Lukupino

Baba Lybeck tuo uuden kirjallisuustapahtuman Suomeen kun ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta starttaa 18.1. Savoyssa. Lukupinon Facebookissa on nyt mahdollista käydä voittamassa sarjalippu koko kevään kirjallisuusiltoihin!

Kirja on tässä maassa voimissaan. Monia vastakkaisiakin mielipiteitä ollaan kuultu, mutta Kirjamessujen ja Helsinki Litin kaltaiset tapahtumat puhuvat omaa kieltään. Keskustelu kirjojen ympärillä on elinvoimaista, kiihkeää ja äärettömän nautinnollista kuunnella.

Kirja vieköön! tuo keskusteluun uutta väriä tarjoamalla kuuntelijoille elämyksellisen illan, joka liikkuu jossain performanssin, talk shown ja paneelikeskustelun rajamaailmoissa. Näyttelijät, kuten Laura Malmivaara, Taisto Oksanen ja Pekka Strang, tulkitsevat tekstejä. Mitään ei taltioida vaan tilaisuus on ainutkertainen, puhujien ja yleisön välinen, intiimi kohtaaminen.

Ensimmäisen illan vieraat ovat Tellervo Koivisto, Tarja Halonen, Jörn Donner, Anu Partanen ja Petri Tamminen. Aloitus on siis melkoisen räjähtävä ja kaikilta vierailta on ilmestymässä uutta kirjallista tuotostakin. Illan jälkeen on mahdollisuus myös kirjan signeeraukseen ja Savoyssa kustantajat ovat paikalla myymässä kirjoja.Tilaisuus on osa Suomen 100 -vuotis juhlallisuuksia ja #KirjaSuomi2017 -hanketta, jonka päätapahtuma illat ovat.

Lippuja tilaisuuteen on mahdollista ostaa täältä.

Voit myös kokeilla onneasi Lukupinon arvonnassaFacebookissa, jossa yhteistyössä Kirja vieköön! -tapahtuman kanssa jaan kaksi sarjalippua kevään kirjallisuusiltoihin. Lippu sisältää kaikki kevään kirjallisuusillat:

Ke 18.1.2017 klo 19
Ke 15.2.2017 klo 19
Ke 15.3.2017 klo 19

Arvonta 9.1.2017. Onnea!

Jos sinulla on vaikkapa periaatteellisia syitä olla käyttämättä Facebookkia, niin ymmärrän täysin ja mahdollinen vainoharhaisuutesi on luultavasti perusteltua. Ota yhteyttä sähköpostilla halutessasi osallistua arvontaan sitä kautta.

Mats Strandbergin Risteily on ruotsinlaivalle sijoittuvaa kauhua. Ihan vain tämän seikan vuoksi olin myyty. Ruotsinlaivalle sijoittuvaa kauhua! Odotin ihan täpinöissäni kirjan suomentamista ja voin paljastaa heti, etten pettynyt.

Ensinnäkin varoitan, että annan tekstissä pienen spoilerin kirjasta. Laivalla riehuu tuttuja pahalaisia kauhukirjallisuudesta ja vaikka näiden luonne on melko helppoa arvata jo kirjan alkumetreillä, niin pidä mielessä, että paljastan tämän yksityiskohdan pian.

Voisi sanoa, että minulla on hieman omalaatuinen kiinnostus ruotsinlaivoihin ja niiden keinotekoiseen maailmaan, jossa ihmisyys saattaa ottaa jokseenkin yllättäviä muotoja. Se on se kokonaisuus: hytit, buffetit, tax free -kaupat, kahvilat, yökerhot ja seikkailut kansilla. Ne yhdessä vetävät puoleensa ja luovat oman, eristetyn maailmansa, joka ihan vain tuntuu erilaiselta, kuin mikään muu.

Kun tähän maailmaan tuodaan vampyyrit (sinua varoitettiin niistä spoilereista), on lopputulos kiehtova yhdistelmä jotain tuttua ja jotain vierasta.

Ruotsinlaiva on paikka, joka eristää muusta maailmasta ja antaa luvan hauskanpitoon. Se on temmellyskenttä, joka toimii miniatyyrinä yhteiskunnasta, joka on sekä tiukemmin rajattu että vapaampi kuin normaali arkemme. Kun se eristää muun maailman ulkopuolelle, eristää se samalla kaikki ihmiset sisälleen.

Kirjan tarinassa seurataan muutamia risteilymatkustajia, henkilökunnan jäseniä ja kahta hiukan uhkaavan oloista matkaajaa, jotka eivät oikein tuntuisi kuuluvan ruotsinlaivalle. Äidillä on mukanaan pieni poika. Näiden olemuksessa on jotain väärää ja pian ihmisiä alkaa katoamaan.

Laiva seilaa kohti Suomea ja tapahtumat seuraavat toisiaan. Lopulta risteily muuttuu eloonjäämiskamppailuksi, joka ottaa lohduttomia ja loputtoman verisiä piirteitä. Ihmiselämän raadollisuudella mässäillään tarinassa huolettomasti ja ne verikekkerit ottavat paikoin hyvinkin groteskeja piirteitä.

"Lattian tärinä muuttuu, kun Charisma alkaa hitaasti lipua ulos Ahvenanmaan satamasta. Se herättää Tomas-nimisen miehen, joka makaa kymmenennen kerroksen promenadikannen penkillä. Hänellä ei ole enää ajatuksia, ei enää itseä. On vain kivulias nälkä, joka saa hänet palamaan ja tärisemään kylmästä. Jokainen solu ja hermonpää on jäätä ja magmaa. Nälkä ja sen synnyttämä paniikki saavat hänet nousemaan penkiltä kivusta huolimatta. Jalat ovat raskaat ja puutuneet. Hän kääntää päätään, haistelee ilmaa. Sydän alkaa taas lyödä. Hitaita, työläitä lihassupistuksia, jotka kuljettavat kuollutta verta. Hän kävelee sisään johtavalle avoimelle ovelle. Tulee valoon."

On mielenkiintoista miten hahmot ovat monimutkaisuudessaankin jaettu kolmeen leiriin. Matkustajiin, henkilökuntaan ja hirviöihin. Kaikesta huokuu Strandbergin selkeästi perusteellinen tutkimustyö. Laiva tuodaan eloon aivan eri tavalla näkökulmasta riippuen. Henkilökunnan näkökulma etenkin tuntuu niin asiantuntevalta, että taustalla on luultavasti monta haastattelua.

Jos haluat lukea hyvän Stephen Kingin romaanin, niin tässä sinulla on sellainen. Karikatyyriset hahmot, ihmisten väliset suhteet kriisin keskellä ja kammottavien elementtien tuominen normaalin keskelle ovat kauhun kuninkaan leikkikenttää, jolla Strandberg tuntuu olevan kuin kotonaan.

Tämä tarina ei kuitenkaan ole suurta pohdintaa eristyksestä, ihmisten välisistä suhteista tai edes ovelaa vertauskuvaa ihmisten tilasta. Tämä on suoraviivainen kauhutarina, jonka hahmot onnistuvat koukuttamaan lukijan puolelleen. Tämä on kirja, jota ei halua, tai uskalla laskea käsistään.

Tuttuun ympäristöön on liiankin helppo samaistua ja lukiessa sitä siirtyy laivan käytäville. Kun olet piilossa hytissä ja kuulet laivan moottorien läpi kirkumista, pystyt näkemään ja aistimaan paljon enemmän kuin Strandberg edes maalaa silmiesi eteen kirjan sivuilla. Tiedät miltä ne hytit tuoksuvat, millainen ilma siellä on ja miltä tasan tarkkaa moottori kuulostaa alemmilta kansilta hyttiin. Tämä on sinulle tuttua aluetta ja Strandberg tulee ja rikkoo sen rauhan. Vangitseva kokemus.

Jos vain mahdollista, niin ota ihmeessä tämä kirja risteilylle mukaan. Lukittu Tx free ei ole enää vain lukittu tax free, vaan kalteroitu turvapaikka, Porraskäytävä ei ole enää vain porraskäytävä vaan pieni mahdollisuus pakoon, Hyttisi ei ole enää vain hytti vaan loukku, jossa voit kohdata verisen loppusi. Ihan mahtavaa matkalukemista!

Mats Strandberg, 2016, Risteily (alk. Färjan, 2015), Like, suom. Stella Vuoma, arvostelukappale

Lapsen katoaminen on jokaisen vanhemman painajainen. Shari Lapena on selvästi tietoinen tästä ja osaa käyttää painajaista hyväkseen. Tämän tuore trilleri on saavuttanut valtavan suosion lukijoiden keskuudessa ja mielestäni kulkee vahvasti siellä Girl on the Trainin ja Gone Girlin viitoittamalla tiellä.

Hyvä naapuri kertoo sellaisesta aivan tavallisesta pariskunnasta. Ehkä hieman korostetunkin tavallisesta. Talo esikaupungissa, tuore vauva, rikkaat vanhemmat, illalliskutsuja naapurissa...

Eräänä iltana kun tämä tavallinen pariskunta, Anne ja Marco, palaavat illalliselta naapurista, löytävät nämä puolivuotiaan tyttärensä Coran sängyn tyhjänä. Lapsi on kadonnut, kaikki viittaa siihen, että joku on vienyt tämän ja kirja vie lukijan mukanaan vanhempien shokkiin. Joudumme odottamaan poliisia, miettimään pahimpia mahdollisia tilanteita ja lopulta yrittämään selvitellä mitä on juuri tapahtunut.

Shari Lapena. Kuva: Joy von Tiedemann

Ulko-ovi oli auki, mutta mahdollinen sieppaaja ei välttämättä mennyt ulos sitä kautta. Anne ja Marco olivat kyllä jättäneet vauvan yksin, mutta vain seinänaapurin luo mennäkseen. Syyllisyys ja kauhu ovat käsinkosketeltavaa, eikä lukija missään vaiheessa oikein tiedä ketä epäillä.

Todellisimmalta kirjassa tuntuu juuri vanhempien epätoivo. Lapena tekee näistä oikeita ihmisiä, joihin on helppo samastua sillä nämä eivät ole täydellisiä. Synnytyksen jälkeinen masennus on vaivannut Annea ja Marcolla taas on ollut ongelmia yrityksensä kanssa. Kun pariskunnalle tapahtuu pahaa, niin lukija haluaa olla näiden puolella.

"Anne tuijottaa ulos ikkunasta. Marco yrittää pitää häntä kädestä, mutta hän vetää kätensä pois. Anne katselee ikkunan takana vilisevää tuttua kaupunkia - tuossa on kadunkulman hedelmä- ja vihanneskoju, tuolla puisto, jossa hän istui Coran kanssa varjossa viltin päällä ja katseli kahluualtaassa polskivia lapsia. He ajavat keskustan läpi - nyt he eivät ole kaukana galleriasta, jossa Anne oli töissä, lähellä jokea. Sitten he ajavat ohi art deco -rakennuksen, jossa Marcon toimisto sijaitsee, ja ovat yhtäkkiä taas keskustan ulkopuolella. Maailma näyttää aivan erilaiselta, kun sitä tarkastelee poliisiauton takapenkiltä matkalla oman lapsen katoamista koskevaan kuulusteluun."

Vertausta Gone Girliin on vaikea olla tekemättä kirjan edetessä. Tarina ottaa jatkuvasti käänteitä suuntiin, joilla halutaan hämätä lukijaa, mutta täytyy sanoa, että ei aivan yhtä taitavasti, kuin Gone Girlissä. Taitavasti kuitenkin. Lopulta oli myönnettävä, että Lapena oli onnistuneesti johtanut tämän lukijan harhaan ja olen siitä tyytyväinen.

Hyvä naapuri on aiheestaan huolimatta kevyttä luettavaa suoraviivaisuudessaan. Lukiessa miettii automaattisesti millainen elokuva kirjasta tulisi ja kuka näyttelisi ketäkin. Silmissä vilisevät erilaiset leikkaukset ja tummanpuhuvat valaistukset kun Lapena maalailee tarinaa eteenpäin. Ehkä tällä oli jo kirjoittaessaan tulevat filmioikeudet mielessä.

Shari Lapena, 2016, Hyvä naapuri, Otava, ennakkokappale

Tämä tarina jää elämään mieleen pitkäksi aikaa. Kirjoilla ja elokuvilla on monia osa-alueita, jotka voivat tehdä niistä hyviä tai jopa loistavia. Tässä tapauksessa kyse on ihan puhtaasti siitä tarinasta, jonka Eleanor Henderson kertoo meille kirjassaan Ten Thousand Saints ja jonka Shari Springer Berman ja Robert Pulcini tulkitsevat elokuvan muodossa.
Straight edge on alakulttuuri, jossa soitetaan nopeaa ja kovaa hardcore punkkia ja pidättäydytään kaikista päihteistä tupakkaa ja kahvia myöten. Usein pidättäydytään myös lihasta ja joskus seksistäkin. Kyseessä on tiivis ja yhteisöllinen liike, joka kasvoi etenkin Reaganin ajan New Yorkissa vahvana. Streittarit tunnisti esimerkiksi isosta X-kirjaimesta, joka oli usein tatuoitu tai piirretty näiden kehoon.

Musiikin suhteen pidän paljosta mitä tästä kulttuurista on syntynyt ja se saikin alunperin kirjaan tarttumaan. Bändit kuten 7 Seconds, Minor Threat, The Teen Idles ja Youth of Today tekevät todella särmikästä ja energistä musiikkia ja kannustan tutustumaan näihin ennakkoluulottomasti. Termi Straight edge syntyi Minor Threatin samannimisestä biisistä:

Ten Thousand Saints on Hendersonin debyytti, joka pureutuu straight edge -kulttuuriin asiantuntevasti ja syvällisesti, mutta joka pitää kuitenkin tarinan ja ihmiset pääosassa. Hendersonin tyyli kirjoittaa ei ole mitenkään erityisen kaunopuheinen, mutta se pitää otteessaan. Tunnelma välittyy lukijalle helposti ja ystävyyden, taiteen, vihan ja ulkopuolisuuden teemat muuttuvat lukijalle konkreettisiksi. Kerronta on koko ajan intensiivistä ja tiheää. Tulee hieman mieleen se rytmi, jolla kirjassa esiintyvää HC-punkkia soitetaan. Loppujen lopuksi tärkeintä kuitenkin on, että tarinan henkilöistä yksinkertaisesti vain huomaa välittävänsä.

Kirja kertoo nuorten punkkarien Teddy McNicholasin ja Jude Keffy-Hornin ystävyydestä tavallisessa amerikkalaisessa kaupungissa Uudessa Englannissa. Näiden elämä ei tunnu liikkuvan eteenpäin ja pikkurikosten ja huumeiden täyttämän arjen keskeyttää vain nuoren Elizan saapuminen kaupunkiin New Yorkista.

Teddy ja Eliza tutustuvat läheisesti kotibileissä samalla kun Jude saa turpaansa pihalla. Teddy ja Jude lähtevät ulos kylmään, hankkivat päät sekaisin ja nukahtavat. Vain Jude herää aamulla.

Tästä alkaa muutos Juden elämässä. Nyt yksin maailmaa vastaan oleva Jude muuttaa isänsä luo New Yorkiin ja etsii käsiinsä Teddyn isoveljen Johnnyn. Tämä tutustuttaa Juden Hare Krishnaan ja Straight Edge -kulttuuriin. Kun Eliza ottaa yhteyttä ja kertoo olevansa raskaana Teddylle, alkaa monitahoinen ja kokonaisen vaihtoehtokulttuurin sävyttämä tarina, jossa liikutaan niin pikkukaupungeissa kuin luokkasotaa käyvässä New Yorkissakin.

Kirjan teemoissa kulttuurilliset aiheet limittyvät luontevasti universaaleihin aiheisiin. Tärkeitä ovat perheen, yhteisön ja valintojen teemat. Miten olemme vastuussa läheisillemme ja miten oikeastaan määrittyy ketkä läheisiämme ovat. Miten yhden pienen alakulttuurin jäsenet ovat osa myös jotain suurempaa ja miten valtasuhteet toimivat, kun resurssit ovat jakautuneet epäreilusti.

Kirjassa kamppaillaan köyhyyden ja päihteiden kanssa. Pohditaan kaupunginosien eriarvoistumista ja kohdataan alakulttuureita osana toisia alakulttuureita. On esimerkiksi mielenkiintoista nähdä kirjan kautta miten homoseksuaalisuus otetaan vastaan näennäisen suvaitsevaisessa punk-kulttuurissa.

Lukiessa suosittelen laittamaan korvalaput päähän ja luukuttamaan Streittaribändejä. On hämmästyttävää miten Hendersonin kuvauksissa musiikin pauhu, vauhti ja hiki muuttuvat todelliseksi mielessä. Vanha New York tuntuu nostalgiselta ja nuhjuiselta vaikka siellä ei olisi koskaan käynyt.

Kirjan lisäksi kannattaa tutustua myös siitä tehtyyn elokuvaan. Monelta osin kirjan henki saatiin hienosti vangittua.

Eleanor Henderson, 2011, Ten Thousand Saints, Ecco

Persiana on keittokirja, joka antaa läpileikkauksen Lähi-idän monipuoliseen ruokaperinteeseen. Oppaana toimii Sabrina Ghayour, joka on itseoppinut kokki. Lähdin tutustumaan kirjaan herkullisimmalla mahdollisimmalla tavalla, eli maistelemalla mitä kirjan ohjeista saa aikaan.

Sabrina Ghayour muistelee kirjassa paljon omia lapsuuden kokemuksia ruoan äärellä. Omalla kohdallanikin lapsuuden karjalanpaistit, mummon makaronimössöt ja saarioisten pizzat muodostavat aivan erityisen makujen muistokartan.

Ruoka liittyy vahvasti arkeen ja Ghayour haluaa kirjassaan poistaa sitä salaperäisyyden ja mystisyydenkin verhoa, joka Lähi-idän ruokia peittää. Tämä sanoo ruoan olevan lopulta hyvinkin mutkatonta ja yksinkertaista ja ohjeita selatessa sen huomaakin.

Mielestäni parhaat ruoat syntyvät niin, että raaka-aineet annetaan olla mahdollisimman käsittelemättööminä. Persianassa juuri nämä puhtaat maut pääsevät oikeuksiinsa. Monilta osin kirjan ohjeet vieläpä muistuttivat intialaista ruokaa, johon satun olemaan hulluna, joten ohjeista oli vaikea valita mitä sitä laittaisi.

Ainakin leipää oli oltava, jota dippailla ruokaan. Tätä varten valmistui uunissa persialainen ohutleipä Naan barbari. Tämä on kuohkea leipä, jota tulee syömisen yhteydessä revittyä useita paloja lautaselle.

Pääruoaksi valikoituivat lammas-pistaasipähkinäpihvit Fistikli Kebap. Käytimme pihveihin karitsan jauhelihaa ja lopputulos oli pähkinöineen herkullinen. Aloin haaveilemaan näistä mausteisista pihveistä myös kesäksi hampparin väliin.

Erityisen hyvin pihvit toimivat cacikin kera eli kurkku-jogurtikastikkeen, joka muistutaa paljon intialaisesta keittiöstä tuttua raitaa taitaa kreikkalaista tzatzikia, mutta erottuu valkosipulin ja tillin suhteen tovereistaan. Ilman cacikia en voisi enää kuvitella syöväni näitä Lähi-idän ruokia.

Myös hummusta valmistimme leivän kanssa nautittavaksi, mutta en edelleenkään ole suuri kikherneiden ystävä. Persialainen basmatiriisi chelo taas oli täydellistä. Riisi on persialaisen keittiön tärkein osa ja Ghayour sanookin, että ruoanlaitto taito määritellään sen mukaan, miten hyvin osaa kypsentää riisin. Chelo valmistetaan poikkeuksellisesti niin, että riisiä ei kypsennetä vettä imeyttämällä vaan höyryttämällä. Riisin pohjaan jää suolainen ja rasvainen kerros, tahdig, joka on erityisen herkullinen pieni lisämauste lautaselle.

Valmistusprosessista sen verran, että katsoin olevani suurimmaksi avuksi pysyttelemällä suurimman ajan poissa keittiöstä. Tuntien työn tulos oli kuitenkin mahtava. Nautimme perheen kera persialaisen juhla-aterian, persialaista musiikkia kuunnellen.

Makukokemus vei ihan toisenlaisiin maailmoihin kuin normaalisti pöytään istuessa ja taas ihmettelen miten näennäisen tutuista raaka-aineista voikin saada niin erilaisia asioita aikaan. Harva tapa tutustua vieraaseen kulttuuriin on niin tehokas kuin ruoka ja Persiana oli tähän oiva matkaopas.

Tämä kirja on ulkomuotoa myöten tyylikäs. Juuri tuo koristeellinen kansi sai minut ensimmäistä kertaa tarttumaan kirjaan. Kullansävyiset mausteet kohokuvioina sinistä kantta vasten tekevät tästä yhden hienoimmista kirjankansista, joita olen ikinä nähnyt. Ne kanssalukutoukat, jotka arvostavat kirjoja fyysisinä esineinä varmasti arvostavat tätä teosta.

Tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta kun lähden Lähi-idän ruokia maistelemaan Persianan avulla, kunhan joku auttaa kokkaamaan. Voin tiskata.

Sabrina Ghayour, 2014, Persiana - Lähi-idän ruokaa joka makuun, Gummerus, arvostelukappale

Katso myös:

Nerdy Nummies keittokirja

Tatu ja Patu syömään!

Nälästä nautintoihin, ruoan tarina

Sahti - elävä muinaisolut

Marie Kondo

KonMari on japanilaisen oganisoinnin konsultin Marie Kondon kehittämä metodi, jolla luodaan ympäristöön rauhallista järjestystä. Kyse ei ole vain tavaroiden paikoilleen laittamisesta vaan kokonaisvaltaisesta elämänhallinnasta sukkalaatikkojen ja sohvapöytien kautta. Kuten Marie Kondo kirjoittaa: "varsinainen elämäsi alkaa, kun olet saanut kodin järjestykseen". Kirja antaa isoja lupauksia, mutta olen hieman skeptinen siitä miten niitä lunastetaan.

Marie Kondon metodi kuulostaa hyvälle. Se kuuluisa maalaisjärki sanoo, että nyt ollaan oikeilla jäljillä, sillä Kondo kuvailee juuri sinun kotiasi ja huomaat tunnistavasi sen. Salaisuus on siinä, että emme ole yksilöllisiä lumihiutaleita. Olemme lopulta yhdeksi sulautuvaa massaa, jonka tavoista Kondon kaltaisten ihmisten on helppo johtaa universaaleja totuuksia.

Tottakai sinulla on laatikko, johon kertyy sekalaista tavaraa (eli komonoa). Laitat ehkä sukkasi rullalle kaappiin ja varmasti säilytät vaatteita, joita et ole käyttänyt pitkään aikaan. Sinä toimit väärin. Sukkasi vihaavat sinua, koska et anna niille lepoa ja sotkuinen asuntosi on pahimmillaan syy ylipainoon ja iho-ongelmiin. Anna Marie Kondon auttaa sinua.

Poimi tavaroitasi yksitellen käsiisi ja kysy itseltäsi tuoko se sinulle iloa. Jos vastaus on ei, niin kiitä tavaraa ja luovu siitä. Tavaroille, jotka jäävät, sinun tulee yksinkertaisesti etsiä oma paikkansa.

Olen samaa mieltä Marie Kondon kanssa. Järjestyksen luominen ympäristöön luo mielenrauhaa ja sitä kautta hallinnan tunnetta ja periaatteessa siis parempaa elämääkin. Rakastan kirjahyllyni siistejä rivejä ja lattioilla vallitsevaa tyhjää tilaa. Kun laitan laatikoita järjestykseen, on se minulle kuin meditaatiota.

Marie Kondo kuitenkin haluaa minun tunkevan rakkaat kirjani kaappeihin pois silmistä. Niiden lukumäärää pitäisi vähentää ainakin kolmenkymmenen tietämille ja loput rakkaat ystäväni minun tulisi vain hylätä. Minä en myöskään halua järjestellä kyniäni vierekkäin vaan nautin siitä, että ne lojuvat laatikossa sekaisin ja kun otan uutta kynää, niin on aina yllätys mikä käteeni osuu. En halua myöskään järjestystä, joka on kaikilla muilla, vaan haluan luoda ympäristöstäni omani. KonMari ei ole yksityistä vaan universaalia. Tasapaksua.

On ironista, miten tämä harventamisen mestari ei ole onnistunut harventamaan omaa kirjaansa. Jos kirjan jaottelisi muutamaan yleihyödylliseen ohjeeseen, olisi se paljon järkeenkäyvämpi. Nyt ohjeet jaotellaan yhä uusiin alakategorioihin, jotka menevät niin yksityiskohtaisiin neuvoihin, että kirjan universaalinen luonne kääntyy itseään vastaan.

Olen samaa mieltä järjestyksen rauhaa tuovasta voimasta, mutta vain ihmisen omilla ehdoilla. Se, että nostat esineen ja kysyt tuoko se iloa ei ole riittävä kriteeri. Esineet voivat esimerkiksi olla ryhmiä esineitä. Tuoko esimerkiksi jokin yksittäinen John Irvingin heikompi teos minulle iloa? Ei se tuo. Mutta se on osa tuon mainion kirjailijan teosten sarjaa, ja ansaitsee paikkansa hyllyssäni. En minä pidä kaikkia lasteni piirustuksiakaan mestariteoksina, mutta ne ansaitsevat paikkansa työpöytäni kätköissä ja tulevat aina ansaitsemaankin.

KonMari antaa paljon ideoita, jos kotisi on vaipunut sekamelskan tilaan. Se muistuttaa, että järjestys ei ole vain käytännön kysymys, vaan vaikuttaa suoraan hyvinvointiin. Tulee kuitenkin muistaa, että moni Marie Kondon näkemys edustaa hyvin tiettyä maailmankuvaa, joka ei välttämättä edusta omaasi. Absoluuttinen totuus kodin järjestyksestä on paradoksi, jota tämä kirja ei, rivien väleissä annetuista lupauksistaan huolimatta, kyennyt tarjoamaan.

Marie Kondo, 2015, KonMari - siivouksen elämänmullistava taika, Bazar

Fotografiska Tukholmassa on upea matkakohde. Tällä kertaa lähdin katsomaan Albert Wikingin näyttelyä We Have a Dream. Kokoelmassa on kuvattu 114 ihmistä, jotka tavalla tai toisela voivat inspiroida muita tavoittelemaan unelmiaan.

Fotografiskan koko alakerta oli vallattu mustavalkoisilla muotokuvilla. Pimeät, suuret huoneet muodostivat vaikuttavan tilan hämärästä esiin tuleville valokuville, jotka näin loivat vahvan tunnelman jo sisään astuessa.

Ihmisen kasvot ovat kiinnostavat. Ne ovat periaatteessa kaikki samasta muotista tehty, mutta silti jokainen kuva oli aivan erilainen. Iso osa ihmisistä oli tunnettuja näyttelijöitä, muusikkoja tai politiikkoja, mutta vaikka kuinka tunnettu ihminen oli, niin saatetekstistä löytyi aina jotain yllättävää ja mielenkiintoista. Näiden kuvien ja tekstien äärelle jäi pitkiksi ajoiksi.

Albert Wiking ja Oscar Edlund keräsivät vuosia inspiroivia tarinoita ja Fotografikalla on nyt nähtävissä työn lopputulos. Näyttelyyn päätyneitä ihmisiä ovat muun muassa Patti Smith, Malala Yousafzai, Ai Weiwei, Henry Rollins, Paul Auster, Dalai Lama ja Jane Goodall.

Paul Auster

Kuvien ihmiset tuntuvat usein olevan aivan eri puolilta kulttuurillisia maailmoja ja se on mielestäni näyttelyn vahvuus. Kysymys on inspiraatiosta ja unelmista, jotka kaatavat kulttuurilliset rajat ja myös valtiolliset rajat. Näyttely kertoo yhteisöllisyydestä, joka elää ideoiden tasolla ja tuo tämän yhteisön näkyväksi. Antaa monille yksilöllisille, vahvoille äänille yhden kanavan.

Ruby Rose

Näyttelyn teemoiksi Wiking ja Edlund nimeävät rohkeuden, ihmisyyden ja ihmisoikeudet. Työkaluina näillä oli vain kamera ja Hotmail-tili ja joitain haastateltuja ihmisiä oli todella hankala saada tavoitettua. Esimerkiksi Malalaa ja Jane Goodallia nämä kertoivat jäljittäneensä noin viisi vuotta. Jo näyttelyn kokoaminen on itsessään inspiroiva tarina.

Nelson Mandela lupautui kuvattavaksi näyttelyyn, mutta ehti kuolla ennen kuin kuvausta oli mahdollista järjestää. Tämä ehti kuitenkin lahjoittaa näyttelyyn nämä sanat:

"My inspiration are men and women who have emerged throughout the globe, and who have chosen the world as the theater of their operations and who fight socio-economic conditions which do not help towards the advancement of humanity wherever that occurs. Men and women who fight the suppression of the human voice, who fight disease, illiteracy, ignorance, poverty and hunger. Some are known, others are not. Those are the people who have inspired me."

Jos haluat jakaa omat unelmasi Wikingin, Edlundin ja maailman kanssa, voit tehdä sen osoitteessa www.dreamcatch.se

Fotografiskan muista näyttelyistä tällä hetkellä kannattaa käydä katsomassa ainakin Dieselin mainoksia vuosilta 1991-2001. Finally It All Makes Sense on kuvallista juhlaa meille ysärillä nuoruuttaan eläneille. Kuvat olivat tuttuja vaikka en moniakaan ihan suoraan muistanut nähneeni. Nykyaikana mainonta on pirstaloitunut todella sekavaksi kuvamaailmaksi, mutta muistan 90-luvulla Dieselin tehneen aivan toisella tavalla vaikutuksen.

Kuvat ovat hauskoja koko upeassa esi-hipsterissä ysäri-ironiassaan ja videotykki näyttää jatkuvasti vanhoja Dieselin mainoksia valkokankaalle. Meitä kertyi iso ryhmä ihmisiä kankaan eteen. Täysin tuntemattomia keskenämme, mutta hiljalleen kaikki alkoivat yhdessä nauraa mainoksille. Jos käyt Fotografiskalla, niin ehdottomasti kannattaa tämän takia kivuta yläkertaan (myös se törkeän hieno kahvila tietty kannattaa katsastaa).

Lisätietoja näyttelyistä Fotografiskan sivuilla täällä.

Janne Kukkosen Voro on yksi tyylikkäimmistä kotimaisista sarjakuvista, joita olen vähään aikaan lukenut. Kotimaiseen sarjakuvaan yhdistetään usein tietynlainen rosoisuus, jossa kynänjälki ilmentää itsessään tunnetiloja. Voro lähtee aivan toiseen suuntaan. Tunnetta tässäkin on, mutta jälki on harkittua ja tarkkaa. Veitsenterävää.

Voro - kolmen kuninkaan aarre on sarjakuva, jossa nuori Lilja pyrkii kiipeämään arvossa varkaiden killan hierarkiassa. Jonnekin keski-ajan tunnelmiin sijoittuva tarina on raikas ja tarpeeksi monimutkainen pitämään mielenkiinnon yllä lähes 300 sivun verran.

Varkaiden kilta ei juurikaan anna pienelle vorolle sitä arvoa, jota Lilja hamuaa. Tämä joutuu improvisoimaan ja lähtee omin päin varkaisiin, mutta kohde on vaarallinen. Lilja sotkeutuu veriseen valtapeliin, jossa vastassa ovat kuninkaat ja jumalat.

Voro on tarinaltaan sekä mahtipontinen että hellyttävä. Kaikkine mahtavine mytologioineen tarina kuitenkin ottaa perusvoimansa siitä pienen tytön halusta kasvaa ja näyttää omat piilevät voimansa. Vaikka Lilja ehkä tuntuu välillä kompastuvan tuohon omaan hybrikseensä, niin se kova tahto luo mielenkiintoisen hahmon.

Myös Liljan oppi-isä Seamus ja esimerkiksi jylhä sotilas Ruho, ovat taitavasti rakennettuja hahmoja, jotka antavat lukijalle tunteen maailmasta, jossa ihmisillä oikeasti on historiansa. Hahmot ovat piirretty yksinkertaisesti, mutta omaavat silti syvyyden, joka on hankala saavuttaa sarjakuvan keinoin.

Hahmojen luoma maailma on tavallaan raaka, mutta toisaalta kovin lapsellinen ja yksinkertainen. Ensin tämä hieman häiritsi, mutta lopulta huomasin pitäväni tästä kontrastista. Vähän naivistinen tyyli yhdistettynä raakaan fantasiaan loi Voroon omaperäisen alavireen.

Kukkonen on luonut maailman, joka kilpailee helposti minkä tahansa fantasiamaailman kanssa. Vaikka itse en ole se suurin fantasian ystävä, niin juuri hyvin rakennetut historiat ja kuvitteelliset yhteiskunnat vetävät kuitenkin puoleensa. Etenkin varkaiden kilta oli kaikkine sääntöinen ja tapoineen niin hieno kyhäelmä, että siitä lukisi mielellään lisääkin.

Parasta sarjakuvassa oli sen visuaalinen tyyli. Kukkosen piirustusjälki on virheettömyydessään jotenkin silmää hellivää. Harmaata on käytetty todella paljon, mutta jostain syystä sivut eivät ole ollenkaan tukkoisen oloisia. Sitä miksi näin on, en edes osaa sanoa.

Janne Kukkonen on taustaltaan animaatio-ohjaaja ja tämä on hänen ensimmäinen sarjakuvansa (aikamoinen aloitus). Animaation vaikutus tosiaan näkyy sarjakuvan kerronnassa. Jokainen ruutu on suunniteltu niin, että voi kuvitella kameran seuraavan liikettä. Suosittelen kiinnittämään huomiota lukiessa siihen, miten jokainen ruutu on oma harkittu teoksensa.

Suomalainen sarjakuva on voimissaan ja Voro osaltaan todistaa tätä seikkaa. Tästä sarjakuvasta ei ole pahaa sanottavaa vaan Kukkosen ensimmäinen julkaisu osui maaliin samantien. Tämä on kansainvälisesti tasokasta sarjakuvaa ja toivon, että se päätyy myös ulkomaisten lukijoiden saataville. Uskon, että kysyntää olisi ja tämä olisi tärkeä askel suomalaisen sarjakuvan saattamiseksi vientituotteeksi.

Janne Kukkonen, 2016, Voro - kolmen kuninkaan aarre, Like kustannus, arvostelukappale

Tiitu Takalo on Tamperelainen sarjakuvataiteilija, jonka tuotanto kattaa useita sarjakuvalehtiä- ja albumeita. Kun puhutaan suomalaisesta sarjakuvasta, niin Takalon nimi pompahtaa varmasti nopeasti keskusteluun. Tämä on suomalaisen sarjakuvan vaikuttaja niin käsikirjoittamisen, piirtämisen kuin pienkustantamisenkin alalta. Siksi olikin ilo kuulla tämän olevan tuorein Puupäähattu-palkinnon voittaja.

Sarjakuva on Suomessa verrattain arvostettu taiteenlaji, vaikka varsinaiseen apurahatulvaan eivät tekijät joudu hukkumaan. Piirit ovat kentän sisällä pienet, mutta tekijöitä on kiitettävästi. Jokainen tuntuu panostavan taiteeseensa tosissaan ja kun kuljet vaikka sarjakuvafestareiden pienlehtitaivaan läpi, voi nähdä omin silmin miten rikas kulttuuri on kyseessä.

Kaikista Suomen sarjakuvataiteilijoista juuri Tiitu Takalon tyyli puhuttelee minua erityisellä tavalla. Pidän vahvasta tussin käytöstä kun lopputulos on kuitenkin elävän ja herkän tuntuinen. Pidän myös siitä, että välillä joutuu ihan pysähtymään miettimään miten jokin tietty ruutu onkaan piirretty. Takalon sarjakuvat ovat pieniä matkoja niin tarinoilta kuin kuviltaankin.

Takalon sarjakuvien aiheet pysyttelevät usein melko arkisessa elämässä (verrattuna ainakin joihinkin suuriin avaruusseikkailuihin). Usein seurataan tietynlaisia kasvutarinoita. Feministinen ote on vahvasti läsnä ja sukupuoliroolit ovat moninaisia ilman turhan alleviivavia tarinoita. Takalon sarjakuvissa ihmisten moninaisuus on normaalia.

Takalon tuotannosta niitä henkilökohtaisia lemppareitani ovat sarjakuvat Kehä, Jää ja Minä, Mikko ja Annikki. Etenkin jälkimmäinen teki suuren vaikutuksen tarinallaan, jossa elämä kiinteistön kunnostamisen keskellä nivoutuu laajempaan Tampereen historiaan. Itse kirjan kuvat ovat pieniä taideteoksia.

Piirtäminen on leikittelyä mustalla ja valkoisella ja tämän yksinkertaisen perusteen hallinta tekee Takalon teoksista minulle nautittavia. Suosittelen tutustumaan tämän teoksiin. Hyvään alkuun pääsee esimerkiksi Tiitu Takalon kotisivuilla täällä.

Takalon sarjakuvablogissa täällä, on alkanut Memento mori -niminen jatkosarjis, jossa Takalo käsittelee kokemuksiaan saatuaan aivoverenvuodon vuoden 2015 lopulla.

Lue lisää Lukupinon sarjisjuttuja tämän linkin takaa!

Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi. Kuvaaja Tanja Ahola

Kansallisteatterin Sisäistetyt teoriat rakkaudesta on esitteen mukaan "näytelmä uuden elämän mahdollisuudesta".

Teatteri on paikka, jonne voi mennä pakenemaan arkea. Näytelmät vievät joko kauaksi tiskivuorista ja riidoista tai sitten käsittelevät arkea niin, että sitä voi tarkkailla ulkoapäin katsomon suojista. Sisäistetyt teoriat rakkaudesta ei tee tätä. Tuntui kuin olisin käynyt todistamassa alkuun onnellisen pariskunnan riidan näiden omassa olohuoneessa.

Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi osaavat tapella. Siinä Legot lentävät ja sohvatyynyt saavat kyytiä kun Villin esittämä Leo jää kiinni pettämisestä, Hyden esittämän Idan nähtyä viestin toiselta naiselta Leon puhelimessa. Uusi lapsi on tuloillaan ja yksi jo nukkuu huoneessaan. Miten siis tästä eteenpäin? Siihen kysymykseen etsitään vastausta niin riidoista, terapeutilta, vanhemmilta kuin menneisyydestäkin.

Näytelmä käsittelee teorioita rakkaudesta, mutta en ole ihan varma ovatko ainakaan Leo ja Ida sisäistäneet niitä. Teoriat viittaavaat joihinkin valmiisiin malleihin, joiden mukaan edetä, mutta tämä pariskunta on täysin tunteidensa vietävänä. Kun jokin asia lähenee järjellistä käsittelyä, se ihmisyyden tunteellisempi puoli nostaa aina päänsä ja keskustelu loppuu.

Ne varsinaiset rakkauden teoriat tulevat menneisyydestä. Idan vanhemmat ja isovanhemmat tarjoavat rakkauden teorioille kehyksen, jota Ida ja Leo kohtalonomaisesti seuraavat tai sitten parhaimmillaan jopa oppivat niistä. Idan äiti (Kaija Kiiski) on menneisyyden hahmo, joka on läsnä nykyhetkessäkin. Tämä toimii ikään kuin linkkinä menneiden ihmmissuhteiden ja Idan välillä. Leo pääseekin kohtaamaan vanhempansa terapeutin (Irina Pulkka) välityksellä.

Kaija Kiiski. Kuvaaja Tanja Ahola

Pariskunta ei tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen, mutta näytelmä kysyy, onko siihen tarvettakaan. Leo etsii pakoa tukahduttavasta läheisyydesta, jota sai jo vanhemmiltaan ja Ida etsii samaan aikaan sekä parisuhteen tuomaa turvaa että irtaantumista muista ihmisistä. Tämä joutuu pohtimaan miten parisuhteet ovat alkuvoima traumoille ja miten riippumattomuus muista on ainoa väylä jonkinlaiseen tasapainoon.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Vera Kiiskinen ei tunnu tarjoavan vastauksia näytelmän kysymyksiin ja hyvä niin. Nämä ovat teorioita, joita on mahdollista ehkä hiukan sisäistää, mutta oppia niitä ei voi. Tässä liikutaan maastossa, joka ylittää tarkan teorioinnin mahdollisuuden.

Näytelmä oli ahdistava ja virkistävä samaan aikaan. Päällimmäiseksi elementiksi siitä nousi luonnollisuus. Etenkin Leon ja Idan suhteessa oli jotain todella aitoa ja tunnistettavaa. Sanna-June Hyden voimakas ilmeikkyys ja Ilkka Villin hillitty yksinkertaisuus loivat lähes karikatyyrisen parin, joka mahdollisti monia koomisia hetkiä traagisen tarinan keskelle.

Irina Pulkka ja Jari Virman nähtiin useissa vaihtuvissa rooleissa. Virman taipui moneksi erilaiseksi isä-hahmoksi, joista mieleenpainuvin oli ehka Idan oma, hieman alkoholisoitunut ja etäinen, isä. Irina Pulkan hahmo Ingeborg-täti taas varasti koko esityksen itselleen aina ilmestyessään lavalle. Aivan hulvaton hahmo!

Irina Pulkka ja Jari Virman. Kuvaaja Tanja Ahola

Kansallisteatterin Omapohjan pieni lava oli lavastettu yksinkertaisesti kierrätysmateriaaleista Josetta Ryynäsen toimesta ja pääosaan nousivat näyttelijät. Pidin siitä miten esityksellä tuntui olevan hyvin mietitty soundtrack. Muutenkin äänimailmat olivat puhuttelevia ja toivat tunnelmaa koko teatteriin.

Lisätietoja esityksestä löydät vaikkapa Kansallisteatterin sivuilta täällä.

ROOLEISSA
IDA Sanna-June Hyde
LEO Ilkka Villi
KRISTIINA, IDAN ÄITI Kaija Kiiski
PENTTI, IDAN ISÄ Jari Virman
TERAPEUTTI Irina Pulkka
LEON ÄITI Irina Pulkka
LEON ISÄ Jari Virman
INGEBORG-TÄTI Irina Pulkka
KARPPINEN Jari Virman
ISOISÄ Jari Virman
ISOÄITI Irina Pulkka
KIINTEISTÖVÄLITTÄJÄ Jari Virman
TARJOILIJA Kiia Laine
PIKKUTYTTÖ Sunja Hyde
OHJAUS Vera Kiiskinen
LAVASTUS JA PUVUT Josetta Ryynänen-Brotherus
VALOSUUNNITTELU Anna Rouhu
ÄÄNISUUNNITTELU Vera Kiiskinen ja Iiro Iljama
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Tuula Kuittinen
TUOTTAJA Marjo Viitala
VALOKUVAUS Tanja Ahola
KOREOGRAFINEN NEUVONANTAJA Sami Saikkonen
OHJAAJAN ASSISTENTTI Kiia Laine
Esitys nähty medialipulla

Katso myös muita Lukupinon juttuja aiheesta teatteri tämän linkin takaa!

Suomen historia on Petri Tammisen tuore teos, jossa Suomen historiaa käsitellään suomalaisten omien tarinoiden kautta. Tämä kirja on hankala asettaa mihinkään tiettyyn kategoriaan tai arvostella sitä vaikkapa muiden historian kirjojen joukossa. Kyseessä on persoonallinen pieni helmi, jonka arvo rakentuu meidän kaikkien tarinoista. On tavallaan huojentavaa nähdä Tammisen kirjan kautta, että jonkinlainen yhtenäiskulttuuri on Suomessakin vielä hengissä.

Petri Tamminen on kirjailija ja toimittaja Asikkalasta, jonka tuotanto kattaa useita romaaneja ja novellikokoelmia. Tämän tyyliä on kuvailtu humoristisen lakoniseksi ja vaikka tämä oli ensimmäinen kosketukseni Tammisen töihin, niin uskon palaavani tämän jälkeen myös aikaisempiin teoksiin.

Petri Tamminen. Kuva: Otava/Ville Juurikkala

Oikeastaan kosketus juuri Tammisen tyyliin saattaa olla ohut, sillä en osaa sanoa paljonko tekstissä on kulloinkin kertojaa ja paljonko kirjailijaa itseään. Kirjaan haastateltiin satoja suomalaisia, joiden kertomuksista Tamminen on koonnut eheän kokonaisuuden.

Kuvittele jokin virallinen, järkälemäinen teos Suomen historiasta. Se on kuin raskas samettiverho, joka monimutkaisine kuvioineen kertoo järkähtämätöntä tarinaa. Tammisen Suomen historia on kuin kurkistus tuon verhon taakse.

Usein sanotaan, että jokin teos tuo historian "eläväksi". Tämä kirja on pelkkää elämää. Päivämääriä ja suuria historian käänteitä kaipaavan ei sitä kannata avata. Sen sijaan, että puhuttaisiin Suomen historiasta, voisi pikemminkin puhua suomalaisuuden historiasta.

Näissä tarinoissa oli jotain niin tunnistettavaa juuri suomalaisen identiteetin kautta. Vaikka harvoin itseänikään ajattelen juuri suomalaisena identiteetiltäni, niin tunnistin kirjasta tarinoita, jotka liittyvät vahvasti omaan kasvuuni ja lähipiirien vastaaviin tarinoihin.

Kertomukset alkavat itsenäisyyden alkuajoilta ja jatkuvat aina nykypäivään. Tarinat ovat lyhyitä ja niiden tunnelma on tärkeämpää kuin silkka informatiivinen sisältö. Otsikot kattavat suomalaisuuden kirjon kansalaissodan kautta Armi Kuuselaan ja aina niuhottamiseen asti.

On yksi asia tietää milloin esimerkiksi jatkosota alkoi ja mitä silloin tarkalleen tapahtui ja toinen asia tietää miten jatkosodan aikaan Mannerheim kumartuu kieltä näyttäneen pikkutytön puoleen Mikkelissä ja sanoo "Sinun kieli paikka on sinun suussa".

Erään äiti ei perusta plussa- tai bonuskorteista, koska pula-aikana sai tarpeekseen korteista. Uimakoulu oli sitä, että ensin heiluteltiin käsiä ilmassa pari minuuttia ja sitten opettaja ottaa uimahousuista kiinni ja heittää järveen. Yleislakon aikaan täytyi eräässä perheessä isän laittaa verhot eteen kun piti voita kirnuta ja lattiat pestä. Eihän sitä voinut näyttää naapureille, että naisten töitä tehdään.

Tarinat olivat usein huumoripitoisia, mutta osa meni traagisuudenkin puolelle. Lama, sodat, Estonia ja monet muut ovat jättäneet meihin kansana jälkensä ja tämä ei tule esiin vain toteamalla näiden asioiden tapahtuneen. Todelliseksi historia muuttuu vasta ihmisten kertomusten kautta ja siksi pidän tätä kirjaa tärkeänä. Ainoa ongelma on se, että se loppuu liian pian. Uskon vahvasti, että tämän kirjan idea kantaisi vielä kymmeniä kirjoja eteenpäin.

Petri Tamminen, 2017, Suomen historia, Otava, arvostelukappale

Lue myös muita Lukupinon kirja-arvosteluja täällä

Alexey Kosarev, Svetlana Sozdateleva

Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth sai eilen ensi-iltansa Kansallisoopperassa. Näin samassa paikassa vähän yli vuosi sitten Dmitri Šostakovitšin toisen oopperan, Nenän, joka teki suuren vaikutuksen. Ennakko-odotukset Lady Macbethiin olivat siis korkealla ja pääsinkin yllättymään moneen kertaan illan aikana.

"Kuulijaa typerryttää oopperan ensimmäisestä hetkestä alkaen tarkoituksellisen tökerö ja sekava sointien virtailu.""Melodian katkelmat ja musiikillisten fraasien alkiot hukkuvat toinen toisensa jäkeen rysähdyksiin, kirskuntaan ja kirkunaan."

Näin kirjoitettiin 28.1.1936 Pravdassa artikkeli otsikolla "Sekasotkua musiikin asemasta". Oopperaa oli ehditty esittää jo 36 kertaa viiden kuukauden aikana, mutta Šostakovitšin ura oopperan parissa loppui tähän kirjoitukseen. Sen takana oli ilmeisesti itse Josef Stalin ja Šostakovitš joutui tästä lähin elämään kuoleman pelossa. Vuoteen 1937 tultaessa Neuvostoliitossa ei ollut paikkaa Šostakovitšin kaltaisille neroille.

Dmitri Šostakovitšin ooppera on kuuluisa aiheuttamastaan vastaanotosta, joka otti selkeästi poliittisia piirteitä. Ulkomailla se viesti kuvaa Neuvostoliitosta, joka näytti maan nurjankin puolen. Traagis-satiiriseksi kutsuttua oopperaa pidettiin Neuvostoliiton tuoreen historian ensimmäisenä suurena oopperana ennen Stalinin pyrkimyksiä kriitikkona.

Šostakovitšin pyrkimys oli aloittaa Lady Macbethillä neljän oopperan sarja, jossa käsiteltäisiin naisten asemaa Venäjän historiassa. Kunnianhimoinen projekti, joka olisi jatkunut kuvauksella anarkisti Sofia Petrovskajasta.

Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth kertoo tarinan Katerina Izmailovasta, kauppiaan vaimosta, joka elää ikävystyttävää elämää miehensä ja appensa kera.

Katerinan mies Zinovi palkkaa nuoren ja raavaan Sergein apulaiseksi ennen lähtöään työmatkalle. Matkan aikana Katerina ja Sergei ajautuvat intohimoiseen suhteeseen, josta Katerinan appi Boris saa selville.

Tästä alkaa verinen kierre, joka johtaa niin Boriksen kuin Zinovinkin surmiin Katerinan ja Sergein suhteen tieltä. Juopunut vieras kuitenkin paljastaa poliisille löytäneensä ruumiin kellarista ja Katerina ja Sergei passitetaan vankileirille.

Leiri antaa näyttämön oopperan traagisimmalle osuudelle, jossa Sergei rakastuu Katerinan sijaan toiseen vankiin, Sonjetkaan. Katerina, joka on antanut kaikkensa epätoivoiseen suhteeseen, heittäytyy Sonjetka mukanaan järveen.

Svetlana Sozdateleva, Alexey Kosarev

Ooppera pohjautuu Nikolai Leskovin samannimiseen pienoisromaaniin. Luin tämän kertomuksen oopperan näkemisen jälkeen ja tarinoiden pienet erot olivat mielenkiintoisia. Šostakovitš rakensi, libreton toisen kirjoittajan Aleksander Preissin kera, Katerinasta olosuhteiden uhria. Naista, joka kapinoi järjestelmää vastaan ainoilla keinoilla, joita tällä oli käytettävänä.

Oopperana tämä taas oli erikoinen sillä tavalla, että varsinainen sankari jäi mielestäni uupumaan, mutta jos joku oopperassa sankari oli, niin Katerina. Leskovin kirja ei maalannut aivan tällaista kuvaa. Katerina oli tarinassa loppujen lopuksi vain kylmäverinen murhaaja, joka päätti päiviltä jopa taloudellista asemaansa uhanneen perijän. Lapsen, jonka murhasta Sergei ja Katerina kirjassa jäivät kiinni.

Lopulta Katerinan tuomio jää varmaankin kiinni katsojasta, mutta itseltäni ei Katerinaa tai Sergeitä kohtaan löytynyt myötätuntoa. Tämä tulkinnanvaraisuus oli kuitenkin todella tervetullut lisä tarinaan, joka ensikuulemalta voisi kuulostaa kovin yksinkertaiselta.

Svetlana Sozdateleva

Kansallisooppera muuntautui oopperan ajaksi kallioiseksi rannikkoseuduksi jossain Norjan tuntumilla. Kallion laella tummana tönöttävä rintamamiestalon tyylinen rakennus toi oopperan varmasti lähelle suomalaisyleisöä ja realistista maisemaa sekoittivat aidonoloiset kalat, joita lavastajat olivat joutuneet valmistamaan satoja. Erlend Birkelandin luoma maailma loi todellisen illuusion toisesta paikasta.

Ooppera on Norjan kansallisoopperan ja Deutsche Operin yhteistuotanto, jonka on ohjannut norjalainen Ole Anders Tandberg. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaiseen kalatehtaaseen, joka tarjoaa yllättävän hienot puitteet tarinan tapahtumille.

Ooppera alkaa Katerina Izmailovan toivottomalla vuodatuksella, kuinka tämä ikävystyy ollessaan yksin. Sopraano Svetlana Sozdateleva herättää tulkinnallaan tunteita Katerinaa kohtaan halusi sitä tai ei. Appea esittävän Alexander Teligan tuima baritoni taas luo lavalle uhkaavan tunnelman.

Sergeitä esittää Alexey Kosarev, joka laulaa komeasti, mutta jonka fyysinen elekieli ja olemus tuo hahmoon vielä enemmän eloa. Kosarev on iso mies, joka on kuin tehty Sergein rooliin. Pienen Sozdatelevan rinnalla Kosarev näyttää siltä, että tämä tosiaan vie Katerinaa käsivarsillaan aivan miten haluaa.

Zinovi Izmailov, Katerinan nuhjuinen ja reppana aviomies saa arvoisensa tulkinnan Mika Pohjosen esittämänä. Zinovi ylisuuressa takissaan on koominen hahmo, joka saa traagisen lopun. Tässä mielessä rooli oli yksi mielenkiintoisimpia illan aikana.

Kaunis, viekas ja häikäilemätön Sonjetka Niina Keitelin esittämänä tarjosi kaunista ja puhdasta laulua ja eräs illan kohokohdista itselleni oli taas vanhan vangin osuudet Esa Ruuttusen vahva, komean mutta samalla todella koskettavan laulun kautta.

Jos joku pitäisi nostaa ylitse muiden, niin tällä kertaa se olisi Kansallisoopperan upea kuoro. Ooppera vaati kuoron muuntautumista monenlaiseen osaan ja tämä onnistui täydellisesti. Erityismaininta pitää antaa myös saksanpaimenkoira Kodalle, joka teki debyyttinsä oopperan lavalla Jussi Merikannon esittämän vanginvartijan kanssa. Ei edes haukkunut kertaakaan. Sääli, etten ehtinyt napata Kodalle luuta enskarilahjaksi mukaan.

Tätä oopperaa on kuvattu "pornofoniseksi" ja esityksen nähtyäni minun on helppo allekirjoittaa väite. Musiikki ja tarina pauhasivat seksiä ja kuolemaa, väliajalla salakuuntelin ylistyksiä ja paheksuntaa.

Šostakovitšin käyttämät fallokset olivat nyt vaihtuneet nenistä kaloihin. Freud sanoi, että joskus sikari on vain sikari, mutta jos tässä oopperassa joku toisi lavalle sikarin, olisi se ihan varppina pippeli.

Seksi ja kuolema eivät ole jotain kaunista Lady Macbethin maailmassa. Molempia käytetään välineellisesti ja brutaalisti. Raiskauskuvaukset ahdistavat, mutta ovat aiheellisia tarinan totuuden kannalta. Jo Leskovin alkuperäinen tarina perustuu tämän kuulemaan tositarinaan, mutta totuudella voidaan oopperassa tarkoittaa jotain syvempääkin.

Tarina ei ole suora satiiri yhteiskunnasta vaan ennemminkin ihmisluonnon tilasta yhteiskunnassa. Musiikki kuvaa kauniilla ja mahtavalla tavalla ihmisten mielettömyyttä, himoa ja raakuutta. Tunsin katsomossa kokevani jotain ihan uutta vaikka tarina ja ooppera ovat tehty kauan ennen syntymääni.

Lisää tietoa oopperasta löydät esimerkiksi Kansallisoopperan sivuilta täällä. Jos et ole aiemmin käynyt oopperassa, mutta etsit vaikuttavaa kokemusta, niin Lady Macbeth voisi olla juuri sinulle. Raaka, mutta totuudelle uskollinen ooppera, jonka upeat esiintyjät tekevät lopulta kauniiksi.

Musiikki
Dmitri Shostakovits
Musiikinjohto
Oleg Caetani
Ohjaus
Ole Anders Tandberg
Lavastus
Erlend Birkeland
Puvut
Maria Geber
Valaistus
Ellen Ruge

Koreografia

Jeanette Langert
Kuvat: Stefan Bremer
Esitys nähty medialipulla

Toisinajattelijoiden Suomi on kirja suomalaisista vaikuttajista, joita Matti Salminen syystä tai toisesta nimeää toisinajattelijoiksi. On vaikea sanoa, mihin kategoriaan asettaisin tämän kirjan sillä sen tyyli on jossain esseen ja tietokirjan välissä. Kyseessä ei ole varsinaisesti listamainen teos, mutta toisaalta ei myöskään kokonaisvaltainen kuvaus suomalaisesta "toisinajattelijuudesta". Mielenkiintoinen teos ainakin on.

Toisinajattelijat Suomessa ovat tässä kirjassa joukko ihmisiä, joista moni saattaa varmasti olla eri mieltä. Esimerkiksi Kekkosen näkeminen toisinajattelijana saa varmasti monet vähän yskimään. Sitten taas kirjaan kuuluvaksi saattaa moni keksiä monta nimeä, joita ei nyt syystä tai toisesta mainittu. Kun Salmisen kirjaa lukee, huomaa kuitenkin, että kaiken kattavaa listaa tässä ei ole edes yritetty laatia vaan tavoite on ollut antaa kuva melko valikoiduista tapahtumista historiassa, jotka ovat ehkä jääneet vaille laajempaa keskustelua. Etenkin vasemmistolainen Suomi on nostettu eräänlaisen "hyvän toisinajattelun" malliesimerkin asemaan.

Toisinattelijoiden Suomi on teos, joka tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia tunnettujen suomalaisten elämään. Tarkkaan punnittu tieto on aseteltu vetävään muotoon ja sain kirjasta vahvan aikalaiskuvan, jossa toisinajattelijat olivat aina jotain valtaa vastaan taistelevia toimijoita. Oikeastaan sainkin erityisen avaavan kuvan sieltä toiselta puolelta toisinajattelua, eli vallankäytön historiasta Suomessa.

Suomessa on aina vallinnut vahva "yleinen mielipide". Jokin yhtenäistävä voima, jota vastaan harva on vaivautunut nousta. Näitä kirjassa esiteltäviä ihmisiä yhdistää siis juuri tämä suomalaista yhtenäismieltä uhmaava asenne. Ei ehkä sattumaa, että noin viidestäkymmenestä nimestä parisenkymmentä on kirjailijoita. Salminen itse sanoo kirjansa syvimmän tason löytyvän kansallisisesta itsetutkiskelusta, johon selkeästi yrittää meitä kirjallaan herätellä ja ehkä samalla itse pyrkii sinne toisinajattelijoiden joukkoon kirjailijana.

Lopulta vaikuttavinta kirjassa olivat ne lukuisat tarinat ihmisistä, joiden taustoista olin selkeästi ollut pimennossa. Jännittävät ja yllättävät ihmiskohtalot rakensivat kuvaa Suomesta, jollaisesta en ollut tietoinen. Suomesta, jossa erilaisuus sorretaan, mutta jossa pienikin ihminen saattaa asettua poikkiteloin ratkaisevalla tavalla.

Anarkisti, syndikalisti ja pasifisti Aarne Selinheimo, politiikko ja toimittaja Oskari Tokoi, liikenainen, polittiikko ja kirjailija Hella Wuolijoki, ekologi Pentti Linkola ja lukuisat muut nostetaan kirjassa erilaisuuden jalustalle. Nämä ihmiset näytetään yhtenä rintamana yhtenäistä valtaa vastaan ja suosittelen tutustumaan näiden tarinoihin. Suurimmalle osalle ihmisiä kirja varmasti avaa Suomen historiasta puolia, jotka ovat yllättäviä ja ennestään tuntemattomia.

Lisätietoja kirjasta löydät esimerkiksi Into-kustannuksen sivuilta täältä. Salmisen kirja toimii myös loistavana kokoelmana lukuvinkkejä. Lukuisat viitteet toisinajattelijoiden kirjoista kohottaa ainakin omaa lukupinoa entistä korkeammaksi.

"Myöhemmin, sitten siellä jossain, ruskan jo hiljaa hiipiessä vaivaiskoivujen lehtiin ja käsittämättömän hiljaisuuden vallitessa voi alatoopia ruisleivän päällä mutustelevan toisinajattelijamme mieleen juolahtaa Havukka-ahon ajattelijan aatosten kaltainen kaikesta maailman hörhöilystä vapaa, haukan lentoa muistuttava sininen ajatus:
Kainen voi aina ajatella toisin."

Matti Salminen, 2016, Toisinajattelijoiden Suomi, Into kustannus, arvostelukappale

keskellä Heikki Ranta
Kuva © Tapio Vanhatalo

Kirka-musikaali helsingin kaupunginteatterissa veti ensi-iltanaan tuvan täyteen kuin Kirka itse aikoinaan. Kymmenen vuotta sitten menehtynyt tähti kuuluu aikaan jolloin populaarikulttuurissa vallitsi Suomessa vielä tarkkarajainen yhteinäiskulttuuri. Ilmiöt jaettiin koko kansan kesken ja rocktähden urasta haaveileva Kirill Babitzin muovautui vuosien saaatossa koko kansan iskelmätähdeksi.

Kirka on suomalaisessa musiikkimailmassa yksi niitä artisteja, joille kasvoi ympärilleen aidosti fanaattinen fanilauma. Beatlesmania oli opettanut myös suomalaisille faneille "oikeat" käyttäytymismallit ja Kirkaakin jahdattiin ympäri katuja.

Tämän uraa varjostivat sotkut naisten kanssa ja ongelmat veroviraston kanssa, jotka johtivat pahaan velkaantumiseen. Ura alkoi jo 12-vuotiaana Remu Aaltosen The Creatures -bändissä ja jatkui enemmän tai vähemmän vilkkaana aina Kirkan kuolemaan saakka vuonna 2007.

Heikki Ranta, Sami Hokkanen, Alvari Stenbäck, Emilia Nyman, Sari
Haapamäki, Tiina Peltonen ja Inka Tiitinen
Kuva © Tapio Vanhatalo

Musikaali loi Kirkasta kuvan herkkänä nuorukaisena, joka jahtaa määrätietoisesti unelmaansa, mutta antautuu helposti ympärillä pyörivien vahvojen persoonien vietäväksi. Petrus Kähkönen Remun roolissa opettaa Kirkalle miten lavalla ollaan huutamalla "liiku saatanan puu-ukko" ja miten pukumiesten ei pidä antaa huijata liksoja. Ankara isä Leo Babitzin (Kari Mattila) taas muistuttaa, että jalat tulee pitää maassa.

Se suurin vaikuttaja Kirkalle on kuitenkin veli Sammy Babitzin, jota Sami Hokkanen esitti pistävän tarkasti. Sammyn kuolema kaikessa traagisuudessaan tarjosi musikaaliin vaikuttavan kohtauksen, jossa Hokkanen laulaa, kuin uudestisyntyneenä Sammynä Daa-da, daa-daa, kun lavalle pyörii yksinäinen, savuava autonrengas. Tunnelma pysähtyy ja valo kohdistuu lavan reunalla seisovaan Kirkaan.

Nyt viimeistään yleisö näkee miten hienosti Heikki Ranta uppoutuu Kirkan rooliin. Sammy jatkaa Daa-da, daa-dan tahdeissa taustalla ja Ranta katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Yksinäinen nainen savuavan autonrenkaan kera kuvaa tilanteen epätoivoa tanssin keinoin ja pirteiden sävelten ja kohtauksen traagisen voiman luoma kontrasti on vaikuttava.

Sami Hokkanen
Kuva © Tapio Vanhatalo

Musikaalin sävy pysyy kuitenkin lopulta kevyenä. Kirka oli viihdyttäjä ennen kaikkea ja jatkaa samalla linjalla kuolemansa jälkeenkin.

Pelkäsin musikaalin olevan elämäkerta, jonka välillä keskeyttää pakollinen musiikkinumero Kirkan suurimmista hiteistä. Hittejä toki kuultiin, mutta ne esitettiin kuin konsertissa, jossa tavallaan meidät Peacockin yleisökin Linnanmäellä nähtiin lavalta, rikkoen näin se neljäs seinä.

Odotin näkeväni Kalle Lindrothin Kirkana ensi-illassa, mutta nyt olen iloinen Heikki Rannan astumisesta Kirkan koristossuihin. Teatterikorkeakoulun taiteellista opinnäytetyötä roolillaan suorittava Ranta ansaitsee opelta ison hymynaaman kiitettävän perään. Herkkä, mutta vilkas Kirka muistutti etenkin musikaalin alkupuolella eräänlaista Krunikan Harry Potteria, jonka Remu tulee Hagridina hakemaan musiikkibisneksen kovaan kouluun. Rannan ääni on häkellyttävä. Kirkan ääni on todella tunnistettava Rannan tulkinnoissa ja tämä ottaa suuren yleisön haltuun näennäisen vaivatta.

Kirkan siskoa Muskaa esittävää Raili Raitalaa olisin mielelläni kuullut enemmänkin laulamassa, sillä tämä on Helsingin kaupunginteatterin upeimpia ääniä. Dannya esittävä Jon-Jon Geitel veti roolin kuin parodiana Ilkka Lipsasesta, jolla menestys on ehkä hieman noussut hattuun. Tai sitten tämä vain kuvaa totuutta. En tiedä.

Rosa Herpiö, Nomi Enckell, Jon-Jon Geitel, Heikki Ranta ja Vappu
Nalbantoglu
Kuva © Tapio Vanhatalo

Monessa mukana ollut Unto Nuora, Sopotin laulufestivaalien kapellimestarin roolissa, oli eräs mieleenpainuvimmista osuuksista musikaalissa. Hurja poukkoilu lavalla meni lähes slapstickin puolelle, mutta yleisö osoitti suosiotaan niin, että esitys lähes stoppasi hetkeksi suosionosoitusten ajaksi. Kohtauksessa esitetty Neidonryöstö kuulosti hyvälle ja esimerksi tämä Teatterikärpänen tuntui innostuvan siitä.

Kirkaan kohdistuvat nostalgiset tunteet tulevat varmasti tuomaan itsessään paljon yleisöä Linnanmäen Peacockiin (osuva paikka, sillä juuri Lintsillä Kirka näki ensimmäisen keikkansa 9-vuotiaana Paul Ankan vieraillessa siellä). Itse en kuulu siihen sukupolveen, joka muistaisi Kirkan hulluimpia vuosia, mutta sen 80-luvun Kirkan vielä muistan. Surun pyyhit silmistäni ja Hetki lyö kuuluvat vahvasti kulttuuriseen kuvastooni, mutta varsinaiseksi faniksi minua ei voi kutsua. Silti ne tutut hitit tekivät Matti Laineen tarinan kera vaikutuksen.

Jotkin kulttuuriset viittaukset Kirkan alkuajoilta menivät ehkä hieman ohi. Oli jotenkin kuvaavaa miten istuin esityksen ajan äitini ja Kaija Koon välissä ja kun lavalle astuivat Rauno Ahosen ja Kai Lähdesmäen esittämät Kassu Halonen ja Kisu Jernström, ympärilläni naurettiin selkeää tunnistusta äänissä. Itse en vieläkään oikein tiedä keitä nämä ihmiset olivat. Vexi Salmen minäkin toki tunnistin ja lankapuhelimen.

Musikaali oli tyylikäs kuvaus yhden ihmisen urasta, joka sisälsi paljon tuokiokuvia ja paljon puhdasta henkilöpalvontaa. Musiikki oli pääosassa ja se esitettiin hyvin. Lavastus olisi saanut puolestani olla hieman monipuolisempaa ja Peacockin valtava lava tuntui jäävän nyt hyödyntämättä. Periaatteessa tämän esityksen pystyisi aivan hyvin mahduttamaan lähes puolta pienemmällekin lavalle. Toisaalta ne hetket, jolloin Kirka lauloi aivan tyhjällä lavalla olivat loivat vaikutelman suuresta areenasta ja tekivät omalla tavallaan vaikutuksen.

Ensi vuoden Myrskyluodon Maija on Helsingin kaupunginteatterin suurin satsaus Suomen 100-vuotisjuhliin ja Kirka-musikaali toimii tähän teemaan mahtavina etkoina. Heikki Ranta on todella luonteva Kirja ja näytöksen loppupuolella koin maagisen hetken, jossa vannon nähneeni itsen Kirkan juoksevan lavalla.

Lisätietoja esityksestä löytää Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä.

Lisää Lukupinon teatterivinkkejä voit taas lukea täältä!

Rooleissa KIRKA - Kalle Lindroth/Heikki Ranta, Sami Hokkanen/Juha Lagström, Rauno Ahonen, Jon-Jon Geitel, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Ilkka Kokkonen, Petrus Kähkönen, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Vappu Nalbantoglu, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Inka Tiitinen, Marjut Toivanen, Mikko Vihma, Sonja Arffman, Nomi Enckell, Jaakko Hellsten, Rosa Herpiö, Saara Kaskilahti, Paulus Kähkönen, Petteri Lassila, Vera Lillqvist, Taneli Läykki, Alvari Stenbäck
Ohjaus Kari Rentola
Koreografia Mindy Lindblom
Kapellimestari Risto Kupiainen
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Aleksi Saura, Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Jaana Nykänen, Aino Hyttinen
Esitys nähty medialipulla

Nukkekaappi on Jessie Burtonin mysteeri, joka vie lukijan 1600-luvun Amsterdamiin. Yleensä vältän ilmaisuja, joissa lukijaa "viedään" jonnekin, mutta tämän kirjan kohdalla se tuntuu sopivalle. Burton on nähnyt paljon vaivaa luodakseen elävän ja tiiviin maailman. On todella huomaavaista kirjailijalta antaa joka käänteessä lukilla tällainen määrä hajuja, makuja ja näkyjä tarinaa ryhdittämään.

Jessie Burton on englantilainen kirjailija, jonka kirja Nukkekaappi (The Miniaturist) on myynyt yli miljoona kappaletta 37 maassa ja on tekeillä BBC:llä kolmetuntiseksi tv-sarjaksi. Myös tämän uusin kirja The Muse on saanut todella positiivisen vastaanoton.

Jessie Burton / kuvaaja Harry Borden / Otava / saatu Sebes & Bisseling

Kirja pohjautuu löyhästi Petronella Oortmanin nukkekotiin Amsterdamin Rikjsmuseumissa. Elämäkerrallinen romaani ei kuitenkaan ole kyseessä vaan tarina on täyttä fiktiota. Nukkekoti kuitenkin antaa tarinalle kiehtovat raamit. Sen pienet rakennetut kulissit toimivat vastaparina Nukkekaapin tarinalle, joka on kuin leikkiä tuon kaapin sisällä.

Petronella Oortmanin nukkekoti

Nukkekaapin tarina kertoo nuoresta Nellasta, joka saapuu Amsterdamiin vaimoksi kauppias Johannes Brandtille. Saapuessaan varakkaan kauppiaan taloon Nella huomaa kuitenkin Johanneksen jättäneen tämän palvelijoiden Oton ja Cornelian, sekä siskonsa Marinin seuraan.

Nuori vaimo kaipaa normaalia avioliittoa, mutta Johannesta tämä ei tunnu kiinnostavan. Kylmä ja etäinen Marin on kiinnostunut vain jumalasta ja kaupankäynnistä ja Nella jää yksi Johanneksen häälahjan, koristeellisen nukkekaapin, kanssa.

"Hän katselee lahjaansa alakuloisena. Olen liian vanha tällaiseen, hän miettii. Kuka tätä edes näkee, kuka istuu pikku tuoleilla, kuka syö vaharuokaa? Hänellä ei ole tässä kaupungissa ystäviä eikä sukulaisia, jotka tulisivat katsomaan ja ihastelemaan lahjaa - kaappi on monumentti hänen avuttomuudelleen, hänen keskeneräiselle naiseudelleen. Sinun talosi, hänen miehensä sanoi - mutta kuka voi elää noin pienissä huoneissa, yhdeksässä umpikujassa? Millainen mies antaa tällaisen lahjan, olkoonkin että se on majesteettinen näky ja kaunista käsityötä?"

Alkaessaan sisustaa nukkekaappia, Nella ajautuu omituiseen liikesuhteeseen miniatyyrien valmistajan kanssa, joka tuntuu kykenevän valmistamaan liiankin tarkkoja esikuvia elävistä malleista.

Tarina on historiallinen mysteeri, joka aukeaa sivu sivulta vähän enemmän lukijalle. Tämä on sellainen kirja, joka pakottaa kääntämään aina sen seuraavan sivun ja onnistuu lunastamaan useimmat luomansa jännityksensä. Itse miniatyyrien valmistajaa lukuunottamatta.

Eräässä Big Bang Theoryn jaksossa "pilataan" ensimmäisen Indiana Jonesin juoni osoittamalla miten koko elokuvalla olisi ollut aivan sama lopputulos huolimatta siitä oliko Indiana Jones osa tarinaa, tai sitten ei. Lopussa natsit olisivat avanneet liiton arkun ja menehtyneet Indyn läsnäolosta riippumatta.

Minulle jäi vähän sama tunne miniatyyrien tekijästä tässä tarinassa. Nukketalo ja sen miniatyyrit ovat olennainen osa tarinaa ja sen mysteerejä, mutta lopulta niiden vaikutus tarinaan jäi melko olemattomaksi.

Tarinan teemat ovat historialliseen aiheesen nähden melko moderneja. Yksilön vapaus minuuteensa, naisen asema yhteiskunnassa ja yhteiskunta, jossa "heiluri heiluu jumalan ja guldenin välissä". Itse henkilöhahmot jäivät monilta paikoin ontoiksi ja näiden syvimmät motiivit eivät ikinä täysin auenneet, mutta toisaalta tämä sopi nukkekaapin teemaan.

Hahmot olivat kuin nukkeja kaapissa. Historiallinen asetelma tarjosi lukijalle maailman, jonka tämä jo tuntee. Länsimaisen sivistyksen ja kauppakulttuurin alkuaskeleet Hollannissa luovat tunnistettavat kehykset tarinalle ja kirjailija pääseen leikkimään hahmoillaan kuin miniatyyrin tekijä. Lopputulos on kuin oikeaa elämää, mutta jotenkin ennaltarakennettua ja kertomuksellista.

Tartuin kirjaan koska historiallinen Hollanti kiehtoo minua. Vermeer, Rembrandt, mausteiden tuoksuiset satamat, laivastot ja koko se 1600-luvun kulttuuri. Nykyaikainen länsimainen kulttuuri on luonteeltaan pirstaloitunuta. Se on sekoitus monia eri kulttuureita ja tämän kulttuurisen sulatusuunin synnyn sijoitan juuri 1600-luvun hollantilaisen kaupunkikulttuurin syntyyn. Aikaan, jolloin uuden tiedon ja uusien kulttuurien tarjoamat hyödyt otettiin mielenkiinnolla vastaan. En joutunut pettymään Burtonin tavassa kuvailla tätä aikaa ja paikkaa.

Lukuisat pitkät kuvailut maalauksista ja niiden astelmista, ruoasta, tuoksuista, kirkoista, kaupankäynnistä, puvuista, tavoista, rakennuksista... Nukkekaapin maailma oli elävä kuvaus ajasta, josta olemme päässeet lähinnä nauttimaan maalauksien ja paljon vanhempien tarinoiden ansiosta.

Jessie Burton, 2016, Nukkekaappi, Otava, ennakkokappale

Fintiaanien mailla on näyte siitä mitä syntyy, kun näkemyksellinen valokuvaaja, menestynyt kirjailija ja tarkka dokumentaristi liittävät voimansa yhteen. Fintiaanit ovat suomalaisten siirtolaisten ja Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön jälkeläisiä, joiden elämään nämä kolme suomalaista lähtivät tutustumaan. Kirjan esittelytekstissä puhuttiin katkeransuloisuudesta ja sitä näiden ihmisten tarinat juuri olivat.
Fintiaanien mailla -teoksen takana ovat valokuvaaja Meeri Koutaniemi, kirjailija Katja Kettu ja dokumentaristi Maria Seppälä. Nämä matkustivat useita kertoja Yhdysvaltojen Minnesotaan, jossa keräsivät tarinoita ja kokemuksia alkuperäisväestöjen keskuudessa.

Tarinat olivat monilta osin tuttuja näin suomalaisena lukijana. Suomalaisuus kirjassa haastateltujen ihmisten elämässä näyttäytyi sekä konkreettisin esimerkein että rivien välistä luettuna samankaltaisuuden tunteena. Konkreettisesti monien paikkojen nimet esimerkiksi olivat suomeksi (kuten Oulu, Nisula ja Toivola) ja hyvin suomalaisen oloisia saunojakin löytyi monesta kodista.

Jim ja Rebecca Gawboy. Kuva: Meeri Koutaniemi

Se suomalainen asenne ja kulttuurillinen olemus oli kuitenkin vahvin yhdistävä tekijä kirjan ihmisten kanssa. Jo Koutaniemen kuvia katsellessa niistä yksinkertaisesti tunnisti "oman heimon" ihmisiä. Tämä ilmenee niin sisukkuudessa kuin niissä pahoissa tavoissakin. Esimerkiksi alkoholi on asia johon suomalaisilla ei tunnu olevan tervettä suhdetta millään mantereella.

Suomalaiset eivät aina ole olleet niitä halutuimpia siirtolaisia. He saapuivat yhdysvaltoihin hieman myöhässä 1800-luvun loppuvaiheilla, kun esimerkiksi ruotsalaiset ja tanskalaiset olivat jo vieneet parhaat maa-alueet. Tällöin suomalaisista käytettiin haukkumasanoja kuten China Swedes, Mongolians, Thick Finns ja Forest Finns.

Suomalaisia oli kuitenkin saapunut jo 1600-luvulla yhdysvaltoihin ja suomalaisten ojibwa-heimon jälkeläiset muodostavat fintiaaninen kulttuurin. Myös ojibwan kielessä löytyy suomalaisista osuvia kutsumanimiä. Esimerkiksi madududuwinini, höyrykylpyihminen, ja omakakiivinini, mies, joka puhuu sammakko suussa.

Yhdysvaltojen alkuperäiskansoista kirjoittaessa on hankalaa olla sivuuttamatta sitä sortoa, jota nämä kansat ovat joutuneet kohtaamaan. Yksi kirjan suurimpia ansioita on, että syrjintä ei ole jotain historiallista vaan jotain minkä kanssa joutuu edelleen päivittäin elämään. Tärkeää on esimerkiksi luonnon suojelu, jonka eteen alkuperäiskansat tekevät runsaasti aktivistityötä. Todella tiivis suhde luontoon toi fintiaanit taas vähän lähemmäksi suomalaista lukijaa.

Kuva: Meeri Koutaniemi

Perinteiset tavat ovat tulleet ylipäätään laillisiksi vasta lähihistoriassa ja alkuperäiskansojen säilyminen kulttuurillisesti on pieni ihme, joka on kytenyt pinnan alla salaisten rituaalien avulla. On lohdullista nähdä miten nuortakin sukupolvea kuitenkin edelleen kiinnostaa äitien ja isien perintö. Esimerkiksi powwow-tapahtumat keräävät yhä paljon ihmisiä juhlimaan erilaisin rituaalein.

Kuva: Meeri Koutaniemi

Kirjassa esiintyy fintiaaneja, jotka ovat selvästi ottaneet vieraat suomesta lämpimästi vastaan. Näiden tarinat ovat täynnä tunnetta ja lukiessa toivoo, että voisi tehdä jotain näiden alueiden hyväksi. Tarinoissa esiintyy toistuvana teemana köyhyys ja sen tuomat ongelmat. Alkoholi ja huumeet vievät monia ja perinteiset kulttuurit rappeutuvat ilman muutamia aktiivisia ihmisiä.

Esimerkiksi Gawboyn perheen farmin tarina on inspiroiva. Jim ja Rebecca Gawboy pitävät hyväksykäytettyjen intiaanilasten orpokotia Minnesotassa. Nämä seuraavat ojibwien tapoja pitävät kiinni intiaaniperinnöstään. Talossa asuvat lapset ovat tiiviissä kosketuksissa luontoon ja tilan eläimiin. Teini-ikäiset osallistuvat suomalaisiin perinteisiin ja ojibwa perinteisiin yhtälailla.

Kuva: Meeri Koutaniemi

Fintiaanien mailla on kirja, jossa yhdistyvät monen erilaisen kerronnan muodot. Se on tietokirja, jonka sivuilla myös ihan tavalliset ihmiset kertovat tarinoitaan. Välillä aihetta avataan Katja Ketun fiktion kautta ja koko ajan Koutaniemen valokuvat tuntuvat vangitsevan jotain todella oleellista näiden ihmisten elämästä. Koutaniemen valokuvat jaksavatkin aina vain ihmetyttää minua. On nimittäin sanottava, etten aina pidä niitä perinteisesti kovin kauniina, mutta niissä on jokin kummallinen voima ja totuus, joka aina kertoo jotain sanatonta kohteestaan.

Tämä kirja on ainutlaatuinen katsaus ihmisryhmän elämään, joka ainakin minulta olisi jäänyt kovin tuntemattomaksi. Pidän tietokirjoista, jotka onnistuvat kertomaan jotain aivan uutta. Tämä teki sen vieläpä hyvin persoonallisella tavalla.

Meeri Koutaniemi, Katja Kettu, Maria Seppälä, 2016, Fintiaanien mailla, WSOY, arvostelukappale

Katso myös:

Katja Kettu - Yöperhonen

Meeri Koutaniemi ja Arman Alizad - Pahan jälkeen

Chimamanda Ngozi Adichie piti TED talksissa puheen feminismistä, joka levisi Youtubessa miljoonille katsojille. Nyt Otava antaa tämän puheen esseen muodossa kaikille suomalaisille ysiluokkalaisille. Lienee selvää, että juuri tämän kirjan tarpeellisuudesta heräsi samantien lukuisia mielipiteitä somessa ja kommenttipalstoilla.
Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on hyödyllinen kirja. Tuon nyt tämän näkemykseni heti alkuun tiettäväksi. Se on kuitenkin saanut osakseen kritiikkiä ja yritän tiivistää mitä kirjasta on sanottu.

Etenkin Twitterissä on puututtu paljon kirjan teemojen yleistettävyyteen Suomessa, koska kirjan esimerkit liittyvät vahvasti afrikkalaiseen kulttuuriin. Sanotaan, etteivät afrikan vakavammat ongelmat naisten aseman suhteen ole rinnastettavissa Suomen tilanteeseen ja siksi kirja on "hölynpölyä".

Sanotaan myös, että kirja on "ideologian tuputtamista" kouluihin. Esimerkiksi Sanna Ukkolan tekstissä Ylen uutissivulla kyseenalaistetaan opinahjojen politisointia feminismin ja veganismin kaltaisilla ismeillä.

Yhteiskuntaopin lehtori Juho Mäenpää taas toi julki Helsingin sanomissa mielipiteensä kirjasta, tuomiten sen luokkakantaisuuden edistäjäksi ja verorahojen tärväämiseksi (taustalla on myös pari julkisrahoitteista tahoa).

Chimamanda Ngozi Adichie. Kuva: ted.com

Miksi se on siis mielestäni hyödyllinen? Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on lyhyt essee. Jotain, johon tarttumisen kynnys on melko pieni. Se käsittelee hyvin tiivistetyssä muodossa useita teemoja, joita esimerkiksi moderni sukupuolentutkimus käsittelee ja toimii näin kuin esittelynä mielenkiintoiseen ja koko ajan monipuolistuvaan tieteenalaan.

Ongelmat, joita tasa-arvon suhteen on olemassa, ovat usein piilossa tavoissa, perinteissä ja yhteiskunnallisissa rakenteissa. Essee kertoo esimerkkejä afrikkalaisen kulttuurin kontekstissa, mutta vielä tärkeämmin juuri Chimamanda Ngozi Adichien oman elämän kontekstissa.

Sen sanoma on universaalisempi kuin yhden mantereen kulttuuri siinä mielessä, että se tuo niitä yhteiskunnallisia rakenteita läpinäkyvämmäksi. Ei siis ole esseen kohdalla niin tärkeää mitä juuri tietyt esimerkit ilmaisevat vaan se tarjoaa keinoja nähdä rakenteita selkeämmin.

Feminismi on myös tarinoita. Chimamanda Ngozi Adichie varoittaa, että jos kuulemme vain yhden tarinan ihmisestä, niin meillä on todella suuri riski väärinymmärrykseen. Ehkä meidän ei tulisi myöskään nähdä feminismiä vain sotana kaikkein sorretuimpien naisten pelastamiseen. Ehkä pelastusta eivät edes etsi vain naiset vaan feminismi on keino taistella kaikkien puolesta.

Jos ideologian esittely koulussa ei ole mahdollista, niin tämä kertoisi mielestäni ongelmasta koulujärjestelmässä. Jos koulu ei ole paikka ismien ja ideologioiden esittelemiseen, niin mikä sitten? "Tuputtaminen" on tapa, jolla kirja tuotaisiin osaksi opetusta ja uskon, että opettajamme ovat täysin kykeneviä keskusteluun ilman omien uskomustensa siirtämistä.

Loppujen lopuksi kyse on kirjasta. Henkilökohtaisesti rakastan kirjoja ja ymmärrän, että jokainen niistä tuputtaa jotain näkökulmaa. Siksi niitä rakastankin. Jos joku haluaa antaa minulle lahjaksi kirjan, niin en katso minulle syötettävän ideologiaa, vaan näen sen aina keskustelun avauksena. Kutsuna ajatella itse.

Voit katsoa Chimamanda Ngozi Adichien puheen TED talksissa alla olevasta videosta.

Chimamanda Ngozi Adichie, 2017, Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, Otava

WSOY osallistuu Suomi 100-vuotisbileisiin yhdistämällä kuvataiteen ja kirjallisuuden. Yleisöäänestyksessä valittiin 12 WSOY:n klassikkoa, jotka saavat uudet kannet suomalaisilta nykytaiteilijoilta. Ihastuin niin paljon Juhani Ahon Rautatien uuteen kanteen, että halusin tutustua tähän projektiin tarkemmin.
WSOY:n 12 klassikkoa valittiin 48000 äänen voimin. Joka kuukausi julkaistaan uusi kirja tuoreella kannella ja näiden painos rajoitetaan 2000 kappaleeseen, jotka ovat käsin numeroituja.

Helsinki Contemporary järjestää julkaisuvuoden lopuksi 8.12 näyttelyn kirjan kansista ja 17.12 hyväntekeväisyyshuutokaupassa taideteokset löytävät uudet kodit.

Susanne Gottbergin upea maalaus Juhani Ahon Rautatien kuvitukseksi

WSOY:n Anna-Riikka Carlson keskusteli kuraattori Mika Hannulan, Taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen ja Kirjailija Panu Rajalan kanssa kirjallisuuden ja kuvataiteen suhteesta.

Taiteilijoiksi valikoitui WSOY:n toimesta henkilöitä, joiden kanssa kustantamolla ei ole aiemmin ollut yhteistyötä. Nämä eivät itse päättäneet minkä kirjan parissa tulevat työskentelemään ja esimerkiksi Tove Janssonin kirjan kuvittajaksi henkinen kynnys oli korkea kunnioituksesta kirjailijaa kohtaan.

Klassikoiden yhdistäminen nimenomaan nykytaiteilijoihin on kiehtovaa. On haastavaa yhdistää oma näkemys, lukijoiden odotukset ja kirjailijan näkemys. Haastavaa on myös koota teoksista näyttely, sillä pelkät kaksitoista maalausta eivät vielä luo kokonaista taidenäyttelyä.

On vielä hämärän peitossa mitä lopullinen näyttely tulee sisältämään, mutta toivoisin esimerkiksi edellisten kirjankansien originaaleja ja muuta aiheisiin ja aikoihin liittyviä teoksia. Hannula kertoi myös rohkaisevansa taiteilijoita luomaan vaikka sarjoja halutessaan ja täydentämään näyttelyä luovin tavoin.

Tuula Karjalainen ja Tove Janssonin kesäkirja

Valikoidut klassikot herättivät keskustelua. Moni jäi kaipaamaan niitä lukuisia listalta tippuneita helmiä ja jotkut kyseenalaistivat valittujen klassikkoasemaa. Ilahduttavaa oli, että Södergranin myötä myös runous on listassa edustettuna.

Iso osa klassikoista jäi listan ulkopuolelle, koska kyseessä oli nyt tosiaan vain WSOY:n kirjailijoista koottu ehdokaslista ja valinta oli lukijoilla itsellään. Klassikon asema taas oli puheenaiheena lähinnä kahden 2000-luvun teoksen suhteen eli Oksasen Puhdistuksen ja Kyrön Mielensäpahoittajan.

Panu Rajala sanoi, että klassikko punnitaan vasta vuosikymmenien kuluessa. Tuoreempien teosten suhteen pitää miettiä onko kyse klassikosta vai ilmiöstä. Oli kuitenkin ennalta arvattavaa, että tuoreempiakin suosikeita äänestettäisiin.

Klassikon asemaan päässeet kirjat ovat aina olleet hieman yllätyksellisiä. Rajala muistutti miten esimerkiksi Havukka-ahon ajattelija ja Rautatie olivat vähän päälle parikymppisten jätkien, joilla ei pahemmin kirjallista taustaa ollut, pilke silmäkulmassa kirjoitettuja teoksia. Huumorin tämä nostikin tärkeäksi elementiksi klassikoiden synnyssä. On mielenkiintoista nähdä miten tämä heijastuu taiteilijoiden töissä.

Klassikot, näiden julkaisuajankohta ja taiteilijat ovat:

Tammikuu

Tove Jansson, Kesäkirja

Rauha Mäkilä

Helmikuu

Juhani Aho, Rautatie

Susanne Gottberg

Maaliskuu

Arto Paasilinna, Jäniksen vuosi

Stiina Saaristo

Huhtikuu

Minna Canth, Työmiehen vaimo

Anu Tuominen

Toukokuu

Edith Södergran, Runoja

Saara Ekström

Kesäkuu

Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja

Jani Leinonen

Heinäkuu

Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija

Miikka Vaskola

Elokuu

Sofi Oksanen, Puhdistus

Anna Tuori

Syyskuu

Väinö Linna, Tuntematon sotilas

Heikki Marila

Lokakuu

Väinö Linna, Täällä pohjantähden alla 1 - 3

Henry Wuorila-Stenberg

Marraskuu

Tove Jansson, Muumipappa ja meri

Karoliina Hellberg

Joulukuu

Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen

Kuutti Lavonen

Å-fest sarjakuvafestivaali järjestettiin kolmannen kerran Porvoossa. Tapahtuma tuntuu viimeistään nyt löytäneen jalansijansa Porvoon niukahkossa kulttuurielämässä ja toimii kohtaamispaikkana suomalaisille ja ulkomaisillekin sarjakuvantekijöille. Yleisölle tapahtuma tarjoaa mielenkiintoisia näyttelyitä, keskusteluita ja etenkin mahdollisuuden tutustua kerralla laajaan kirjoon suomalaista nykysarjakuvaa sekä taiteilijoita.

Sarjakuvataiteilijat ovat kokoontuneet etenkin Grandin talon yläkertaan, jossa pitkän basaarin äärellä ja vegaanisessa kahvilassa kynät sauhuavat ja sarjakuvat vaihtavat omistajia.

Ympäri Porvoota levittäytyneet näyttelyt tuovat sarjakuvaa taiteena vähän lähemmäksi lukijaa näyttämällä työn sivujen takana.

Teemana Rajat on mielenkiintoinen. Se voi viitata sekä sarjakuvien ruutuihin että rajoihin vaikka valtiollisina tai henkisinä rajattuina tiloina, joita voi ylittää.

"Maan rajat. Kasvun rajat. Rajattomat mahdollisuudet. Rajat ihmisten, sukupuolten, kansalaisuuksien välillä. Ihminen elää rajojen sisällä, hyppää rajan yli viimeisen kerran. Kiertää rajan tai kunnioittaa sitä. Ja rajat sinun sisälläsi, oletko ajattellut niitä, kynnykset joiden yli et astu?"

Paneelikeskustelussa Rikki-kollektiivin tekijät kertoivat mielenterveyden rajoista ja taiteen keinoista tuoda mielenterveyden teemoja julki.

Lisää tietoa festareista löydät Å-festin sivuilta täältä.

Kirjakatalogit ovat vyöryneet taas tajuntaan kevään mittaan ja samalla se tuskainen toteamus, että kaikkea ei vain ehdi lukea. Jos erinäiset aikakoneiden ja mukavien lukutuolien ajat kuitenkin koittaisivat lähitulevaisuudessa, niin kokosin varmuuden vuoksi listaa mielenkiintoisimmista uutuuksista.

Lukupino kasvamaan!

Harry Salmenniemi, Uraanilamppu ja muita novelleja, Siltala

Ei ensimmäisenä mainittu sattumalta. Lukekaa tämä!

Jukka Junttila, 1977 - Punkvallankumous, Like

40 vuotiaan punkin historiikki.

Anne Mattson, Tellervo Koivisto, Siltala

Nuoren Tellervon rakkauden alkuajoille sijoittuva teos.

Sei Shōnagon, Tyynynaluskirja, Teos

Noin tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovineidon muistiinpanoja.

Jukka Vieno, Ruttopuiston rakastavaiset, WSOY

Koska runoutta ei saa unohtaa ja tästä kuulemani näytteet olivat loistavia.

Jonathan Shaw, Narcisa, Like

Jo pelkästään se, että Iggy Pop suosittelee tätä riittää minulle.

Pasi Lampela, Kehä, WSOY

Lampela on vakuuttanut näytelmillään ja tämä tarina Helsingistä vaikuttaa sellaiselta, jonka parissa voisi viihtyä.

Osmo Perälä, Ruumisarkun ja tuhkauurnan valmistus, Reuna

Tämä on ehkä melko henkilökohtainen, outo mielenkiinnon kohde, mutta viimein löytää tästäkin aiheesta luettavaa.

Mick Wall, Guns N' Roses - Viimeiset jättiläiset, Johnny Kniga

Nuoruuteni isoin bändi. Varmaan monen muunkin.

10.

Mervi Heikkilä, Pohjolan porteilla, Haamu kustannus

"Suuri Karhu, tai Louhi, on voimakas liittolainen.
Silloin, kun on paikalla.
Mutta vanhat jumalat ovat oikukkaita.
Heihin ei voi aina täysin luottaa."

11.

Pia Koponen, Lupa mokata, S & S

"Lifestyle" -kirjat saavat minut kavahtamaan, mutta ajatus improvisaation hyödyntämisestä elämässä kiinnostaa.

12.

Orhan Pamuk, Kummallinen mieleni, Tammi

Helsinki Litiin saapuvan kirjailijan teos, joka sijoittuu Turkin lähihistoriaan.

13.

Blake Crouch, Pimeää ainetta, Tammi

Wayward Pines teki niin suuren vaikutuksen, että tätä on kokeiltava.

15.

Jari Kupiainen, Liisa Häkkinen, Kuvatut kulttuurit - Johdatus visuaaliseen antropologiaan, SKS

Kirja siitä miten yhteiskuntaa voi lukea kuvien kautta. Yksi mielenkiintoisimpia akateemisia uutuuksia keväälle.

16.

Jaana Lehtiö, Älä aivan vielä, Myllylahti

Erityisesti koska haluan lukea kotikaupunkiini Porvooseen sijoittuvan kirjan, mutta pyrin myös lisäämään silloin tällöin dekkarin tai pari kirjadiettiini.

17.

Liv Strömquist, Kielletty hedelmä, Sammakko

"Naisen sukupuolielimien kulttuurihistoria" herättää keskustelua sukupuolesta ja feminismistä.

18.

Shimo Suntila & Christine Thorel (toim.), Varjoisilta kujilta, Osuuskumma

Nämä Osuuskumman novellikokoelmat tiettyjen teemojen ympäriltä ovat aina kivaa luettavaa.

19.

Niina Timosaari, Edvard Westermarck - Totuuden etsijä, Gaudeamus

Jos minun pitäisi nimetä itselleni suomalaisia idoleita, niin "moraalikapinallinen "Westermarck nousisi korkealle tällä listalla.

20.

F. Scott Fitzgerald, Amerikkaa autonrämällä, Savukeidas

F. Scottin ja Zeldan road trip dokumentoituna!

21.

Heikki Willamo, Myyttinen matka, Maahenki

Suomalaisia kalliopiirustuksia. En tiedä mitään sisällöstä, mutta toivon runsaasti uusia kuvia näistä paikoin vähälle huomiolle jääneistä kuvista.

22.

Aleksandr Manzos, Kaikkien aikojen pelit, Avain

Kirjasta ei vielä kuvaa

"Pelimaailman koko kuva, Pac-Manista Minecraftiin ja Pokémonista Grand Theft Autoon." Tällaista olen kaivannut

23.

Mikael Bergstrand, Omenalaakson Guru, Bazar

Niin John Irvingin makuinen kansikin, että kiinnostus herää. Aikaisempia en ole lukenut, mutta tämä on kirjailijan Intia-sarjan itsenäinen päätös.

24.

Terhi Törmälehto, Vaikka vuoret järkkyisivät, Otava

Kielillä puhumista, Kolumbiaa... Tätä olen jo aloitellutkin ja tarina vetää mukaansa.

25.

Bastian Obermayer, Frederik Obermaier, Panaman paperit, Into

Maailman suurin tietovuoto kansien välissä. Ei heikkohermoisille.

26.

Diane Ducret, Diktaattorien naiset, Atena

Valta, manipulointi ja parisuhde melkoisen äärimmäisten esimerkkien kautta tarkasteluna.

27.

Matias Riikonen, Suuri fuuga, Aula & Co

"Suuri fuuga lainaa muotonsa Ludwig van Beethovenin Große Fugesta ja venyttää esikuvansa tavoin ajattelunsa äärimmilleen." Musiikin ja kirjallisuuden muotoja voi olla mielenkiintoista pohtia tätä lukieassa.

28.

Ian Graham, 50 laivaa jotka muuttivat historian kulun, Minerva

"The horse is one of only three appropriate subjects for a painting, along with ships with sails and men holding up swords while staring off into the distance.”

-Jack Donaghy (30 Rock)

Liittyy vahvasti pakkomielteeseeni kirjoista laivoista. Varmasti myös monia muita kiinnostava teos.

29.

Garth Greenwell, Kaikki mikä sinulle kuuluu, Nemo

Tätä esikoisromaania on kuvattu "aikamme hienoimmaksi homoromaaniksi". Greenwell osallistuu myös Helsinki Litiin.

30.

Saskia Sassen,Karkottamisen logiikka, Vastapaino

Columbian yliopiston sosiologian professorin ajatuksia globalisaation varjopuolista.

Ja paljon muuta! Panu Rajalan kirja Eino Leinosta, paljon Tove Janssonia, Poesialta vaikka mitä runoja, Stephen Kingin Musta torni -sarja uusintapainoksina, WSOY:n 12 klassikkoa nykytaiteilijoiden kansin, Uppo Nallen 40-vuotis juhlakirjat... ja tässäkin vasta suomalaisten kustantamoiden tarjonta.
Kuulen mielelläni kommentteihin myös muiden suosikit.

Kirja vieköön!

Mats Strandberg - Risteily

Shari Lapena - Hyvä naapuri

Ten Thousand Saints

Persiana - Lähi-idän ruokaa

KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

We Have a Dream

Janne Kukkonen - Voro

Tiitu Takalo

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta

Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi. Kuvaaja Tanja Ahola

Kaija Kiiski. Kuvaaja Tanja Ahola

Irina Pulkka ja Jari Virman. Kuvaaja Tanja Ahola

Petri Tamminen - Suomen historia

Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth

Toisinajattelijoiden Suomi

Kirka-musikaali Helsingin kaupunginteatterissa

Jessie Burton - Nukkekaappi

Fintiaanien mailla

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

WSOY:n 12 klassikkoa yhdistää kirjallisuuden ja kuvataiteen

Å-fest 2017 teemana Rajat

Kevään 2017 kirjat - 30 vinkkiä