Lukupino

Uhrisyndrooma on Harry Salmenniemen kolmas novellikokoelma sarjassa, joka tämän lukijan silmissä hivelee täydellisyyttä. Jokainen novelli tuntuu vievän aina uudestaan johonkin täysin yllättävään suuntaan ja niin myös jokainen kokoelma.

Harry Salmenniemi on kirjailija Jyväskylästä, joka alunperin tuli tunnetuksi erityisesti runouden kentällä. Salmenniemen omalaatuinen tyyli tekee tästä yhden mielenkiintoisimmista tekijöistä suomalaisen nykykirjallisuuden saralla ja itselleni tämän novellikokoelmien ensimmäinen teos nousikin parhaaksi lukemakseni kirjaksi ilmestymisvuotenaan 2017.

Uhrisyndroomaa edeltävät kokoelmat Uraanilamppu ja Delfiinimeditaatio. Salmenniemi kertoi Turun kirjamessuilla suunnitelmista koota kaikki kokoelmat yhdeksi kirjaksi kun tietty määrä kokoelmia on tullut täyteen ja vaikka nautin näiden vuosittaisesta ilmestymisestä, niin näen kuitenkin kokoelmien välillä tietyn rytmin, joka sopisi pitkään novellikokoelmaan.

Paksuja novellikokoelmia ei Suomessa mielestäni ole julkaistu montaakaan vaikka muualla maailmassa tietyt laajat kokoelmat ovat voineet saavuttaa aivan romaanien lailla klassikon aseman. Itse novellien ystävänä toivoisin näitä ilmestyvän enemmänkin kirjakauppoihin.

Harry Salmenniemi. Kuva: Mikko Vähäniitty

Uhrisyndrooma jatkaa edellisten kokoelmien synnyttämissä pyörteissä, leikkien kirjallisuuden lainalaisuuksilla, lainaten ja vääristäen tuttuja elementtejä ja leikkien lukijan mielellä säälimättömästi.

Tämä kokoelma on mielestäni hieman selkeämpi kuin edeltäjänsä ja, esimerkiksi kokonaan viiteluettelon muodossa esiintyvää novellia lukuunottamatta, tekstilajeilla ei nyt leikitellä yhtä paljon kuin ennen. Tai sitten olen vain liian tottunut tuohon leikittelyyn Salmenniemeltä ja olen pudonnut tämän luomaan maailmaan. Pidän siellä normaalina asioita, jotka muiden kirjoissa laittaisivat lukemaan sivun varmuuden vuoksi uudestaan.

Novellit muodostavat eheän kokonaisuuden vaikka hyppivät maailmasta toiseen. Tässä kokoelmassa sisällissota nousi usein aiheeksi, mutta todellakin tuoreella tavalla. Samoin ihmissuhteet ja sukupolvien väliset erot voi poimia teemoiksi. Myös kokonaisten kokoelmien kesken tietyt teemat toistuvat ja vain lukemalla voi ymmärtää mikä tekstistä todella tekee erityislaatuista.

Novellissa Puhujan oravat, haluaa omaa erinomaisuuttaan puhkuva veteraani näyttää kuulijoilleen videon. Salmenniemi kuvailee videon tapahtumia tavalla, jonka on varmasti tarkoitus olla mahdollisimman inhottavaa lukijalle. Siinä sukupolvien väliset erot korotetaan absurdille tasolle kun veteraani yrittää osoittaa kuulijoilleen miten ihmisiä vihaava, tekniikkaa rakastava nuoriso pitää vielä sisällään metsää ja rakastaa oravanlihaa.

"Isä istuu tarpeilleen, poika tulee hänen viereensä pienemmälle reiälle. Poika katselee ihailevasti kun isä pyyhkii, koettaa sitten itse, mutta ei vielä oikein onnistu. Ulosteinen paperi töhrii hänen sormiaan ja housujaan. Poika näyttää murheelliselta, on purskahtamaisillaan itkuun.

Silloin ovenraosta ilmestyy orava. Isä ei epäröi, vaan hyppää kohti oravaa ja liiskaa sen saappaallaan lattialle. Sen jälkeen hän opettaa pojan pyyhkimään kädestä pitäen. Poika katselee oravanraatoa hymyillen ja oppii vessassa käymisen taidon."

Silloinkin kun Salmenniemi kuvaa kauneutta, niin ei voi olla varma onko kyse todellisesta tunteen palosta vai onko sanojen taakse piilotettu jotain synkempää. Tai ehkä molemmat voivat olla totta.

"Rakkaus on kaikkein ihanin asia, rakkaus on joutsenmerkin valkoinen, rakkaus on kuin pumpulia tai lunta.

Rakkaus on unta.

Rakkautta ei voita mikään: se kestää kaiken ja valaisee kaiken.

Jos ei minulla olisi rakkautta, olisin vain hölisevä läski."

Novellissa Muotokuva, armeijassa uraa tekevä Hokkanen kuvataan tavalla, joka ehkä on salmenniemiläisintä esimerkkiä, jota voin kuvitella. Mieleen tuleen ensimmäisen kokoelman Fantastinen salaatti, jossa luetellaan aineksia tuohon fantastiseen salaattiin. Tällä kertaa aiheena vain on ihminen ja reseptin lopputulos jotain aivan muuta.

"Hänellä oli lyhyessä ajassa ollut epämääräisiä abdominal pains; ajoittaisia, hyvin voimakkaita panic attacks, joiden aikana hän oli varma lähestyvästä kuolemastaan; epämääräisiä back, neck or other aches and pains, jotka tekivät liikkumisen hankalaksi ja joiden vuoksi hän välillä joutui punnertamaan itsensä ylös sängyltä; täydellinen facial paralysis, joka oli aiheuttanut armotonta pilkkaa muiden upseerien taholta, ja ikävä kyllä samaan aikaan iskenyt changes in voice ja sekä constipation että diarrhea; etenkin metsäleireillä hankalaksi yltyvä food intolerance, jonka aiheuttajaa hän ei kunnolla saanut kiinni, epäilyttäviä ainesosia kun oli kenttämuonassa niin paljon; shortness of breath ja interstitial cystitis; iltaisin yltyvä nausea ja muutaman kerran viikossa toistuva vomiting; outoja oireita jaloissa, kuten numbness, itching, burning, tingling ja reflex sympathetic dystrophy; ja tietenkin varuskuntaklassikko prostate related phobias, joka pahensi hänen sisäistä infernoaan niin kovaksi, että hän puristi toiletissa käydessään enemmän kyyneliä kuin virtsaa."

Salmenniemen luomia hahmoja on upeaa vihata. Niitä äärimmilleen vietyjä itsekkyyden ja omanarvontunnon kyllästämiä tyyppejä, joita kohtaan melkein tuntee sympatiaa. Novellissa Elämän ja kuoleman pidot (pastissi Toivo Pekkalan novellista) nähdään taas mies, joka kulkee läpi juhlien ja pohtii miten muut ihmiset voivat olla niin tämän alapuolella.

Tällä kertaa mies kuitenkin tapaa kaltaisensa ja Salmenniemi kuvaa kohtaamista kuin uskonnollista kokemusta. Lukija voi siirtyä vihasta ihmetykseen. Tarkkailijaksi vääristyneessä luontodokumentissa.

"-Me olemme liian kauniita tähän maailmaan, liian kauniita tällaisiin juhliin. Kenelläkään ei ole enää sellaisia ihanteita kuin meillä. Kaikki paitsi me ovat väsyneitä, ja meidän taakkamme on mieletön. On raskasta kantaa valoa tuleville sukupolville, sivistää maailmaa ympärillämme. Se on tavattoman raskasta, mutta rakkaus antaa toivoa."

Salmenniemen kokoelmat voi lukea missä järjestyksessä vain, mutta silti suosittelisin aloittamaan ihan alusta. Uraanilamppu asettelee valmiiksi sen tiekartan, jolla voit edes yrittää suunnistaa tulevien kokoelmien maastossa.

Uhrisyndrooma Adlibriksessa*

Delfiinimeditaatio Adlibriksessa*

Uraanilamppu Adlibriksessa*

Harry Salmenniemi, 2020, Uhrisyndrooma ja muita novelleja, Siltala

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Stronger, Faster, and More Beautiful on Arwen Elys Daytonin scifi-romaani, jossa hieman suoraviivaisesti, mutta tuoreella tavalla pohditaan ihmisen fysikaan keinotekoista parantelua ja sen mukanaan tuomia eettisiä kysymyksiä.

Arwen Elys Dayton sai nimensä Lord of the Ringsistä ja olikin jo pienestä pitäen kiinnostunut fantasian ja scifin maailmasta. Tämä on tunnettu erityisesti Seeker -kirjojen sarjasta, jossa seikkaillaan dystooppisessa tulevaisuudessa ja romaanista Resurrection, jossa yhdistellään egyptin historiaa avaruusolentojen sivilisaatiohin.

Arwen Elys Dayton

Stronger, Faster, and More Beautiful on romaani, jossa käsitellään aina vain ajankohtaisempia suuria kysymyksiä. Kun olemme saavuttamassa pistettä, jossa voimme radikaalisti vaikuttaa omaan evoluutioomme, joudumme miettimään asiaa niin tasa-arvon kuin yleisestikin eettisyyden kannalta. Nämä kysymykset vaikuttivat Daytonin ajatteluun niin vahvasti, että se lopulta ajoi kirjoittamaan kirjan.

Romaanin eettinen pohdinta tuntuu tuoreelta nykypäivän ajankohtaisuutensa ansiosta, mutta samalla ulottaa ajatusleikin yhä kauemmas tulevaisuuteen. Dayton ei jää tarkastelemaan ihmisten kehonmuokkausta ja sen eettisyyttä itsessään ongelmallisena aiheena, vaan nostaa ongelmaksi myös juuri tuon muokkaamisen vastustamisen itsessään.

Tiedämme miten erilaisuuteen on kautta historian suhtauduttu ja Dayton tuntuu kysyvän tulemmeko jälleen toistamaan eriarvoistamisen, vihan ja toiseuttamisen kaavoja. On helppoa asettaa kehon tai ravinnon muokkaaminen jonkin epämääräisen "pahan" kategoriaan.

"Luonnollisuus" on jokin perusasetus, jota vastaan toimiminen nähdään oletusarvoltaan epäilyttävänä ja ehkä tämä asenne on ongelma. Toisaalta jos mahdollisuus kehonmuokkaukseen muodostuu luokkakysymykseksi, niin mitä ongelmia tämä voi tuoda mukanaan?

Kirjan tarina ottaa poikkeuksellisen suuria harppauksia eteenpän ajassa. Päähenkilö tarinassa on ihminen itsessään. Se mitä olemme, miten voimme muuttaa itseämme ja etenkin se mitä tulee meidän jälkeemme. Kun opimme ottamaan sattuman enemmän ja enemmän pois evoluution rakenteesta, niin luomme tavallaan omaa tarinaamme.

Kirja on siis tavallaan kuin sarja novelleja. Kuusi jokseenkin erillistä juonenkulkua tarkalleen ottaen, mutta ne kertovat yhtenäistä tarinaa muutoksesta. Vaikka tuo tarina pohjaa vahvasti tieteeseen ja etiikkaan, niin lopulta sen lämpimästi luodut ja melko äärimmäisen monipuoliset henkilöhahmot tekevät kirjasta niin nautittavan.

Kirjasta tehdyt vertaukset Black Mirroriin ovat osuvia ja paikoin todella helppo allekirjoittaa. Stronger, Faster, and More Beautiful on hieman pelottava, mutta lopulta pirun kiinnostava ajatusleikki tulevaisuudesta, jossa iho ei ole enää ihoa, uskonnolliset järjestöt vainoavat uudenlaisia ihmisiä ja koko ihmisyyden käsite ottaa käänteitä, jotka onnistuivat oikeasti yllättämään lukijan.

Tämä kirja on helppo ja viihdyttävää, mutta ei millään tavoin köyhä. Loppujen lopuksi se on kertomus täydellisyydestä, sen tavoittelusta ja alati pakenevasta luonteesta. Vaikka kyseessä on hyvinkin pitkälle tulevaisuuteen sijoittuva fantasia, niin se alkaa tästä meidän ajastamme ja tuntuu esittävän yhden aivan mahdollisen tapahtumien ketjun maailmaan meidän sukupolviemme jälkeen, joka ehkä on täydellinen tai sitten ei. Suosittelen lukemaan mitä tapahtuu.

"If God gave us minds, should we not embrace the fruits of those minds? Surely it is a mercy, and a beautiful calling, to minister to the injured and the ill?"

Stronger, Faster, and More Beautiful Adlibriksessa*

Arwen Elys Dayton, 2018, Stronger, Faster, and More Beautiful, Delacorte Press

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Agathe on tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin kirja, jossa tämä käsittelee vanhenemisen ja yksinäisyyden teemoja. Näyttämönä toimii 1940-luvun Pariisi ja vanhenevan psykiatrin toimisto.

Anne Cathrine Bomann on runoilija, kirjailija, psykologi ja pöytätennismestari. Agathe on tämän esikoisteos, joka on käännetty jo useille kielille ja sen yksinkertainen ja tunteisiin vetoava tarina on yksinkertaisuudessaan melko viehättävä.

Anne Cathrine Bomann. Kuva: Diana Juncher

Lukijoiden tunteisiin pyritään kirjassa iskemään usealta rintamalta ja vaikka se on mielestäni tavallaan melko halpa keino kirjallisuudessa, niin välillä on oikeastaan ihan mukava heittäytyä kirjailijan vietäväksi.

Kirjan päähenkilö on 71-vuotias psykiatri, joka odottaa eläkkeelle siirtymistään. Tämä ei laske päiviä vaan kertoja, joina joutuu kohtaamaan asiakkaan ja kirjan alkuhetkellä niitä on vielä tasan 800 jäljellä. Nuo hetket kuuntelemassa ihmisten ongelmia puuduttavat tätä.

Samalla psykiatrissa kasvaa pelko, että eläkepäivien ilo, jota tämä odottaa, onkin pelkkää illuusiota ja oikeasti vastassa on vain kärsimystä ja yksinäisyyttä. Tai ehkä tämä pelkää, että on lopulta ongelmineen aivan samanlainen kuin nuo puuduttavat asiakkaat.

Viimeinen asia, jota psykiatri haluaisi elämäänsä on uusi asiakas, mutta eräs itsepintainen saksalainen nainen nimeltään Agathe kuitenkin päätyy päätyy vielä tämän vastaanotolle. Seuraa psykiatrin ja potilaan välinen vuorovaikutus, joka on kiinnostavaa luettavaa, antaa vähän kuvaa miten 1940-luvulla suhtauduttiin naisiin psykiatrisina potilaina ja toimii muutoksen alkuvoimana psykiatrin omassa tarinassa.

"Agathen lähdettyä mietin, olinko itse sairastumassa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Sillä vaikka edelleen sanoin itselleni, että Agathesta oli vaivaa ja ettei minun olisi alun alkaenkaan pitänyt ottaa häntä potilaaksi, enkö kuitenkin ollut alkanut nauttia keskusteluistamme? Ja jos olin täysin rehellinen, eikö ollutkin niin, että jätin tuulettamatta juuri niinä päivinä kun hän oli käynyt, jotta omenoiden tuoksu viipyisi huoneessa hieman pidempään?"

Ehkäpä se mielenkiintoisempi suhde kirjassa oli psykiatrin ja tämän naapurin välinen toveruus, joka oli niin minimalistinen kuin voi olla. Psykiatri vain kuulee naapurinsa äänet viereisessä asunnossa, mutta ei ikinä kohtaa tätä.

Hiljaisuus naapurissa voi kuitenkin järkyttää tasapainoa ja on mielenkiintoista miten ihmissuhteista voi tulla lopulta todella tärkeitä, huolimatta siitä kuinka ohuilta ne saattavat vaikuttaa.

"Koin että välillämme oli side ja uskoin hänen tuntevan samoin, vaikka en voinutkaan tietää. Kun pudotin kupin keittiön klinkkerilattialle tai kun joskus harvoin puhkesin laulamaan, ajattelin naapuriani. Ehkä hän kuunteli pää kallellaan seinän toisella puolella. Ehkä hän koputtaisi jonain päivänä oveen ja kertoisi minulle, kuka olin."

Agathe on hyvin lyhyt kirja, jonka lukee vaikka yhdellä kertaa ja sen näennäisen filosofisesta otteesta huolimatta tarinaan ja sen pohdintoihin voi uppoutua hyvin kevyesti.

Agathe Adlibriksessa*

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Tori Amos on värikkään uran omaava muusikko, jonka tuore kirja yhdistelee taiteen ja politiikan analyysia ja tämän omaa elämäkertaa. Aiheet liikkuvat levyjen synnystä, luovuuden ylläpitämiseen ja oikeistolaisen politiikan vastustamiseen taide aseena.

Resistance: A Songwriter's Story of Hope, Change, and Courage sai alkunsa Amoksen halusta tutkia yleisesti taiteilijoiden roolia yhteiskunnassa ja erityisesti miten taide voi toimia vastavoimana niille "pimeille voimille", jotka kirjassa nopeasti profiloituvat nimeomaan oikeistolaisen ajattelun nousuksi.

Amos käy läpi omaa uraansa yksityiskohtaisesti aina teini-iästä lähtien, jolloin tämä soitti pianoa ja lauloi baareissa. Kirjan luvut ovat nimetty tämän laulujen mukaan ja ne tarjoavat löyhän viitekehyksen Amoksen tekstille, joka keskustelevaa, julistavaa ja välillä lähes tajunnanvirtaa, jota laulujen sanat hienosti katkaisevat.

Voisi ajatella, että on tavallaan helppo asettaa omiin lauluihin poliittisia merkityksiä jälkikäteen, mutta Amoksen pointit ovat osuvia. Tämä peräänkuuluttaa taiteilijoiden tärkeyttä ja kaikkien tarinoiden tärkeyttä, jota nämä itsestään kertovat.

"I don’t believe anyone’s story is boring. Every story has value because it belongs only to you. It is the one true thing that does belong to you and that you can mine for emotional gold. Someone might try to belittle your story or make a joke about it or make you think that your history is worthless because there is a rating system applied to “So what’s your story?” But—and I truly mean this—that particular power play can work only if you allow yourself to believe in that nonsense. It’s an attack move."

Tori Amos. Kuva: Amanda Edwards

Taiteilijat ja vallankäyttäjät asetetaan kirjassa kahteen vastakkaiseen leiriin ja Amos myös perustelee tätä monin eri tavoin. Protestiliike etenkin musiikin maailmassa on todella vanha perinne ja tämä ei ole valtakoneistolle uusi käänne. Hiljentämisen kulttuuri on todellista ja taiteilijoiden on aina täytynyt puskea sitä vastaan samalla kun pitävät kiinni omasta näkemyksestään itse taiteen suhteen.

"They target artists specifically because they know that artists have the ability to reach the public in ways no one else can. They know this. And what they do not want is to be called out or held to account or revealed to be the manipulator they are and that they are a person aroused by the possibility of absolute power. That is a naked truth. And they do not want it exposed in pictures or songs or poems or articles or books or film or through dance. So when the propaganda spreads about “writer’s block” or “an artistically barren portion of time,” especially when it comes to women, this poisonous propaganda gets magnified. And then it can drown out reason and become a probable eventuality. Although it is merely a projection, unfortunately it can become an imposed self-fulfilling prophecy."

Kirjassa käsitellään paljon Amoksen henkilökohtaista matkaa musiikkiteollisuudessa ja niitä taisteluita, joita sen sisällä on käytävä. Monet Yhdysvalloissa poliittista ilmapiiriä muuttaneet tapahtumat saavat kirjassa myös osansa ja Amos muistelee näitä omien konserttiensa ja kohtaamistensa kautta.

Kirja on mielenkiintoinen niin Amoksen musiikin ystävälle kuin poliittisesta historiasta kiinnostuneellekin lukijalle. Etenkin kirja on arvokas taiteen ja politiikan yhteyden ymmärtämisessä ja luovuuden merkityksessä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Amos puhuu suoraan taiteilijoille ja pyrkii opettamaan miten käyttää omaa luovuuttaan hyväksi mahdollisimman tehokkaasti.

Amoksen laulut näyttäytyvät ainakin hieman erilaisina tämän kirjan jälkeen ja on helppo huomata miten protestilaulu voi syntyä mistä taustasta vain. Taide on voimakasta ja se voi olla vastavoimaa jollekin.

"Being in opposition to something is to be in a position of power. It's not simply reactionary. Defiance can be active and can be the genesis of something. You don't want to play the victim. You want to have conviction.
Because make no mistake: we are living in a moment of crisis. Of unprecedented crises."

Resistance Adlibriksessa*

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

WSOY etsii kirjoituskilpailun kautta uusia ääniä monipuolisempaan nuortenkirjallisuuteen. Moni nuori voi tällä hetkellä jäädä ilman henkilökohtaista samaistumispintaa näille suunnatussa kirjallisuudessa ja tarve muutokseen on todellinen.

Kilpailuun osallistutaan ennen julkaisemattomalla suomenkielisellä romaanikäsikirjoituksella.
Valmiin käsikirjoituksen mukaan tulee liittää myös korkeintaan kahden liuskan mittainen synopsis. Käsikirjoituksen tyylilaji on vapaa. Kilpailuun voivat osallistua sekä uudet että jo julkaisseet tekijät.

Kilpailun voittaja saa 5000 euron rahapalkinnon sekä kustannussopimuksen. Palkintosumman lahjoittaa WSOY:n kirjallisuussäätiö. Kilpailutekstit tulee toimittaa 31.12.2020 mennessä joko sähköisesti osoitteeseen taajuusz@wsoy.fi tai postitse osoitteeseen PL 1259, 00101 Helsinki. Viestin osoitekenttään tai kuoreen on lisättävä merkintä ”Taajuus Z -kirjoituskilpailu”.

Kirjoituskilpailun raadin muodostavat käsikirjoittaja Anna Brotkin, kirjailija Riina Mattila, näyttelijä, kirjoittaja Jani Toivola ja kustantamon edustajana kustantaja Ulla Huopaniemi-Sirén.

Huopaniemi-Sirén sanoo:

”Toivomme, että kilpailu nostaa esiin hyvän tarinan, joka avaa uuden ja ajankohtaisen näkökulman tämän päivän nuoruuteen. Suomi on monimuotoinen yhteiskunta, ja siksi kaipaamme yhä enemmän tarinoita esimerkiksi erilaisista kulttuuritaustoista tulevista ja erilaisia sukupuoli-identiteettejä edustavista nuorista. Toivottavasti kilpailu nostaa esiin myös näkökulmia, joita emme ole vielä edes osanneet etsiä"

Lisätietoa kilpailusta löydät täältä.

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Lakewood on Megan Giddingsin romaani, jossa luokan ja rodun kysymyksiä nostetaan esiin piinaavassa tarinassa. Muualla tehdyt vertaukset Handmaid’s Talen kaltaisiin kirjoihin kävivät nopeasti järkeen tätä lukiessa.

Megan Giddings on yhdysvaltalainen kirjailija, jonka tekstejä on ilmestynyt muun muassa julkaisuissa Black Warrior Review, Arts & Letters, Gulf Coast, ja The Iowa Review. Tämä on Barbara Demingsin muistorahaston tuen vastaanottaja feministisestä fiktiosta ja editori lehdissä The Offing ja The Rumpus. Lakewood on Giddingsin esikoisromaani.

Megan Giddings. Kuva: Jon Cameron

Lakewood kertoo nuoren, tummaihoisen Lenan tarinaa, jossa tämä joutuu ottamaan vastaan epäilyttävältä vaikuttavan työn isoäidin kuoleman jälkeen. Perheen velat osoittautuvat ylivoimaisiksi ja sairas äiti tarvitsee hoitoa, joten Lena lopettaa yliopiston työn vuoksi, josta maksetaan jopa hieman omituisen hyvin palkkaa.

Uusi työnantaja Michiganin Lakewoodissa, The Great Lakes Shipping Company, on olemassa lähinnä kulissina. Tosiasiassa Lenan täytyy osallistua erilaisiin ihmiskokeisiin, joissa tälle syötetään lääkkeitä, haastatellaan mitä oudoimmista aiheista, tarkkaillaan jatkuvasti ja jossain vaiheessa jopa vaihdetaan silmien väriä.

Lena huomaakin ihmisten suhtautuvan tähän jollain tapaa myönteisemmin sinisilmäisenä. Myös tästä tulee raportoida yhtiölle, jonka muille työntekijöille tuntuu tapahtuvan outoja asioita. Lena myös kiinnittää huomiota siihen miten yhtiön väestä kaikki tuntuvat olevan valkoisia, mutta koehenkilöistä vain yksi.

Tapahtumat kiihtyvät ja Lena joutuu pohtimaan osaansa tarkasti. Lopulta vaikeneminen tuntuu välttämättömyydeltä tämän läheisten tilanteen vuoksi, vaikka perheen historiastakin vaikuttaa löytyvän asioita, jotka ovat syystä tai toisesta salattu.

"There are times in your life, Lena knew, where to think actively about what was happening in the moment, what had recently happened, would shatter everything."

Ihmisten käyttämisellä tieteellisen tutkimuksen materiaalina on äärimmäisen rasistinen historia, josta esimerkkinä voidaan pitää vaikka Tuskegee-tutkimusta. Siinä lähes 400 afroamerikkalaista miestä vuonna 1932 valjastettiin Yhdysvaltojen toimesta kuppatutkimukseen, josta nämä eivät itse olleet tietoisia.

Koehenkilöitä kuoli, kun näille ei annettu tarvittavia lääkkeitä ja vasta vuonna 1972, kun asia tuli lehdistön kautta tietoon, koe lopetettiin. Vuonna 1997 Yhdysvaltojen silloinen presidentti esitti anteeksipyynnön uhreille.

Tuskegeen kokeiden koehenkilöitä.

Tuskegee oli kuitenkin vain yksi esimerkki ja rodullistettujen ihmisten käyttämistä epäeettisissä tutkimuksissa ei ole pyydetty monin paikoin edelleenkään anteeksi. Esimerkiksi "modernin gynekologian isä" James Marion Sims suoritti kivuliaita kokeita naisilla, joilla ei ollut valinnanvaraa orjuuden alla. Simsiä kunnioittava patsas poistettiin viimein Central Parkista vuonna 2018.

Tämänkaltaiset kokeet olivat Giddingsin mukaan tärkeä kirjaa inspiroinut asia. Samoin yleisesti rodullistettujen kokemukset Yhdysvalloissa nykypäivänä innostivat Giddingsin kirjoittamaan juuri Lenan tarinan. Tämä sanoo The Rumpuksen haastattelussa:

"Some of Lakewood was generated from many conversations with friends about what it’s sometimes like to be not white in the United States. There are times where you get to just be a person, there are times where it feels like you could almost be on a weird prank show, and there are times where it feels like it can just be a series of thoughts and trials to see how many small and large slights you can endure. I wanted to capture that feeling in a book—the movement from personhood to haha, that’s weird I guess to feeling consistently watched and monitored to make sure you’re having the right reaction."

Kirja kysyy kuinka pitkälle yksilö on valmis menemään oman selviytymisen vuoksi kun erilaiset taloudelliset paineet tuntuvat ylivoimaisilta. Ja etenkin kuinka pitkälle yksilö on valmis menemään läheistensä vuoksi.

Giddings tuo voimakkaasti ihmisen kehon osaksi tarinaa ja sen miten valta ulottuu edelleen ihmisten ruumiiseen asti; miten normaalissa kanssakäymisessä mustat ja ruskeat kehot ovat eriarvoisessa asemassa suhteessa valkoisiin ja miten taloudellinen luokka entisestään vaikuttaa noihin rakenteisiin.

Lakewood on kirjoitettu hengästyttävällä tyylillä ja sitä lukee kuin jännäriä, joka ei anna useinkaan tilaa rentoutua. Giddingsin selkeä proosa on nautittavaa lukea vaikka välillä sen tyyli lähentelee eräänlaista body horroria. Tämä on niitä kirjoja, joissa jää usein maistelemaan yksittäisiä lauseita niiden upeuden vuoksi ja tarina jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa.

Lakewood Adlibriksessa*

Megan Giddings, 2020, Lakewood, Amistad

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Missed Translations on henkilökohtainen, koskettava ja universaaleja teemoja sisältävä kirja, jossa sukupolvien ja kulttuurien välinen kuilu yhden perheen sisällä tuntuu olevan valtava.

Sopan Deb on koomikko ja New York Timesin kirjoittaja, jonka tuore kirja kertoo tämän suhteestaan omiin vanhempiinsa. Näiden juuret ovat tiukasti Intiassa, kun taas Debin oma identiteetti on vahvasti sidottu Yhdysvaltoihin.

Debin vanhemmat saapuivat Yhdysvaltoihin erikseen 1960- ja 1970-luvuilla. Nämä päätyivät yhteen järjestetyn avioliiton kautta ja perhe asui New Jerseyssä aina siitä lähtien kun Deb oli 3-vuotias. Avioliitto ei kuitenkaan ollut toimiva ja Debin isä lähti vähin ääniin takaisin Intiaan.

Lähinnä valkoisessa ympäristössä kasvanut Deb oli jo vieraantunut kotinsa kulttuurista eikä edes osannut kaivata isäänsä. Toisaalta tämä kaipasi perheen tuomaa pysyvyyttä, jota ei kokenut löytävänsä äitinsä kanssa, joka oli hiljainen ja omissa oloissaan viihtyvä hahmo.

Deb kuvasi kirjassa myös isäänsä etäisenä hahmona koko nuoruutensa ajan. Tämä oli monella tapaa eri kulttuurista ja Deb kadehti kavereitaan, joiden isät veivät näitä korismatseihin ja jotka saivat syödä telkkarin ääressä. Edes tyttöystävistä ei voinut kertoa vanhemmilleen niin kuin kavereilla.

Olikin lukijalle hätkähdyttävää miten Debin isä pamahti esiin kirjan sivuilta äänekkäänä ja iloisen oloisena ihmisenä kun Deb viimein tapasi tämän pitkästä aikaa Intiassa. Sitä ennen paljon ehti kuitenkin tapahtua Debin elämässä.

Deb toimi journalistina useissa eri medioissa ja oli muun muassa tiivisti mukana seuraamassa Trumpin presidenttikampanjaa vaalien alla. Vuonna 2016 Deb oli raportoimassa Trumpia vastaan pidetystä protestista kun tämä äkkiä paiskattiin maahan ja poliisi piti tätä polvella paikoillaan niskasta. Onneksi tilanteella oli useita todistajia ja syyte "poliisin vastustamisesta" hylättiin nopeasti. Deb oli tuolloin CBS-uutistoimiston journalisti.

Sopan Deb. Kuva: Earl Wilson/The New York Times

Missed Translations sai alkunsa Debin halusta oppia jotain vanhemmistaan. Tällä ei ollut oikeastaan mitään tietoa kummankaan elämästä ennen New Jerseyä tai oliko näillä esimerkiksi sisaruksia tai edes kuinka vanhoja nämä olivat (seikka, joka ei ole aivan yksinkertainen kaikissa intialaisissa perheissä, kuten kirjassa tulee ilmi).

Deb esiintyi stand up -klubeilla ja huomasi, että tämän oma suhtautuminen aasialaiseen identiteettiinsä oli ohut, eikä sen vuoksi onnistunut luomaan sen kautta itselleen ääntä, jonka tämä olisi halunnut. Kirjaa varten tehty matka historiaan muutti kaiken ja lukijana tuntui etuoikeutetulta päästä seuraamaan näin henkilökohtaista prosessia.

Deb matkasi Intiaan ja tapasi isänsä vuosien hiljaisuuden jälkeen. Perillä odottava mies esitteli Intiaa, joi Debin kanssa olutta, katsoi The Americansia telkkarista ja kertoi itsestään, avioliitostaan ja Debin elämästä tarinoita. Debin pidätys Trumpin tilaisuudessa oli ollut iso uutinen Intiassa ja isä tuntui olevan tästä sekä järkyttynyt että ylpeä.

Deb sai kuulla hämmentäviä ja järkyttäviäkin seikkoja menneisyydestä. Esimerkiksi tämän oman äidin etäisyys johtui osaksi taistelusta masennuksen kanssa vaikka Debillä ei ollut tästä omia vahvoja muistikuvia. Hankala integroituminen uuteen yhteiskuntaan oli jättänyt myös jälkensä äitiin ja Debin sympatia tätä kohtaan heräsi koskettavalla tavalla. Vaiheet ennen Debin isän tapaamista olivat olleet myös kokonaan piilossa ja traumaattisiakin asioita päästiin viimein käsittelemään.

Kirjan hienointa antia olivatkin ne anteeksiantamisen ja ymmärtämisen hetket. Debin aloittama kirjaprojekti ei vain kertonut tarinaa perheestä vaan se itsessään myös korjasi tämän perheen. Vaikka lapsuudessa Deb joutui etsimään laajennettua perhettä kodin ulkopuolelta, niin nyt tuntuu kuin tällä viimein olisi oikea suhde omiin vanhempiinsa ja etenkin vahvempi suhde itseensä.

Vaikka kuvailin juuri kirjaa, jonka voisi kuvitella olevan aiheiltaan melko rankka, niin tämä kirja on hauska. Siis todella hauska. Deb tarinoi ja kertoo tavalla, josta tulee mieleen kuka tahansa, hyvät kertojan lahjat omaava, hassu tyyppi baarissa. Suosittelen tutustumaan kirjaan, sillä se auttaa ymmärtämään miten kulttuurien väliset erot ovat toisaalta hyvin heppoisia mutta toisaalta voivat pitää samassa perheessäkin eläviä ihmisiä kaukana toisistaan.

Missed Translations Adlibriksessa*

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Laiton lapsi on kirja, joka pääsi yllättämään. Etelä-Afrikan Apartheid-järjestelmän purkaminen kuuluu tapahtumiin, jotka voin itse vielä muistaa ja vaikka olen tietoinen edelleen jatkuvasta rasismista alueella, niin omista lähtökohdista aihe muuttuu todellisemmaksi vasta yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta.

Trevor Noah on tuttu erityisesti The Daily Showsta, jonka juontajaksi tämä siirtyi Jon Stewartin jälkeen vuonna 2015. Uutisia käsittelevä komediaohjelma on hämärtänyt uutisten ja komedian rajaa ja on noussut monelle ihmiselle tärkeäksi uutislähteeksi virallisten uutiskanavien ohella. Vaikka ohjelma on halunnut korostaa ettei se tee journalismia, niin Noah on tällä hetkellä myös poliittinen vaikuttaja.

Koomikon uran sijaan Noah kertoo kirjassaan nuoruudestaan Etelä-Afrikassa, jossa tämä syntyi valkoisen isä ja mustan äidin laittomasta liitosta. Vuoden 1927 moraalittomuuslaki nimittäin sanoo, että "Eurooppalaisten ja alkuasukkaiden välisen ulkopuolisen sukupuolisen kanssakäymisen ja muiden senkaltaisten tekojen ehkäisemiseksi" eri rotuisten välinen seksi oli laitonta.

Isäänsä tämä pääsi tapaamaan Johannesburgiin vain kun äiti esitti tämän kotiapulaista. Noah ja tämän perhe asuivat itse alueella, jossa asui vain mustia perheitä. Noah kertoo miten tilanne oli hankala mustan ja valkoisen vanhemman lapselle, koska tämä oli "värillinen ihonväriltään, mutta ei kulttuuriltaan ja ihmiset pitivät tätä "värillisenä, joka ei halunnut olla värillinen". Noah oli syrjitty periaatteessa kaikissa ryhmissä ja päätyikin viettämään paljon aikaa sisätiloissa.

"Olin niin ainutlaatuinen, että ihmiset käyttivät minua maamerkkinä neuvoessaan tietä. 'Talo Makhalima Streetillä. Kulmassa näet vaaleaihoisen pojan. Käänny siitä oikealle.'"

Trevor Noah. Kuva: Kwaku Alston

Noah osaa kietoa Etelä-Afrikan politiikan muutokset kirjaan, niin huomaamattomasti, että tämän henkilökohtainen tarina nousee päällimmäiseksi. On kuitenkin hengästyttävää välillä lukea miten vieraalta tuntuva ja eriarvoistava kulttuuri on arkipäivää monelle.

"Tulen maasta, jossa ihmisiä on pidätetty ja heitä on syytetty noituudesta - oikeusistuimessa. en puhu nyt 1700-luvusta. Puhun viiden vuoden takaisista tapahtumista. Muistan, että erästä miestä syytettiin oikeudessa siitä, että hän oli lyönyt toista miestä salamalla."

Ehkä systemaattisesti avoimen rasistinen järjestelmä tuntuu lukijalle niin oudolta, ei koska rasismi olisi jotain täysin outoa, vaan koska sitä ei kaikissa kulttuureissa pidetä nimenomaan avoimena järjestelmänä. Noah muistelee, kuinka amerikkalaisia sarjoja katsellessaan, tämä ihmetteli miten poliisit keksivät erilaisia tekosyitä kuskeille kun nämä pysäyttävät auton. "Takavalonne ei pala" tai jotain vastaavaa. Noah kirjoittaa:

"Arvostan Etelä-Afrikassa sitä, että emme ole vielä jalostaneet järjestelmää niin pitkälle, että meillä olisi tarve valehdella.
'Tiedätkö miksi pysäytin sinut?'
'Koska sinä olet poliisi ja minä olen musta?'
'Juuri niin. Ajokortti ja rekisteriote, kiitos.'"

Myöskään Noah ei välttynyt hankaluuksilta lain kanssa. Tämä harjoitti jokapäiväistä kaupankäyntiä, jossa vaihdettiin tavaroita, lainattiin rahaa ja myytiin varastettuja tuotteita. Rekisteröimättömällä autolla ajelu lähes laittoi Noahin vankilaan ja tutustutti tämän korruptoituneeseen ja vaaralliseen oikeusjärjestelmään. Enemmän Noah kuitenkin tuolloinkin pelkäsi mitä äiti tekisi, jos jäisi tälle kiinni.

Noahin isoäiti oli ankara talouden nuorille ja läimäytys oli normaali rangaistus pahanteosta. Noahia tämä ei kuitekaan ikinä lyönyt, koska "ei osannut" lyödä valkoista lasta (lapsena Noah ei ihmetellyt edes kun isoisä vaati tämän istuvan takapenkillä autossa, koska niin valkoiset matkustavat). Noahin äiti oli kuitenkin ankara ja pahoista teoista saattoi tulla selkäsauna, niin kuin oli tapana. Noah selittää:

"He yrittävät pistää lapsensa kuriin ennen kuin järjestelmä tekee sen. 'Minun pitää tehdä tämä sinulle ennen kuin poliisit tekevät sen.' Sillä juuri sitä kaikki mustat vanhemmat ajattelevat siitä päivästä lähtien, kun lapsi on tarpeeksi vanha mennäkseen ulos kadulle, jossa lain pitkä käsivarsi odottaa häntä."

Noahin nuoruuteen on mahtunut enemmän kuin monella koko elämäänsä ja kirja kertoo tarinaa, jonka kaari johtaa aina todella väkivaltaiseen ja traagiseen päätökseen. Tarinaa lukiessa saa tunteen, että Noah itse on saanut siihen laajemman kontekstin vasta myöhemmällä iällä ja tämä tavallaan ottaa lukijan mukaan tähän itseymmärryksen hetkeen.

Noah on joutunut kamppailemaan oman identiteettinsä kanssa samaan aikaan kokonaisten kansojen kanssa Etelä-Afrikassa ja on tärkeää muistaa miten lähellä tämä historia on meitä ja mitä keinoja vallanpitäjät käyttivät. Noah nostaa esimerkiksi kielen merkityksen kirjassa vahvasti esiin.

"Kieli tuo mukanaan identiteetin ja kulttuurin, tai ainakin käsityksen siitä. Yhteinen kieli sanoo: 'Me olemme samanlaiset.' Kielimuuri sanoo: 'Me olemme erilaiset.'Apartheidin arkkitehdit ymmärsivät tämän. Osana yritystään jakaa mustat erillisiin ryhmiin he varmistivat, että meidät erotettiin toisistamme paitsi fyysisesti myös kielen avulla. Bantukouluissa lapsille opetettiin vain heidän kotikieltään. Zulu-lapset oppivat zulua. Tswana-lapset oppivat Tswanaa. Tämän takia lankesimme ansaan, jonka hallitus oli meille asettanut, ja taistelimme toisiamme vastaan siinä uskossa, että olimme erilaisia."

Laiton lapsi ilmestyi englanniksi vuonna 2016 ja on saavuttanut sen jälkeen laajasti ihmisiä erilaisista kulttuureista. Jo ymmärtämisen työkaluna pidän tätä kirjaa arvokkaana, mutta suosittelen lämpimästi lukemaan tämän erinäisten kakkaamis-demoninmanaus -anekdoottien ja Hitler -nimisen tanssijan tarinan vuoksi. Vaikka aiheet ovat usein rankkoja, niin välillä tosiaan huomaa lukevansa koomikon kirjoittamaa tarinaa.

Laiton lapsi Adlibriksessa*

Trevor Noah, 2020, Laiton lapsi – Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa, alk. Born a Crime, Suom. Jaana Iso-Markku, Atena

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Runoilija X nimellä suomeksi julkaistu säeromaani on vaikuttava teos jonka teemoissa tulee esiin muun muassa kehonkuva, naisten asema, rotu, nuorten maailma ja uskonto. Acevadon tapa käyttää kieltä jossain puhekielen ja runouden välimaastossa koukuttaa ihan ensimmäisiltä sivuilta.

Elizabeth Acevedo on runoilija ja kirjailija, joka kasvoi New Yorkissa vahvasti dominikaanisella ja katolisella alueella, mikä myös heijastuu tämän kirjassa. Acevadolta on ilmestynyt The Poet X:n lisäksi kirjat With the Fire on High ja Clap When You Land ja tämä on National Poetry Slam - ja Beltway Grand Slam -voittaja.

Elizabeth Acevedo. Kuva: Stephanie Ifendu

The Poet X kertoo nuoresta naisesta Harlemissa nimeltään Xiomara. Tämä asuu tiukan uskonnollisessa perheessä, jonka kontrolli tuntuu välillä tukahduttavalta. Kehoon liittyvä kontrolli syvenee koulumaailmassakin ja näiden ristipaine tulee tekstissä väkevästi esiin.

"When your body takes up more room than your voice

you are always the target of well-aimed rumors,

which is why I let my knuckles talk for me.

Which is why I learned to shrug when my name was replaced by insults.

I've forced my skin just as thick as I am."

Xiomara on hahmo, jonka sisäinen taistelu iskee kirjan sivuilta tajuntaan vahvana. Nuoruus ja intohimo runoutta kohtaan välittyvät Acevadon tekstistä, jossa sanojen voima on lopulta se mikä myös yhdistää kirjan hahmoja.

Xiomaran äti ei hyväksy tämän esiintymistä runoilijana ja tuntuu, että katolinen koulu ei edes anna tämän ilmaista itseään totuudenmukaisesti. Samaan aikaan Xiomaran veli vaikuttaa saavan perheen hyväksynnän vaikka ei kuitenkaan yhteiskunnan hyväksyntää. Veli kuitenkin kannustaa Xiomaraa jatkamaan runouden kirjoittamista ja jopa esiintymistä, mistä Xiomara saa arvaamatomalla tavalla voimaa.

"I only know that learning to believe in the power of my own words has been the most freeing experience of my life. It has brought me the most light. And isn’t that what a poem is? A lantern glowing in the dark."

Tarina etenee aaltoilevasti runouden ja proosan mailla ja lukukokemus on yksinkertaisesti nautittava. Kaiken paineen keskellä Xiomara löytää pojan, joka tuntuu kuulevan tämän sanoja ja odotettavasti ajautuu myös tämän myötä konfliktiin.

Suosittelen kokeilemaan tätä kirjaa ja Leena Ojalatvan käännös vaikuttaa myös todella hienolta. The Poet X käsittelee sitä voimaa mitä sanoilla on runoudessa ja sitä voimaa minkä lavarunous on tuonut taas nykyaikaiseen elämäämme. Kaikkien tarinalla on väliä ja tarinoiden esiintuomiseen on syntynyt yhä monimuotoisempi kulttuuri, jonka kasvua seuraan innolla.

"She knew since she was little, the world would not sing her triumphs, but she took all of the stereotypes and put them in a chokehold until they breathed out the truth."

The Poet X on New York Times -bestseller, National Book Award -voittaja nuorten kirjallisuudessa ja lukuisten muisten palkintojen voittaja tai ehdokas. Kannattaa myös tutustua suomalaiseen J. S. Meresmaan säeromaaniin Dodo, josta kirjoitin täällä sekä suomalaiseen lavarunouteen Lukukeskuksen sivuilla täällä.

The Poet X Adlibriksessa*

Runoilija X Adlibriksessa*

Elizabeth Acevedo, 2018, The Poet X, HarperTeen

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

The Good Lord Bird kuuluu omiin lempikirjoihini, joten jo sen vuoksi haluan esitellä sen nyt Lukupinossa. Romaanista on myös tulossa tv-sarja elokuussa, joten sen tarina onkin ajankohtainen nyt usealla tavalla.

James McBride on yhdysvaltalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko, jonka elämäkerrallinen kirja The Color of Water on noussut klassikon asemaan, jota koululaiset ympäri Yhdysvaltoja opiskelevat edelleen. Vuonna 2016 presidentti Barack Obama myönsi tälle National Humanities mitalin.

The Good Lord Bird voitti National Book Awardin vuonna 2013 ja saavutti nopeasti suuren suosion. Kirja käsittelee taistelua orjuutta vastaan 1800-luvulla, mutta vakavasta aiheesta huolimatta on lopulta tyyliltään eräänlainen komedia.

James McBride. Kuva: Chia Messina

The Good Lord Bird on monella tapaa poikkeuksellinen kirja. Sitä lukiessa joutuu käsittelemään ristiriitaisia tunteita ja historian tapahtumia, joita ei kovin yksityiskohtaisesti ole vieläkään käsitelty yhteiskunnassamme, vaikka näin uskoisi ja toivoisin olevan.

McBride kirjoittaa voimakasta ja omaa pohdintaa herättelevää tekstiä, joka vaikuttaa samaan aikaan multaiselta ja juurevalta, mutta kuitenkin hienostuneelta ja paikoin viihdyttävältäkin.

Viihdyttävällä tarkoitan tosiaan sellaista toiminnan ja räjähdysten täyttämää pakettia, jota odottaisi enemmän joltain Hollywoodin tekeleeltä, mutta joka vain toimii juuri tässä tarinassa täydellisesti.

Kirja kertoo abolitionisti John Brownista, hahmosta, josta on syntynyt monia legendoja ja lauluja. Tämän tekojen on sanottu jopa toimineen yhtenä kipinänä Yhdysvaltojen sisällissodan alulle, kun Brown johti ihmisiä väkivaltaisiin kamppailuihin orjuutta vastaan, jotka huipentuivat vuoden 1859 orjakapinaan Harpers Ferryssä Virginiassa.

McBride kuvaa Brownin vaiheita tietyllä mystisellä ja tarunomaisella tavalla, josta on välillä hankala erottaa mikä on historiallista proosaa ja mikä seikkailutarinaa. Brownin, pyssyjä heilutteleva ja jumalan sanaa intohimoisesti saarnaava, hahmo juuri tässä romaanissa on joka tapauksessa villin elävä ja kunnioitusta herättävä kaikessa arveluttavuudessaankin.

"The Old Man's prayers was more sight than sound, really, more sense than sensibility. You had to be there: the aroma of burnt pheasant rolling through the air, the wide, Kansas prairie about, the smell of buffalo dung, the mosquitoes and wind eating at you one way, and him chawing at the wind the other. He was a plain terror in the praying department."

John Brown

Romaanin tarina on kerrottu "Little Onionin" kautta, joka eli orjana Kansasissa. Tämän oikea nimi on Henry Shackleford, mutta Brown erehtyy aluksi luulemaan rääsyissä kulkevaa baaripalvelijaa tytöksi ja suurimman osan kirjan tapahtumista Henry elääkin tuossa toisessa identiteetissä, jonka turvin toisaalta onkin helpompi liikkua Brownin kanssa kaupungista toiseen.

Brownin, Little Onionin ja muun seurueen matka on eräänlainen läpileikkaus Yhdysvaltojen pimeään historiaan. Siinä vierailevat nimet kuten Frederick Douglass ja Harriet Tubman ja vaikka historiallinen totuus on usein toisarvoista komedian tiellä, niin tietynlainen muutoksen voima, joka tapahtumista henkii, välittyy lukijalle voimalla. Se on yksi totuus tämän tarinan taustalla, johon on helppo uskoa.

"Some things in this world just ain't mean to be, not in the times we want 'em to, and the heart has to hold it in this world as a remembrance, a promise for the world that's to come. There's a prize at the end of all of it, but still, that's a heavy load to bear."

Erityisesti Brownin hahmo muistuttaa yksilön voimasta yhteiskunnalliseen muutokseen. Tapahtuu se sitten positiivisen tai negatiivisen tapahtuman kautta. Brownin persoona kirjassa on itsessään niin upeasti rakennettu, että mielenkiinnolla odotan tulevaa tv-sarjaa. Alla voi nähdä siitä trailerin, jossa Ethan Hawke mielestäni kanavoi melko hienosti Brownin saarnaavaa pyssysankarin olemusta.

"The Good Lord Bird don't run in a flock. He Flies alone. You know why? He's searching. Looking for the right tree. And when he sees that tree, that dead tree that's taking all the nutrition and good things from the forest floor. He goes out and he gnaws at it, and he gnaws at it till the thing gets tired and it falls down. And the dirt from it raises other trees. It gives them good things to eat. It makes 'em strong. Gives 'em life. And the circle goes 'round."

The Good Lord Bird Adlibriksessa*

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

So You Want to Talk About Race on kirja, joka tekee näkyväksi niin yhteiskunnallisia kuin omiakin asenteita eriarvoisuutta ja rodullistamista kohtaan. Vaikka aihe tuntuisi ennestään tutulta, niin tähän kirjaan kannattaa tutustua etenkin juuri nyt kun kirjan aiheet ovat ympäri maailman pinnalla.

Ijeoma Oluo on arvostettu kirjoittaja, puhuja ja mielipidevaikuttaja, joka osaa tuoda monella tapaa vaikeita aiheita helppotajuisesti näkyväksi. Kun etsin tietoa rodullistamisesta ja sen vaikutuksista, niin Oluon nyt käsiteltävä kirja tuli vastaan alituiseen. Eikä ollenkaan syyttä.

So You Want to Talk About Race on kirja, jonka avulla voi opettaa itseään juuri nyt näkyvillä olevan yhteiskunnallisen keskustelun monista teemoista. Black Lives Matter ei ole yhtäkkiä aivan tyhjästä syntynyt liike, vaan se pohjautuu pitkään taisteluun ihmisoikeuksista.

Tämä kirja on siis ollut ajankohtainen jo pitkään, mutta sen aiheet resonoivat nyt entistä suurempaa ihmisjoukkoon. Suurinta osaa siitä työstä mitä ihmisoikeuksien vuoksi tehdään, ei nähdä ikinä televisiossa ja tärkeää on, että nyt opittu ei unohdu kun medianäkyvyys hiipuu ja että oikeasti käytämme oppimaamme muutoksen aikaansaamiseen.

"When we identify where our privilege intersects with somebody else's oppression, we'll find our opportunities to make real change."

Oluo antaa käytännön vinkkejä keskusteluun rodusta, avaa keskustelun historiaa ja tuo omat kokemuksensa ja esimerkiksi keskustelunsa äitinsä kanssa esiin kirjan sivuille. Kirja on paitsi informatiivinen, niin myös ihan vain hieno lukukokemus.

Keskustelu rodusta voi tuntua kiusalliselta tai vaikealta, mutta ei se mitään. Se on silti tarpeellista eikä kukaan varmasti oleta toisen olevan täysin perillä kaikesta. Tietämättömyys nyt vain on sellainen juttu minkä kanssa me synnymme. Toivon mahdollisimman monen tarttuvan tähän kirjaan, enkä itse lähde sitä yksityiskohtaisesti avaamaan, mutta esitän siitä seuraavaksi muutaman esimerkin.

"You have to get over the fear of facing the worst in yourself. You should instead fear unexamined racism. Fear the thought that right now, you could be contributing to the oppression of others and you don't know it. But do not fear those who bring that oppression to light. Do not fear the opportunity to do better."

"Being privileged doesn't mean that you are always wrong and people without privilege are always right. It means that there is a good chance you are missing a few very important pieces of the puzzle."

Ijeoma Oluo. Kuva: Seal Press

Jos huomaat päätyneesi keskusteluun rodusta ja tuntuu, että sitä keskustelua on hankala voittaa, niin aivan ensimmäinen askel on ymmärtää, että voittajan löytäminen ei ole tuon keskustelun tavoite. On tärkeää kuunnella, ymmärtää oma asema keskustelussa ja ottaa tosissaan lähtökohta, että keskustelu tosiaan käsittelee rotua. Olua esittää selkeän ohjeiston miten havaita tämä:

"1. It is about race if a person of color thinks it is about race.2. It is about race if it disproportionately or differently affects people of color.3. It is about race if it fits into a broader pattern of events that disproportionately or differently affect people of color."

Miksi siis edes keskustelisit rodusta, jos se kerta on vaikeaa? No tähän voi jo sanoa, että jos näkee jotakuta kiusattavan, niin siihen pitää puuttua. Tämä on opittu toivottavasti jo melko nuorena. Lisäksi hiljaisuus epäarvoisuuden edessä on aivan yhtälailla teko kuin siihen puuttuminenkin.

"If you live in this system of white supremacy, you are either fighting the system of you are complicit. There is no neutrality to be had towards systems of injustice, it is not something you can just opt out of."

"Systemic racism is a machine that runs whether we pull the levers or not, and by just letting it be, we are responsible for what it produces."

Yhdysvallat ovat tällä hetkellä heräämässä siihen todellisuuteen, jonka sen rasistiset rakenteet ovat luoneet. Mielenosoitukset poliisia vastaan eivät ole kummunneet tyhjästä, vaan koko maan poliisijärjestelmä on rakennettu jo orjuuden aikaiselle perinteelle, jossa rodullinen eriarvoisuus on ollut osa sen rakennetta.

"These are very scary times for a lot of people who are just now realizing that America is not, and has never been, the melting-pot utopia that their parents and teachers told them it was. These are very scary times for those who are just now realizing how justifiably hurt, angry, and terrified so many people of color have been all along. These are very stressful times for people of color who have been fighting and yelling and trying to protect themselves from a world that doesn’t care, to suddenly be asked by those who’ve ignored them for so long, ‘What has been happening your entire life? Can you educate me?"

Black Lives Matter -protesti 2015

Mitä me siis täällä Suomessa voimme tehdä? No rodullistettujen ihmisten kuunteleminen on varmasti ensimmäinen askel. Voimme olla turvana ja todistajana nostamatta itseämme valokeilaan. Annetaan tilaa muullekin kuin valkoiselle puheelle. Ei jäädä hiljaiseksi silkan tavan vuoksi ja pelätä poikkeavuutta normista, joka itsessään ylläpitää rasistisia rakenteita. Tuetaan rodullistettujen yrityksiä. Kysytään kouluilta ja ammattiliitoilta miten tasa-arvo on otettu näissä huomioon. Puututaan selkeästi näkyvään rasismiin välittömästi. Puututaan yleisesti myös taloudelliseen ja sukupuolien välisen tasa-arvoon, sillä näiden rakenteet ovat myös vahvasti kytköksissä rodullistettujen asemaan.

"Racial oppression should always be an emotional topic to discuss. It should always be anger-inducing. As long as racism exists to ruin the lives of countless people of color, it should be something that upsets us. But it upsets us because it exists, not because we talk about it."

Kukaan ihminen ei ole täysin irrallinen nykytilanteesta. Rakenteellinen rasismi on intersektionaalinen ongelma, jonka kytkökset ovat monimutkaisempia kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa. Monet tämän maan rasistiset järjestöt tuntuvatkin kärsivän juuri tämänkaltaisesta toivottomasta näköalattomuudesta.

"Note, if you are a white person in this situation, do not think that just because you may not be aware of your racial identity at the time that you did not bring race to your experience of the situation as well. We are all products of a racialized society, and it affects everything we bring to our interactions."

Jos siis ajankohtainen keskustelu tai mikä vain motivaattori on saanut sinut etsimään kirjaa aiheesta, niin tässä on yksi sellainen. Olen myös suositellut viimeaikoina muita rodullistettuja kirjailijoita, joita toivon päätyvän entistä enemmän ihmisten lukulistoille. Ei pelkästään tarinoina, jotka kertovat erilaisista kulttuureista kuin omasi, vaan ihan vain hyvinä tarinoina.

So You Want to Talk About Race Adlibriksessa*

The Badass Feminist Coloring Book*

Ijeoma Oluo, 2018, So You Want to Talk About Race, Seal Press

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Mun vuoro on Viha jonka kylvät -tekijän uusi romaani, jossa jatkuu Thomasin intensiivinen tapa kirjoittaa maailmasta. Nuorten romaaniksi lajiteltu teos oli vakava aiheiltaan, mutta todella koukuttava ja helppo lukukokemus tyyliltään.

Angie Thomas on mississippiläinen kirjailija, jolla on itselläkin räppäri-tausta Mun vuoro -kirjan päähenkilön tavoin. Myös Thomasin kirja Viha jonka kylvät sai inspiraation tämän omasta elämästä slummialueen kasvattina ja molemmat kirjat sijoittuvat samaan universumiin vaikka ovat täysin itsenäisiä tarinoita.

Viha jonka kylvät on otettu osaksi Black Lives Matter -liikehdintää sen elinvoimaisen kuvauksen ansiosta, jossa tummaihoinen nuori mies päätyy poliisin murhaamaksi. South Carolinan poliisi olisi jopa halunnut kirjan pois koulujen lukulistalta sen negatiivisen kuvan vuoksi jonka tarina poliiseista antaa. Kirjasta tehtiin samanniminen elokuva vuonna 2018, jonka pääosassa näyttelee Amandla Stenberg.

Angie Thomas. Kuva: Anissa Hidouk

Mun vuoro (On the Come Up) on romaani, jossa Kuusitoistavuotias Bri pyrkii isänsä jalanjäljissä nousemaan tähdeksi underground rapin maailmassa. Matka edes alkuun on kuitenkin pitkä ja pelkkä ulospääsy omilta kulmilta alkaa tuntumaan riittävältä palkinnolta. Niillä samoilla kulmilla Brin oma isä sai surmansa.

Bri on valloittava, äkkipikainen hahmo ja epätäydellisyydessään mielenkiintoinen. Tämä joutuu taistelemaan ennakkoluuloja vastaan monella rintamalla, mutta Thomas tuo tämän ajatuksia esiin aivan erityislaatuisen huumorin kautta.

"Every single time I get sent to her, she asks me questions that sound like they came from some “How to Talk to Statistical Black Children Who Come to Your Office Often” handbook.

How is your home life? (None of your business.)

Have you witnessed any traumatic events lately, such as shootings? (Just because I live in the “ghetto” doesn’t mean I dodge bullets every day.)

Are you struggling to come to terms with your father’s murder? (It was twelve years ago. I barely remember him or it.)

Are you struggling to come to terms with your mother’s addiction? (She’s been clean for eight years. She’s only addicted to soap operas these days.)

What’s good with you, homegirl, nah’mean? (Okay, she hasn’t said that, but give her time.)"

Kun Bri on lopulta tekemässä läpimurtoaan, niin tämä hiljalleen huomaa sen tapahtuvan vääristä syistä. Se tapahtuu kappaleen avulla, joka on uhoa aseista ja jengeistä ja Bri ei lopulta halua toistaa stereotypioita, jotka eivät ole tälle omia.

Mun vuoro kertoo perheen dynamiikasta alueella, jossa huumekauppa on arkipäivää ja pelko todellista niin rikollisuutta kuin ahdistavaa valtakoneistoakin vastaan. Se kertoo yhdestä nuoresta, joka pyrkii ottamaan itselleen omaa tilaa ja samalla laajemmasta yhteisöstä, jossa tämä elää. Tarina tuntuu henkilökohtaiselta, mutta samalla se tuntuu tarjoavan kuvan jostain todella universaalista ja inhimillisestä tilasta.

"We can't have any power, either. I mean, think about it. All these people I've never met have way more control over my life than I've ever had. If some Crown hadn't killed my dad, he'd be a big rap star and money wouldn't be an issue. If some drug dealer hadn't sold my mom her first hit, she could've gotten her degree already and would have a good job. If that cop hadn't murdered that boy, people wouldn't have rioted, the daycare wouldn't have burned down, and the church wouldn't have let Jay go.

All these folks I've never met became gods over my life. Now I gotta take the power back."

Mun vuoro Adlibriksessa*

Viha jonka kylvät Adlibriksessa*

Angie Thomas, 2020, Mun vuoro (On The Come Up), suom. Ilkka Rekiaro, Otava

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

EGS - Writing Stories with Three Letters -näyttely esittelee Suomen kansainvälisesti tunnetuimman graffititaiteilijan lasitaidetta laajassa näyttelyssä. Kävin tutustumassa teoksiin Riihimäellä ja jos näyttely on jäänyt väliin, niin esittelen tässä muutaman oman lempparini reissultani.

EGS on vuonna 1974 syntynyt graffititaiteilija, josta ei julkisesti paljon muuta tiedetäkään. Anonyyminä pysyttelevä taiteilija on herättänyt paljon kansainvälistä kiinnostusta ja muun muassa tämän Taidehallissa järjestetty näyttely parin vuoden takaa osoitti, että tämän yli 30-vuotiseen uraan on mahtunut paljon muutosta. Lasi graffititaiteilijan elementtinä onkin melko odottamaton aluevaltaus.

EGS, 2019, Force Majeure 1 & 2

EGS, 2020, Imprisoned Flames 1

EGSin lisäksi Suomen lasimuseo tarjosi taas loistavan kattauksen koti- ja ulkomaista lasitaidetta, joka samalla tarjosi syvyyttä ja kontrastia EGSin näyttelyyn. Sain tunteen eräänlaisesta kahden maailman kohtaamisesta, vaikka lasi yhdistikin kaikkea.

Suomen lasimuseo Riihimäellä

Graffitia ja lasia elementtinä yhdistää tietynlainen väliaikaisuuden kokemus. Toinen on usein julkisen tilan armoilla ja toiseen liitetään ajatus hauraudesta. EGSin lasiteoksissa on mukana myös graffitille ominainen leikkisyys.

EGS, 2020, Frozen Memories

EGS, 2020, Nostalgia for Future 1

Poliittisuus ja ajankohtaisuus on jotain, mikä harvoin on esillä lasitaiteessa, jossa on perinteisesti keskitytty enemmän itse esineen kauneuteen. Tässä näyttelyssä yhteiskunnallisuus oli kuitenkin selkeästi läsnä.

EGS & Futurice, 2020, Battle for Future

EGS, 2019, Post-Industrial Revolution 1, yksityiskohta

EGS, 2018, Reunited 2 (teoksen tuotto lahjoitetaan Amnestylle, joka kampanjoi turvapaikanhakijoiden perheenyhdistämisen puolesta)

Lasitaide on monella tapaa katoava taiteenmuoto ja tämänkaltaiset uudet aluevaltaukset voivat parhaimmillaan tuoda siihen uutta eloa. Nuoria taiteilijoita on harvassa ja ennen elinvoimainen lasiteollisuus Suomessa on kutistunut yhä harvemmaksi.

EGS, 2020, Faded Ideals 1

EGS, 2019, Fingerpring Mountains 5

Lisätietoa Suomen lasimuseon näyttelyistä löydät näiden sivuilta täällä. Itse jään mielenkiinnolla seuraamaan millainen tulevaisuus suomalaisella lasitaiteella on. Toimijat ovat tällä hetkellä hyvin pieniä kun lasitehtaita on ajettu alas ja Toikan, Aallon, Wirkkalan ja Sarpanevan kaltaiset nimet tuntuvat edelleen hallitsevan keskustelua siitä mitä lasitaide on. EGSin näyttely avartaa tätä kuvaa todella virkistävästi.

Writing Stories with Three Letters: Art and Graffiti by Egs Adlibriksessa*

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Vesitanssija on Ta-Nehisi Coatesin palkittu romaani, jossa orjuuden aikaisia vapausliikkeen tapahtumia Yhdysavalloissa käsitellään maagisia elementtejä sisältävässä tarinassa.

Ta-Nehisi Coates on kirjoittaja, journalisti ja muun muassa National Book Awardin voittaja, joka on vahvasti ottanut osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tämä on tunnettu myös työstään Black Panther ja Captain America -sarjakuvien kirjoittajana.

Vesitanssija on Coatesin ensimmäinen fiktiivinen teoss. Tämän aiemmat kirjat ovat The Beautiful Struggle, Between the World and Me, ja We Were Eight Years in Power: An American Tragedy.

Ta-Nehisi Coates. Kuva: Gabriella Demczuk

Vesitanssija (The Water Dancer) kertoo nuoresta Hiram Walkerista, orjasta, joka työskentelee Virginialaisella tupakkaplantaasilla ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa. Tuota aikaa leimasi suuri talouskasvu, joka revittiin orjien työstä ja Coatesin kirja kuvaa tätä kaikkea taitavasti kirjoittaen ja tuoden ajan ristiriitaisuuden inhimillisellä tasolla esiin.

"They knew our names and they knew our parents. But they did not know us, because not knowing was essential to their power. To sell a child right from under his mother, you must know that mother only in the thinnest way possible. To strip a man down, condemn him to be beaten, flayed alive, then anointed with salt water, you cannot feel him the way you feel your own. You cannot see yourself in him, lest your hand be stayed, and your hand must never be stayed, because the moment it is, the Tasked will see that you see them, and thus see yourself. In that moment of profound understanding, you are all done, because you cannot rule as is needed."

Vesitanssija kuvaa historian tapahtumia tarkasti ja Coates onkin tutkinut aihetta kauan. Tähän tarkkuuteen ja paikoin raastavaan kärsimyksen kuvaukseen yhdistyy kuitenkin Coatesin selkeä rakkaus supersankareita kohtaan ja Hiramin hahmo omaa kykyjä, joita muilla ihmisillä ei ole.

Hiramin muisti on poikkeuksellinen, mutta muistot omasta äidistä ovat hataria. Tämän isä on valkoinen plantaasin omistaja, mutta se ei tuo Hiramille poikkeuksia tämän ihmisarvoon. Tila on jaettu orjiin ja omistajiin ja luokat on jaettu nimillä The Tasked ja The Quality. Ennestään tasapainotonta asetelmaa korostetaan muutenkin monin keinoin kirjassa.

Hiramin valkoinen veli kuolee onnettomuudessa, jossa nämä molemmat joutuvat veden varaan. Hiram ei kykene pelastamaan veljeään ja tämän omakin pelastuminen on kiinni vain mystisistä voimista, jotka tuntuvat aktivoituvan juuri hädän hetkellä. Muisto äidistäkin ilmestyy viimein mieleen.

Seuraa paikoin uskomaton tarina, jossa vilahtelevat maanalainen taistelu orjuutta vastaan, oman identiteetin merkitys, hyvän ja pahan tarkastelu ja muistojen tärkeys. Unohtaminen on todellista orjuutta Hiramille, Coates kirjoittaa. Unohtaminen olisi kuolemaa.

"But knowing now the awesome power of memory, how it can open a blue door from one world to another, how it can move us from mountains to meadows, from green woods to fields caked in snow, knowing now that memory can fold the land like cloth, and knowing, too, how I had pushed my memory of her into the “down there” of my mind, how I forgot, but did not forget, I know now that this story, this Conduction, had to begin there on that fantastic bridge between the land of the living and the land of the lost."

Vesitanssijaa lukiessa tuli usein mieleen McBriden The Good Lord Bird, josta kirjoitin täällä. Molemmissa kirjoissa on vankka historiallinen pohja ja sen päällä vauhdikas ja säkenöivä tarina vahvoilla hahmoilla. Jopa tietynlainen sarjakuvamaisuus yhdistää molempia kirjoja.

On hienoa, että erityisesti osana Keltaista kirjastoa tämä kirja tulee varmasti saavuttamaan laajan suomalaisyleisön ja ehkä osaltaan monipuolistaa meidän monien lukulistoja. Orjuus on aihe, joka ansaitsee monipuolisen käsittelyn myös kaunokirjallisuuden saralla ja juuri tarinat auttavat meitä muistamaan ja ehkä myös ymmärtämään joitain niitä rakenteita, joita eriarvoisuus tuottaa.

"Blessed, for we do not bear the weight of pretending pure. I will say that is has taken some time for me to get that. Had to lose some folk and truly understand what that loss mean. But having been down, and having seen my share of those who are up, I tell you, Robert Ross, I would live down here among my losses, among the muck and mess of it, before I would ever live among those who are in their own kind of muck, but are so blinded by it they fancy it pure. Ain't no pure, Robert. Ain't no clean."

Vesitanssija Adlibriksessa*

The Water Dancer Adlibriksessa*

Between the World and Me Adlibriksessa*

Vesitanssija löytyy myös Bookbeatista täällä!*

Ta-Nehisi Coates, 2020, Vesitanssija, Tammi

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Stamped from the Beginning: The Definitive History of Racist Ideas in America on kattava historia Yhdysvaltojen rakenteellisesta rasismista. Tämä on kirja, joka on ollut ajankohtainen ilmestymisestään asti, mutta jonka teemat ovat erityisen esillä juuri nyt.

Ibram X. Kendi on historioitsija, kirjailija ja tuore antirasistisen tutkimuksen johtaja Bostonin yliopistossa. Stamped from the Beginning voitti National Book Awardin ja herätti osaltaan keskustelua rasismin pitkästä historiasta Yhdysvalloissa.

Tämän jälkeen julkaistu How To Be an Antiracist jatkoi kirjan teemaa pohtimalla sitä mihin nyt tulisi mennä. Ainakaan ei riitä, että ei itse ole rasisti vaan sitä vastaan tulee kaikkien aktviisesti toimia. Tämä on aihe, jossa hiljaisuus on jo puolen valitsemista.

George Floydin murhan ja sen jälkeisten protestien jälkeen on Kendi puhunut valoisamman tulevaisuuden puolesta. Tämä näkee protesteissa myös aitoa pyrkimystä antirasismiin ja sanoo New York Timesin haastattelussa:

"I can’t recall a time in recent history that so many Americans in so many towns and cities have called publicly and privately for a more antiracist society. But the key is whether we’re going to transform the resistance on the street into power and policy change."

Ibram X. Kendi. Kuva: Stephen Voss

Stamped from the Beginning on akateemisesta sävystään huolimatta kirja, jota voi suositella ihan kaikille. Siinä käsitellään nimenomaan Yhdysvaltojen historiaa, mutta teema on niin universaali, että siitä voi tunnistaa varmasti kaikkialla tuttuja elementtejä.

Kirja avaa nimensä mukaisesti rasististen ideoiden syntyä Amerikassa. Kyseessä on järjestelmällinen kuvaus historiasta, joka on yhtä järjestelmällisesti asettanut mustat ihmiset eriarvoiseen asemaan yhteiskunnassa. Amerikassa tuo eriarvoisuus syntyi erityisesti orjuuden aikana, jonka ongelmallisesta luonteesta Kendi kirjoittaa:

"If Blacks did not violently resist, then they were cast as naturally servile. And yet, whenever they did fight, reactionary commentators, in both North and South, classified them as barbaric animals who needed to be caged in slavery."

Rasismi ei ole syntynyt tyhjiössä tai edes kasvanut silkasta tietämättömyydestä. Se on ollut arvokas työkalu valkoisen ylivallan ylläpitämiseksi ja taloudellisen kasvun toteuttamiseksi kokonaisten ihmisryhmien kustannuksella. Kirjassa aihetta käsitellään erityisesti viiden ihmisen kautta: puritaani Cotton Mathersin, Thomas Jeffersonin, abolitionisti William Lloyd Garrisonin, W. E. B. Du Boisn ja Angela Davisin.

"The principal function of racist ideas in American history has been the suppression of resistance to racial discrimination and its resulting racial disparities. The beneficiaries of slavery, segregation, and mass incarceration have produced racist ideas of Black people being best suited for or deserving of the confines of slavery, segregation, or the jail cell. Consumers of these racist ideas have been led to believe there is something wrong with Black people, and not the policies that have enslaved, oppressed, and confined so many Black people."

Kyse on historiasta, mutta ei jonain aikaan pysähtyneenä menneisyytenä. Enemmän kirja avaa niitä tapahtumia ja ajatuksia, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Rasismi ei ole historiaa, vaan nykyhetkeä ja menneisyyden tunteminen auttaa meitä tunnistamaan myös tämän päivän eriarvoisuuden ja etenkin auttaa ehkäisemään sitä tulevaisuudessa.

Kendi kirjoittaa miten aina tulee olemaan ihmisiä, joihin on turha edes yrittää vaikuttaa. Niitä joiden viha on syvällä ja rasistiset ideat niin periaatteellisia, että ne sokeuttavat. Siitä huolimatta on vielä enemmän ihmisiä, jotka haluavat oppia ja jotka tulevat olemaan muutoksen takana.

"I was taught the popular folktale of racism: that ignorant and hateful people had produced racist ideas, and that these racist people had instituted racist policies. But when I learned the motives behind the production of many of America’s most influentially racist ideas, it became quite obvious that this folktale, though sensible, was not based on a firm footing of historical evidence. Ignorance/hate, racist ideas, discrimination: this causal relationship is largely ahistorical. It has actually been the inverse relationship —racial discrimination led to racist ideas which led to ignorance and hate. Racial discrimination, racist ideas, ignorance/hate: this is the causal relationship driving America’s history of race relations."

Aika, jolloin mustan ihmisen vapaana eläminen oli laiton teko, ei ole kovin kaukana. Olisi liian yksinkertaista ajatella, että edes mustan presidentin valinta olisi vielä se piste, jossa historia olisi kääntynyt vihdoin oikeudenmukaiseksi. Jo seuraavaksi valittu presidentti teki tämän hyvin selväksi. Kendin kirjasta löytyy kuitenkin myös toivoa tulevaisuuteen ja vähintään se tarjoaa todella kattavan oppitunnin rasismin historiaan.

Stamped from the Beginning Adlibriksessa*

How To Be an Antiracist Adlibriksessa*

Ibram X. Kendi, 2016, Stamped from the Beginning: The Definitive History of Racist Ideas in America, Nation Books

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Aaseja. Kaupallinen yhteistyö Kaakau Bikesin kanssa

Porvoo on esiintynyt harmittavan vähän Lukupinossa ottaen huomioon, että täällä kuitenkin asun. Poikkeuksellinen kesä on tuonut oman kotikaupungin jälleen tutuksi ja kaupunkipyöristä on ollut siinä iso apu.

Pyöräily on ihan yksinkertaisesti kivaa. Tämän olen jälleen muistanut kun olemme oman pikkujäbän kanssa polkeneet pitkin Porvoon maisemia (ajan kuulemma viivytellen, kuin jokin boomer).

Porvoostakin löytyy Kaakau Bikesin pisteitä, joista olemme napanneet aina Donkey Republicin "aasit" mukaan ja sitten fiiliksen mukaan jättäneet aina toiselle pisteelle, kävelleet ympäriinsä ja taas jostain otettu uudet aasit alle.

Fillaroidessa tulee käytyä niissä lempikahviloissa ja omissa salaisissa lukupisteissä, joissa muuten on tullut liian harvoin vierailtua. Näissä kuvissa salapaikat ehkä hieman paljastuvat, mutta... jaetut ilot ja niin eteenpäin.

Pikkujäbä innostui Krakauerin Into the Wildista ja pidän siitä miten tuo lukupaikka sattui osumaan yhteen junapummeistakin kertovan kirjan maisemiin. Itselläni oli mukana The Hotel New Hampshire, josta pystyn lukemaan vaikka ihan vain paloja ja pääsen helposti takaisin kirjan maisemiin. Ulkona lukiessa ei välttämättä jaksa ihan raskainta tekstiä käydä läpi.

Porvoon terasseilla olen lukenut monia kirjoja ja on niin hienoa, että voin vain melkein kotiovelta nyt käytännössä lasketella alamäkeen ja tilata kahvin siitä tyhjimmästä rantabaarista jonka löydän. Ei jotenkin se ylämäki takaisinkaan tunnu sitten pahalta.

Esimerkiksi yllä näkyvän Porvoon Paahtimon terassilla ja yläkerran salissa olen lukenut, opiskellut, höpöttänyt ja kirjoittanut niin paljon, että käytännössä pitäisi ehkä maksaa niille vuokraa pöydästä. Maarin ranta Porvoossa on myös paikka, johon turistit tuntuvat harvoin eksyvän, mutta on ehkäpä se täydellisin piknik-paikka kaupungissa.

Lisätietoa aaseista löydät Kaakaun sivuilta täällä. Kannattaa myös käydä seuraamassa Lukupinon instaa täällä, jos kiinnostaa mistä salaisia lukupaikkoja löytää enemmänkin ja miten kulttuurielämä lähtee taas hiljalleen pyörimään ihan yleisesti.

Ulkona lukeminen on ainakin ihan parasta ja sille ihan sikana annan suosituksia. Aasit ovat antaneet mahdollisuuden pikaisiin pyrähdyksiin kirjan kanssa vaikka joka päivä ja tämä tulee varmasti jatkumaan niin kauan kuin jotenkin tarkenee viltin päällä makoilla.

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Kirja-ale jatkuu vielä kuun vaihteen tienoille ja oma ostoslistani on jo täysin epärealistinen suhteessa ostokykyyni ja kirjahyllyjen tilavuuteen. Vähintäänkin hyviä vinkkejä siitä voi kuitenkin saada, joten jaan nyt listani tänne.

Kirjoja, kirjoja, kirjoja! Näissä on joissain tosi tuntuva ale, joka aina vetoaa minuun ja se -60 % lappu houkuttelee nyt ehkä jopa enemmän kuin lähikaupan vegehyllyllä. Noista listan kirjoista on siis useat alle kympin ja joukossa on kuitenkin tosi ajankohtaisia juttuja.

Joten tässä "muutama" täsmävinkki. Linkit menevät suoraan Adlibriksen sivulle ja tilaamalla Lukupinon kautta, autatte kasaamaan minunkin ostolistaa pidemmäksi. Sisältää siis mainoslinkkejä.

Meren rukous

Tämä on niin hieno, pieni teos.

Eränkävijän kirja

Mallikappale

Luin jonkin pätkän tästä ja tiesin heti, että tulen luultavasti pitämään.

Aivot Ihmisen tarina

Ei enää Eddy

Tästä olen kuullut paljon hyvää.

Vuokaruoka - Vaivatonta kasvisruokaa uunissa

21 oppituntia maailman tilasta

Tämä on edelleen lukematta.

Naiset. 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

Kutsu minua nimelläsi

kirjoittelin aiheesta täällä.

Harhaanjohtajat

Munametsä

Loistava toveri Kim Jong Un

Tulenarkoja asioita

Tiedustelun näkymätön historia

Nyt vittu nukkumaan

Viiva

Tämä on ehkäpä tärkein kirja tällä listalla.

Sininen muistikirja

Kirjoittamisesta

Tähän pitää palata uudestaan. Hieno opas.

Astrid Lindgren

Kevytretkeilijän opas

Vähän kiinnostelisi, vaikka luonto ei ihan mun paikka olekaan.

Ilmaista rahaa kaikille - ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman

Helppoa ja hyvää - Salaatit

Olen päässyt eroon pelkästä vihreä salaatti-tomaatti-kurkku -combosta ja haluan lisää ohjeita.

Noidan käsikirja

Tämä toki löytyy alkuperäisenä hyllystä, mutta tällä hinnalla pitää ostaa vaikka lahjaksi.

Pohjoisen noidat

Yhtä tyhjän kanssa

Putinin trollit : tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta

Lukekaa tää!

Myrkkyjen maailma

Tää ois myös mun arkikeittokirjan nimi.

Millaista on olla eläin?

Haudattu jättiläinen

BDSM-aapinen

Grillaa vegeä

Hyvää vegegrillaus -kirjaa kaipailen.

Betonia vuoden ympäri

Periaatteessa kiinnostaa ja sitten ei ikinä tulisi hyödynnettyä kuitenkaan.

Suomessa selviytymisen historiaa

Kasvien salainen elämä

Neuvostoihmisen loppu

Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva)

4 3 2 1

Tämän kanssa olen kyllä edelleen kahden vaiheilla, että haluanko aloittaa.

Onnenkissa

Tämän kuuntelin äänikirjana, mutta haluan palata sanoihin vielä uudestaan.

Kolmetoista kertaa kovempi

Tuhatkuolevan kirous

Hannah Arendt - Suuren ajattelijan elämä

Kamala luonto

Lihan loppu

Niin sekasyöjille kuin kasvissyöjillekin todella silmiä avaava teos.

Ahistunu Pupu

Raha

Tästä kirjasta kirjoittelin täällä.

Pornojuttu

Näitä haettiin ala-asteella viereisestä kirjastosta.

Vihan ja inhon internet

Yksi isoimmista puutteista lukulistallani.

Sanat 1961-2012

Krazy Kat 1916-1918

Tämä on ehdoton hankinta!

Römaani

Purokurun Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi teki ison vaikutuksen.

Valas

Vaikuttaa todella laadukkaalta sarjakuvalta.

Homopojan opas

Tämänkylän homopojan opas.

Kuolleiden kirja

Kissojen maailmanhistoria

Noin 10 myyttiä feminismistä

Tarpeellista luettavaa!

Tosi kivat juhlat

Minun ikioma kultani

Olen jo kuunnellut tämän äänikirjana, mutta haluan omaksi hyllyyn. Vaikuttava teos.

Balladi pahasta olosta

Koska Nick Cave.

Pussy Riotin opas aktivismiin

Rakas Evan Hansen

Tämän musikaalin haluaisin niiiin nähdä.

Lupa

Salmisen eroottiset novellit ovat herättäneet jonkin verran keskustelua.

Cage

Mr. Luke Cage. Sarjakuvaa.

Bestway Rantateltta

Kyllä, tämä kuuluu myös listaani ja liittyy vahvasti lukemiseen.

Ihan kaikki tarjoukset löytyvät täältä!

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Nextory. Kaupallinen yhteistyö

Äänikirjoja kesään vielä tämän kuun halvalla! Ajattelin jakaa tämän koodin alennukseen, jottei se mene ohi teiltä erityisen kivoilta ja supereilta, Lukupinoa lukevilta ihmisiltä.

Nextory on osoittautunut varsin päteväksi palveluksi tällaiselle tehokäyttäjällekin ja aina välillä otan sen kuukaudeksi tai pariksi. Kirjoittelin kokemuksistani lisää täällä.

Koodilla lomalukemista saa lunastettua tarjouksen Nextoryssa täällä.

Tarjous koskee Nextoryn uusia sekä entisiä asiakkaita, ei aktiivisia tilaajia.

Tarjous on voimassa 1.-31.7.2020 asti!

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Loppu on kirja, jossa kaikki kirjan tapahtumat joutuvat kamppailemaan lukijan kiinnostuksesta yhden ison juonenkäänteen kanssa. Maailmanloppu nimittäin latistaa useimmat pyrkimyksistämme melko pieneksi mittakaavaltaan.

Mats Strandberg on ruotsalainen kirjailija, jonka kirjasta Risteily olen kirjoittanut täällä. Ruotsin Stephen Kingiksi tituleerattu kirjailija on muodostunut itselleni sellaiseksi "takuuviihdyttäjäksi", jonka kirja on turvallista ottaa vaikka rannalle mukaan ja hyvä lukukokemus on suht varma.

Loppu nuorille aikuisille suunnattu kirja, joka käsittelee nuorten ongelmia rakkaudessa ja ystäväpiireissä. Siinä seurataan erityisesti Simonin elämää, jonka entinen tyttöystävä Tilda on tuntunut olevan jonkinlaisessa syöksykierteessä aina uutisesta lähtien.

Kirja alkaa uutisesta, jonka myötä koko ihmiskunta saa tietää elävänsä viimeisiä viikkojaan. Valtava asteroidi lähestyy maata eikä mitään ole enää tehtävissä.

"Taivaalla ei ole ainuttakaan pilveä. Pelkkä kirkkaan sininen tyhjyys.
Se on jossain tuolla.
En ehdi työntää ajatusta ajoissa pois. Ja tiedän jo, etten voi enää koskaan katsoa taivasta niin kuin ennen."

Nuorten väliset konfliktit kasvavat ja vaikka en halua spoilata tapahtumia, niin oli jännä huomata miten ihmisten väliset suhteet kiinnostavat vielä vaikka periaatteessa millään ei olisi pian väliä. Tämä lähestyvän tuhon luoma jännite tekee kirjasta mielenkiintoisen. Tapahtumien merkitys oli korkeampi aina mitä kauempana lopusta on. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän lukijana tuntuu oppivan mikä ihmissuhteissa on tärkeintä.

Suuressa mittakaavassa ihmiset käyttäytyivät kirjassa kuin voisi kuvitellakin, mutta yksittäiset tarinat ovat tärkeitä ihan milloin vain. Ehkä etenkin siellä lopussa.

"Jos katsoisit planeettaamme sellaisena kuin se nyt on, et näkisi valtioita. Rajat eivät koskaan ole olleet todellisia, no ovat vain viivoja, jotka olemme vetäneet karttaan. Jotkut ihmiset ovat kuitenkin perustaneet käsityksensä itsestään siihen, mille puolelle mitäkin viivaa sattuivat päätymään. Luulin, että kaikki sellainen muuttuisi nyt vähemmän merkitykselliseksi, mutta monilla ihmisillä onkin käynyt päinvastoin."

Mats Strandberg. Kuva: Henric Lindsten

Strandbergin kuvailema loppujen ajan yheiskunta on mielenkiintoinen ajatusleikki. Jalkapallon merkitys on kasvanut, kun viimeisen finaalin voittaja jää koko ihmiskunnan historian viimeiseksi voittajaksi. Lait ja yhteiskuntajärjestys pitävät vielä, mutta toisaalta ei oikeudenkäyntejä enää ehdittäisi pitää ja järjestys on enemmän symbolista.

"Olemme (olimme) äänekäs laji. Puhelinkeskustelumme ja tv-ohjelmamme ovat matkanneet avaruudessa jo yli sata vuotta. Pisimmällä ovat ensimmäiset radiolähetykset. Jos saa niistä kiinni, voi kulkea ohi virtaavilla aalloilla historiamme halki. Kuunnella reportaaseja ensimmäisestä maailmansodasta, sitten toisesta.
Keskusteluita ja väittelyitä. Komediaa ja draamaa. Pieniä ja suuria tapahtumia.
Aina tähän hetkeen asti. "Meidän planeetta on niin kuin bussilastillinen kirkuvia päiväkotikakaroita", hän sanoi.
Ja se on ihan totta. Jätämme jälkeemme äänten sekasotkun, hälyn, joka väittää jos mitä siitä, millainen maailma oli ja miten me ihmiset toimimme. Meistä jäävät äänet ovat täynnä ristiriitaisuuksia. Ehkä juuri se onkin se juttu. Ehkä juuri kaaos on täsmällisin kuva ihmiskunnasta. Mehän olemme hiton hankalia."

Loppu muistuttaa, että maailmankaikkeus ei pyöri ihmisen ympärillä. Emme voi elää niin, että mietimme kaiken funktiota ihmiselle tulevan hyödyn kautta. Samalla Loppu on viihdyttävä ja jännä nuortenromaani. Tämä suurten ja eri tavalla suurten teemojen yhdistelmä tekee kirjasta jotain mitä suosittelen lämpimästi.

Strandbergin kirjoja Adlibriksessa täällä*

Lukupino Facebookissa

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

*mainoslinkki

Jäämeri on vilahdellut aiheena omassa elämässäni nyt tiuhaan. Olen vähemmän luontoihminen kuin haluaisin olla, mutta jäämeri on jostain syystä kutsunut ja tuntuu, että lähiaikoina todella moni on sinne syystä tai toisesta matkannutkin. Pelkästään tämän vuoksi olisin jo luultavasti tarttunut nyt käsiteltävään kirjaan, mutta sen asetelmassa vetosi jokin muukin.

Siina Tiuraniemi on Kajaanista lähtöisin oleva, helsinkiläistynyt kirjailija, jolta on aiemmin ilmestynyt romaani Kukkia Birgitalle. Ihastuin tämän selkeään tyyliin Jäämerta lukiessa ja aidon oloinen parisuhteen kuvaus kiinnosti. Jäykät sukupuolien roolit olivat poissa ja hahmot tuntuivat yksinkertaisesti aidoilta.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen aiemmin lukemani Merikirja*, joka on lähes kaikin tavoin erilainen tarina, mutta tietynlainen luonnon ja ihmisen suhde yhdistää molempia. Vaikka kytkös on tavallaan hatara, niin suosittelen tutustumaan tuohonkin teokseen.

Siina Tiuraniemi. Kuva: Timo Tiuraniemi

Jäämeri on kirja, jossa tehdään matkaa läpi Suomen ja lopulta pidemmällekin. Jouni ja Laura ovat jo laittaneet avioeron vireille ja asuvat erillään. Jounin etäiseksi jäänyt äiti kuolee yllättäen ja Laura lähtee ajamaan tätä ja pariskunnan kahdeksanvuotiasta poikaa Helsingistä pohjoiseen.

Pitkän reissun aikana ehtii tapahtumaan paljon. Kyllä, siitä muodostuu matka myös parisuhteen avaamiseen ja ainekset ennalta-arvattaviin käänteisiin olisivat nyt kasassa, mutta lopputulos ei ehkä ole sitä mitä ajattelisi.

Monin tavoin kirjan kerronta poikkeaa perinteisestä ja erityisesti hahmojen sisäinen maailma aukeaa eriskummallisen tarkasti ja tunnistettavasti lukijalle. Erityisesti pidän miten Lauran äitiys näytetään hyvinkin epätäydellisenä, mutta se tehdään tuomitsematta. Kirjassa puretaan jonkin "täydellisen äitiyden" myyttiä ymmärtävällä tavalla ja löydetään välimuotoja pullantuoksuisen lapsuuden ja täyden rappion välillä.

Myös aivan erityinen kertojaääni kirjassa tekee siitä omanlaisensa. Tämä radikaalisti kaikkitietävä kertoja on huolehtiva ja pehmoinen lukijaa kohtaan; tämä huomauttaa jos jokin kohta on tärkeää muistaa tulevilla sivuilla tai huolehtii tarkkaan, että tiedät kuka kukin on. Tarinan rakennetta kertoja kuvailee sinulle aina välillä ja tiedät miksi joitain asioita korostetaan ja voit itse vain loikoilla kirjan turvassa.

Tuolle myyttiselle kertojalle on annettu nimikin, "Ei-Kai", sekä muutenkin yllättävän tärkeä rooli tarinassa. Tulee olemaan vaikea luopua tästä ja toivoisin Ei-Kain tulevan auttamaan minua myös seuraavien lukemieni kirjojen kanssa, koska joskus sitä vain kaipaisi tuollaista opasta tarinoiden keskellä.

Jäämerion road-trip -kirjojen kärkeä ja tarjoaa aidosti mielenkiintoisia hahmoja, joiden kohtaloista välittää. Se tutkailee parisuhdetta ja vanhemmuutta lukijaa säästelemättä, mutta onnistuu olemaan pirun hauska ja viihdyttävä lukukokemus.

Kannen salama ei ole siinä sattumalta, vaan David Bowie on tärkeä osa tarinaa (kuten esimerkiksi myös Optimus Prime). Erityisesti suosittelen laittamaan Bowien Hunky Dory -albumin soimaan lukukokemuksen seuraksi. Itsellä se jäi levylautaselle pyörimään vielä lukemisen jälkeen jotta voin nyt sen tahdissa miettiä reissua jäämerelle.