestä, vaan siinä keskitytään niihin tapauksiin, joissa ihmiset ovat jonkinlaisessa humanitaarisessa hädässä.

Aluksi kirja puuttuu moneen melko vanhanaikaiseen määritelmään, joka suomalaisilla on perheestä. Se parin lapsen, äidin ja isän koostama malli kun ei ole enää normi. Jostain syystä tämä on monelle hankala hyväksyä ja sitä pidetään edelleen jonkinlaisena mittapuuna "hyvästä" perhemallista. Tämä jättää kuitenkin ulos monenlaisia perheitä ja laajennettuja perheitä vaikkapa isoäiteineen.

Perheenyhdistämisen hankaluuksia kuvaillaan laajasti ja muistutetaan, että sen hankaloittaminen on ristiriidassa kotoutumisen kanssa. Yhteiskuntaan integroituminen tapahtuu huomattavasti kivuttomammin, kun niin keskeisestä oikeudesta kuin perhe-elämä, ei tehdä tarpeettoman vaikeaa. On hankalaa yrittää keskittyä normaaliin elämään kun huoli perheestä kalvaa mieltä.

Ihmisten tarinat perheistä, jotka ovat jääneet jonnekin sodan jalkoihin ovat raastavia. Kirja ei ole kevyttä lukea, mutta silmiä avaava se on. Aivan tärkein ansio kirjalla on, että se onnistuu tuomaan esiin oikeiden ihmisten ääniä silkkojen tilastojen takaa.

Perheenyhdistäminen, kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi?, 2016, Toimittaneet: Outi Fingerroos, Anna-Maria Tapaninen, Marja Tiilikainen, Vastapaino, arvostelukappale

Nicholas Ziegler, Linda Haakana. Kuva: Sakari Viika

Bachin musiikki on merkillisen monipuolinen kokonaisuus mitä erilaisimpia teoksia. Tietyt kappaleet iskevät henkilökohtaisesti tajuntaan ihan täysiä ja nyt niitä pääsi kokemaan Kansallisbaletin tulkitsemina. Kai se on aika itsestäänselvää sanoa, että joskus tanssi ja musiikki yhdistyvät hienosti, mutta kyllä sitä taas siellä katsomossa silti ihmetteli. Niin upeasti tämä koreografia onnistui tuomaan esiin Bachin musiikin monipuolisuuden ja siinä piilevät tunneskaalat.

Koreografia on Espanjalaisen Nacho Duaton käsialaa, joka voitti teoksellaan Benois de la danse -palkinnon. Jo tämä varmasti herättää yleisön kiinnostuksen sillä palkinnon sanotaan olevan balettimaailman Oscar.

Ilja Bolotov, Kamill Ariston Chudoba, Ruan Crighton. Kuva: Sakari Viika

Yleisoä ei kuitenkaan ensi-illassa ollut ihan täyttä salia vaan useat penkit olivat tyhjinä. Ehkäpä moni oli jo helatorstain vuoksi soittanut töihin olevansa "sairaana" ja lähtenyt pitkän viikonlopun viettoon. Ne jotka paikalle olivat tulleet, näyttivät kuitenkin nauttivan olostaan. Ensimmäinen kunnon kesäpäivä sai koko Oopperatalon jotenkin välittömän ja vapautuneen oloiseksi.

Esityksessä mentiin tunnetilasta toiseen musiikin mukana. Kokonaisuus oli monien pienten osien summa ja huomasin aina vähän jännittäväni, että mitä sieltä seuraavaksi tulee. Tämä oli vähän kuin napostelubalettia. "Life is like a box of chocolates" niin kuin Forrest Gump sanoisi ja sitä tämä näytös oli. Ei ikinä tiennyt mitä tulee saamaan seuraavaksi.

Kuva: Sakari Viika

Bachin musiikissa käsitellään usein kuolemaa ja tämä oli läsnä vahvasti kun palasimme väliajalta. Desislava Stoeva tulkitsi upeasti kuolemaa tanssillaan ja nousi itselleni lähes esityksen parhaimmaksi osaksi. Ainakin lähes. Nimittäin ne upeat kohtaukset, joissa Bach soitti "ihmisselloa" jäävät varmasti ikuisesti mieleen. Sello itsessään on maaginen soitin, joka jäljittelee ihmisen ääntä, joten tanssissa oli jotain intuitiivisesti tunnistettavaa.

Esitys on nähtävissä Kansallisbaletissa 26.5 asti ja lippuja voi katsella vaikkapa Oopperan sivuilta täältä. Luvassa on sekä pienimuotoista että näyttävää balettia ja tämä sopii monelle, joilla ei kauheasti kosketuspintaa tanssiin vielä ole. Etenkin jos mielikuvasi baletista on perinteinen rivi naisia tutuissa, niin tällä on hyvä lähteä murtamaan käsityksiä ja kokemaan jotain uutta.

Koreografia, puvustus
Nacho Duato

Musiikki (äänite)
J.S. Bach

Lavastus
Jaffar Chalabi

Puvustus
Ismael Aznar

Valaistus
Brad Fields

Bach
Linas Kavaliauskas
Nicholas Ziegler

Sello
Eun-Ji Ha
Linda Haakana

Kuolema
Desislava Stoeva
Rebecca King

Tänään on äitienpäivä. Täydellinen päivä siis allekirjoittaa kansalaisaloite äitiyslain puolesta. Tahdon 2013 oli mahtava projekti, joka oikeasti kantoi hedelmää. Vielä on kuitenkin tekemistä sen eteen, että mitään ihmisryhmää ei syrjittäisi avioliittoa tai perhettä koskevissa asioissa. Äitiyslaki on taas yksi askel parempaan suuntaan, mutta jos haluat aiheesta lisätietoa, niin kirjallisuutta aiheesta on saatavilla.

Äitiyslaki tarkoittaa sitä, että vanhemmuus olisi mahdollista tunnustaa jo neuvolassa ja jättää se totaalisen turha, byrokraattinen pallottelu väliin, joka nykyään perheen sisäisen adoption muodossa pitää läpikäydä. Näin lapsella on kaksi vanhempaa syntymästä ja samalla toteutamme YK:n lasten oikeuksien sopimusta.

Kun hallitus uudisti isyyslakia, jäi sateenkaariperheet tuolloin huomioimatta. Tätä korjaamaan laadittiin äitiyslaki, jonka kristillisdemokraatit vähän yllätyksettömästi kuitenkin torppasivat. Tämän vuoksi kansalaisaloite, jonka siis voit käydä allekirjoittamassa täällä.

Entäs isät sun muut? No taistelu ei ole vielä ohi, mutta kokonaista vanhemmuuslakia ei vielä pelkällä kansalaisaloitteella ole mahdollista toteuttaa. Tämä vaatii lakien laatimista ja kynien pyörittelyä, mutta varmasti vielä tästäkin kuullaan. Yksi asia kerrallaan.

Mutta niihin kirjoihin. Listasin muutaman kirjan aiheesta ja aiheen vierestä, joihin voi tutustua. Jos keksit jonkin mikä ehdottomasti kuuluu listaa, niin laita ihmeessä se kommentteihin!

1.

Jokinen, Eeva (toim.): Ruumiin siteet. Kirjoituksia eroista, järjestyksistä ja sukupuolesta. Tampere: Vastapaino.

2.

Lehtonen, Jukka, Jussi Nissinen & Maria Socada (toim.): Hetero-olettamuksesta moninaisuuteen. Lesbot, homot, bi- ja transihmiset sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaina. Helsinki: Oy Edita Ab.

Jämsä, Juha (toim.) 2008: Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus.

Aarnipuu, Tiia. 2010: Sateenkaariperheen ABC. Sateenkaariperheet ja Tiia Aarnipuu. Luettavissa kokonaisuudessaan täällä.

Boenke, Mary (ed.) 2003: Trans Forming Families: Real Stories About Transgender Loved Ones.
Second edition. Oak Knoll Press.

6.

Rintamäki, Marja (Toim.). 2015. Sateenkaaren alla. Kertomuksia perheistä. Atena.

7.

Lisäksi Sateenkaariperheiden sivuilla täällä on mahtava lista lapsille suunnattuja kirjoja.

Suomen kantaesitys Austenin klassikkoteoksesta tehtyyn näytelmään nähtiin Kotkan Kaupunginteatterissa. Lähdin esitykseen suhteellisen ummikkona. Austen oli minulle enemmän tuttu elokuvasovitusten kuin kirjojen johdosta, joista luettuna alla oli vain hauskaksi osoittautunut Emma. Austenin tyyli ja maine on kuitenkin niin iskostunut kulttuuriseen kuvastoon, että osasin hieman aavistella mitä tuleman pitää.

Sen verran tuttu tarinakin oli, että olin lukenut Seth Grahame-Smithin kirjan Pride and Prejudice and Zombies. Jos et ole lukenut, niin suosittelen. On yllättävää miten tarina kuin tarina on mahdollista maustaa zombeilla toimivasti.

Bussimatkalla Kotkaan huomasin vielä, etten ollut muistanut siirtää äänikirjoja uuteen luuriini ja kun laitoin Librivoxin päälle, niin siellähän se Ylpeys ja ennakkoluulo komeili ensimmäisten ehdotusten joukossa ja ehdin hienosti muutamat ensimmäiset luvut kuunnella ennen esitystä. On se vain mestarillinen dialogin kutoja!

Kotkassa ei zombeja näkynyt, mutta sielläkin oli onnnistuttu löytämään ihan oma tyyli vanhaan tarinaan. Oikeastaan tällä käynnillä viimeistään huomasin, että Kotkan teatterilla on aivan oma tapansa tehdä näytelmiä. Oli tarina mikä tahansa, niin jotenkin siitä huomaa, että nyt on sellainen "Kotkalainen alavire" taustalla.

Kyseessä on eräänlainen elokuvamainen visuaalinen tyyli jostain Hollywoodin kulta-ajoilta. Näyttämölle ja mainontaankin tuodaan selkeää tyyliä, joka kohdistaa katsojan huomion tiettyihin näytelmän kiintopisteisiin. Jokainen esitys tehdään siis kokonaisuutena teeman mukaan ja kun valtaosa näyttelijöistäkin on aina samoja, niin on aina mielenkiintoista nähdä mitä tällä kertaa ollaan tehty. Jotain tuttua ja jotain uutta löytyy aina.

Toni Harjajärvi ja Rosanna Kemppi

Näytelmän tarina on eheä ja raikas ottaen huomioon, että Simon Reade on soveltanut sen melkoisen tiiliskivimäisestä teoksesta. Austen on pohjimmiltaan todella hauska kirjailija ja tämä puoli tarinasta onkin saatu hienosti istutettua lavalle. Etenkin Mikkomarkus Ahtiaisen tyylittely oli taas tälle tavanomaisen komediallista. Melkein mentiin jopa jo slapstickin puolelle, mutta Ahtiainen onnistui pitämään ohjat käsissään Herra Collinsin roolissa. Olen edelleen sitä mieltä, että Suomen Saturday Night Live hyötyisi suuresti Ahtiaisesta kastin jäsenenä.

Ylpeys ja ennakkoluulo käsittelee nimensä mukaisia teemoja. Siinä pohditaan näiden ominaisuuksien kantavuutta ja sorrutaan välillä sekä ylpeyteen että ennakkoluuloihin. ”Jokainenhan sen tietää, että naimaton, varakas mies tarvitsee välttämättä vaimon.” Bennettien perheen viisi tytärtä sattuvatkin kaikki olemaan naimattomia kun vähän huithapeli herra Bingley (Teemu Koskinen) muuttaa lähettyville. Tällä kuitenkin sattuu olemaan mukanaan ylpeän ja röyhkeän oloinen herra Darcy (Toni Harjajärvi).

Sugarissa pääkaksikkona hauskuttaneet Koskinen ja Harjajärvi tekevät jälleen nappisuoritukset. Harjajärvi uskottovana ja muuntautumiskykyisenä Darcyna ja Koskinen Bingleynä, jossa oli hieman kaikuja tämän suoritukseen Sugarissa. Molemmissa oli ihan aitoa vallattomuutta joka tarttui yleisöönkin. Tämä kirvoitti useat naurut ihan olemuksellaan.

Herra ja Rouva Bennett tyttärineen

Sugarin nimiroolin esittänyt Johanna Kuuva heijasteli myös aiempi roolejaan vähän hupsuna ja äänekkäänä neiti Lydia Bennettinä. Koko muukin sisarkatras (Rosanna Kemppi, Mirka Mylläri, Ida Riikonen ja Maija Lintunen) olikin juuri tarpeeksi elegantti ja hauska Austenin tekstiä tulkitsemaan. Olivatpa nämä vielä yhtä viehättäviä kuin tekstissä kuvailtiin. Herra ja Rouva Bennettiä puolestaan esittivät Antti Leskinen ja Lise Holmberg, jotka olivat hyvin aidonoloisesti parkkiintuneen ja vähän katkerankin avioparin ilmentymä.

Erityisesti keskeistä Elizabeth Bennetin roolia esittänyt Rosanna Kemppi loisti esityksessä. Paras kylmä katse ikinä! Ihan jääti sisuskaluissa kun Kemppi laski katseensa herra Darcyyn taas jonkin hienostuneen tylyn kommentin jälkeen. Olikin mielenkiintoista nähdä kuinka Elizabeth ja lady Catherine de Brough tapasivat. Kaksi vahvaa ja omapäistä naishahmoa Anne Niilola ja Kempin tulkitsemina. Siinä oli kohtaaminen, jossa en olisi halunnut olla oikeasti osallisena. Kunka paljon voikaan tulkita pelkälle elekielellä.

Koko näytelmä kuulosti ja näytti hienostuneelle ja Tommi Kainulaisen ohjaus oli onnistunut. Jo saliin tultaessa lavaa reunustivat runsaat Lucie Kuropatován suunnittelemat kultakoristeet ja pitkin esitystä lava muuntui luontevasti kuin vanhassa salonkinäytelmässä reunustamaan kutakin kohtausta. Lavasteet jättivät hyvin tiedostetun oloisesti kuitenkin näyttelijät näkyvään rooliin ja näyttelijät taas onnistuivat puolestaan nostamaan Austenin dialogin ansaittuun päärooliin.

Empire tyyli, jota esityksen puvustus ja lavastus kuvasivat oli jo aikanaan ikään kuin lavastusta, jolla pyrittiin melkein performanssin kautta palaamaan antiikin ihanteisiin. Ulkoisen olemuksen lisäksi puhe symboloi tätä pyrkimystä. Teksti on hyvin hienovaraista ja todelliset merkitykset jäävät useiden eri tulkintojen taakse. Tämä tekee Austenin tekstistä niin herkullisen näyttämölle. Täällä kulissit ovat konkreettisia ja teksti herää eloon ainossa ympäristössä, jossa se enää voisi.

Kyseessä on lähes kolmen tunnin näytelmä, mutta yksikään hetki ei ole ylimääräinen. On hämmästyttävää miten hyvin Austenin teksti kestää aikaa ja miten paljon siitä on mahdollista saada irti. Olisin voinut istua katsomossa silmät kiinni ja silti olisin voinut nauttia näytelmästä.

Ylpeys ja ennakkoluulo on mahdollista nähdä vielä Joulukuulle saakka ja suosittelen heittäytymään Napoleonin aikaiseen kartanoelämään. Eipä sen parempaa todellisuuspakoa olekaan. Lisää tietoja näytelmästä ja lipuista löytyy Kotkan Kaupunginteatterin sivuilta täällä.

Sovitus Simon Reade
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Tommi Kainulainen
Koreografi Neil Owens
Lavastus Lucie Kuropatová
Puvustus
Lucie Kuropatová ja Anne Hannula
Valosuunnittelu ja projisoinnit
Essi Santala
Äänisuunnittelu
Kaj Günther ja Tommi Leinonen
Näyttämömestari Ari Malmi
Tarpeisto Anni Halonen
Järjestäjä-kuiskaaja
Satu Kaitajärvi ja Petri Salonen
Pukija Paula Takkinen
Näyttämömiehet
Ismo Forss, Juha Kuusimäki ja Anni Halonen

Kuvat: Tommi Mattila

Rooleissa
Mikkomarkus Ahtiainen
Osku Haavisto
Toni Harjajärvi
Lise Holmberg
Rosanna Kemppi (vierailija)
Teemu Koskinen
Johanna Kuuva
Antti Leskinen
Miia Maaranen
Ella Mustajärvi
Mirka Mylläri
Anne Niilola
Jarkko Sarjanen
Avustajat
Meiju Järvimäki
Maija Lintunen
Jaakko Piirainen
Ida Riikonen
Olle Tepponen

Esitys nähty medialipulla

Luin tämän kirjan loppuun tänään iltapäivällä ja istuin koneen ääreen kirjoittaakseni siitä. Jotain kuitenkin tapahtui. En edes muista mitä. Seuraavan kerran kun istuin alas koneen ääreen huomasin olevani kohta etsimässä tietoa kesän teatteritarjonnasta. Nyt kello on puoli yksi aamulla ja vaikka ajattelin mennä aikaisin nukkumaan edes tänään, niin tässä sitä ollaan. Jep! Tämä kirja on jossain määrin henkilökohtainen minulle.

Minulla ADHD havaittiin aikuisena, noin seitsemisen vuotta sitten. Koulumenestys oli aina ollut kurjaa, mutta olin kuitenkin päättänyt, että haluan yliopistoon, joten lähdin sitten impulsiivisesti aikuislukioon opiskelemaan suoraan sieltä baaritiskin takaa, jossa olin töissä. Aikataulut, tehtävät ja ohjeet kasaantuivat harmaaksi pyörteeksi pään sisällä ja turhauduin lukioon nopeasti.

Eräänä päivänä sitten kuuntelin podcastia, jossa eräs ADHD:n oireista kärsivä ihminen kertoi elämästään. On hämmästyttävää miten helposti muiden samanlaisten tarinoista tunnistaa itsensä. Sama ilmiö tapahtui Essi Jäntin kirjan kanssa. On huomionarvoista, että tämä ei ole kirja ADHD-yhteisölle sen ulkopuolelta vaan kirja ADHD-yhteisön sisältä. Jäntti itse kuuluu meihin ja kirjoittajat luonnollisesti. Nämä ihmiset, jotka kertoivat tarinoitaan, olivat minun laumaani. Kaikilla eri taustat, mutta kuitenkin se yksi yhdistävä tekijä.

"Mulle tulee tosi usein puheripuli, koska mulla on ADHD. Sit mä vain höpötän kaikkea ihan hirveästi ja eksyn aiheesta, koska mulla on tosi huono suuntavaisto."
Nea, 11 vuotta

ADHD (attention deficit hyperactivity disorder) neurologinen clitchi päässä, joka aiheuttaa tarkkaamattomuutta, yliaktiivisuutta ja impulsiivisuutta. Ne ovat vain sanoja, mutta voivat erilaisina yhdistelminä muuttaa elämän perustavanlaatuisesti. Yksinkertaiset asiat muuttuvat vaikeiksi ja ihmisten välinen kommunikaatio tuntuu oudolta.

Toisaalta siinä on ne hyvätkin puolet. Elämä ei ole tasapaksua ja asioista jaksaa innostua. Paljon. Sitten ne vain unohtuvat ja tulee uusia asioita tilalle. Useat ADHD -ihmisistä ovat älykkäitä, mutta eivät välttämättä saa esimerkiksi opiskelujen suhteen oikeanlaista apua.

"Mä oon saanut kaikilta hyviä geenejä, mummilta sen et tykkään pitsanreunoista, isiltä sen et tykkään pelata ja äitiltä ADHD:n."
Tuomas, 5 vuotta

Kirjan tarinat kertovat juuri tällaisista ihmisistä. Mikään ei oikein tunnu toimivan, ADHD tuo mukanaan joukon muita ongelmia masennuksesta päihteisiin ja ihmissuhteet ovat hankalia. Kun diagnoosi löytyy ja aloitetaan esimerksi lääkitys, muuttuvat tarinat täysin. Monet kertovat, että he pääsivät kokemaan normaalina olemista ensimmäistä kertaa lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Elämä lähtee rullaamaan niinkuin "normeillakin".

Tarinat ovat todella henkilökohtaisia ja on hienoa, että ihmiset ovat päättäneet avautua. Juuri tarinoiden kautta ADHD on helpoin tunnistaa itsessään ja hakea apua. Uskon, että tämä kirja tulee avaamaan solmun monen ihmisen päässä ja huomaamaan, että muitakin tahma-aivoja on. Arviolta kymmenet tuhannet suomalaiset hyötyisivät ADHD:n hoitamisesta ja uskokaa pois: se ei ole kuviteltu oireyhtymä!

"Mulla menee höpsötin-vekotin päälle mahassa."
Viljami, 4 vuotta

Minä ainakin hain apua. Tai ei se apua ollut. Konsultaatiota. En ollut kaivon pohjalla tai hukkumassa vaan halusin vain parantaa elämänlaatuani. Sain vahvan metyylifenidaatti-lääkityksen ja jo ensimmäisestä pilleristä huomasin eron. Maailma hidastui ympärillä ja asiat muuttuivat helpoiksi. Saatoin istua alas ja lukea niin pitkään kuin halusin. Saatoin jopa ennalta harkita päivän menoja ja ihan oikeasti toteuttaa niitä muistini varassa väsymättä.

Tämä hidastuminen on paradoksaalista sillä metyylifenidaattio on stimulantti. Hyvin samantapainen kuin kokaiini. Pitkäaikaiset kokaiinin käyttäjät eivät tutkimuksissa edes huomanneet eroa näiden kahden aineen välillä. Niinpä aloin kutsua päivittäistä lääkeannostani valtion kokaiiniksi. Apteekissa ei hymyilty tälle.

Ne yliopistohaaveet? Lukio muuttui tahmeasta etenemisestä naurettavan helpoksi. Kirjoitin pari ämmää, eetä ja ällää ja lukion jälkeen luin intensiivisesti pääsykokeisiin nauttien siitä. Yliopistoon pääsin heti sisään ja tunsin, että jossain määrin minulla oli valtion kokaiini siitä kiitettävänä.

Aiemmin en olisi kyennyt keskittymään vain yhteen kurssiin kerrallaan vaan jokaisen kurssin asiat olisivat risteilleet päässäni samanaikaisesti. Aiemmin minulla oli ongelmia uhkapelien suhteen ja pinnani oli turhan lyhyt. Lukupinon kirjoittaminen olisi aiemmin ollut mahdotonta ja vaikka nytkin poukkoilen aiheesta aiheeseen melko sattumanvaraisesti, niin ainakin se kuvastaa minua. Joku päivä olen intohimoisen kiinnostunut omakustannesarjiksista ja joku päivä taas oopperan syvimmästä olemuksesta. Oikeastaan blogini aihe voisi olla "ADHD:n kulttuuriseikkailut".

Kirjan tarinoissa kuitenkin muistutetaan rivien välissä, että ei se elämä ADHD:n kanssa aina ihan täyttä ole. Lopetin lääkityksen, koska tunsin, etten enää tarvinnut sitä. Se oli opiskelujen kannalta virhe. Moni kirjan ihmisistä maksaa kalliisti häiriöstään eivätkä ikinä täysin sopeudu yhteiskuntaan.

Meitä on kuitenkin paljon. Niin paljon, että joukossa olemme tavallaan normaaleja ja väitän sopeutumiskysymyksen olevan vähintään yhtä paljon yhteiskunnan ongelma, kuin meidän. Kirjassa kritisoidaan ADHD:ksi kutsumista. Että se ei ole se kuka ihminen on vaan diagnoosi. Minäpä olen ADHD. Se on osa minua ja en ole ainoa. Jos kaiken tarvitsee olla täysin organisoitua ja tasapaksua koko ajan, jotta ihminen on normaali, niin en edes halua olla luomassa sellaista yhteiskuntaa. Toivottavasti tänne tulee enemmänkin ADHD:ita.

"Ei mulla mitään ongelmaa ole, tehän tässä hössötätte."
Veera, 9 vuotta

Täyttä elämää ADHD:n kanssa, 2016, Essi Jäntti, Karisto

Jos tunnistat itsestäsi kuvattuja piirteitä, niin suosittelen tutustumaan Suomen ADHD-aikuisten sivuihin täällä.

Jyrki Anttila, Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli

Tää on nyt se iso juttu. Wagnerin suuri ooppera, joka saa ihmiset hämmentymään tai pyörtymään. Vähän jännitti mennä edes katsomaan sitä, sillä jos minä en pitäisi siitä, niin mitä se kertoisi minusta? Olisinko sivistymätön moukka?

En pyörtynyt, en saanut sisäisiä pyörteitä, jotka pysäyttäisivät minut reflektoimaan koko elämääni ja sitä ympäröivää ikuisuutta. Mutta se oli hyvä.

Ihan ensin on syytä taas muistuttaa, että minä en kirjoita kritiikkiä ja tällä kertaa tuskin edes arvostelua. Nämä ovat omia kokemuksiani, joita kirjaan ylös ja joihin toivon useammankin ihmisen voivan samaistua.

Voimakkaimmin ooppera avautui minulle kun Kansallisoopperan kokemuksen jälkeen palasin musiikkiin vielä kotona. Ensi-illasta on nyt jo muutama päivä ja yleensä kirjoitan kokemukseni ylös heti seuraavana päivänä. Jotain tässä oopperassa oli, joka tekee sen purkamisesta hankalaa. Tuntuu, että tässä oli jotain syvempää, jota minun kykyni eivät riita ilmaisemaan.

Musiikki kosketti, mutta tasolla, jota on hankala itsessään tiedostaa. Ensimmäiseen väliaikaan asti olin hämmentynyt. En tiennyt aina missä mennään ja asiat tuntuivat tapahtuvan hitaasti. Jouduin pakottamaan itseni tuntemaan oopperan, sen silkan ymmärtämisen sijaan. Väliajan jälkeen asiat ottivat tiiviimmän tahdin ja havaitsin todistavani osia siitä suuresta oopperasta, josta olin lukenut.

Jyrki Anttila, Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli

Aito tuli elementtinä lavalla syvensi kokemusta etenkin upeissa kuorokohtauksissa. Musiikkia johti Hannu Lintu, joka asteli paikoilleen rockstaran elkein ja isoin hurrauksin. Steffen Aaringin lavastus oli jylhä ja komea ja Marie í Dalin puvut sopivat maisemaan täydellisesti. Ansaittuun pääosaan jäävä laulu oli mahtavaa ja täytti salin. Jyrki Anttila Tristanina ja Johanna Rusanen-Kartano Isoldena heittäytyivät rooleihinsa ensimmäistä kertaa, mutta tuntui kuin nämä olisivat esittäneet osansa jo monia kertoja.

Oopperan tarina kertoo Isoldesta, jota Tristan on laivalla viemässä tämän tulevan miehensä, kuningas Marken (Jyrki Korhonen), luokse. Tristan on surmannut Isolden entisen miehen taistelussa ja Isolde yrittää kostaa tämän myrkyttämällä Tristanin. Isolden palvelijatar Brangäne (Lilli Paasikivi) on kuitenkin vaihtanut myrkyn lemmenjuomaan ja kuten arvata saattaa... asiat mutkistuvat.

Seuraa ihmissuhdedraamaa, joka ylittää dramaattisuudessaan minkä tahansa modernin saippuaoopperan. Tristan ja Isolde tahtovat kuolla yhdessä, jäädä ikuiseen yöhön. Kansallisoopperan lava värjäytyy verenpunaiseksi ja lopussa katsoja on jo ihan sekaisin päästään.

Itselleni suurin tarttumapinta tarinassa oli yhteys erääseen lempifilosofeistani. Wagner käytti tarinansa kulussa Arthur Schopenhauerin ajatuksia, jonka mukaan maailmaa hallitsee tahto elämään. Tahto on persoonatonta ja sitä on mahdotonta tyydyttää.

Tässä mielessä Schopenhauer puhui hyvin samankaltaisesta tyydyttymättömästä tahdosta kuin Buddhalaiset tai vaikka Palahniuk Fight Clubissa. Ainoa keino "valaistumiseen" on tahdosta irti pääseminen. Tajuaminen, että sinä et ole uniikki vitun lumihiutale, kuten Palahniuk sanoi, vaan sokean tahdon kyllästämä ihminen.

Tristan ja Isolde lauloivat tuota tahtoa, kaipausta, toisiaan kohtaan. Ainoa keino sen tyydyttämiseksi oli kuolema. Irtautuminen elämästä ja tahdosta, eli jollain tapaa Wagnerin mielestä ehkä valaistuminen. Yö, johon Tristan ja Isolde halusivat pois päivästä, edusti schopenhaueraisittain noumenonia, puhdasta tahdon tilaa. Schopenhauerin mukaan rakastavaiset pääsevät sinne vain seksin kautta, mutta Wagner sanoo oopperassa sinne olevan pääsyn vain yhteisen kuoleman kautta.

Jyrki Anttila, Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli

Eli siis melko heviä shittiä tässä oopperassa käsitellään. Olen nyt nähnyt monia esityksiä Kansallisoopperan lavalla, mutta tästä on hankala vielä kirjoittaa enempää. En ole nimittäin vielä valmis tämän oopperan kanssa. Prosessi ei loppunut kun esirippu laskeutui vaan se vasta alkoi siitä. Wagner on aina kiehtonut minua, mutta nyt tämä jäi vainoamaan minua. Tottakai Wagnerin musiikki on vaikeata, mutta joudun todella pohtimaan mikä tässä oopperassa on itselleni niin vaikea tulkita ja miksi koen sitä kuunnellessa aina jotain uutta.

"Tämä kannattaa kaikkien kokea ainakin kerran" luin oopperabaletti.fi -sivuilta ja tähän ajatukseen on helppo yhtyä. Käykää katsomassa Tristan ja Isolde. Jakakaa kokemuksianne ja pohditaan yhdessä mikä tästä tekee niin monisyisen teoksen. Esitys on nähtävissä vielä 28.5.2016 asti.

Libretto ja musiikki: Richard Wagner
Ohjaus: Elisabeth Linton
Lavastus: Steffen Aarfing
Puvut: Marie í Dali
Valaistus: Jesper Kongshaug
Uusintaohjaus: Anna Kelo, Jere Erkkilä
Kuoron valmennus: Marco Ozbič, Marge Mehilane

Tristan: Jyrki Anttila
Isolde: Johanna Rusanen-Kartano
Brangäne: Lilli Paasikivi
Kurwenal: Tommi Hakala
Kuningas Marke: Jyrki Korhonen
Melot: Olli Tuovinen
Paimen: Tuomas Katajala
Perämies: Jussi Merikanto
Nuori merimies: Tuomas Katajala
Englannintorvisoolo: Laura Kemppainen

Suomen kansallisoopperan kuoro
Esitys nähty medialipulla

Olen seurannut värityskirjojen huimaa nousua nyt muutaman vuoden. Suomen se on saavuttanut etenkin viimeisen vuoden aikana ja me tunnumme ottavan tämänkin ilmiön vastaan fanaattisuudella, jonka vain tämä kansa osaa. Harvoin on kirjakauppojen tarjonnassa näin selkeää uutta teemaa löytynyt.

Jotkut kummaksuvat ilmiötä ja kritisointia on saanut muun muassa värityskirjojen näkyminen myydyimpien tietokirjojen listoilla. Itse kuuluin skeptikoihin. En oikein ymmärtänyt värityskirjojen arvoa meditaatiotyökaluna, jollaisena sitä myytiin. Tyyneyttä ja stressittömyyttä värittämällä? Mnjaa..

Suuri oivallus tuli kun ajattelin itseäni piirtäjänä. Piirrän suhteellisen yksinkertaisia tussikuvia, joiden värittäminen on yksi lempipuuhiani. Pala paperia, kasa kyniä ja äänikirja on ihan ylivoimainen rentoutumisen muoto. Ollut pienestä pitäen.

En siis tuomitse. Värittäkää vaikka koko maailma ja itseasiassa voisin auttaa teitä siinä.

Piirsin tuosta Lukupinon logostani hieman mahtipontisemman version värityskuvaksi. Voit tallettaa sen ja jos vain omaat mahdollisuuden tulostamiseen, niin tulostaa ja värittää sen. Toki tietokoneen ohjelmillakin värittäminen onnistuu.

Haluan palkita yhden värittäjän Millie Marottan värityskirjalla Ihmeellinen viidakko (Kustantamo SS)!

Lähetä kuva luomuksestasi osoitteeseen simo.sahlman@gmail.com 15.6.2016 mennessä ja olet mukana arvonnassa. Koska kaikki tavat värittää ovat mielestäni oikeita tapoja, niin mitään kykykilpailua en tästä aio tehdä. Toivon kuitenkin, että jos ET halua väritystäsi julkaistavan, niin mainitset siitä sähköpostissa.

Sitten vain värittämään:

Kuvassa: Anna-Riikka Rajanen
Kuva © Tanja Ahola

Suomenlinnan lautta keinui melko villisti lauantaina kun matkasimme myrskyisessä säässä katsomaan Ryhmäteatterin Kesäyön unta. Shakespearen kuolemasta on tänä vuonna kulunut 400 vuotta ja olen tyytyväinen, että sain tähän vuoteen ainakin yhden Wiltsun näytelmän alle. Ja toki nyt tuntee itsensä oikeaksi kulttuuribloggaajaksi kun on värjötellyt kylmässä ja sateessa kesäteatterin penkeillä.

Väkeä teatterilla oli runsaasti ja kiinnitin huomiota siihen miten hyväntuulisia ihmiset olivat säästä huolimatta. Mikään ei olisi ollut erilaista vaikka aurinko olisi porottanut täysiä. Joskus tämä kansa yllättää iloisestikin.

Väkeä toivotetaan tervetulleeksi.

Näytelmä oli tuotu virkistävällä tavalla moderniin aikaan. Ei niin, että se sijoittuisi nykyaikaan vaan koko näytelmän rytmi ja tyyli oli kauttaaltaan moderni. Kontrastina modernille toimii Suomenlinnan historiallinen ympäristö. Katettu katsomo, johon kantautuivat myrskyn äänet oli tunnelmallinen tila katsoa näytelmää huovan alla.

Tarina on monimutkainen ja suosittelen sen tiivistyksen etsimään mieluummin vaikka Wikipediasta kuin kuunnella minun jorinoitani aiheesta. Kyseessä on kuitenkin joukko nuoria, joiden rakkaudensotkut ajavat nämä Ateenan läheisiin metsiin. Yksi rakastaa toista ja toinen toista ja toinen taas ei toista. Mukaan kuvioihin tulee Titanian ja Oberonin omien rakkaussotkujen tähden taikakukkia, jotka saavat rakastumaan ensimmäiseen vastaantulevaan olentoon. Tottakai Puck sotkee asioita ja koko tämä soppa antaa puitteet melkoisille tulkinnoille näyttelijöiden puolesta.

Ryhmäteatterin näyttelijät nousevatkin haasteeseen kiitettävästi. Tahallinen ylinäytteleminen ja innokkuus esiintymiseen lämmittävät yleisöä loistavasti. Näytelmän sisällä esitettävä näytelmä aiheuttaa suurimmat naurut ja ihan syystä. Vaikka kyseessä on Shakespeare, niin tämä Hippolyten ja Theseuksen häihin valmistautuva näyttelijöiden ryhmä toi mieleen oikeastaan suomalaisen sketsiviihteen. Nyt en edes pitänyt sitä pahana asiana. Sukupuolirooleja sekoitettiin rankasti ja vaikka sillä muutamaa nauruakin haettiin, niin olin tyytyväinen, että kaikki vaikutti luonnolliselta. "Heh, tuo mies on mekossa" kun ei saa enää olla yksistään hauskaa. Oli kuin roolit olisi vain jaettu niitä parhaiten tulkitseville henkilöille sukupuolesta riippumatta.

Kuva © Tanja Ahola
Kuvassa: Marko Tiusanen, Mikko Penttilä, Jarkko Pajunen, Aarni Kivinen ja Juha Pulli

Lempparini taisi kuitenkin olla se Puck. Sari Mällinen oli mahtavan ilmeikäs ja veti rooli koko kehollaan niin omistautuen, että se vain veti yleisön puoleensa. Oli hankalaa olla vertaamatta Mällistä Melissa McCarthyyn. Niin samankaltaista komiikkaa näiden esiintymisessä on. Noora Dadu yhtenä nuorista, rakastuneista miehistä vaikutti ensin liiankin stadilaiselta jätkältä, mutta onnistui energisyydellä myös voittamaan puolellensa. Pyry Äikää oli hauska, Anna-Riikka Rajanen koskettava... Näyttelijät tekivät tämän esityksen ja toivat monimutkaisen, mutta edelleen yllättävän raikkaan tarinan eläväksi.

Kuva © Tanja Ahola
Kuvassa keskellä Minna Suuronen, taustalla Juha Pulli, Aarni Kivinen, Mikko Penttilä ja Marko Tiusanen

Myös lavastus (Janne Siltavuori) ja puvustus (Niina Pasanen) toimivat. Pidin siitä, että liian moderniksi ei ollut heittäydytty. Kun teatteriin astui, niin tuntui että nyt tosiaan tullaan katsomaan Shakespearea. Mekaaniset lavasteenvaihdot olivat, etenkin kesäteatteriin, melko näyttäviä. Savussa ja tehosteissa ei säästelty ja ehkä se ulkona riehyva myrskykin lisäsi, Samuli Laihon sävellysten lisäksi, teoksen vaikuttavuutta.

Kesäyön uni kertoo unen ja valveen rajoista. Siitä miten näiden välinen suhde on joskus ohuempi mitä ihminen luuleekaan. Joskus jopa kohtaloa ohjataan enemmän sieltä unen, kuin hereilläolon maaillmasta Näyttelijät, nuo varjot, ovat täydellinen tapa tuoda tätä seikkaa esille. "Koko maailma on näyttämö", niin kuin joku sanoi ja tämänkaltaiset teokset tuovat sitä seikkaa ansiokkaasti läpinäkyväksi.

Alkuperäisteos: William Shakespeare
Suomennos: Lauri Sipari
Ohjaus: Esa Leskinen
Rooleissa: Minna Suuronen, Robin Svartström, Noora Dadu, Aarni Kivinen, Sari Mällinen, Jarkko Pajunen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Anna-Riikka Rajanen, Marko Tiusanen, Henri Tuominen (TeaK) ja Pyry Äikää
Sävellys: Samuli Laiho
Valosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Niina Pasanen
Maskeeraus: Riikka Virtanen
Lennätykset: Pasi Warsell
Apulaisohjaaja: Aleksis Meaney
Kuvat: Tanja Ahola
Esitys nähty medialipulla

Avantin Suvisoitto järjestettiin Porvoossa 31. kerran ja klassisen musiikin ystävät valuivat jälleen festareille ympäri Suomen. Taidetehtaan pihalle ei ilmestynyt telttakylää, kenelläkään ei ollut "Bach Rules" lakanaa mukanaan eikä Beethovenin tahtiin kitattu olutta. Festarifiilistä löytyi kuitenkin.

Viiden päivän ajan, 29.6. - 3.7.2016, minä ja 3000 muuta vierasta pääsimme nauttimaan todella monipuolisesta ohjelmasta klassisen musikiin saralta. Moderni ja perinteisempi sekoittuivat mielestäni mielenkiintoisella tavalla ja ensimmäistä kertaa elämässäni kävin katsomassa useampia konsertteja koko Avantin ajan.

Tänä vuonna konsertteja oli ripoteltu ympäri kaupunkia ja niistä suurin osa oli ilmaisia. Erittäin tervetullut lisä ja kädenojennus ihan kaikenlaisille ihmisille tulla nauttimaan musiikista. Pääkonsertit järjestettiin Taidetehtaan Avanti-salissa ja täytyy sanoa, että todella nautin siitä ympäristöstä.

Kun olin nuori, Taidetehtaan alue oli vielä pitkälti rähjäistä, vanhaa tehdasaluetta, johon hiljalleen alkoi keskittymään erilaista kulttuuritoimintaa. Ennen sitäkään, vanhassa tehtaassa tuli leikittyä ja sitä tutkittiin taskulamppujen kera. Toiminnan lisääntyessä siihen tuli mentyä välillä mukaan ja Tehtaalla tuli näin ollen vietettyä paljon aikaa. Siellä oli erilaista julkaisutoimintaa, paperitaidepajaa, musiikkia teatteri, taiteilijoita, rajattomasti tilaa skeittailla ja vähän hengailla puolisalaa. On sinne joskus tullut jäätyä ihan yöpymäänkin.

Nyt Taidetehdas on saanut jälleen uuden elämän "virallisempana" kulttuurin keskuksena. Se mitä ollaan ehkä hävitty kaupallisuudelle, on kuitenkin mielestäni melkolailla voitettu kestävyydessä ja viihtyvyydessä. Esimerkiksi puitteet Avantin tyyliselle tapahtumalle ovat nyt täydelliset.

Avantin taiteellinen johtaja tänä vuonna oli Dima Slobodeniouk. Tämän otteessa festivaali kuulosti raikkaalta ja yllättävänkin harmoniselta ottaen huomioon miten erilaisista rakenteista se oli koottu.

Avajaiskonserttiin astellessani olin melko pihalla siitä mitä odottaa. Olin hieman epävarma pukukoodista (ei kannata ihan pukua heittää päälle) ja ohjelmastakin. Tunnelma oli kuitenkin kaikin puolin hyvin rento. Tänne oli selkeästi tultu nauttimaan olosta eikä pönöttämään tärkeän näköisenä.

Konsertti alkoi Jörg Widmannin melko modernilla teoksella Armonica. Pääsimme kuulemaan Vienna Glass Armonica duon soittamana lasiharmonikkaa ja verrophonea. Itselleni kokemus oli uusi ja vaikka en nyt ryntääkään levykauppaan, niin olihan se ihan mielenkiintoista kuultavaa.

Moderneista tunnelmista siirryttiin luontevasti Mozartin klarinettikonserttoon, joka välittömästi vei toisiin maailmoihin. Se taitavan sinfoniaorkesterin kollektiivinen taito aina vain yllättää uudestaan ja uudestaan ja sitä muistaa miksi tuli kotoa lähdettyä kuulemaan musiikkia livenä.

Avajaiskonsertin päättänyt Bela Bartokin musiikki sai hymyn huulille hieman eteerisistä ja karmeista sävelistä huolimatta. Tunnistin nimittäin kuuntelevani musiikkia toiseksi lempileffastani Hohdosta. Nostin välittömästi päätäni asteen ylemmäksi ja katsoin ympärilleni, että ovatko muutkin yhtä innoissaan tästä suunnattomasta yllätyksestä. Ilmeisesti tällainen nörtteily ei kuitenkaan ollut levinnyt muuhun yleisöön.

Seuraavan illan pääkonsertin jätin väliin, mutta lähdin vielä myöhään illalla Taidetehtaalle Yösoittoon (mahtavaa, että konsertteja pääsi valitsemaan kuin irtokarkkeja). Pääsin kuuntelemaan kuinka Ismo Eskelinen soitti Bachia kitaralla melko tyhjälle salille. Oli hämmentävää millätavalla kitaraa voikaan käyttää. Ajattelin koko ajan miltä kuulostaisi jos Eskelinen vetäisisi vaikka jonkin Zeppelinin biisin kitaralla. Lopuksi soitettu Alberto Ginasteran villi sävellys kitaralle sai ymmärtämään klassista kitaraa syvemmällä tavalla.

Eskelisen soiton jälkeen pääsin vielä kuuntelemaan keskustelua säveltäjä Sebastian Fagerlundin, Dima Slobodeniouk ja Eskelisen itsensä käymää keskustelua musiikista, improvisoinnista ja musiikin sovittamisesta.

Ismo Eskelinen

Fagerlund, Eskelinen ja Slobodeniouk

Lauantain konsertti oli ehkäpä suosikki-iltani festareilla. Kapellimestarina toimi ilmeikäs ja vauhdikas Olari Elts, jota oli hauska seurata työssään. Vannon, että välillä Eltsillä eivät jalat koskeneet maata tämän johtaessa orkesteria.

Eltsin lisäksi erityisvieraana oli myös suureen suosioon noussut viulisti Chloë Hanslip, jonka kyvyt eivät kuitenkaan suhteellisen moderneissa kappaleissa päässeet mielestäni oikeuksiinsa. Ensimmäinen kappale, Perttu Haapasen Mermaid Machines jäi hitusen vaisuksi kokemukseksi ja Michael Herschin Viulukonsertto taas hitusen sekavaksi. Kun Beethovenin viides sinfonia räjähti soimaan viimeiseksi, niin tajusin kuitenkin näiden teoksen yhteyden vanhaan mestariin. Tietynlainen sisäisten konfliktien ja myllerrysten teema oli ilmeinen. Sain aivan uuden kosketuksen Beethovenin teokseen ja pelkästään tämän takia Avanti! oli minulle käymisen arvoinen kokemus.

Sunnuntain päätöskonsertti oli selkeästi illoista suosituin. Dima Slobodeniouk johti orkesteria ja myös Chloë Hanslip pääsi viimein oikeuksiinsa (olihan tuo melkoinen virtuoosi).

Jörg Widmannin Con Brio, Beethovenin viulukonsertto op 61, ja Johannes Brahmsin kolmas sinfonia. Se oli melko täydellinen konsertti. Yleisö räjähti mahtaviin suosionosoituksiin konsertin jälkeen ja Slobodeniukin kasvoilta näki, että Avanti! oli onnistunut. Tämä oli kirjoittanut tervetulotoivotukseen:

Me kaikki tarvitsemme tilaa. Tilaa ajatella, tuntea, toimia ja olla vain. Tämän vuoden Suvisoiton ohjelma on eräänlainen sanaton viesti: kutsu tulla olemaan läsnä, ja nauttimaan tilasta ja hetkestä musiikissa.

Tämä nimenomaan oli onnistunut.

Ensi vuonna Avantin taiteellisena johtajana toimii Lotta Wennäkoski, joka pikaisesti katsottuna taitaa olla neljäs nainen pestissä. Tämän vuoden perusteella odotan jo innolla 32. Avantia. Tässä on minun uusi Provinssirock.

www.avantimusic.fi

www.taidetehdas.fi

Osa konserteista nähty kutsulipulla

Luonnontieteet noin periaatteessa kiinnostavat minua jonkin verran. Luen uutisia universumista ja tieteestä mielelläni ja ihan tuo luonto eläimineen ja kivineen (ja mitä siellä nyt onkaan) kiinnostaa toki. Yllätin kuitenkin itseni kun poimin lukupinoon kirjan tiaisista. Siis niinku kirja jostain hiton linnuista ja niiden elämästä.

Kiinnostuksen herätti tuo salaperäinen nimi. Tiaisilla on salattu elämä? Tästä minun täytyy kuulla. Norjalainen tietokirjailija Andreas Tjernshaugen onkin tosiaan uppoutunut aiheseen ja täytyy myöntää, että tiaiset osoittautuivat yllättävän mielenkiintoisiksi otuksiksi.

Kirja on rakennettu hieman erilailla kuin perinteinen akateeminen teksti. Se on puoliksi luonnontiedettä ja puoliksi Tjernshaugenin päiväkirjamaisia pohdintoja. Tämä tekee kirjasta viehättävän kaverin kesäkahviloihin. Tiaiset ovat viihdyttäviä!

Tiesitkö esimerkiksi, että tiaisilla on hillittömiä kolmiodraamoja parisuhteissaan, tai että niiden höyhenet loistavat oikeasti ultraviolettina, tai että niiltä voi löytää hyvinkin yksilöllisiä persoonallisuuksia?

Niiden tarkkailuun on käytetty paljon aikaa ja energiaa niin tässä kirjassa kuin muidenkin tutkijoiden toimesta. Tämä energia välittyy lukijalle ja aiheesta aidosti välittää. Olemme Tjernshaugenin mukana kun tämä lähtee aamulla lenkille tai kun tämä innostuu jostain uudesta pienestä yksityiskohdasta tiaisten elämässä. Ei tämä ole vain kirja linnuista vaan ihmisen halusta ymmärtää ympäristöään.

Välillä Tjernshaugen saattaa ilmoittaa, että tänään ei napannut tarkkailla fögeleitä vaan lähdettiin vain nauttimaan luonnosta. Paljon tätä välittömämmäksi ei suhdetta kohteeseensa voisi saada. Hauska kosketus perusarvojen kunnioittamiseen näinkin yksinkertaiselta tuntuvan aiheen kautta.

Itse kirja on tyylikkään näköinen ja sisältää useita värikuvia, niin valokuvina kuin piirrettynäkin. Faktat ja henkilökohtaisempi pohdinta kulkevat tasaisesti käsi kädessä ja kirja on järkevästi jäsennelty osiin. Lukukokemuksesta jää maukas, raikkaan multainen jälkimaku.

Onneksi siis luotin vaistooni ja poimin käsiini kirjan, joka ensivaikutelmaltaan vaikutti "vain" kirjalta linnuista. Sain paljon enemmän kuin toivoinkaan. Jos en karsastaisi sellaista termiä kuin "kesäkirja", niin sellaiseksi suosittelisin tätä. Ulos luontoon lukemaan ja kuuntelemaan tiaisia.

Tiaisten salainen elämä, 2016, Andreas Tjernshaugen, Atena, arvostelukappale

Selfiet tulivat jossain vaiheessa kulttuuriimme. Niitä ottivat ensin lähinnä teinit ja sitten yhtäkkiä kaikki halusivat kurkistaa linssin toiselle puolelle. Pointtina on kääntää kamera omaan naamaan ja näpsäistä kuva. Ainakin noin yksinkertaistettuna. Se mikä pointti tällä tapahtumalla on, jää monesti hämärän peittoon. Jonkinlaisen jäljen jättämisestä on kuitenkin kyse. Halutaan näyttää, että minä olen juuri tässä juuri nyt. Katsokaa vaikka.

Samalla tavalla monet kirjoitukset toimivat. Päiväkirjat, henkilökohtaiset novellit ja jotkin suuret romaanitkin ovat syntyneet kun kirjailija on halunnut jättää jotain jälkeensä. Näyttää itsensä ajassa ja paikassa muille ihmisille. Kirjoitus voi yhtälailla huutaa "katsokaa minua!"

Niin kamera kuin kynäkin voidaan kuitenkin suunnata itsestä poispäinkin. Ennen otettiin kuvia muista ihmisistä, kirjoitettiin vieraista maista ja suurista legendoista. Ehkä molempien lajien alalla on tapahtunut jonkinlaista itseenpäin kääntymistä. Elina Hirvonen kirjoitti kirjassaan Kun aika loppuu:

"Joskus ihmiset ottivat kuvia välittääkseen muille jotain maailmasta, jonkin rajatun havainnon tai hetken. Meidän vanhempiemme sukupolvi käänsi kameran itseensä, ja nyt valokuva tarkoittaa kuvaa minusta tekemässä jotain."

Suomen ensimmäinen selfie. Henrik Cajander, 15.9.1844

"Minä tekemässä jotakin" on modernin taiteen ilmentymä. Mutta moderni aika ei alkanut kun ensimmäiset kännykät tulivat markkinoille. Kirjassa "Katse kameraan" puhutaan dagerrotypiamaniasta, joka valtasi maailmaa 1800-luvun alussa. Puhutaan siis eräänlaisesta selfiekuumeesta, halusta kuvauttaa itsensä. Eli heti kun valokuvaus keksittiin on ihminen itse ollut sen oleellinen kuvauksen kohde.

Samalla tavalla kirjallisuudessa ihminen on kirjailijan oleellisin kohde. Ihmisen teot, ajatukset ja suhteet toisiinsa ovat kiinnostuksemme keskiössä. Joskus kirjallisuudessa näemme kirjaimellisesti ihmisen kuvan. Esimerkiksi Lumikissa paha äitipuoli kommunikoi peilinsä kanssa ja Oscar Wilden hahmo Dorian Gray piilotteli muotokuvaansa. Kuvaa, joka piilotti tämän oman raadollisen ihmisyytensä. Wilde kirjoittaa:

“Every portrait that is painted with feeling is a portrait of the artist, not of the sitter.”

Joseph Heller taas tarkastelee maailmaa kirjaimellisesti muotokuvien kautta kirjassaan Picture This. Se on kirjoitettu Rembrandtin teoksen näkökulmasta, jossa Aristoteles katselee Homerin rintakuvaa. Teoksen Aristoteles, muotokuva, kertoo kirjan tarinaa. Heller kirjoittaa:

“Keep in mind that when we talk of a great painting we are not really talking about anything great. We are talking of only a painting.”

Kirjallinen selfie kykenee myös piilotteluun. Kirjailijalla on valta valita mitä palasia hyväksyy mukaan kuvaansa ihmisyydestä ja mitä jättää pois. Ihmiset voivat olla kirjan sivuilla hyviksiä ja pahiksia tavalla, jota oikeassa elämässä harvoin on edes olemassa. Kirjailija muokkaa ihmisen kuvaa niin hyvässä kuin pahassakin.

Kun valokuvaus julkistettiin Ranskan tiede- ja taideakatemiassa Pariisisssa 1839, kirjoitti Saksalainen sanomalehti Leipziger Stadtanzeiger:

"Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, eikä mikään ihmisen tekemä kone voi saattaa pysyvään muotoon Jumalan kuvaa. Onko mahdollista, että Jumala olisi hylänyt ikuiset periaatteensa ja sallinut Pariisissa olevan ranskalaisen antaa maailmalle pirun keksinnön?"

Ehkä kirjailija on pirun keksintö. Heillä on kyky luoda tarinoita ja tarinoilla on kyky luoda todellisuutta. Sillä todellisuuskin rakentuu monella tapaa sosiaalisesti. Tarinoista me saamme mallin todellisuuteen ja välillä on hankala määritellä kumpi tuli ensin, tarina vai todellisuus.

Tarinat voivat kuvata todellisuutta hyvin realistisesti tai hyvin maagisesti ja liioitellen. Jossain vaiheessa 1800-loppuvaiheilla alettiin kuitenkin suosia nimenomaan realistisempaa suuntaa. Haluttiin erottautua turhan romanttisista taruista ja nähdä maailma sellaisena kuin se on.

Samalla tavalla valokuvissa siirryttiin maailmansotien aikaan moderniin realistisempaan kauteen. Haluttiin nähdä todellisuus ja valokuvia ei enää lavastettu. Elämä tuotiin sellaisenaan kuviin samalla tavalla kuin kirjallisuuteenkin.

Nyt olemme jonkinlaisessa välitilassa. Kuvaamme todellisuutta, mutta sen laidat ovat hämärtyneet. Selfie ei välttämättä kuvaa todellisuutta, mutta toisaalta ei mitään keksittyä fantasiaakaan. Kirjoitukset moninaistuvat ja itsestään kirjoittaminen kuvaa samalla suurempia kokonaisuuksia.

Jörn Donner kirjassaan Pikku mammutti, pohtii tekeillä olevaa Ruotsi-kirjaansa ja miettii kuka piittaa siitä mitä tämä ajattelee ja kuinka paljon tämän omaa persoonaa onkaan kirjaan tuomassa:

"Ruotsi-kirjako yhtä ainutta selfietä?
Mitä se tarkoittaa?
Minun historiaani alusta loppuun. 50:stä 100:aan.
80-vuotias joka katosi."

Ehkä selfie ei ole aina pelkkä pintaa. Ehkä se on vilaus johonkin todelliseen. Ehkä todellisuus on vain kasa selfieitä. Pirstaloitunutta sosiaalista leikkikenttää, josta kuvittelemme rakentavamme todellisuutta.

Mutta mikä pointti kirjoituksellani siis on? Mitä haluan sanoa? No tämä nyt oli vain tälläinen pikainen etukameran otos.

Nyt on mahdollisuus käydä vetämässä kierros labyrintissa Harry Potterin tai vaikka Cheechin ja Chongin hengessä Porvoon Ilolassa. Postimäki itsessään museoineen ja teattereineen on hieno paikka vierailla, mutta hyvää labyrinttia ei vain voi ohittaa.

Lähdin matkaan lasten kanssa ja ihan loppuun asti eivät uskoneet, että ihan oikeasti oltiin matkalla oikeaan labyrinttiin. Perille tullessa labyrintin koko hämmästytti. Hamppupelto on laaja ja korkea eikä tässä ilmastossa oikein pystyisi mitään maissilabyrinttia kasvattamaankaan. Kuituhamppu taas on helppo kasvattaa ja vaikka itse en ole lyhyimmästä päästä, niin kepeästi hukuin pellon sekaan.

Se oli ihan mahtavaa. Mieleen tulivat heti Harry Potterin ja tietysti Hohdon labyrintit ja tämän 1,5 hehtaarin alueelle rakennetun polkulabyrintin kanssa sai oikeasti tehdä töitä. Jos puolessa tunnissa pääset sokkelosta ulos, niin voit olla tyytyväinen itseesi. En tajua miten joka ikinen umpikuja saakin lapsissa aikaan sellaisen riemun ja sitten lähdetään taas uuteen suuntaan. Välillä tuli jopa pieniä yllätyksiä vastaan, mutta niitä en lähde spoilaamaan. Myöskään karttaa en suostu näyttämään jos joku vaikka haluaa ihan täysin sokkona selvittämään reittejä.

Labyrintin kehitellyt Roger Hommas on tyyppi, jota kannattaa vierailulla jututtaa. Tämä ottaa labyrintit vakavasti ja huomaa kyseessä olevan oikeasti intohimoinen harrastus. Myös kuituhampun ominaisuuksista opin paljon reissun aikana.

Jo tämän kokoisesta pellosta, jossa kävimme harhailemassa, pystyisi saamaan tarpeeksi kuitua vaikka omakotitalon rakentamiseen. Se tuottaa kuitua moninkertaiset määrät vaikkapa pellavaan nähden ja kasvatus on äärimmäisen helppoa. Sen kuin kylvää siemenet ja odottaa kevääseen kun talvi on kuivattanut lehdet.

Sitkeää tavaraa hamppu kuitenkin on sanoo Hommas ja esittelee leikkuriansa, joka on mennyt tukkoon hetkessä hampun varsien vuoksi. Saamme jopa mukaamme pienen määrän hamppua ja vinkkejä sen käyttöön. Esimerkiksi savustamiseen hamppu on kuulemma erinomaista tai vaikka salaattiin. Voi sitä piippuunkin laittaa ja varmasti terveellisemmät savut saa kuin vaikka tupakasta.

Hamppua on viljelty Suomessa niin kauan kuin Suomessa on maataloutta ollut olemassa. Noin 1950-luvun vaiheilla se kuitenkin hylättiin ja lopulta tehtiin kokonaan laittomaksi kasvattaa. Vasta vuonna 1995 tuli hamppu takaisin EU:n myötä ja toivottavasti sen hyötykäyttöön tullaan panostamaan tulevaisuudessa.

Hamppulabyrintti sijaitsee Porvoon Postimäellä ja oli kiva käydä pitkästä aikaa katsastamassa sekin paikka. Kaikki vaikutti pienemmältä kuin nuorena, mutta ihan samalla tavalla sitä hypättiin taas jonnekin vanhaan aikaan. Tuvat olivat entisellään ja kahvila oli viehättävä. Yhden oven kohdalla pojat hyppäsivät taaksepäin ja huusivat "ei hemmetti!". Itse pidin Iida Vanttajan nukkenäyttelystä. Kannattaa käydä tutustumassa.

Iida Vattajan nukkeja


Yksi monista Postimäen tuvista

Upea Postimäen kesäteatteri

Labyrintti on avoinna arkisin 12 -19 ja viikonloppuisin 12 - 20. Iltaisin kannattaa ottaa otsalamppu matkaan, jolloin labyrintti on vielä jännempi. Sisäänpääsymaksu on 3 euroa.

Huomenna 7.8 on se viimeinen päivä käydä katsomassa huikea läpileikkaus The Pleasure of Play Touko Laaksosen, eli tuttavallisemmin Tom of Finlandin, taiteesta Helsingin Taidehallissa. Itselleni vastaan tuli paljon monipuolisempi taiteilija kuin olin odottanut. Laaksosen tapa pureutua kuvaamaansa kulttuuriin on itsessään kunnioitettavaa, mutta huomasin jääväni ihmettelemään sitä silkkaa teknistä taituruutta, joka tällä oli.

Taidehallin seinältä luin kehoituksen tarkastella Laaksosen kuvaamia hahmoja. Nämä ovat aikanaan hyvinkin vainottuja vähemmistöjä, mutta kuvista välittyy suurta iloa. Kaikki hymyilevät. En ollut oikeastaan ennen kiinnittänyt tähän seikkaan huomiota.

Kun teoksia on piirretty, suomalainen homokulttuuri oli hyvin maan alla. Kruisailu tapahtui julkisiten vessojen ja puistojen liepeillä ja avointa itsensä ilmaisua oli lähes mahdoton harjoittaa.

Laaksosen teokset kuvaavat näitä hetkiä, joita miehet toistensa kanssa viettivät. Tämä kuitenkin on riisunut hetkistä kaiken häpeän ja syyllisyyden, jonka yhteiskunta niihin on tahtomattaan tai tahtoen asettanut. Miehet hymyilevät, mutta se ei jää siihen. Nämä ovat myös kiireettömiä ja rauhallisen oloisia. Mikään ei tapahdu nopeasti piilossa vaan ylpeästi esillä.

Tätä kiireettömyyttä korostaa myös se Laaksosen tekninen osaaminen. Rakastan sitä tapaa, jolla tämä on käyttänyt kynää töissänsä. Jokainen tekstuuri ja anatominen muoto on äärimmäisen tarkka ja tutkittu. Mitään ei ole tehty hutiloiden vaan jokainen yksityiskohta on harkittu. Erityisen iloinen olin kun pääsin näkemään myös Laaksosen tussitöitä. Sarjakuvien ystävänä oli mahtavaa nähdä niin täydellisiä ruutuja.

Suosittelen lämpimästi kiiruhtamaan Taidehallille jos tämä näyttely on vielä näkemättä. Tämä on laajin Tom of Finland näyttely ikinä ja koostuu Laaksosen taiteen lisäksi monenlaisista dokumenteista ja esimerkiksi avaavasta katsauksesta tämän käyttämiin referenssikuviin. Samalla voi napata vaikka museokortin mukaansa, sillä uusia mielenkiintoisia näyttelyitä on tulossa vaikka millä mitalla.

Tämä näyttely on myös muistutus siitä, että ainakaan maailma ei ole enää niin paskamainen paikka, etteikö tämänkaltaista näyttelyä voisi pitää julkisesti esillä. Itsestäänselvyys se ei ole.

Keittokirjat eivät välttämättä ole olleet vakituinen osa Lukupinon historiaa, mutta tämä herätti kiinnostukseni. Rosanna Pansinon luotsaama Nerdy Nummies on internetin suosituin leivontaohjelma. Youtubessa miljoonia katsojia keräävä Pansino leipoo nörttikulttuuriin liittyviä leivoksia, jotka ihan oikeasti näyttävät herkullisilta. Nuorimmaiseni on hillitön fani ja halusi kokeilla yhtä reseptiä Pansinon keittokirjasta The Nerdy Nummies Cookbook.

Supersankarit, pelit, sarjikset ja kaikenlainen yleinen nörtteily yhdistettynä ruokaan. Kyllä kiitos! Kaikista niistä "tubettajista", joita poikani laittaa minut katsomaan, on Pansino ehdottomasti viihdyttävin. Jokin nimeämätön tekijä vain tekee tästä vastustamattomalla tavalla aidon nörtin. Innostus sekä kulttuuriin että leivontaan vaikuttaa, niin aidolle, että tämän videoita katsoo ihan aidosti mielellään (toisin kuin vaikka puolen tunnin videoita, joissa nähdäkseni vain pelataan Minecraftia ja joita minun pakotetaan katsoa).

Nerdy Nummies -kirja on täynnä ohjeita, jotka vaikuttavat minulta ihan törkeän vaikeilta. Poikani taas valitsi sieltä mieluisimman ohjeen hetkessä ja lapsen innolla lähti pelottomasti ja äidin avustuksella suunnittelemaan leipomista.

Vaihtoehdoista löytyi keksejä, kuppikakkuja, täytekakkuja ja vaikka mitä. Kaikki niistä näyttivät herkulliselta itsessään, mutta esimerkiksi kuppikakut, jotka muodostavat koko alkuainetaulukon, maistuvat varmasti paremmalle kuin vain tavalliset kuppikakut. Saati sitten tulivuorikakku tai videopeliohjainkeksit.

Poikani valitsema ohje oli tietokoneen emolevyä muistuttava kakku. Koska amerikkalaiset eivät ole ymmärtäneet ottaa metrijärjestelmää käyttöön, tuli kaikki mitat tietenkin muuttaa senteiksi, kiloiksi ja sen sellaisiksi. Myös leivosten kalorimäärä noudatti hyvin amerikkalaista linjaa. En tiedä paljoakaan leipomisesta, mutta sain kuvan, että kakku koostuu lähinnä rasvasta, sokerista ja jutuista, jotka pitävät rasvan ja sokerin koossa.

Aineosat olivat suhteellisen helppo hankkia, mutta leipomiseen kannatti varata paljon aikaa, sillä pelkkä yksityiskohtien väsääminen otti tovin. Mahtavaa oli, että poika ei osoittanut missään vaiheessa kyllästymisen merkkejä vaan tämä kirja oikeasti piti leipomisintoa yllä.

Valmis kakku oli hieno! Isoa palaa sitä ei pystynyt syömään sillä sokerin vaikutus iski vahvana vastaan, mutta jätkä oli erittäin innoissaan kun nyt oli ihan ensimmäinen Nerdy Nummies -kakku valmis.

Rosanna Pansinon Youtube kanavan löydät täältä. The Nerdy Nummies Cookbook tulee varmasti vielä avattua uudestaan ja jos vain innostusta leipomiseen löytyy, niin suosittelen kokeilemaan. Maistiaisia voi toimittaa vaikka Helsingin kirjamessujen bloggaripisteelle.

Voin suoraan sanoa, että en olisi varmasti tarttunut tähän kirjaan, jos sen kirjoittaja Lauren Graham ei olisi Gilmoren tyttö. Nimi, kansi, takakannen teksti tai ihan vain kirjan yleinen fiilis ei vakuuttanut, vaan sai odottamaan tyhjänpäiväistä ja puuduttavaa lukukokemusta.

Lukukokemus olikin tosiaan tyhjänpäiväinen, mutta ei puuduttava. Grahamin teksti oli helppoa ja soljuvaa, vaikkakin silloin tällöin hieman ärsyttävää. Parasta siinä oli ehdottomasti dialogi, mutta jostain syystä runsas dialogin käyttö tuntui alkavan vasta lähempänä kirjan puoltaväliä.

Itse en pystynyt erottamaan kirjailijan ääntä tämän kuuluisimman roolihahmon äänestä. Kun kirjan päähenkilö Franny Banks puhui, kuulin päässäni Lorelai Gilmoren äänen. Kaikki oli nopeaa ja näppärää. En pidä tätä mitenkään huonona seikkana, sillä mielestäni aina lukija asettaa kirjaan omia ennakkoluulojaan ja kokemuksiaan, halusi tai ei. Lauren Grahamiin minulla sattuu liittymään paljon positiivisia mielikuvia Gilmoren kautta ja Franny Banks saa näistä mielikuvista osansa.

Lauren Graham. Kuva: Melissa Hom

Kirjan tarina seuraa Frannyn haparoivaa uraa näyttelijänä New Yorkissa. Pääpaino liikkuu koe-esiintymisien, agenttien ja mainoskuvausten lisäksi Frannyn ihmissuhteissa. En pidä termistä chik lit, mutta jos minun pitäisi valita kaikista lukemistani kirjoista se chik litein kirja, niin kai se tämä olisi.

Itse Franny persoonana kuitenkin voitti minut puolelleen. On helppo kuvitella, että tämän hahmo olisi osittain omaelämäkerrallinen Grahamille ja hahmo pompahti kirjan sivuilta eläväksi. Välitin mitä tälle seuraavissa luvuissa tapahtuu ja tämä teki kirjasta niin sanotun "sivunkääntäjän".

New York ympäristönä oli toinen eloon herännyt tekijä kirjassa. Kaupunki oli yhtä tärkeä hahmo kirjassa, kuin kuka tahansa Frannyn ympärillä pyörineistä ihmisistä. Sen pystyi tuntemaan ja haistamaan lukiessa.

Graham on kirjoittanut jo uuden kirjan, esseekokoelman, joka ilmestyy jossain vaiheessa marraskuussa. Tämä kiinnostaa vielä enemmän, sillä nyt on kyse muistelmasta Talking as Fast as I Can, jossa painopiste on ilmeisesti hyvin voimakkaasti siellä Gilmoren ajoissa.

Kirja on vieläpä niin tuore, että se kattaa Grahamin nuoruuden lisäksi myös tulevan Gilmoren Girlsin paluun Netflixiin ja sen kulissien takaiseen elämään. Kirjafanit ja Gilmore Girls ovat aina kuuluneet yhteen, joten uskallan olettaa tulevan kirjan kiinnostavan useita suomalaisia kirjablogeja seuraavia ihmisiä.

Someday, Someday, Maybe, 2013, Lauren Graham, Ballantine Books, e-kirja

Tuntuu kuin ensimmäiset huhut Suicide Squadista olisivat tulleet iäisyyksiä sitten. Tätä leffaa on odotettu kuin kirjaston ovien aukeamista ja vähintäänkin nämä viimeiset kuukaudet ovat tehneet hahmot jo valmiiksi yleisölle tutuiksi. Esirakastetulle elokuvalle kuitenkin kävi jotain kun se viimein saapui teattereihin. Rahaa se tuottaa ja fanit edelleen tuntuvat pitävän hahmoista, mutta harva elokuva on päässyt samanlaiseen paskamyrskyyn kriitikoiden toimesta kuin tämä.

Suicide Squadin tarina on todella yksinkertainen. Ehkä liiankin yksinkertainen. Se on kuitenkin koristeltu näyttäväksi kaikenlaisella ylimääräisellä, kimaltelevalla roinalla, kuten lukuisilla ylimääräisillä hahmoilla. Kun tarinaa todella miettii, niin suuri osa Squadista koostuu tyypeistä, joiden uupuminen elokuvasta ei oikeastaan muuttaisi juonta millään tavalla. Elokuva on enemmän täytettä kuin sisältöä. Enemmän pintaa kuin syvällistä tarinaa. Minä väitän, että tätä seikkaa kuitenkin parjataan aivan turhaa kriitikoiden toimesta.

En lähde avaamaan elokuvan tarinaa tai hahmoja sen tarkemmin. Jos et ole vielä Suicide Squadia nähnyt, niin Wikipedia tarjoaa siitä perustiedot. Haluan keskittyä tarkastelemaan enemmänkin sen vastaanottoa.

Puolustan tätä elokuvaa väittämällä, että kriitikot arvostelivat sen käyttäen vanhentuneita mittatikkuja. Tarinan ei tarvitse aina olla kuningas, vaan joskus pinnan voi antaa hohtaa kirkkaampana kuin sisällön.

Roolisuoritukset olivat paikoin todella maalinsa löytäneitä ja saivatkin kriitikoiltakin kiitosta. Ohjaus, editointi ja tarina taas haukuttiin sekavaksi, tyhjäksi ja ihan vain huonoksi. Ei vain yhden tai kahden kriitikon toimesta vaan tämän asian suhteen tuntuu vallitsevan yhteisymmärrys kautta kentän.

Suicide Squad ei ollut elokuva, joka etenee pisteestä pisteeseen normaalin kerronnan tyyliin. Se oli kokoelma värikkäitä hetkiä ja kuvia, joista koostui enemmän, videopelejä ja musiikkivideoita muistuttava sekamelska, kuin perinteinen elokuva. Tämä on elokuva sukupolvelle, jolle ADHD ei ole sairaus vaan elämäntapa.

Christopher Nolan nosti DC-universumin aivan uudelle tasolle Batmaniensa kanssa. NE olivat perinteisillä mittatikuillakin mitattuna mestariteoksia ja ansaitsevat hehkutuksensa. Suicide Squad ei kuitenkaan edes yritä tapailla samankaltaista tyyliä. Nolanin Batman ei ollut vain synkkyydessään aikuismainen ja vakavasti otettava. Se oli lähes Dickensiläistä kerrontaa, jossa tarina todella oli kuningas.

Miksi siis pinnallisuutta tulisi puolustaa? Mielestäni elokuvaa ei tulisi rinnastaa aina vain muihin kerronnallisiin taiteen muotoihin. Se voidaan rinnastaa myös puhtaasti visuaalisiin taiteisiin. Jos lähden katsomaan Squadia kuin taideteosta galleriassa, niin näen miten se on kokonaisuutena sarjakuvan kerrontaa kunnioittava pastissi, joka ottaa siitä ulkoisia, tunnistettavia symboleita ja yhdistelee niitä jännittävällä tavalla. Miksi taideteokselta tulisi vaatia enempää?

Käsitys "hyvästä elokuvasta" on itsessään vanhanaikainen, jos vertailukohteeksi asetetaan ainoastaan verrattain kapea elokuvataiteen kenttä. Suicide Squadin ainoa heikkous oli mielestäni siinä, että välillä lähdettiin väkisin etsimään liikaakin sitä hataraa juonenpoikasta, joka ei tosiaan ollut kauhean vaikuttava. Vaikka tarina ei ollut kummoinen, niin kertaakaan teatterissa istuessani ollut tylsistynyt tai pettynyt. Aidosti ihailin sitä maailmaa, joka vilisi hypernopeasti silmieni editse.

Ja olihan Harley Quinn oikeasti ihan törkeän siisti hahmo.

Lintukoto - ajankohtaismusikaali

Siis kuka kritisoi kenen kritiikin kritiikkiä?

Joni Mitchell omin sanoin

Norma

Perheenyhdistäminen

BACH. Forms of Silence and Emptiness

Mitä lukea aiheesta: Äitiyslaki

Ylpeys ja Ennakkoluulo Kotkan Kaupunginteatterissa

Täyttä elämää ADHD:n kanssa

Tristan ja Isolde

Pari sanaa värityskirjoista. Ja kilpailu!

kesäyön uni

Kuvassa: Anna-Riikka Rajanen
Kuva © Tanja Ahola

Kuva © Tanja Ahola
Kuvassa: Marko Tiusanen, Mikko Penttilä, Jarkko Pajunen, Aarni Kivinen ja Juha Pulli

Kuva © Tanja Ahola
Kuvassa keskellä Minna Suuronen, taustalla Juha Pulli, Aarni Kivinen, Mikko Penttilä ja Marko Tiusanen

Avanti!

Tiaisten salainen elämä

Kirjallinen selfie

Hamppulabyrintti

Tom of Finland Taidehallissa

Nerdy Nummies keittokirja

Someday, Someday, Maybe

Suicide Squad - puolustus

Kuvassa: Anna-Riikka RajanenKuva © Tanja Ahola

Kuva © Tanja AholaKuvassa: Marko Tiusanen, Mikko Penttilä, Jarkko Pajunen, Aarni Kivinen ja Juha Pulli

Kuva © Tanja AholaKuvassa keskellä Minna Suuronen, taustalla Juha Pulli, Aarni Kivinen, Mikko Penttilä ja Marko Tiusanen

Kuvassa: Anna-Riikka Rajanen
Kuva © Tanja Ahola

Kuva © Tanja Ahola
Kuvassa: Marko Tiusanen, Mikko Penttilä, Jarkko Pajunen, Aarni Kivinen ja Juha Pulli

Kuva © Tanja Ahola
Kuvassa keskellä Minna Suuronen, taustalla Juha Pulli, Aarni Kivinen, Mikko Penttilä ja Marko Tiusanen