Quantcast
Channel: Lukupino
Viewing all 715 articles
Browse latest View live

Gilead - Marilynne Robinson

$
0
0


Gilead on niin syvästi teologian läpäisemä kirja, että olen jopa jonkin verran vältellyt siihen tarttumista. Toisaalta sain juuri tästä lähtökohdasta hienon tilaisuuden kohdata omia ennakkoluulojani.

Marilynne Robinson on kirjailija ja esseisti Yhdysvalloista, jonka ansiolistalta löytyvät niin Pulitzer, National Book Award kuin lukuisia muitakin palkintoja. Tämän kirjoitukset kattavat laajan alan aina kristillisestä uskosta Yhdysvaltojen historiaan ja Robinsonin tarkkanäköisyys ja kyky hienosävyiseen ajatteluun ovat ilmeisiä mitä vain tämän tekstejä lukiessa.

Gilead on kirja, joka toi Robinsonille Pulitzerin vuonna 2005. Se on kertomus uskosta, mutta myös amerikkalaisen pikkukaupungin elämästä. Vaikka juonen suhteen siinä ei tapahdu paljoa, niin kirjassa mennään suurten kysymysten äärelle ja vaikka pikkukaupunki jää ehkä sivuosaan, niin sen tunnelma valuu tajuntaan kirjan sivuilta unenomaisesti.

"Sometimes I have loved the peacefulness of an ordinary Sunday. It is like standing in a newly planted garden after a warm rain. You can feel the silent and invisible life."

Marilynne Robinson. Kuva: Nancy Crampton

Gilead kertoo yhdestä perheestä kolmen sukupolven ajalta aina Yhdysvaltojen sisällissodasta lähtien. Kirja koostuu kokonaisuudessaan pastori John Amesin kirjoittamasta kirjeestä pojalleen. 1900-luvun alun Iowassa, Gileadin kaupungissa asuva Ames käy läpi isien ja poikien suhteita, omaa kuolevaisuuttaan ja uskoa yleisesti.

"I’m writing this in part to tell you that if you ever wonder what you’ve done in your life, and everyone does wonder sooner or later, you have been God’s grace to me, a miracle, something more than a miracle. You may not remember me very well at all, and it may seem to you to be no great thing to have been the good child of an old man in a shabby little town you will no doubt leave behind. If only I had the words to tell you."

Amesin teologinen pohdinta on mielenkiintoista luettavaa ja tarjoaa niin paljon lämpöä ja viisautta, että kirjaan on helppo uppoutua totaalisesti. Amesin kirjallinen ääni on läpitunkeva ja tämän sanomaa haluaa kuunnella, vaikka lukiessa onkin pakko sivuuttaa joitain uskonnollisia päätelmiä liian helppoina tai ehkä vieraina.

Kun Ames puhuu kirjeessään esimerkiksi kynttilän valosta, joka vuorostaan lepattaa aamun tuomassa valossa ja keksii miten tämä on vertauskuva sielulle, pienelle valolle, joka lepattaa suuressa, tunnen pienen kyynikon heräävän sisälläni ja mietin miten satunnaisiin vertauksiin ja siksi niin latteilta kuulostavien ajatuksien varaan on mahdollista saarnoja rakentaa.

Vaikka Ames kirjoittaa epäilyn tärkeydestä ja koko kirja on täynnä näennäistä pohdintaa uskonnon ja uskonnottomuuden kiistasta, niin lopulta epäily on tarkoitettu Amesille vain uskon vakauttajaksi ja kiista on aina valmiiksi sovittu jumalan eduksi.

Epäilyä Ames pitää jopa hyveenä, mutta haluaa tehdä lukijansa varmaksi, että epäilyt lähtevät tästä itsestään. Niillä ei lopulta ole merkitystä, koska suurempi totuus on jotain epäilyn ulkopuolista. Ames julistaakin, että jumalasta ei edes voi sanoa mitään todellista, jos joutuu ottamaan puolustavan aseman.

Robinson kuin varmistaa näin lukijan siitä, että kirjassa ei ole kyse väittelystä vaan antaa Amesille suuremman vapauden ajatuksilleen. Fiktion suhteen tämä asetelma onkin helppo ottaa vastaan ja Robinson palkitsee tuosta heittäytymisestä runsaasti. Myöskään Amesin hahmo ei ole ylimielinen, vaan tunnustaa ihmisyytensä ja sen tuoman heikkouden itsessään.

Kirja on täynnä oivalluksia, aidosti mielenkiintoista tarinaa saarnojen kirjoittamisesta ja lopulta yhden vanhan ihmisen muistelua ja pohdintaa omasta olemassaolostaan suhteessa jumalaansa, maailmaan ja läheisiinsä kun tämän viimeiset hetket ovat käsillä.

"I wish I could leave you certain of the images in my mind, because they are so beautiful that I hate to think they will be extinguished when I am. Well, but again, this life has its own mortal loveliness. And memory is not strictly mortal in its nature, either. It is a strange thing, after all, to be able to return to a moment, when it can hardly be said to have any reality at all, even in its passing. A moment is such a slight thing. I mean, that its abiding is a most gracious reprieve."

Robinson tuo tarinaan jatkuvasti uusia hahmoja ja niistä jokainen ui hämmästyttävän nopeasti ihon alle. Näistä ihmisistä haluaisi tietää heti niin paljon enemmän ja tutustua näihin, mutta kirjeet jättävät muut kuin Amesin kuitenkin ymmärrettävän etäisiksi. Kyse on kuitenkin kirjeestä, jota ei kirjoiteta hahmojen rakennus mielessä. Onneksi Robinson kuitenkin palaa näihin hahmoihin myöhemmin kokonaisten kirjojen muodossa. Ames kirjoitti ihmisistä niin tunteella, että en malta odottaa tapaavani heitä taas pian.

Isojen aiheiden lisäksi suosittelen tätä kirjaa jo sen rikkaan tekstin vuoksi ja tietynlaisen hienovaraisen kepeyden, joka Amesin sanojen välistä huokuu. Lopetankin tähän mahtavaan pätkään Amesin kirjeestä, johon moni lukutoukka voi samaistua:

"I've developed a great reputation for wisdom by ordering more books than I ever had time to read, and reading more books, by far, than I learned anything useful from, except, of course, that some very tedious gentlemen have written books."







Marilynne Robinson, 2004, Gilead, Farrar, Straus and Giroux

Käy seuraamassa:





*mainoslinkki

Römaani - Pontus Purokuru

$
0
0


Römaani on ehkä parodia internetin maailmasta tai sitten osa sitä maailmaa itseään. Se on ehkä autofiktiivinen kuvaus kirjoittajastaan tai runoutta, jossa kertoja on jokin yleinen. En oikeastaan tiedä mitä juuri luin.

Pontus Purokuru kirjoitti kirjan nimeltään Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi, joka oli äärettömän tarpeellinen ja mielestäni turhan nopeasti ohitettu kommentti maailmasta. Suosittelen tutustumaan kirjan sanomaan heti kun vain mahdollista.

Pontus Purokuru. Kuva: Meri Björn

Römaani kuvaa internetin kyllästämää maailmaa kyynisellä tavalla, jossa internet tavallaan alistetaan joksikin elämästä irrallaan olevaksi asiaksi. Samalla se kuitenkin hyvin vahvasti elää tuossa maailmassa ja osaltaan tekee siitä elävän. Tämä ristiriitaisuus ensin ärsytti minua, mutta totesin sen lopulta olevan luonnollinen osa esimerkiksi omaa elämääni somessa.

"se mikä ei tapa hävettää ihan vitusti"

Kirjan saatesanojen mukaan Purokuru lähetti sen käsikirjoituksen disketillä kustantajalle, koska ei halunnut internetin saastuttavan tekstiä. Vaikka se kirjan lopullinen kohtalo olisikin. Kuten juuri tätä tekstiä kirjoittaessani sitä osaltani toteutan.

"internetissä kaikki kuulevat huutosi"

Kirja on täynnä viitteitä ihmisiin ja tapahtumiin, jotka ovat rajatulle kohderyhmälleen tuttuja. Ystävät ja viholliset käydään läpi näennäisen rehellisessä tekstissä ja otetaan paikka näiden muodostomassa kulttuurisessa luokassa, jota samalla kirjassa revitään kappaleiksi.


"joka toinen kirja nykyään: filtterin läpi vedetty

selfie johon on tägätty kaverit"

Purokurun pyrkimys eriyttää itsensä maailmasta, josta tämä kirjoittaa on lopulta Römaanin kantavia voimia. Tämä kirja päästää todella lähelle ja sen kertoja on kuin yhden whatsapp-viestin päässä lukijasta millä hetkellä tahansa.

"musta sisko savonlahti kuvaa aidoiten työväenluokkaa. työläiset ei

haluu tehdä töitä vaan matkustaa new yorkiin ja syödä broadway-

sipsejä valkosipulidipin kanssa

pröletaarit kirjoittaa römaaneja"

Kustantamon sivuilla lukee, että tämä kirja on Pontus Purokurun "ensimmäinen fiktiivinen teos", mutta epäilen tätä väitettä aina sivu sivulta enemmän. Toisaalta, ehkä kirjailijan oma persoona on tosiaan vain valekirjailija, kuten tämä toistuvasti oikean kirjansa sivuilla esittää.

"sukupolvikokemus: joku yrittää koko ajan kääriä sun kokemukset

sukupolvikokemukseksi"

Toisaalta omakin persoonani somessa on jotain todella häilyvää. Olen oikeastaan poistunut sieltä jo muutama vuosi sitten ja paikallani on vain tuo asia nimeltä Lukupino. Simon sosiaalinen media on ollut hiljaa jo aikoja, mutta en tiedä onko kukaan huomannut näiden vaihtumista.

Persoonat ja identiteetit ovat (siellä) keskenään vaihdettavissa ja niitä voi muokata lähes rajattomasti. Yritys kirjoittaa (siitä) rehellisesti on aina tuomittu olemaan jollain tapaa tulkinnanvaraista.

"joskus oli astrologia. sitten tuli kremlogia. nyt

on likelogia jossa eritellään kunkin käyttäjän

tykkäysten kohteiden hienovaraisia sävyeroja ja
tehdään niistä pitkälle meneviä päätelmiä"

Römaani on aforistinen ja runollinenkin, mutta tämä ehkä kielii enemmän siitä tavasta, jolla kommunikoimme nykyään netissä, kuin yrityksestä kirjoittaa "kauniisti". Teoksen muoto on sellainen kuin on, koska se ei voisi olla muuta.

Römaanin muoto on Römaani itsessään. Sen lukeminen voi olla todella nautinnollista kun sille antautuu. Se on fyysiseksi tuotua internettiä leikattuna, mutta edelleen varsin potenttina. Tervettä sekakäyttöä proosan ystäville.

"se tunne kun on selannut läpi kaikki 2823 emojia eikä taaskaan

löytänyt sitä joka olisi kuvannut tunnetta tarkasti"









Pontus Purokuru, 2019, Römaani, Kosmos






*mainoslinkki

Rakenna, kärsi ja unhoita - Helmi Kajaste

$
0
0


Rakenna, kärsi ja unhoita on yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista esikoisteoksista. Se käsittelee elokuvaa ja arkkitehtuuria ja näiden kautta elämää, aikaa ja sekä fyysisiä että henkisiä tiloja.

Helmi Kajaste on arkkitehti ja Draama-Helmi nimellä rap-uraa tehnyt kirjailija, jonka esikoisteos Rakenna, kärsi ja unhoita on. Kustantamon sivuilla Kajastetta kutsutaan cinefiiliksi ja tämän syvällinen tietämys elokuvan maailmasta käy hyvin selväksi kirjan sivuilta.

Helmi Kajaste. Kuva: Meri Björn

Rakenna, kärsi ja unhoita kattaa oikeastaan vain kaksi esseetä, Tuho ja Jälleenrakennus, mutta onnistuu niissä välittämään hyvin minimalistisesti suuria asioita. Tuntuu, että Kajaste tarjosi vain murusia ajattelustaan kirjan sivuilla ja jäin kaipaamaan lisää, mutta juuri tämä nopea pyyhkäisy kirjan aiheiden parissa teki siitä toisaalta niin vangitsevan.

Elokuva koostuu peräkkäisistä stillkuvista, joista syntyy liikkeen illuusio. Se on jotain mikä aina toistaa menneisyyttä. Rakennus taas on jotain minkä miellämme yleensä pysyväksi ja elämää raamittavaksi järkäleeksi. Kajaste kirjoittaa siitä miten rakennuksetkin ovat jotain alati muuttuvaa lopulta usein tuhoutuvaa.

"Rakennus uskottelee olevansa pysyvä, ja elokuva uskottelee olevansa elävä."

Arkkitehtuurin käyttäminen elokuvan ja laajemminkin taiteen työkaluna, tuodaan kirjassa mahtavasti esiin. Se miten erilaiset rakennukset voivat edustaa erilaisia tunnetiloja ja miten huoneita, ikkunoita ja käytäviä voidaan tuoda osaksi ihmisen olemista, miten me ihmisinä järjestelemme maailmaa fyysisen ympäristön avulla ja mitä tapahtuu kun tuo järjestys hajoaa.

"Kun pysyväksi ajattelemamme rakennus tuhoutuu nopeasti palaen tai hitaasti raunioituen, tutut palaset sinkoilevat ympäriinsä absurdeiksi yhdistelmiksi ja toiminnot siirtyvät vääriin paikkoihin. Järjestys ja toimintojen sarja on rikottu. Käsitys maailmasta, kodista ja itsestä rikottu. Jäljellä on tunnistamattoman rauniomurksan keskeltä pilkottavia vihjeitä ennen vallinneesta järjestyksestä."

On kyse rakennusten elollisesta ominaisuudesta, joka ilmenee juuri niiden muutoksessa. Rakennuksen jättämä aukko tai sen raunio on jotain yhtä todellista meille kuin rakennus itse. Vasta muisti tekee eläväksi ja on myös itsessään katoavaa. Kajaste kirjoittaa hienosti miten "unohtaminen ei ole muistin ongelma, vaan sen ominaisuus".

Kajaste kirjoittaa myös miten Georg Simmel puhutteli tämän "kivistä sydäntä" tekstissään, jossa kuvailee ihmisen tarvetta muokata fyysistä ympäristöään ja sitä traagisuuden tunnetta kun muokattu ympäristö muuntuu takaisin luonnoksi. Traagisuus syntyy taas siitä, että tuho tulee sisältäpäin ja on "syvällä kohteen olemuksessa olevaa synnynnäistä taipumusta".

Rakennukset ovat osa inhimillistä elämää tavalla, jonka voimaa ei tule aina ajatelleeksi. Fyysinen ympäristö on jokaisen elämässä jollain tavalla muuttuvaa, vaikka kuinka pyrimme asettamaan siihen omia ajatuksiamme pysyvyydestä.

Kirja on täynnä esimerkkejä tiettyjen elokuvien ja arkkitehtuurin vuorovaikutuksesta sekä Kajasteen omaa kuvitusta, jonka ympärille rakennettiin myös näyttely. Kirjailijan oma persoona ja elämä on tuotu osaksi kirjaa ja tämä avaa sen teemoja entisestään.

Tämän kirjan jälkeen on vaikea katsoa elokuvia samalla tavalla kuin ennen ja on vaikea katsoa rakennettua ympäristöä samalla tavalla kuin ennen. Pidän tätä erityisen hyvän kirjan merkkinä.






Helmi Kajaste, 2020, Rakenna, kärsi ja unhoita, Kosmos






*mainoslinkki

Helsingin kirjamessut siirtyvät tänä vuonna verkkoon

$
0
0


Helsingin kirjamessut on se tapahtuma, jota odotan nykyään enemmän kuin mitään kesän festareita. Se on minun kulttuuritaivaani, jossa pääsen kuulemaan fanittamiani kirjailijoita ja etenkin tapaamaan tuttuja niin kulttuurialan kuin fanituksen maailmastakin. Olen kuitenkin iloinen, että Kirjamessut ovat vastuullisesti päättäneet siirtää tapahtuman verkkoon ja varsinaiset messut ensi syksylle.

Helsingin kirjamessut verkossa -tapahtuma järjestetään 22.–25.10.2020. Helsingin Kirjamessut 2020 ja samanaikainen Viini & Ruoka 2020 siirtyvät järjestettäväksi 28.–31.10.2021 Messukeskuksessa.

Viime vuonna Kirjamessut vetivät Viini & Ruokamessujen kera väkeä yli 92 000 Messukeskukseen ja tähän voi lisätä vielä esiintyjät ja järjestäjät, jolloin tapahtuma olisi voinut olla huolestuttava tässä tilanteessa. Tapahtumasta vastaava myyntiryhmäpäällikkö Tanja Pasila Messukeskuksesta sanoo:

"Olemme pahoillamme siitä, että joudumme siirtämään syksyn odotetuimman kirja-alan tapahtuman.  Tänä syksynä meidän piti viettää Helsingin Kirjamessujen 20-vuotisjuhlia, mutta nyt siirrämme nämä juhlat ensi vuoteen ja silloin juhlaan on todella syytä poikkeuksellisen vuoden jälkeen"

Ronja Salmi

Helsingin kirjamessut verkossa on tapahtuma, jota odotan innolla, vaikka monet messukeskuksen tarjoamat mahdollisuudet jäävätkin nyt käyttämättä. Haluan silti uppoutua muutamaksi päiväksi kirjojen maailmaan muiden ihmisten kera ja jos tämä korona-aika on jotain opettanut, niin sen, että yhteisöllisyyttä on olemassa muunkinlaista kuin kasvokkaista.

Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja korostaakin verkkomessujen suurta roolia ja luotan siihen, että nyt tehdään jotain aidosti mielenkiintoista ja uutta yleisölle. Salmi sanoo:

"Saimme tänä vuonna yli 1400 ohjelmaehdotusta, joista olemme kevään aika työstäneet ohjelman kirjamessujen 15 lavalle. Työ ei valu hukkaan, koska pääsemme toteuttamaan tapahtuman ohjelmaa verkkomessujen kautta. Kokoamme verkkomessuille ohjelman, joka kattaa kirjallisuuden eri genret, suuret tähdet, uutuudet sekä yhteiskunnalliset keskustelut. Tänä vuonna ohjelman teemana on tulevaisuus.  Tiedotamme uusista avauksista lähempänä tapahtumaa. Ohjelma julkaistaan kokonaisuudessaan 23.9. Kulunut kevät on sysännyt monia kirjallisuuden pariin ja uskon, että tuo kiinnostus kantaa syksyyn ja siitä eteenpäin"

Helsingin Kirjamessujen näytteilleasettajien osallistuminen siirtyy automaattisesti vuoteen 2021. Lipun ostaneille kävijöille lähetetään automaattisesti kokoaikalippu verkkomessuille. Lipun voi myös halutessaan vaihtaa ja käyttää Helsingin Kirjamessuilla 2021 tai muussa Messukeskuksen järjestämässä tapahtumassa tämän tai vuoden 2021 aikana.







*mainoslinkki

Terapiaa mielipuoliselle maailmalle — Erich Fromm ja radikaalihumanismin lupaus

$
0
0


Terapiaa mielipuoliselle maailmalle on ajankohtainen kirja ajalle, jossa itsekkyys ja rasismi pyrkivät ottamaan yhä vankempaa jalansijaa maailmassa. Mika Pekkola ja Jarno Hietalahti käsittelevät Frommin ajattelua 18 esseen kautta.

Erich Fromm oli saksalais-amerikkalainen psykoanalyyttisen opin kehittäjä, humanisti ja tietokirjailija. Tämä Frankfurtin koulukunnan jäsen oli tiukan ortodoksijuutalainen ajattelija, jonka maailmankuvaan on joiltain osin hankala samaistua, mutta samalla tämä tarjoaa todella syvän kuvan humanismia kohtaan ilmeentyvistä uhkista.

Erich Fromm

Radikaalihumanismi esittäytyy Frommin ajattelussa kaiken inhimillisen tuntemisena ja hyväksymisenä. Elämme maailmassa, jonka materiaaliset edut voisivat tarjota ihmisille laajamittaista onnellisuutta, mutta kapitalistinen järjestelmä rajoittaa onnen vain osan saavutettavaksi.

Kapitalismin ongelma onkin näin hyvin inhimillinen kun se aiheuttaa ihmisille ongelmia vieraantumisen ja rakkauden puutteen kautta. Tapahtuu myös halua eristäytyä lokeroihin, joka synnyttää nationalismin kaltaisia haitallisia suuntauksia.

Frommin tekstissä rasistisen ja äärioikeistolaisen massan kasvua selitetään sillä, että ihmiset hakevat nationalismista ja vahvoista johtajista ns. "insestistä symbioosia". Fromm puhuu joukkonarsismista, jolla haetaan selkeyttä maailmaan, jonka rajattomuus pelottaa.

Lääkkeeksi Fromm ehdottaa pelosta irtautumista ja maailman näkemisen sellaisena kuin se on. Tämä vaatii ihmiseltä kykyä sietää epävarmuutta ja tahtoa olla rakentamatta järjestystä keinotekoisesti ja ihmisyydelle itselleen vahingollisilla tavoilla.

Terapiaa mielipuoliselle maailmalle on älyä ja tunnetta pursuava teos, jossa Pekkola ja Hietalahti ovat onnistuneet hienosti rakentamaan läpileikkauksen Frommin ajattelusta. Jotkin aiheet voivat näyttäytyä monimutkaisina, mutta kirjaan voi huoletta tarttua pelkäämättä liiallista akateemisuutta.

Ehkä ne CMX:n ja Jarkko Martikaisen lyriikat olisi voinut jättää pois, mutta toisaalta Frommin omat teemat hyppivät zenbuddhalaisuudesta, freudilaisuuteen ja meditaatiosta perustuloon, joten ehkä tähän ajatusten ilotteluun mahtuu sekaan vaikka mitä.








Mika Pekkola, Jarno Hietalahti, 2019, Terapiaa mielipuoliselle maailmalle: Erich Fromm ja radikaalihumanismin lupaus, Vastapaino





*mainoslinkki

Sorry for Your Trouble - Richard Ford

$
0
0


Sorry for Your Trouble on haikea tuulahdus jostain menneiden vuosien amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Se on sitä viskinhuuruista Salingerin ja Cheeverin maailman jaarittelua, johon ainakin tämän lukijan on helppo tuudittautua.

Richard Ford onkin yksi näistä "suurista amerikkalaisista kirjailijoista", joiden aika tuntuu koko ajan kulkevan hitusen hitaammin kuin meidän muiden. Ford on Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon ja PEN/Faulkner-palkinnon voittaja.

Richard Ford. Kuva: Marion Ettlinger

Sorry for Your Trouble on kokoelma novelleja, jotka ovat täynnä kaipuuta ja näennäisen pieniä tapahtumia ihmisten elämissä. Ford pilkkoo hahmojensa tarinat aivan tietynlaisella näkemyksellä, joka paljastaa niiden kipukohdat ja pettymysten hetket lukijan punnittavaksi.

Kuten eräässä Fordin novellissa sanotaan: "Good choices don't make very good stories." Fordin tarinat ovat hyviä, koska ne tuovat esiin mielenkiintoisen meidän sisäisistä ja arkisista taisteluista.

Kokoelma on ehkä osin toistaa itseään, mutta jokainen novelli sisältää todellisia helmiä. Tämä kirja yksinkertaisia tarinoita, valmistettuna tuoreista raaka-aineista ja joskus sitä ei muuta kirjalta haluakaan.

Novellien hahmot ovat ehkä jokseenkin yksinkertaistettuja, mutta juuri se antaa tarinoille voimaa. Kysymys ei ole mustavalkoisesta hyvän ja pahan asettelusta, vaan Ford tuntuu muovailen hahmoista juuri tarinaan sopivia arkkityyppejä, mutta tekee sen vain niin tyylikkäästi, että lopputulos on koottu useammasta palasta kuin ensin odottaisi.

"Charlotte's views stressed spontaneity, discouraged complication and the examined life, while favoring a more immediate, simpler, low-hanging fruit mentality. Many people were that way, he knew.(This, he realized, was somewhat oversimplifying Charlotte.)"

Sorry for Your Trouble löytyy Nextorystaja kuuntelu toimii varmasti näille tarinoille hyvin. Tämä on kirjallisuutta, jossa ihan vain lauseisiin ja niiden rytmiin on mukava uppoutua. Itselläni on vielä Fordin romaanit lukematta, joten niitä odotan nyt innolla pääseväni kahlaamaan läpi.








Richard Ford, 2020, Sorry for Your Trouble, Bloomsbury Publishing Ltd.






*mainoslinkki

Silloin tällöin onnellinen - Antti Rönkä ja Petri Tamminen

$
0
0


Silloin tällöin onnellinen on kirjan kansien väliin laitettu isä ja pojan välinen kirjeenvaihto, jossa käsitellään lapsuutta, uraa, kirjallisuuden maailmaa ja välillä niin henkilökohtaisia asioita, että lukijana tuntee itsensä tirkistelijäksi.

Antti Rönkä julkaisi viime syksynä esikoisromaaninsa Jalat ilmassa, jossa tämä kuvailee kipeästi ja osin omakohtaisiin muistoihin perustuen koulukiusaamista ja sen jättämiä jälkiä.

Petri Tamminen on Antin isä ja jo pitkää uraa tehnyt kirjailija. Tältä ovat ilmestyneet muun muassa kirjat Suomen historia, Musta vyö ja Enon opetukset.

Petri Tamminen ja Antti Rönkä. Kuva: Marek Sabogal

Silloin tällöin onnellinen lukeutuu jatkoksi kirjeenvaihtoromaanien genreä, jolla ihan yleisesti on paljon tarjottavaa lukijoille. Kahden ihmisen välinen vuorovaikutus tarjoaa usein oivalluksia ja syvyytä, joka muuten ei olisi mahdollista.

"Moi Antti

-Ne on niin vantteria.     Muistatko vielä repliikinj? Olit eskarilainen ja pohdit,että ekaluokkalaiset on jotenkin erilaisia. Ja minä siihen,että millä tavalla erilaisia.     Edelleen aina kun pyöräilen tuosta alakoulun ohi ja näen pihalla koululaisia, minua alkaa naurattaa se niiiden vantteruus.     Mutta miten on, näyttävätkö opiskelijat siellä yliopistolla nyt vantterilta?"

Sanoin, että tätä kirjaa lukiessa tuntee itsensä tirkistelijäksi, mutta lopulta se taitaa juuri olla monen hyvän kirjan merkki. Jos tunnen kirjailijan tuovan itsestään esiin jotain niin todellista ja henkilökohtaista, että se saa itsessäni aikaan reaktion, niin voin olettaa tämän löytäneen jotain tärkeää sanottavaa.

"Isä,

luin kirjeesi yliopiston kanttiinissa - kännykältä totta kai - ja minulle tuli niin kiire vastaamaan, että heitin lopun earl greyn roskiin. En tiedä, onko hyvä vastata näin nopeasti.     Joo, muistan ne vantterat koululaiset. Muistan myös kirpeän, meritähden muotoisen irtokarkin, jonka annoit eskarin ensimmäisen päivän aamuna. Sanoit että saan syödä karkin, kun päivä on niin erityinen. Se oli hyvä karkki, ostan niitä edelleen joskus. Nykyään niitä vain näkee harvoin.     Mutta muistan siis hyvin miltä koululaiset näyttivät. He näyttivät siltä, että koulun piha kuuluu heille ja he tietävät miten siellä ollaan. Heidän takit ja reput olivat virallisempia kuin omani. Tuo vantteria-havainto on siitä lähtien kuulunut elämäni peruskokemuksiin. Siltä minusta tuntuu joka paikassa, varsinkin täällä yliopistolla: Muut ovat vantteria. Muut opiskelevat täällä oikeista syistä ja hyvällä menestyksellä. Muut tietävät mitä tekevät ja mitä heistä tulee."

Vaikka kirjeenvaihto on juuri näiden kahden ihmisen välistä, niin keskustelut liikkuvat universaalisti kiinnostavissa aiheissa, kuten juuri häpeän ja riittämättömyyden tunteissa, joita edellisistäkin tekstinäytteistä voi havaita. Erityisesti tunsin saavani verhontakaisen kurkistuksen suomalaisen kirjallisuuden maailmaan tämän kirjan sivuilta.

"Isä,

luulin että vapautuisin riittämättämyydestäni sitten, kun saan kustannussopimuksen. Nyt minulla on kustannussopimus, mutta edelleen tuntuu täysin riittämättömältä. Oikeastaan riittämättömyyden tunne on jopa kasvanut. Ennen pelkäsin etten osaa kirjoittaa riittävän hyvin. Pelkään sitä edelleen, mutta sen lisäksi pelkään ettei kustannussopimus ole oikeutettu."

On silmiinpistävää, että kirjeenvaihdon osapuolet ovat monella tapaa epätasa-arvoisessa asemassa toisiinsa nähden, mutta hyvin luonnollisella tavalla. Poika pelkään tunnustuu isälleen kaikkea ja päinvastoin ja nuori kirjailija hakee neuvoa ja tukea kokeneelta kirjailijalta. Tamminen vastaa pojalleen:

     "Mutta hienoa, meillä on käsissämme kiinnostava tapaus:huoli, joka on todistetusti turha. Joten saamme siitä erinomaisen kiintopisteen tutkia sielunelämääsi. Osa huolistasi on todistetusti turhia - nyt pitää enää selvittää, kuinka suuri osuus?     Kymmenen prosenttia?     Puolet?     98 prosenttia?"

Silloin tällöin onnellinen on soljuva ja henkilökohtaisuudessaan todella mielenkiintoinen kirja, joka toimii myös eräänlaisena ajankuvana. Nuorempi sukupolvi kommunikoi vanhemman kanssa ja bloggaajien ja Goodreadsin kaltaiset aiheet liukuneet kirjailijoiden maailmaan. Myös itse kirjeenvaihto voi nykyään liikkua useiden kanavien kautta niin, että sen rytmi vaihtuu hitaasta nopeaan. Välillä tässäkin kirjassa siirryttiin kommunikoimaan WhatsAppin välityksellä.













Antti Rönkä ja Petri Tamminen, 2020, Silloin tällöin onnellinen, Gummerus






*mainoslinkki

Einari Vuorela -palkinto Kristian Blombergille

$
0
0

Kristian Blomberg. Kuva: Olli-Pekka Tennilä

Einari Vuorela -runopalkinto
on myönnetty Kristian Blombergille tämän teoksesta Kaikessa hiljaisuudessa. Keuruun kaupungin 8500 euron arvoinen palkinto jaetaan joka kolmas vuosi.

Kristian Blomberg (s. 1975) on palkittu jyväskyläläinen runoilija, Poesian perustajajäsen ja sen entinen kustannuspäällikkö.

Blombergin teos Kaikessa hiljaisuudessa*kuvaillaan kustantaja Poesian toimesta olevan "runsas ja moninainen kokonaisuus, jonka arkkitehtuurissa lyyrinen energia ja syvällinen pohdinta hehkuvat rinnakkain. Se taiteilee ja haihattelee, etenee ja taantuu, muuntuu ja vakavoituu suurten ja pienten sanojen välisissä suhteissa".

Kaikessa hiljaisuudessa, Poesia 2020

Palkintoraatiin kuuluivat kirjailija Johanna Venho; kirjailija, kriitikko Jukka Koskelainen ja kirjailija, toimittaja Teppo Kulmala. Raati perusteli valintaansa seuraavasti:

"Kristian Blombergin tarkkakatseiset runot, mietelmät ja typografiset merkinnät ovat ajattelun ja vaistoavan huomioimisen vuorokäyntiä. Pohtimaan houkuttavaa kirjaa on hauska ja vaivaton lukea.

Muistin ja kielen, aistimusten ja havaintojen herkkävireiseen soinnutteluun liittyy aforistista ja loogista, filosofialle ja matematiikalle rinnasteista kyselyä ja päättelyä.

Yksinäinen runoilija tarkkailee läheltä äärettömyyksiin. Kumppanin kanssa kaksin ollessa huomioihin kehkeytyy lisäväri ja ääri, rakkauden läheisyys.

Typografinen ”kokeellisuus” luo lisälehtiä Blombergin kirjasta välittyviin tuttuihin, mutta uudesti nähtyihin ilmiöihin. Nämä ovat myös romanttisia ja ihmetteleviä. Lukija kulkee kirjan mukana sen luontevana osatekijänä. Teksti jopa tähdentää luomisen anonymiteettiä. Ilmenee ”jotain olennaista – riippumatta kenen alulle panemaa se on”.

Taustalla on jotain ihmisenä olemiseen luontaisesti kuuluvan salaisuuden kaltaista. Se näyttäytyy muodon, eleiden, satunnaisen oloisesti elämään jääneiden muistikuvien ja selittämättömien mutta kuitenkin kuin jo kerran olleiden ja luonnollisina mieleen pulpahtavien assosiaatioiden välityksellä.

Hiljaisuus kuulostaa suurelta koska olemme pieninä kokijoina sen sisällä, ja sellaisina yhä myös lapsia, jotka kuulevat: ”ja taruolentojen sielut sekoittuvat / metsän sieluun edelleen, sittenkin. Suhinaa”

Tuntemisen ja tuntemattoman tarkkailemisesta tavanomaisuuksien keskellä, niissä ja niiden rikkautena syntyy Blombergin teokseen moninaisia näkemyksiä ja kosketuksia. Ne ilahduttavat lukijaa luomalla elämänilmiöille erilaisia ja eri suunnista nähtyjä katsantoja, arvostamalla arkisuutta ja myöntymällä olemassa olemiseen hämmästyttävyyden ja siksi myös tietämättömyyden arvokkailla tasoilla."












*mainoslinkki

Nextoryyn 35 päivän ilmainen kokeilujakso

$
0
0


Äänikirjat ovat olleet viime aikoina isona tukena omassa lukemisessa. Jos et ole vielä kokeillut Nextorya, niin nyt on hyvä hetki, sillä uudet asiakkaat saavat 35 päivän ilmaisen kokeilujakson koodilla NEXTORY35 täällä*.

Nextory on palvelu, josta olen jo kirjoitellut enemmän Lukupinossa aiemmin. Periaatteessa jokainen näistä isoimmista palveluista on nyt todella lukija/kuuntelija ystävällinen ja alkuaikojenkin puutteet ovat korjattu.

Nextoryssa on erityisesti nopeasti uutuudet saatavilla ja mielestäni paras englanninkielisen kirjallisuuden valikoima. Eli siis:

muista tarjouskoodi NEXTORY35 ja kokeile ihan ilmaiseksi.
Tämä tarjous on siis vain uusille asiakkaille.












*mainoslinkki

Botnia-ehdokkaat 2020

$
0
0


Botnia-kirjallisuuspalkinto jaetaan nyt neljättä kertaa ja olen itse mukana raadissa jo toista kertaa. Ehdokkaat tälle vuodelle on julkistettu ja on ilo päästä nyt jakamaan ne kanssanne.

Botnia-palkinto on arvoltaan 10 000 euroa ja ehdolle voidaan hyväksyä mitä tahansa kirjallisuudenlajia edustava kaupallisen kustantamon julkaisema teos. Lisäksi kielirajausta ei ole – riittää, että tekijä asuu tai on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta.

Kävimme muiden raatilaisten kanssa läpi reilut 70 teosta, joiden joukossa oli useita helmiä proosaa, lyriikkaa, tietokirjoja ja elämäkertoja, lasten- ja nuortenkirjallisuutta sekä sarjakuvia.

Ehdokkaiden karsiminen kahdeksaan ei ollut jälleen helppo tehtävä, mutta tämän listan takana on helppo seisoa. Suosittelen tutustumaan ihan jokaiseen. Ohessa myös raadin perustelut jokaiselle ehdokkaalle.


Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (Otava)

Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille on omaperäinen dystopia 2000-luvun Suomesta. Yltäkylläisyydessä elävä aatelinen yläluokka hallitsee Suomen kuningaskuntaa kovalla otteella, kun taas tavallinen kansa kituuttaa puutteessa. Tasavaltalainen anarkistijärjestö yrittää parhaansa mukaan hämmentää yhteiskuntarauhaa.

Romaanin päähenkilöt, aatelinen Lynx ja tavallinen Tim, edustavat luokkien ääripäitä. Timin lahjaksi saama lohikäärme saattaa heidät yhteen. Epätodennäköisen ja haparoivan teiniromanssin kautta tulee kiinnostavasti esille kirjan kantava teema; epätasa-arvo.

Kirjassa on runsaasti fantasian aineksia – myös lohikäärmeitä, vaikka ne ovatkin kutistuneet pieniksi, ja marsut ovat ajaneet suosiossa niiden ohitse.

Nykyaika ja ikivanhat pakanalliset tavat kietoutuvat toisiinsa kekseliäästi: esimerkiksi taloyhtiön määrittelemää vuoroa pihahaltijoiden lahjomiseen ja ruokkimiseen ei ole syytä laiminlyödä.





Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä (Gummerus)

Lähetä minulle ympyrä keinuu taiten vanhan ja uuden rajoilla. Runoteoksen ensimmäisen osan fragmentaariset runot piirtävät kuvan Impi Aurora Umpilammesta, joka on runojen omaääninen puhuja sekä ajoittain runoissa viitteellinen sivuhahmo. Vanha maailma nousee esiin Impin muistelmissa, hevosajeluissa tai vaikkapa kerrottaessa Mannerheimilta parturoinnin yhteydessä salassa viedyistä hiuksista.

Etäisesti kaipaileva teksti herkistää lukijansa: ”Yksin häviämistä on vaikea selittää. Kukaan ei tiedä eikä näe. Saunan lauteilla tai sängyn alla. Vessan lattialla tai perunakellarissa. Se voi tapahtua missä vain.”

Impi, ”sylissään jäätynyt halko”, elää menneisyyden ajatelmissa, mutta runojen henki ei ole nujerrettu tai ylisentimentaalinen, paremminkin realistinen.

Kokoelman toisen osan nimetön kertoja elää ”tässä maailmassa” mutta myös menettämässään elämässä ja rakkaudessa. Toisen osan runokuvat täydentävät herkän ja puhuttelevan runokokoelman, joka laittaa lukijansa ajattelemaan paikkaansa maailmassa.





Tiina Laitila Kälvemark: H2O (WSOY)

H2O kertoo sivupersoonien asuttamasta Hesteristä, joka on menettämässä itselleen tärkeää henkilöä. Hester kamppailee saadakseen kokonaiskuvan itsestään ja rajattomien vanhempien mukana sinne tänne liehuneesta lapsuudestaan.

Romaani avaa ovet poikkeukselliseen mielenmaisemaan, joka lukemisen edetessä alkaa tuntua yllättävän tutulta: kukapa meistä ei kaipaisi turvallista katsetta ja joutuisi joskus suunnistamaan ristiriitaisten tunteiden, yllykkeiden ja muotoaan muuttavien muistojen ristiaallokossa?

Henkilöt, tilanteet ja hyvinkin monimutkaiset mielentilat piirtyvät Tiina Laitila Kälvemarkin tarkan, myötäelävän ja havainnollisen proosan valossa vaivattomasti esiin. Teos ei tirkistele eikä kauhistele vaan saa ihmettelemään ihmismielen hämmentävää voimaa, haurautta ja kauneutta.





J. P. Laitinen: Lume (Teos)

J. P. Laitinen tuo esikoisteoksellaan tuoreen ja kansainvälisen henkäyksen suomalaiseen kirjallisuuteen. Lume on läpikotaisin filosofinen yhdenpäivänromaani, jossa päähenkilö ei ainoastaan havainnoi maailmaa vaan havainnoi havainnoimistaan.

Kirjan tarina seuraa filosofi Henry Qualin matkaa sairaalaan, jossa tämän vuosien takainen rakkaus makaa. Qualin kehittelemä ”Fiktiivisen ihmisen teoria” joutuu koetukselle, kun todellisuus vyöryy päälle hänen kulkiessaan kaupungin halki. Lukijan päätettäväksi jää, mihin uskoa.

Lume kertoo ihmisen suhteesta itseensä: mitä voimme oikeastaan tietää maailmasta ja kuinka rajallisista rakennusaineista lopulta rakennamme todellisuutemme? Romaanin voima on siinä, kuinka jäykän filosofinen pohdinta on taivutettu koskettavaksi, muodoltaan kauniiksi kaunokirjallisuudeksi ja siinä, kuinka teksti lähes pakottaa lukijan vuorovaikutukseen kanssaan.





Sami Lopakka: Loka (Like)

Sami Lopakan Loka heivaa lukijansa niskaperseotteella kuilun reunalle heti ensi riveiltä. Se pakottaa katsomaan armottomasti suoraan syvimpään pimeyteen, äärirajoille, ja kokemaan jotain sellaista, mikä ei hevillä unohdu.
 Sysimustan huumorin ja pohjoisen miehen rosoisen sielunelämän värittämä tarina on ehdottoman omaääninen, vaikka sen teemat – syyllisyys, itseinho, elämän tarkoitus – ovatkin ikiaikaisia. Samaan aikaan Loka on tiukasti kiinni tässä ajassa. Romaani kuvaa osuvasti ja tarkkanäköisesti aikaa, jossa ihmisyyden perimmäinen olemus on pahasti kadoksissa. Lopakan yhteiskuntakuvauksessa on samaa rujoutta ja viiltävyyttä kuin klassikkokirjailija Arto Salmisella.
 Lopakan luoma maailma ei ole kuitenkaan tyystin toivoton eikä vailla valoa. Kirjailijan verbaalinen tykitys on parhaimmillaan hulvatonta, ja hänen henkilöhahmonsa ovat kykeneviä kehittymään kokonaisiksi, moniulotteisiksi ihmisiksi.





Jouni Tikkanen: Lauma (Otava)

Jouni Tikkanen yllättää lukijansa: avattuaan 1880-luvun lastensurmia ja suomalaista susivihaa käsittelevän tietokirjan lukija päätyykin kaunokirjallisuuteen. Kaikki faktateoksen elementit ovat silti vahvasti läsnä. Ilmaisu vain on enemmän, kuin mitä olisi osannut odottaa. Lukijana kokee saaneensa erityisen huomion osakseen.
 Kerronta on saanut vahvan poljennon Tikkasen käyttämistä alkuperäislähteistä. Siinä missä joku toinen tietokirjailija olisi ottanut niiden henkeen etäisyyttä ja pyrkinyt kielessään siihen, mitä tietokirjallisuudessa yleisimmin käytetään, Tikkanen on valinnut toisin. Ajan henki on läsnä tapahtumahistoriallisessa kuvauksessa kuin myös siinä, mitä kirjoittajan on pitänyt kuvitella luodakseen umpeen tarinan aukkoja. Tämä näkyy lauserakenteessa, sanavalinnoissa ja rytmissä. Esimerkkejä: ”Hevoset ryntäilevät kupeet kuurassa, pienet lapset lähtevät puukengissä paimeneen. Uudispeltojen savut yhä palavat.”
 Lauma suo mahdollisuuden nähdä luonnon ja ihmisen väliseen suhteeseen valitsematta puolta. Silläpä sudesta näkyy inhimillinen ja ihmisestä pilkahtaa peto. Teoksen lopussa Tikkanen antaakin mietittäväksi, mitä voisimme oppia luonnosta ja ihmisluonnosta. Lauma on myös erinomainen muistutus siitä, millaiset mahdollisuudet tietokirjalla on tavoittaa tavoittamaton: laaja lukijakunta.





Ari Turunen ja Petri Laukka: Solvaajat –Herjaamisen hävytön historia (Into Kustannus)

Solvaajat – herjaamisen hävytön historia kertoo, mistä rähisijät on tehty. Itsekorostus, valehtelu, kieltäminen ja kyvyttömyys rauhoittua ovat olleet solvaajan tyyppiominaisuuksia kautta aikain.

Varsin viihdyttävät anekdootit kertovat suurmiesten räyhäämisestä ja sen seurauksista ihmiskunnalle historian hämärästä meidän päiviimme.
 Panettelua ja vihapuhetta on ollut olemassa aina. Ari Turusen ja Petri Laukan tietokirjassa tosin korostuu valtaa pitäneiden tai muuten tunnettujen henkilöiden öykkäröinti, sillä tavallisen kansalaisen solvauksista ei ennen jäänyt samanlaista jälkeä kuin mitä jää nykyisin, “somekaudella”. Kirja avaakin ansiokkaasti sitä, mikä rooli algometreillä on nykyisessä räyhäämiskulttuurissa. Ajankohtainen teos.






Hannu Väisänen: Märkä turbaani (Otava)

Hannu Väisänen maalaa teokseensa talon, jossa on 37 kohtalokasta kerrosta. Eloa pariisilaistornissa värittävät yksinäisyyteen, jopa kiusaamiseen, liittyvä tuska mutta myös muistoihin ja unelmiin tarraava murheellisuuden onni ja odotus.

13-vuotiaan Anatolen tuomioita jakamaton lapsenmieli kuljettaa kerrontaa läpi teoksen. Poika tarkkailee kotitalonsa salattua elämää, sen onnettomien rakkauksien ja erikoisten tapojen riivaamia aikuisia, tavalla ja toisella nyrjähtäneitä.

Skolioosin takia yökorsettia käyttävä ja kasvoiltaan pigmenttihäiriöiden laikuttama Anatole on nimeään myöten sukulaissielu jo kirjailijan esikoisromaanista tutulle Anterolle, Hannu Antero Väisäsen alter egolle. Anatole on hänkin ympäristöään havainnoiva, rikkaalla mielikuvituksella varustettu isänsä hoivissa kasvava lapsi. Ja samoin kuin Antero-romaaneissa, tässäkin teoksessa kuuluu lapsikertojan rinnalla toinen, mutta edelleen tuomitsematon aikuisen kertojaääni.

Kerronta on visuaalista ja tarkkarytmistä. Sommittelu on sädehtivää sanan taidetta, joka leikkautuu kuvataiteen lisäksi tanssiin ja musiikkiin. Lauseet hypähtelevät hallitusti askellajeja vaihdellen. Teoksen muoto on kiehtova, jopa fuugamainen: kertomuskokoelman voi ahmia myös romaanina, sillä samat henkilöt putkahtavat esiin novellista toiseen, valottuen samalla uudesta kulmasta. Märkä turbaani avautuu lukijalleen aarrearkkuna.









Paikalle pääsevät ehdokkaat ovat tavattavissa ja heidät kukitetaan lauantaina 12.9. klo 13 Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan salissa. Tilaisuus on osa Uusi kirjallisuusfestivaali -tapahtumaa. Tilaisuus on myös katsottavissa suorana lähetyksenä Oulun kaupunginkirjaston Youtube-kanavalla.



Botnia-raadin jäsenet:

kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija, journalismin yliopettaja Satu Koho, Jyväskylän yliopisto / Oulun ammattikorkeakoulu (raadin puheenjohtaja)

toimittaja Pia Kaitasuo, Kaleva

kirjastonhoitaja Jaana Märsynaho, Oulun kaupunginkirjasto

myymäläpäällikkö Heli Helenius, Suomalainen kirjakauppa (Rovaniemi ja Kuusamo)

kulttuuribloggaaja Simo Sahlman, Lukupino

dramaturgi Jukka Heinänen, Oulun teatteri

kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija Jyrki Korpua, Turun yliopisto / Oulun yliopisto



Botnia-voittaja nimetään lokakuun lopulla. Palkintosumman lahjoittavat Oulun kaupunki ja Osuuskauppa Arina. Kilpailun yhteistyökumppaneita ovat Suomalainen Kirjakauppa, Oulun Energia, Hätälä, Bitfactor ja Oulun ammattikorkeakoulu.







*mainoslinkki

Olen ehkä lukenut liikaa

$
0
0


Olen lukenut koronan tuoman eristäytymisen aikana paljon. Niinkuin ihan simona. Vaikka lukeminen on edelleen antanut todella paljon, niin jostain syystä kirjojen vauhdilla läpikäymisessä on kuitenkin jotain häpeällistä ja mietin, että miksi näin on. Mietin myös, että olenko ehkä lukenut liikaa.

Kun tämä poikkeuksellinen aika alkoi, niin pohdin miten eristäytyminen vaikuttaa ihmisten lukemiseen. Reaktioita on ilmeisesti ollut monenlaisia. Jotkut löytävät nyt aikaa lukemiselle ja jotkut taas eivät jaksa keskittyä siihen lainkaan.

Tiesin jo etukäteen, että oma lukemiseni tulee lisääntymään, mutta yllätyin silti miten kirjat ottivat entistäkin suuremman roolin arjessa. Vielä enemmän yllätyin, että koin jossain vaiheessa aivan tietynlaista häpeää lukemisestani.

Jokin aika sitten Henriika Tulivirtaasetti tavoitteekseen lukea 365 kirjaa vuoden aikana ja sai tämän vuoksi osakseen myös ikäviä viestejä. Jos lukee paljon ja nopeasti, niin jotainhan siinä on oltava epäilyttävää ihmisten mielissä. Ehkä silloin ei nauti lukemisesta oikeasti tai lukee "huonosti"?

Asetan itselleni joka vuosi Goodreadsiin lukutavoitteen ja olen jo nyt syyskuun alussa saavuttanut tavoitteeni koko vuodelle. Tätä ovat vauhdittaneet niin Botnia-raatilaisena toimiminen kuin äänikirjojen lisääntynyt käyttö ja nyt voin sanoa lukeutuvani varmasti siihen himolukijoiden joukkoon.


Lukeminen ei ole suorittamista jonka avulla muuttuu automaattisesti paremmaksi ihmiseksi, mutta totta hemmetissä se voi olla myös työkalu itsensä kehittämiseen. Lukemisen tavoite voi olla itsensä kehittäminen, mutta kirjojen kuluttaminen ihan vain viihteenä on täysin ok tapa nauttia lukemisesta myös. Pyrin itse löytämään jonkinlaisen tasapainon näiden tapojen välillä.

Etenkin silloin kun puhutaan itsensä kehittämisestä, niin puhutaan samalla asioista joille annetaan hyvin erilaisia ideologisiakin painoarvoja. Silloin se häpeä tulee mukaan ajatuksiin. Tavoitteellisesta lukemisesta puhuminen on kuin rahasta puhumista. Se on ok yleisellä tasolla mut henkilökohtaisesta taloudesta puhumisessa on jotain vähän likaista.


Joskus huomaan käyttäväni aivan liikaa aikaa Netflixin äärellä tai puolivahingossa karsin tuntejakin yöunista kännykällä selailun vuoksi. Nyt olen huomannut käyttäväni kirjoja samalla tavalla.

Netflixin sijasta saatan ottaa kupin kahvia ja lässähtää lukutuoliin kirjan kanssa ja viipyä siinä vaikka kuinka pitkään. Kun perinteinen lukeminen alkaa kyllästyttämään, niin vaihdan äänikirjaan ja sitten taas toisinpäin. Syntyy samanlainen aikaa syövä kehä kuin Netflixin kanssa ja vaikka lukeminen mielletään helposti "hyväksi" toiminnaksi, niin pian sitä huomaa minkä vain toisteisen toiminnan pikkuhiljaa syövän jotain aivoissa.

Vireystila laskee nopeasti ja sanat vilisevät mielessä. Lukemiseen on ehkä jopa helpompi uppoutua entistä syvemmällä intensiteetillä, mutta jokin osa itsestä tietää, että sitä uppoutuu johonkin sameaan aivan liikaa. "Lukeminen kannattaa aina" on donnerismi, jonka alkaa kymmenien tuhansien sivujen jälkeen kyseenalaistamaan kun huomaa, että ne iltalenkit ja kokkailut ovat jääneet harvinaisiksi tapahtumiksi.

Tähän kohtaan tekstiä tulisi asettaa jonkinlainen päätelmä. Kertoa mitä olen oppinut virheistäni ja miten aion toimia paremmin tulevaisuudessa, ehkä puhua jotain tasapainosta ja lukemisen eduista. Sen sijaan aion juoda kupin kahvia aivan liian myöhään ja ladata puhelimelle oikein pitkän ja viihdyttävän Dean Koontzin äänikirjan vastapainoksi raskaammalle paperikirjalle ja uppoutua lukutuoliini. Käytän vaikka nyt tätä eristäytymistä tekosyynä.







*mainoslinkki

Autio ranta - Linda Olsson

$
0
0


Autio ranta on kirjeromaani, jossa käydään läpi menetyksen tuomia ajatuksia ja tunteita. Kirja pyrkii monelta suunnalta vetoamaan lukijan tunteisiin, mutta on lopulta kevyttä luettavaa, jonka pääpaino on selviytymisen ja toivon teemoissa.

Linda Olsson on alunperin tukholmalainen kirjailija, joka asuu Aucklandissa, Uudessa-Seelannissa. Tältä on aikaisemmin ilmestyneet muun muassa teokset Laulaisin sinulle lempeitä laulujaSisar talossani ja Kun mustarastas laulaa.

Linda Olsson. Kuva: Gummerus kustannus

Autio ranta alkaa kirjeellä Peterille. Siinä Helga kertoo miten tämä on antanut näiden talon pois ja kuvailee sitä helpotusta, jota siitä tuntee. Samalla Helga tuntuu etsivän Peteriltä ymmärrystä ja jonkinlaista päätöstä.

"Istuessani korituolissa tänään erotin jokaisen yksityiskohdan ympärilläni. Talon ja sisustuksen. Ne olivat pelkkää materiaa, vain esineitä. Ne eivät kertoneet mitään tapahtuneesta. Näin vain talon. Ja muutamia huonekaluja. Puutarhan. Näinköhän ymmärrät, kuinka helpottavaa se oli. Toistan itseäni, mutta minun täytyy sanoa se vielä kerran. Olen huojentunut. Alan viimeinkin nähdä lopun. Kenties jopa sellaisen lopun, josta on mahdollisuus päästä eteenpäin."

Talon lisäksi Helga jättää hyvästejä sen lähellä sijaitsevalle Hamilton Beachille. Kirjassa ikävä ja luopuminen käsitellään sekä ihmisten että paikkojen kautta ja lukiessani tuli väistämättä mieleen Helmi Kajasteen Rakenna, kärsi ja unhoita, jossa tuota rakennusten, tilojen ja ihmiselämän sidettä avataan hienosti.

"Siristin silmiäni auringonpaisteessa ja suojasin niitä kädelläni. Vasta silloin, seisoessani siinä viimeistä kertaa, tunsin todella näkeväni kaiken. Ehkä näin nyt kaiken niin selvästi siitä syystä, etten enää ollut täysin läsnä? Olin jo ulkopuolella. Matkalla. Nyt saatoin heittää hyvästit Hamilton Beachille."

Helgan tarve kommunikointiin Peterin kanssa on käsinkosketeltavaa ja kirjeen muoto vain korostaa tuon kommunikaation yksipuolisuutta. Lopulta kirjoittaminen on tavallaan Helgan kommunikointia itsensä kanssa ja Peterin rooliksi jää jonkinlainen muistojen vahvistus. Kuten Helga kirjoittaa:

"Kun minä nyt istun tässä kirjoittamassa, niin luulen, että jos kaksi ihmistä muistaa saman ajan ja paikan, on ehkä vähän helpompaa saavuttaa absoluuttinen totuus."

Kirja vie lukijan lopulta yllättäviinkin suuntiin ja sen melankolinen sävy on erinomaisen tarttuvaa. Olssonin sanojen voima piilee erityisesti siinä miten tämä rakensi kirjan paikoista aitoja ja eläviä ja miten kirjan loputtua noita paikkoja jää itsekin oikeasti kaipaamaan. Muisti on siitä ailahteleva, että sitä pystyy huijata kaipaamaan asioita, joita ei ikinä ole nähnytkään.

"Vai ovatko muistikuvamme erilaisia yksinkertaisesti siitä syystä, että kaksi ihmistä ei voi koskaan kokea mitään täsmälleen samoin tavoin? Sitähän emme milloinkaan saa tietää."





Linsa Olsson, 2020, Autio ranta (alk. Hamilton Beach), suom. Anuirmeli Sallama-Lavi, Gummerus






*mainoslinkki

Lukuvinkkejä syksyyn 2020

$
0
0

    Mainoslinkki merkattu: *

Kirjat kuuluvat syksyyn ihan yhtä paljon kuin villasukat tai väsyneet terapialenkit. Kokosin listan kaikenlaista (mielestäni) upeaa ja kiinnostavaa, josta toivottavasti moni löytää itselleen uutta luettavaa.
                                                                      
Lukeminen on itselläni jo lähtenyt vähän käsistä tässä eristäytymisen aikaan, mutta näitä ihan-pakko-lukea -tapauksia on vielä jäljellä.

Listan loppupuolella on erikseen kattaus englanninkielisiä uutuuksia. Kaikki linkit johtavat *Adlibrikseen ja huomiseen (13.9.2020) asti saa ostoksista 10 % alennuksen koodilla SUPERKYMPPI!


Syyskirjavinkkilista:



































































































Lukuvinkkejä englanninkielisestä kirjallisuudesta












































Jos äänikirjat kiinnostavat, niin myös Nextoryyn on vielä 14.9.2020 asti voimassa tarjous, jossa uudet asiakkaat saavat 35 päivää ilmaista kuunteluaikaa. Jos haluat esittää omia kirjavinkkejä, niin laita kommenttia!







Sydän - Malin Kivelä

$
0
0


Sydän on romaani, joka on kirjoitettu jostain syvästi huolestuneen ihmisen syövereistä. Se on tarina äidistä, jonka pojalla on synnynnäinen sydänvika ja talvesta, jonka täyttää pelko ja odotus.

Malin Kivelä on kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme romaania, kolme lastenkirjaa ja näytelmiä. Tämän romaani Muualla sai Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Sydän oli Runeberg-palkinnon ehdokkaana 2019.

Malin Kivelä. Kuva: Tina Axelsson

Sydän on kirja, jossa Kyseessä on surullinen tarina ja se herättää paikoin toivottomiakin ajatuksia, mutta lopulta muistuttaa lukijaa niistä asioista, jotka viimekädessä merkitsevät. On erityisen pysäyttävää miten ruumiillisuus ja ihmisen hauraus tulevat vahvasti esiin tekstissä. Välillä hyvinkin elävästi.

"Minulle tulee helposti mustelmia. hipaisen jotain, ja siinä ne ovat. Joskus löydän jostain päin ruumistani valtavan, hurjannäköisen sinelmän enkä edes muista satuttaneeni itseäni. Se muuttuu tummanvioletiksi, suonikkaaksi, varsinkin reisissä missä rasva ja lihakset ovat tiiviisti yhdessä. Sitten vihreäksi, sitten keltaiseksi. Lopulta yhä ihonvärisemmäksi, kunnes se sulautuu ympäristöönsä kuin mitään ei olisi tapahtunut."

Ympäristö on jotain niin tavattoman konkreettista Kivelän tekstissä. Siinä eläminen on jotain syvää ja jatkuvaa tiedostamista ja havainnointia materiaalisen- ja sisäisen maailman välillä.

"Pidän kylmistä huoneista, joissa voin pukeutua, kerros kerrokselta, kietoutua huopiin, kaulaliinoihin, villasukkiin, saaleihin, säätää patteria kuumemmalle, sytyttää tulia, lyhtyjä, nukkua paksujen täkkien alla, juoda kuumia juomia, haukotella leveästi ja hillittömästi. Ja sitten vähän huimaa, kun nousen jaloilleni, kuin uudelle, tuntemattomalle tasolle."

Kivelän kuvaukset ovat nautinnollisia ja lämpimiä, mutta niiden alla on lähes pohjattoman surullinen vire. Kun tämä kuvailee poikansa heikkenevää sydäntä samalla materiaalisen ja tunteellisen sekoituksella, kuin muutakin maailmaa, niin tekstiin on mahdonta suhtautua neutraalisti. Kertomus muuttuu todeksi hyvin aidolla tavalla.

"Jos vielä joskus kirjoittaisin jotain, en kirjoittaisi sairaudesta, kuolemasta ja kauhusta. En synnytyksestä, imetyksestä, vauvoista, äitiydestä. En halunnut tulla yhdistetyksi sanaan ’äitiys’, siihen suljettuun, kaikennielevään ja ikuiseen. Suureen muutokseen – ihmisestä äidiksi – jonka oletetaan tapahtuvan heti lapsen synnyttyä. Avuttoman olennon hengen vaaliminen ei ole biologiaa, se on perussäädyllisyyttä."

Tämä on kirja, joka täytyy kokea itse. Jokin niin pieni asia kuin lapsen sydän on jotain mistä voi kirjoittaa aivan tajuttoman syvän romaanin.

"En halua enää ikinä nähdä sydäntä suklaarasioissa tai rakkauskorteissa. Enää ikinä leikkiä sydämillä."





Malin Kivelä, 2019, Sydän, Teos & Förlaget

Käy seuraamassa:





*mainoslinkki

Kaikki elämästä(ni) - Antti Holma

$
0
0


Kaikki elämästä(ni) on kirja, jossa Holma ottaa lukijan tiiviisti mukaansa elämänvaiheeseen, joka tuntuu olevan otollinen juuri sellaiselle pohdiskelevalla, samaistuttavalle ja hauskalle tekstille, josta saamme nyt nauttia. Olen kuullut ristiriitaisia mietteitä tästä teoksesta, mutta se nautittavuus ainakin on jotain mitä useimmat lukijat varmasti löytävät.

Antti Holma on persoona, josta on tullut pysyvä osa suomalaista kulttuuria. Holma ei kuitenkaan ole jokin Aalto-maljakko hyllyn päällä vaan tuntuu alati pakenevan juuri tietynlaisen viihdyttäjän leimaa. Komedia on se laji johon Holman yhdistän, mutta kyseessä on aivan tietynlainen koomikko, joka kykenee ottamaan kuulijan haltuunsa ja kertomaan jotain vakavaa ja uskottavaa ja tätä vain kuuntelee.

Kaikki elämästä(ni) on Holman toinen romaani. Tätä edelsi Helsingin Sanomien esikoiskirja-ehdokkaaksi noussut Järjestejä. Holma on myös esimerkiksi käsikirjoittaja ja tämän Auta Antti!on taas yksi Suomen suosituimpia podcasteja. Muita Holman teoksia ovat Kauheimmat runot ja Kauheimmat joululaulut.

Antti Holma. Kuva: Matias Jalmari, Otava, 2019

Kaikki elämästä(ni) on kirja, jonka olisin oikeastaan halunnut kuunnella äänikirjana, koska Holma toimii itse lukijana, mutta ei minulla ollut nyt mitään palvelua käytössä. Kun aloin lukemaan fyysistä kirjaa, niin huomasin, että se kääntyi pääni sisällä joka tapauksessa Holman lukemaksi.

Holman persoona on voimakas ja valloittava ja siksi niin iskostunut minunkin päähäni, että tunnen jo tuntevani kirjan kertojan. Tämä kirjoittaa tuttavallisesti ja keskustelevasti, samalla pitäen kohteliaan etäisyyden lukijaan. Keskustelunkin vastakappaleeksi asetetaan lukijan sijasta muutama Holman ystävä, jotka toimivat tämän ajatusten tukipilareina niin puhelimessa kuin ravintolan pöydissäkin.

Juuri etäisyys onkin jotain mitä kirjassa tunnetaan maailmaa kohtaan. Erityisesti jotain abstraktia "tavallisuutta" kohtaan. Sellaista suomalaisuutta, jossa arki K-kauppoineen, lauantaisaunoineen ja Sami Hedbergereineen asetetaan katsottavaksi jostain ylhäältä päin. 

Vaikka kritiikki tuota tavallisuutta kohtaan tuntuu välillä lähes ilkeältä, niin siihen liittyy jotain herkkää itsetietoisuutta ja aina lopulta vielä kuin sanotaan, että "se oli vain vitsi", kuten tässä keskustelussa, jossa ystävän sanoin ruoditaan Suomea:

"Suomi on niinku Ruotsin ja Norjan jälkeenjääny serkku, joka piirtää juhlissa kakalla tarjottimeen ja sitten kaikki sanoo, että oho onpa hieno, aika hienosti osaat piirtää, ja Suomi on maailmleisan onnellisin, kun kaikki kehuu sitä. Mut Suomi on niin hidas, ettei se tajua, että heti kun se kääntyy sen kakkatarjottimen kanssa, niin kaikki muut maat yökkäilee ja nauraa sille niin kovaa, että lopulta ne itkee. Ja Suomi istuu pihalla sen taideteoksensa kanssa ja heijaa itteensä ja hokee ylpeenä, että hieno, hieno, hieno ja sit tulee ilta ja ne kaikki muut maat lähtee sisälle Eurooppaan, paitsi Suomi, joka jää ikkunan eteen kaivamaan pyllyään sormilla koska luulee, että kukaan ei nää."

 

"Aika ableistista."

 

"Strindberg on safe space."


Koko Holman tekstiä hallitsee itsevarmuus, joka kattaa myös häpeällisistä asioista kirjoittamisen. Tämä onnistuu ottamaan käsittelyyn epävarmuutensakin itsevarmasti ja tämä on se taika, joka tekstissä vetoaa. Kukapa ei haluaisi omistaa ongelmiaan samanlaisella voimalla.

Holma kirjoittaa ihmissuhteistaan, lapsuudestaan Sonkajärvelllä, Paikoin kirjavasta ja paikoin arkisesta elämästään Helsingissä, Lontoossa ja New Yorkissa ja niistä kaikista ajatuksista, joita matkanvarrella mieleen tulee. Osa ajatuksista ovat jotain todella henkilökohtaista ja on mielestäni tärkeää miten esimerkiksi uupumuksesta puhutaan avoimesti ja poistetaan tavallaan oman häpeän kautta kollektiivista häpeää aiheen ympäriltä.

Holma olisi voinut kirjoittaa hyvin monena eri persoonana ja on oikeastaan merkillistä, että sieltä ei tule esiin juuri jotain tiettyä Anttia. Tämä aktiivisesti pyrkii eroon stereotyypeistä ja se tulee hyvin esiin esimerkiksi tässä pätkässä, jossa Holma puhuu Édouard Louisin esikoisteoksesta:

"Tusina ihmistä suositteli hänen esikoistaan minulle, vaikka olen toistanut toistamasta päästyäni, etten enää halua lukea hakatuista homoista - en kestä sitä, en jaksa, tulen liian surulliseksi. Suositukset ovat todennaköisesti omaa syytäni, sillä olen itsekin kirjoittanut hakatuista homoista, koska luulin vuosikausien ajan että homomiehen tehtävä on kirjoittaa homovihasta, niin kuin heteromiehen tehtävä on kirjoittaa naisten rinnoista ja siitä, miten ne asettuvat puseron alle ensitapaamisella."

Kustantaja kuvailee teoksen olevan "elämän ja ajattelun kokonaisesitys, jossa eksytään kansakunnan kaapin päälle ja sukelletaan häpeän alhoihin". Tämä on oiva kuvaus ja kirjassa on tosiaan jotain todella avaavaa suomalaisuudesta, johon suosittelen paneutumaan lukiessa.










Antti Holma, 2020, Kaikki elämästä(ni), Otava, arvostelukappale

Sirpale - Sanna Isto

$
0
0


Sirpale on nykyaikaa ja menneisyyttä tyylikkäästi hämmentävä nuortenromaani, jonka näyttämönä toimii historiassa alati muuttunut ja niin monen ihmisen kulttuurillisena kotina toimiva Berliini.

Sanna Isto on Berliinissä asuva lasten- ja nuortenkirjailija. Tämä on saanut kahdesti Arvid Lydecken –palkinnon lastenromaaneistaan Tinka ja Taika (2011) ja Maan alaiset (2016). Maan alaiset oli myös Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana

Sanna Isto. Kuva: Nili Raz Almog

Sirpale on tarina nuoresta Miljasta, joka jää kolmeksi viikoksi yksin kotiin Berliinin kun tämä muu perhe matkustaa Suomeen isoäidin syntymäpäiviä viettämään. Seurana tällä on koiran lisäksi joukko kavereita, mutta yksinolo tuntuu myös houkuttelevalta.

Tarinassa siirrytään nopeasti jonnekin maagisen puolelle, kun Milja löytää sirpaleen, jossa on säilynyt vanhan kahvikupin korva. Sirpaleen kautta tämä huomaa löytäneensä portin menneisyyteen ja tämän kotitalo, joka nyt näkyy entistä selvemmin osana Berliinin historiaa, onkin pian todella mielenkiintoinen ja vauhdikaskin näyttämö, jossa Milja pääsee tarkastelemaan jotain itselleen täysin vierasta, mutta silti oudon tuttua maailmaa.

"Pujotin sormeni renkaan sisään. Otin korvasta samanlaisen otteen kuin jos joisin kahvia kupista. Etusormi renkaan läpi, keskisormi sen alapuolelle ja peukalo päälle. Se istui käteeni kuin valettu. Koetin kuvitella loputkin kupista. Melkein tunsin sen painon kädessäni, tunsin kahvin läikähtelyn herkkää ja haurasta posliinia vasten. Olin kohottavinani kupin huulilleni ja juovinani siitä.


Ja silloin se tapahtui."

Minja kuvaa kamerallaan nykyajan Berliinin kaduilla turisteja, jotka puolestaan kuvaavat Berliinin katuja. Tämä kysyy äidiltään tietääkö mistä tunnistaa turistin ja vastaa siihen nopeasti itse, että turistit aidosti katsovat ympärilleen ja muut vain kiinnittävät huomionsa eteenpäin, koska luulevat sisästäneensä jo kaiken ympärillään.

Tuo ajatus jäi kirjasta vahvana mieleen. Miten menneisyys voi jäädä huomaamatta kun näemme vain nykyisyyden ja miten siinä samalla muutokset nykyisyydessä voivat jäädä huomaamatta kun emme osaa tarkkailla muutoksia ajassa.

Sirpale on kirja, jossa nuoruuden ystävyydet ja tietynlainen nuoruuden välinpitämättömyyden ja historian kipukohtien yhdistelmä tuntuu raikkaalta ja todelliselta. Tämä on helppolukuinen ja monikäänteinen nuortenkirja, joka onnistuu kyllä oikeasti vähän yllättämään sen twisteillä.

Suosittelen tutustumaan vaikka nuortenkirjallisuuden genre ei olisi muuten tuttua. Isto kirjoittaa tavalla, joka saa haluamaan aina vain kääntämään sivua ja uskallan olettaa, että tässä voisi olla yksi niitä kirjoja, jolila nuoria saadaan lukemaan.










Sanna Isto, 2019, Sirpale, WSOY






*mainoslinkki

Vuosi horroksessa - Ottessa Moshfegh

$
0
0


Vuosi horroksessa on kirja joka tuntuu puhuttelevan nykyajan yleisöä jonkinlaisena self-help -oppaana helvetistä tähän moderniin maailmaan. Luvassa on downshiftausta ihmiselle, joka ei enää välitä mistään. Ympärillä oleva maailma on jotain mitä täytyy yrittää tukahduttaa keinolla millä hyvänsä ja sisäinen maailma ehkä vielä tehokkaammin. Tämä kaikki huomioon ottaen siis, kyseessä on yllättävän kaunis ja hento teos.

Ottessa Moshfegh on yhdysvaltalainen kirjailija Bostonista, jonka kirjoituksia on julkaistu muun muassa Paris Reviewssa. Tämän romaani Eileen sai Hemingway-palkinnon ja oli myös Man Booker-ehdokkaana. Muita Moshfeghin teoksia ovat romaani McGlue ja novellikokoelma Homesick for Another World.

Ottessa Moshfegh. Kuva: Dru Donovan

Vuosi horroksessa teki vaikutuksen heti ensimmäisiltä sivuilta. Siinä tuodaan oikeastaan jo ensimmäisissä lauseissa esiin kirjan sävy kipeän huumorin ja kuivan, mutta niin upean kerronnan kautta.

"Aina kun heräsin, oli yö tai päivä, hiippailin asuintaloni kirkkaasti valaistuun marmoriaulaan, joka oli auki vuorokauden ympäri. Ostin kaksi isoa kahvia kermalla, kumpaankin kuusi sokeripalaa, kulautin ensimmäisen jo paluumatkalla hississä ja hörpin toista hitaasti samalla kun katsoin leffoja ja söin eläinkeksejä ja napsin tratsodonia, Ambienia ja Nembutalia, kunnes taas nukahdin."

Näin saattoi kulua viikkoja nuoren ja kauniin manhattanilaisen naisen elämässä. Eletään aivan 2000-luvun alkua ja tämä on juuri valmistunut Columbian yliopistosta ja elää hyvin Upper East Sidella perintörajoilla. Naisen ympärillä tapahtuu asioita tämän oikeastaan kiinnittämättä huomiota mihinkään. 

Vain uusien pillereiden hankinta vaatii jonkin verran toimintaa ja muuten tämän elintila koostuu asunnosta ja kulmakaupasta, jonka nuoret egyptiläiset myyjät ovat naisen ainoa vakituinen sosiaalinen kontakti Revan lisäksi. Reva on ystävä opiskelun ajoilta, joka on rakas, mutta josta nainen ei enää oikeastaan välitä.

"Minulla oli tapana soittaa Revalle silloin kun Ambien alkoi vaikuttaa - tai Solfoton tai mikä milloinkin. Revan mukaan halusin aina puhua Harrison Fordista tai Whoopi Goldbergista, mutta se oli hänestä ok. "Selostit eilisiltana Franticin koko juonen. Ja esitit sen kohtauksen jossa ne ajaa autolla ja vetää kokaiinia. Et olisi millään malttanut lopettaa."    "Emmanuelle Seigner on siinä leffassa aivan uskomaton."    "Täsmälleen niin sanoit puhelimessa.""

Reva on tarinan kytkös naisen aiempaan elämään. Koska voidaan tosiaan perustellusti puhua elämästä ennen ja jälkeen passiivisen tilan, vaikka varsinaista käännöskohtaa olisikin vaikea löytää. Tämä motiivin puute tekeekin tarinasta niin mielenkiintoisen. Miksi nainen päätyy ratkaisuun vuoteen horroksessa? Onko se lopulta niin järjetön ajatus? Tai siis onhan se. Onhan?

Aiemmin nainen kuvailee olleensa "yksi niistä blondeista, jotka kipittävät jumppatrikoissa Esplanadea edestakaisin, bluetooth kuulokkeet korvilla niin kuin mitkäkin omahyväiset kusipäät" ja jatkaa koko wasp-kulttuurin ja sen vain näennäisten, keskiluokkaisten, vaihtoehtojen sivaltamista.

Voisi siis kuvitella, että naisen oma identiteetti on nyt jotain minkä tämä on löytänyt hylätessään entisen, mutta sekin tuntuu vain loittonevan.

"Silmämunien kiillossa välähti jotakin. Menin lähemmäs peiliä ja katsoin tarkkaan. Siellä olin minä, pikkuruinen tumma heijastus syvällä oikeassa pupillissani. Joku on joskus sanonut, että pupillit ovat vain tyhjää tilaa, mustat aukot, kaksi äärettömän tyhjyyden luolaa. "Kun jotain katoaa, se yleensä  katoaa juuri sinne - omien silmiesi mustiin aukkoihin". En muistanut kuka oli niin sanonut. Katselin kuinka peilikuvani peittyi höyryyn."

Yksi mielenkiintoisimpia hahmoja kirjassa on Tohtori Tuttle, jolta nainen hakee täydennystä pillerikokoelmaansa. Tämä on kuin sketsihahmo, joka on rakennettu stereotyyppien ympärille, mutta tunnistan tuon lääkärin. Olen käynyt tuolla lääkärillä.

""Miksi tulet vastaanotolle?" hän kysyi. "Oletko masentunut?"
Hän oli jo ottanut reseptivihkon esille."

 



Vuosi horroksessa ja muita äänikirjoja Storytelissa:





Vuosi horroksessa ravistelee yhteiskuntaa jostain todella syvältä sisältäpäin. Se on keskiluokkaista, hiljaista kapinaa. Tämä on moderni Walden, jossa etsitään jotain autenttista eristäytymisestä. Kirja, joka sattui osumaan juuri aikaan kun eristäytymisestä tuli enemmän vakio kuin yksilön oma valinta.

Mutta kyseessä onkin eristäytyminen 2.0. Jotain paljon syvempää kuin sohvalle jääminen viikonloppuna ja jotain niin suunnittelua vaativaa toimintaa, että muu maailma jää ulkopuolelle kirurgisella tarkkuudella.

"Rauhoittavien annostelu vaatii kehittynyttä matematiikkaa. Useimpina päivinä tavoitteena oli päästä pisteeseen, jossa voisin helposti ajelehtia uneen ja herätä säikähtämättä. Ajatukseni olivat arkisia. Pulssi kevyt. Vain kahvi sai sydämeni hakkaamaan lujempaa. Kofeiini oli minun jumppani. Se katalysoi ahdistukseni, niin että saatoin taas urvahtaa ja nukkua."

Rakennuksesta tulee osa naisen elämää. Kuin jatke keholle ja tavallaan myös sen korvaaja. Rakennuksen kautta nainen on elossa ja osa kaikkea ympärillä. Tilan ja ihmisen suhde on tässä kirjassa konkreettisesti esillä ja Moshfegh onnistuu käyttämään ympäristöä poikkeuksellisen taidokkaasti tekstissä.

"Rappukäytävän roskakuilu oli asuinrakennukseni parhaita puolia. Se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi, niin kuin ottaisin osaa maailman tapahtumiin. Minun roskani sekoittuivat muiden ihmisten roskiin. Mitä minä kosketin, se kosketti sitä mitä muut olivat koskettaneet. Minä osallistuin. Olin yhteydessä muihin."

Ottessa Moshfegh ottaa tämän kirjan myötä paikan siellä omien mielenkiintoisten kirjailijoiden listassa, joiden uusia teoksia odotan innolla. Vuosi horroksessa kosketti henkilökohtaisella tasolla ja vaikka sinulla ei olisi suunnitelmia lähteä kemialliseen evakkoon elämästäsi, niin väitän, että yhtymäkohtia löytyy muutenkin.









Ottessa Moshfegh, 2020, Vuosi horroksessa, alk. My Year of Rest and Relaxation, suom. Kristiina Drews, Aula & Co






*mainoslinkki

Charles Baudelairen Kielletyt runot Antti Nylénin taiteilijakirjana

$
0
0



Charles Baudelairen Kielletyt runot on taiteilijakirja, joka pitää sisällään kuusi vuonna 1857 julkaisukieltoon tuomittua runoa Baudelairen runoteoksesta Pahan kukat. Tämä vain 200 kappaleen painos on kokonaisvaltaisen aistillinen teos itsessään.

Antti Nylén on kirjailija ja suomentaja, joka on erikoistunut nimeomaan 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen. Tältä on ilmestynyt muun muassa teokset Vihan ja katkeruuden esseet, Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet ja Häviö: monologi.



Pahan kukat (Les Fleurs du mal) ilmestyi Pariisissa vuonna 1857, mutta siitä tuomittiin kuusi runoa julkaisukieltoon "julkisen moraalin ja hyvien tapojen" vastaisina. Pahan kukat julkaistiin uudelleen vuonna 1861, ilman kiellettyjä runoja, mutta nykyeditioihin ne ovat usein sisällytetty liitteenä.

Nyt julkaistu teos sisältää nämä kielletyt runot Antti Nylénin suomennoksina, jotka tämä on Olli-Pekka Tennilän kera painanut irtoarkeille kohopainokoneella, sekä erillisen vihkon, joka sisältää oheistuksen runoihin. Lisäksi teoksen osana ovat Elina Merenmiehen digipainetut kuvitukset omilla arkeillaan sekä Samuli Kristian Saastamoisenääniteokset, jotka löytyvät erilliseltä cd:ltä.

Käsintehdylle paperille painetut kirjaimet voi aivan hentoisesti tuntea sormenpäillä. Aikoinaan kielletyt sanat on tuotu fyysisesti olemassaolevaksi kuin merkkinä siitä miten ajatus ei ole jotain mitä voi vain pyyhkiä pois maailmasta.



Kun kirja esineenä on kokemassa ensimmäistä oikeaa murrosta sitten painokoneen, ottavat tämänkaltaiset taidekirjat aivan uudenlaisen roolin kirjallisuuden kentällä. Ääni- ja e-kirjojen markkinoille tulo on mielestäni ollut todella tervetullutta (kunhan kirjailijat saavat reilun korvauksen) ja ne pystyvät niin elämään rinnan perinteisen kirjan rinnalla kuin tuomaan jotain aivan uuttakin kirjallisuuteen.

Mitä enemmän kirjan esineellisyys korostuu teoksessa, niin sitä enemmän se kuitenkin kutsuu pysähtymään äärelleen. Lukukokemus on intensiivinen ja henkilökohtainen tämänkaltaisen taidekirjan äärellä. Kirjaa avataan pala palalta ja siinä konkreettisesti edetään eri aistien kautta Baudelairen runoihin.

Kielletyt runot tarjosi hetken, joka muistutti kirjojen ja todellisen maailman suhteesta. Ajatusten ajattomuudesta ja siitä käsityöläisyydestä, jota kirjailijatkin harrastavat, mutta jonka arvostus on usein varattu kuvataiteilijoille. Näitä tosiaan on olemassa vain parisataa kappaletta, mutta ainakin vielä niitä on joitain kappaleita jäljellä:











*mainoslinkki

Mary Poppins - Svenska Teatern

$
0
0

Mary Poppins / Svenska Teatern / Photo by Cata Portin

Mary Poppins on mystinen, värikäs, optimistinen ja nostalgiaa tihkuva esitys, jota katsoessa tuli oikeasti paljon kevyempi olo. Tämä Lontoossa 2004 ensi-iltansa saanut musikaali nähdään nyt Helsingissä Svenska Teaternin lavalla.

Svenska Teatern onkin upea paikka juuri tälle musikaalille. Koko suuri näyttämö on jo itsessään sadunomainen tila ja kyseessä on musikaali, joka vaatii suuren joukon huippuosaajia taaksensa. Esimerkiksi Chessin kohdalla on jo nähty, että osaamista tuosta talosta löytyy.

Mary Poppins / Svenska Teatern / Photo by Cata Portin


Mary Poppins (tai suomalaisittan Maija Poppanen) on muun muassa minulle ollut tärkeä hahmo jo läpi elämän. P. L. Traversin kirjat esittelevät synkän ja hieman ilkeänkin oloisen Poppinsin, joka kuitenkin pyrkii määrätietoisuudellaan tuomaan hyvää maailmaan. Disneyn elokuva vuodelta 1964 taas esittelee Julie Andrewsin näyttelemän Poppinsin, joka on astetta lempeämpi hahmo ja jonka laulu on iskostunut jo useiden sukupolvien muistoihin.

Svenska Teaternilla nähtiin juuri Disneyn ikoninen versio Poppinsista, mutta viitteitä Traversin kirjoihinkin siitä löytyy. Jopa yksi lähes painajaismainen kohtaus, klovneineen ja synkkine viittauksineen, joka raotti hieman sitä Poppinsin tarinan pimeän puolen verhoa, joka itseäni on aina kiinnostanut.

Mary Poppins on nimittäin aina ollut mielestäni hieman pahaenteinenkin hahmo. Tämän vihjaillaan olevan mahdottoman kauan elänyt entiteetti, jolla on yli-inhimillisiä voimia ja josta tulee mieleen jumaltarustojen kujeilevat henget. Tämä henki yhdistettynä Poppinsin syleilevään hyvyyden olemukseen ja täsmälliseen täydellisyyteen, onkin minulle tuon hahmon voima.

Mary Poppins / Svenska Teatern / Photo by Cata Portin / Simon Häger, Denny Lekström Josefin Silén, Lasse Lipponen


Kun siis tuuli vaihtoi suuntaa ja Mary Poppins laskeutui Kirsikkakujalle sateenvarjonsa kanssa, niin tarina alkoi jälleen. Itse tarinan varmaan tunnettekin jo, ja jos ette, niin nyt on mahtava tilaisuus nähdä se aivan tuorein silmin.

Musikaali näyttää Svenska Teaternin lavalla huikealta. Jani Uljaksen lavastus on 60-luvun technicolor-unelmaa alusta loppuun ja sen kruunaa aivan alkuperäisen elokuvan tyyliin maalatut taustakankaat. Juuri ne tekevät studioissa kuvatuista vanhoista elokuvista niin hienoja ja nyt taustoihin oltiin saatu vielä hieman ylimääräistä taikaa, jonka voit nähdä sitten katsomossa. 

Aivan erityistä huomiota kiinnitti Pirjo Liiri-Majavan puvustus, joka myös oli uskollinen elokuvalle ja henki sitä satumaista värikkyyttä pienine yksityiskohtineen, jota tämä esitys vaatii.

Mary Poppins / Svenska Teatern / Photo by Cata Portin /

Yli 600 henkilöä haki roolia musikaalista ja näistä 150 kutsuttiin koe-esiintymisiin. Koko ensemble toimii yhdessä niin saumattomasti, että tarinan illuusio on itsessään saumaton. Shermanin veljesten musiikki on jo läpikotaisin tuttua ja kuljettaa tehokkaasti Poppinsin maailmaan ja George Stilesin ja Anthony Drewen uudet lisäykset tuntuvat siltä kuin ne olisivat aina olleet osa musikaalia.

Kasti liikkui Osku Heiskasen koreografian mukaan ja esityksen jälkeen muistan katsoneeni lavaa, ajatellen, että oikeastiko näin juuri tuossa kokonaisen Lontoon maiseman levittäytyvän edessäni ja joukon nuohoojia tanssivan sen katoilla. Disneymäinen taianomaisuus oli voimakas tässä esityksessä ja siihen oli helppo heittäytyä.

Mary Poppins / Svenska Teatern / Photo by Cata Portin / Josefin Silén, Anna Kettunen, Denny Lekström och Aron Nyman

Poppinsin tarinaan liittyy tiettyä kapinallisuutta, joka erityisesti nuorempana veti puoleensa, mutta jonka kiiltokuvamaisuutta nyt osaa jo kyseenalaista. Onkin kyse enemmän juuri sellaisesta naiivista ja sokerimaisesta hyväntahtoisuudesta, jota näytelmä pyrkii välittämään ja siinä onnistuukin loistavasti.

Aivan koko kasti oli loistava ja en halua lähteä sieltä nostamaan yksittäisiä näyttelijöitä vaikka esimerkiksi Janea ja Michaelia esittävät lapset edustavat selvästi sellaisia nousevia kykyjä, joista tulemme vielä kuulemaan pitkään.

Mary Poppins / Svenska Teatern / Photo by Cata Portin / Aaro Wichmann, Josefin Silén, Krista Martola, Anna-Maija Jalkanen och Amos Martimo


Itse Mary Poppinsin roolitus on kuitenkin se yksi tärkeimmistä seikoista tämän musikaalin kohdalla, koska lopulta jokainen Poppinsin saappaisiin astuva astuu samalla Julie Andrewsin saappaisiin. Josefin Silén on tomera, jämpti, neuvokas, pehmeä, kova ja mahdottoman kaunisääninen Poppins ja tämä on vain nähtävä itse.

Mary Poppinsin kevään esitykset siirtyvät syksylle 2021 ja keväälle 2022. Esityksen kieli on ruotsi ja ainakin itse heikohkolla kielitaidolla pystyin seuraamaan tarinaa vaivatta, vain muutaman kerron tekstityksiä apuna käyttäen. Ja siis muistakaahan, että Svenska teaternissa tosiaan voi käyttää omasta kännykästä tai lainalaitteesta käsin teksityksiä, joten sen kielirajoitteen takia ei tosiaan kannata jättää näytelmiä väliin. Lisätietoa löytyy Svenska teaternin sivuilta täällä.



Mary Poppins musikaali perustuu P.L. TRAVERSin tarinaan ja Walt Disneyn elokuvaan.
Alkuperäismusiikki ja laulujen tekstit: RICHARD M. SHERMAN ja ROBERT B. SHERMAN
Käsikirjoitus: JULIAN FELLOWES
Uudet laulut, lisätty musiikki ja teksti: GEORGE STILES och ANTHONY DREWE
Tuotettu yhteistyössä CAMERON MACKINTOSHin kanssa
Aluperäinen tuotanto Disneylle: CAMERON MACKINTOSH ja THOMAS SCHUMACHER 
Esitysoikeuksia valvoo Music Theatre International (Europe)

TAITEELLINEN TYÖRYHMÄ
Ohjaaja / Koreografi  Markku Nenonen  
Ohjausassistentti Tiina Aho   
Kapelimestari  Kristian Nyman  
Lavastus Jani Uljas 
Pukusuunnittelu  Pirjo Liiri-Majava   
Hiukset & maski  Pirjo Leino  
Rekvisiittavastaava  Antti Hosia   
Valosuunnittelu Tom Kumlin   
Äänisuunnittelu Andreas Lönnquist  
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen   
Koreografi Osku Heiskanen   
Koreografi Säde Kajovaara   
Näyttämöpäällikkö Lina Jonasson   
Näyttämömestari Jouni A.Syrjä   
Näyttämömestari Pasi Nevalainen   
Näyttämömestari Jari Hilke   
Kuiskaaja Maria Portin-Söderholm

NÄYTTÄMÖLLÄ
Josefin Silén 
​Denny Lekström  
Nea-Maria Alanko 
Aaro Wichmann  
Laura Allonen  
Mikael Andersson  
Sonia Haga  
Ann-Marie Heino  
Simon Häger  
Anna-Maija Jalkanen  
Mathias Jonsson  
Minna Kettunen-Enberg  
Suvi Salospohja  
Saara Lehtonen  
Lasse Lipponen  
Charlotte Mannerstråle  
Eleonoora Martikainen  
Ville Mäkinen  
Sannah Nedergård  
Peter Nyberg  
Saara-Elina Partanen  
Ivan Persson  
Peter Pihlström  
Davey Van Pas  
Olivia Broman, Krista Martola, Anna Kettunen  
Aron Nyman, Amos Martimo, Arthur Waselius

Esitys nähty kutsuvieraana









Mainoslinkit merkattu: *

Poliittinen mielenosoitus osana kulttuurin kenttää

$
0
0



Elokapinan aktivistit pysäyttivät liikenteen Helsingissä ja poliisi päätti hajoittaa mielenosoituksen väkivalloin. Monet pohtivat miksi aktivistit eivät voineet vain osoittaa mieltään muita häiritsemättä ja kirjoitan nyt siitä miksi tämä on väärä kysymys.

Miksi kulttuuriblogi siis kirjoittaa mielenosoituksesta? Koska se on yhtälailla kulttuurillinen kuin poliittinenkin tapahtuma niin hyvässä kuin pahassakin. Mielenosoitus ei synny tyhjiössä vaan hyvin inhimillisessä ympäristössä, johon vaikuttaa siihen osallistuvien toimijoiden historia, kulttuuri ja kommunikointi.

Sosiaalinen media, taide, viihde ja markkinointikin toistavat poliittisen muutoksen ja mielenosoituksen kuvastoa. Erityisen näkyvää tämä on Priden kaltaisten mielenosoitusten yhteydessä, mutta kulttuuriseen kuvastoon on hiipinyt esimerkiksi myös tietynlainen aktivistin arkkihahmo. Syntyy tuore merkkikieli ja näin mielenosoitus voidaan kohdata osana tuttua kuvastoa ja ymmärtää sen kautta.

Mielenosoitus itsessään on aina jollain tasolla performatiivinen ja noudattaa kulttuurisesti opitun kuvaston malleja. Tämä on normaalia ihan kaikessa inhimillisessä toiminnassa, mutta se voi koitua myös ongelmalliseksi. Ainakin siinä vaiheessa kun suuri yleisö alkaa odottamaan juuri tietynlaista performasiivisuutta mielenosoitukselta.

Jonkin asian sulautuminen kulttuuriseen kuvastoon tarkoittaa myös sen muuttumista normatiiviseksi. Mielenosoituksen perimmäinnen tarkoitus taas on rikkoa normeja ja havahduttaa ajattelemaan toisia mahdollisuuksia.

Mielenosoituksen ei ole siis tarkoitus olla häiritsemättä ihmisiä vaan päinvastoin. Esimerkiksi Pride näyttäytyy iloisena ja karnevalistisena, mutta on tärkeää muistaa, että se ei ole juhla. Kun nuoret istuvat eduskuntatalon portailla ilmaston puolesta, niin kyse ei ole silkasta performanssista, jossa nämä toteuttavat jotain aktivistin stereotyyppiä. 

Kun Elokapinan aktivistit valtasivat kadun Helsingissä, niin kyse ei myöskään ollut silkasta performanssista vaan toiminnasta, jolla on selkeä päämäärä. Häiriö liikenteelle ei ollut pieleen mennyt osa jotain esitystä vaan tarkoituksellinen tapa saavuttaa päämärä, kuten kansalaisaktivismin pitkässä historiassa jo niin usein ennen.



Moni ihminen kuitenkin tuomitsi Elokapinan toimet ja kysyttiin miksei mielenosoitusta olisi voinut järjestää jossain missä se ei häritsisi liikennettä. Jopa poliisin käyttämä väkivalta sai taakseen puoltavia kannanottoja ja ajatus rauhanomaisesti ihmisten kaasuttamisesta otti askeleen lähemmäksi jotain uutta, pelottavaa normaalia.

Helposti unohdetaan, että kyse on tosiaankin mielenosoituksesta eikä vain tiettyä kaavaa noudattavasta esityksestä. Tässä tapauksessa vielä sellaisesta, joka järjestettiin ihan meidän jokaisen edun puolesta. Sen ei kuulu olla hajutonta ja mautonta toimintaa, joka noudattaa jotain valmiiksi opittuja normeja. Sen kuuluu herätellä ja järkyttää rakenteita ja poliisin tehtävä on tällöinkin turvata kaikkien tausta omasta taustastaan huolimatta.

Poliisitkaan eivät kuitenkaan elä kulttuurisessa tyhjiössä. On käynyt hyvin selväksi, että äärioikeisto on tehnyt nousua niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin ja se muodostaa aivan uudenlaista globaalia kulttuurista kuvastoa. Kyse on tietynlaisesta oikeistolaisesta arkkihahmosta, johon monet yksilöt ja ryhmät tuntuvat pyrkivän. Soturimaisesta sankarista, joka polkee "äärivasemmiston" alas.

Suomessa poliisin harjoittamaan väkivaltaan on alettu hiljalleen kiinnittää huomiota ja Poliisit -tv-sarjan esittämä kiiltokuvamalli on alkanut rakoilla. Poliisien keskusteluryhmä Facebookissa paljastui selkeästi rasistiseksi, putkiin on pahoinpidelty ihmisiä ja nyt Elokapinan aktivistien kaasuttaminen horjutti luottamusta poliisiin entisestään.

Katsoin Elokapinan Instagramissa kadunvaltausta kun se tapahtui. Näin erään poliisin kulkevan rauhallisesti istuvien aktivistien edessä katsellen näitä alaspäin. Tämä heilutti kaasukanisteria aivan kuin olisi suorittamassa jotain vähäpätöistä askaretta, aloitti yhdeltä puolelta aktivistien riviä ja kaasutti näitä lähietäisyydeltä kasvoihin itse leveästi askellellen riviä eteenpäin. Katsoin epäuskoisena kun tämä vain toistui muiden poliisien toimesta.



Tuo poliisin tapa liikkua toi mieleen Yhdysvaltojen poliisin tapa ottaa tilaa haltuun Black Lives Matter -mielenosoituksissa, mutta erityisesti ne aseistettujen siviilien partiot, joita olemme siellä nähneet liikkuneen. Luotan, että Suomen poliisilla on oikeasti vankkaa ammattitaitoa, mutta juuri se tekee tästä tapauksesta huolestuttavan. Se tarkoittaisi, että poliisi olisi toiminut tietoisesti ammattitaitoaan vastaan. Nämä olisivat voineet hajoittaa mielenosoituksen väkivallattomasti kuten on tehnyt jo lukuisia kertoja ennenkin. 

Nyt valittiin toisin ja on pakko kysyä johtuuko se uudesta kulttuurisesta mallista, jota myös poliisit omaksuvat? Koulutetaanko poliiseja tunnistamaan ideologioiden leviämistä myös näiden omissa kulttuuripiireissä? Näkeekö poliisi osan kansasta jonain näiden omaa elämisen tapaa vastustavana joukkona?

Itse siis pelkään, että kun jokin tietty mielenosoituksen malli on iskostunut kulttuuriseen kuvastoomme, niin alamme odottaa siltä samanlaista latteutta kuin joltain huonolta tv-ohjelmalta. Että odotamme ihmisten pysyvän sääntöjen sisällä vaikka säännöt eivät selkeästi ole samat kaikille. Että alamme luulla olevan tolkun ihmisiä ja sitten kaksi ääripäätä jossa laitamme uusnatsit linjalle aktivistien kanssa, jotka pyrkivät tekemään jotain maailman hyväksi ennen kuin on liian myöhäistä. Jos näiden kahden ääripään välissä haluaa seistä, niin silloin sitä tolkuttaa todella hämärässä paikassa. 

Muistetaan, että sen lisäksi että luomme kulttuuria, kulttuuri luo myös meitä.




Mikä on Elokapina:

"Elokapina eli Extinction Rebellion Finland on kansanliike, joka käyttää väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta yrittäessään pysäyttää kuudennen massasukupuuton etenemisen sekä minimoidakseen ilmasto- ja ympäristökriisin aiheuttaman sosiaalisen romahduksen riskin. Viikon kestävä Syyskapina on osa Extinction Rebellionin kansainvälistä kapina-aaltoa."

Mitä mielenosoituksessa vaadittiin:

"Liike vaatii 1) Suomen hallitusta kertomaan totuuden ilmastokriisistä, julistamaan Suomeen ilmastohätätilan ja aloittamaan tilanteen vakavuuden mukaisen säännöllisen valtiollisen tiedottamisen ilmastokriisin etenemisestä. 2) Suomen tulee myös toimia kriisin edellyttämällä tavalla ja vähentää nettopäästöjään 20% nykytasosta joka vuosi tästä eteenpäin, jotta Suomi on hiilineutraali vuonna 2025. 3) Mikäli puolueet ovat kykenemättömiä tekemään elintärkeät järjestelmätason muutokset, on myös perustettava tavallisista kansalaisista satunnaisotannalla valittu, parasta asiantuntijatietoa hyödyntävä Kansalaisfoorumi päättämään oikeudenmukaisista ilmastotoimista."
Lähde (ja kuvat): Elokapina.fi








Viewing all 715 articles
Browse latest View live