Lukupino

Kulttuuriviidakkoon käyminen voi olla joskus uhkaava tehtävä. Mitä jos ei vaikka ymmärrä mitään siitä oopperasta tai taidenäyttelystä, jota on menossa katsomaan? Tai mitä jos sitä pukeutuu tilaisuuteen aivan väärin? Katja Jalkasen ja Aino-Maria SavolaisenKorot kopisten on kirja, joka auttaa alkuun kulttuuriviidakkoon suunnistaessa.

Tämä kirja ei ole seikkaperäinen opas juuri oikeaan pukeutumiseen tai juuri oikeisiin käyttäytymisetiketteihin. Tämä on ennemminkin kevyt tönäisy ottamaan kulttuuri vastaan sellaisena kuin se tulee vastaan ja olemaan pelottomampi sen viidakon edessä, jollaisena kulttuurimaailma usein näyttäytyy. Tästä juurikin pidin kirjassa.

Kulttuurin käsitteen alle lukeutuu kirjassa etenkin teatteri, kuvataide, kirjallisuus ja musiikki. Siinä kuitenkin muistutetaan, että kirjo ei ole ihan niin selkeä ja kannustetaan esimerkiksi oman kulttuurin luomiseen.

Kirjasta tulee mieleen sellainen vanhanaikainen (nuoruuteni) tehtäväkirja. Välillä sieltä löytyykin ihan kirjaimellisesti tehtäviä ja kiva lisä on ystäväkirja, johon monet kulttuurinluojat ovat vastailleet. Kirjan lopusta löytyy tilaa myös omille ja kavereiden vastauksille.

Pidän kirjaa kannustavana teoksena. Sain selkeästi kuvan kulttuurimaailasta avoimena paikkana, johon sukeltaminen ei oikeasti ole niin pelottavaa, kuin saattaa joskus tuntua. Itse olen siellä seikkaillut melkoisesti ja tunnen, että todellisuus vastaa kirjassa kuvattua maailmaa. Ei sillä ihan oikeasti ole niin väliä, että onko päällä juuri oikeanlainen pikkutakki tai, että osaako jonkin oopperan libreton ulkoa etukäteen. Nautinto ei ole kiinni ulkoisista tekijöistä niinkään kuin sisäisistä. Jos kuitenkin vielä pelottaa, niin voin suositella vilkaisemaan tätä opasta.

Kirjailijat ovat sattumoisin myös ahkeria kirjabloggaajia. Katja Jalkasen blogiin voit tutustua täällä ja Aino-Maria Savolaisen blogiin täällä. Parivaljakolta on aiemmin ilmestynyt kirja Linnasta humisevalle harjulle.

Katja Jalkanen, Aino-Maria Savolainen, Korot kopisten, käytännön opas kulttuuriviidakkoon,
Avain, 2016

Tieteen tekeminen ja sarjakuva sopivat hyvin yhteen, mutta turhan harvoin kohtaavat. Siksi Tero Mielosen ja Pentti Otsamon sarjakuva Otsonipäiväkirjat on tervetullut lisä suomalaisen sarjakuvan kenttään. Sarjakuvassa seurataan ilmakehätutkijan arkea, mutta samalla lukija saattaa salakavalasti oppia jotain ilmastosta.

Tieteen popularisointiin en dokkareiden lisäksi paljon sarjakuvaa parempaa kanavaa keksi. Kun "tiedekeskustelu" on siirtynyt uhkaavasti Facebookin ja keskustelufoorumeiden puolelle netissä, niin pidän oikean tiedon esiintuomista arvokkaana tekona ja tämänkaltaiset julkaisut hieman tasaavat sitä disinformaation aaltoa, joka netissä tällä hetkellä jyllää.

Oppiminen sarjakuvan kautta oli kuitenkin tosiaan salakavalaa. Tieto välittyy luonnollisesti hahmojen keskustelun kautta ja se on suhteellisen helppotajuiseksi aseteltua. Vasta puolivälissä sarjakuvaa havahduin, että minullehan on laitettu uutta tietoa päähäni. Olin täysin keskittynyt sarjakuvan päähenkilön, Paavon, arkisiin asioihin, jotka osoittautuivat yhtä mielenkiintoisiksi.

Tarina seuraa Paavon vaihtovuotta tutkijana Amsterdamissa. On mielenkiintoista tutustua sekä tutkijoiden että Alankomaiden kulttuuriin sarjakuvan kautta. Tutkijan arki esittäytyy säntillisenä ja tehokkaana, mutta myös (jopa suomalaisittain) jähmeän byrokraattisena. Paavo joutuu esimerkiksi vannomaan uskollisuutensa kuningattarelle lomakkeella ja pelkkä pankkikortin saaminen osoittautuu aikaa vieväksi tehtäväksi.

Sarjakuvan taikaa tässä teoksessa edustaa se, että nämä byrokratian käänteet, Paavon aamutoimet, pyöräily ja musiikin kuuntelu, luovat vangitsevan tarinan. Pentti Otsamon kynänjälki on tässäkin sarjakuvassa pehmeää, selkeää ja miellyttävää. Jonkun muun piirtämänä tarina olisi näyttäytynyt ihan erilaisena. Jokin Paavon säntillisessä elämässä vaati juuri Otsamon selkeän tyylin elävöittämään sen.

Elämä toisessa maassa kuvataan kuin teos olisi paikoin opaskirja kaavakuvineen. Kaikki on seesteistä, mutta normaalin elämän murheiltakaan ei vältytä. Sanoisin, että vaikka Paavo vaikuttaa usein opaskirjan karikatyyriltä, niin tämä on vain hyvä asia sillä näin Paavosta löytyvä aito inhimillisyys pääsee yllättämään lukijan.

Ei siis pelkoa, että kyseessä olisi oppikirjan tavoin luettava, saarnaava teos ilmastonmuutoksesta. Tämä kertoo hyvin arkista ja leppoista tarinaa, jonka välissä esiintyy aidosti mielenkiintoisia faktan murusia. Kovan pulpetin sijaan suosittelen siis kahvikuppia ja sitä hyvää lukunurkkaa tämän tarinan nautiskeluun.

Lisäksi suosittelen tutustumaan tähän soittolistaan Spotifyissa, jonka tekijät ovat laatineet. Olisi muuten mahtavaa jos tekijät laatisivat useammin teostensa yhteyteen soittolistoja. Tällä kertaa musiikkimaut tuntuivat loksahtavan itselläni aika hyvin yhteen tekijöiden kanssa, mutta olisi mielenkiintoista kuulla kenen tahansa kirjailijan tai sarjakuvan tekijän listoja. Tämä lisäsi kokemukseen aivan uuden ulottuvuuden.

Otsonipäiväkirjat on Ursan kustantama julkaisu, joten kun käyt katsomassa näiden sivuilta sarjakuvaa täältä, niin kannattaa samalla vilkaista mitä muuta Ursalla puuhaillaan.

Mielonen, Tero, Otsamo, Pentti, Otsonipäiväkirjat, 2016, Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, Ursan julkaisuja 149, Helsinki, arvostelukappale

Helsingin kaupunginteatteri tarjosi viime kaudellaan musikaaliherkkua Vampyyrien tanssin muodossa ja nyt lähdettiin tarjoamaan musikaalia myös nuoremmalle väelle Shrekin myötä. Vuonna 2001 ensi-iltansa saanut elokuva Shrek kertoi vihreästä jätistä, joka asui satumaailman haisevalla suolla. Lordi Farquaadin lähetettyä kaikki liian satumaiset hahmot suolle Shrekin kiusaksi, joutui Shrek lähtemään pelastamaan prinsessaa saadakseen suonsa takaisin.

Musikaalin tarina seurailee elokuvaa melko tarkasti. Siinä pilaillaan satujen stereotypioilla ja viljellään runsaasti viitteitä moderniin maailmaan. Pieruvitsit kulkevat luontevasti tarinan mukana ja hahmot ovat karikatyyrimäisiä, mutta aitoja. Itse Shrekin hahmo on jo ikoninen. Walt Disney sanoi, että hyvän hahmon tunnistaa jo siluetista ja tämä on totta Shrekin kohdalla. Ne korvat isossa nupissa paljastavat heti kenestä on kysymys.

Esitys on tuotu luontevasti suomalaiseen nykykulttuuriin ja vitsit purivat selkeästi niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Itse otin mukaan 9-vuotiaan poikani, joka todella innostui ensimmäisestä musikaalistaan. Tämä kertomansa mukaan taputti kätensä "aivan punaiseksi" ja oli täysin haltioissaan lavalla villisti pomppivasta Matti Leinosta Aasin roolissa.

Petrus Kähkönen ja Matti Leino
Kuva © Tapio Vanhatalo

Aasin ja Shrekin välillä olikin yhteys, joka vain toimi. Petrus Kähkönen onnistui osaavasti täyttämään Shrekin suuret saappaat ja etenkin tämän lauluosuudet vakuuttivat virheettömyydellään. Kähkönen on hauska persoona ja osasi tuoda Shrekin hahmoon tietynlaista ilkikurisuutta ja leikkisyyttä, jolla sai yleisöön punottua yhteyden.

Lordi Farquaadin näytteleminen polvillaan, jotta saadaan vaikutelma lyhyydestä, vaikutti mielestäni vähän vanhahtavalta idealta. Kun Kari Arffman sitten pomppi lavalle polvillaan ja pikkuiset keltaiset tekojalat heiluen, niin repesin täysin. En tajua miten noin vanhasta vitsistä voikin repiä niin paljon huumoria. Edessäni istui nainen, joka lähes putosi penkiltään aina kun Arffman edes liikahti lavalla.

keskellä Kari Arffman
Kuva © Tapio Vanhatalo

Toinen hieno efekti nähtiin lohikäärmeen lentäessä lavalle. En halua paljastaa liikoja, mutta näin parinkin lapsen jännittyvän penkeillään ja itse nautin siitä, että teatterin taika jaksaa edelleen yllättää. Lohikäärmeen äänenä toiminutta Raili Raitalaa oli jälleen ilo kuulla. Siinä on melkoinen ääni.

Myönnän olleeni hieman pettynyt kun Laura Alajääski ei ollutkaan prinsessa Fiona siinä näytöksessä jossa olimme, mutta pääsinpä ainakin yllättymään iloisesti kun Anna-Maija Tuokko antoi niin mahtavan suorituksen. En haluaisi nostaa yhtä näyttelijää yli muiden, mutta... jos joku pitäisi, niin kyllähän Tuokko oli melko ilmiömäinen. Upea lauluääni ja erityinen fyysinenkin heittäytyminen tekivät Tuokosta täydellisen Fionan.

Kun Fiona sitten repäisi hameensa lyhyeksi ja veti esityksessä kunnon shownumeron tansseineen, niin Tuokko tosiaan valtasi lavan karismallaan. Tiedättekö vanhoissa leffoissa sen niin pin-upin kohtauksen, kun tanssijatar nostaa jalkaa, kääntää päätään ja vinkkaa silmää eturiville hymyillen? Vähänkö Tuokko osaa sen! Ehdottomasti toiseksi lempparein kohtaukseni.

Anna-Maija Tuokko
Kuva © Tapio Vanhatalo

Se lempparein kohtaukseni syntyi koko ensemblen voimin kun ne syrjityt ja erilaiset satuhahmot löysivät yhteisen äänen ja lauloivat friikkimaan laulun ja heiluttivat suurta, erilaisuutta symbolisoivaa lippua yleisön edessä.

Erilaisuuden hyväksyminen oli selkeästi nostettu isoksi teemaksi musikaalissa ja se oli tehty hyvin positiiviseen sävyyn. Erilaisuutta ei esitelty yleisölle niin, että kerrottaisiin kaikkien olevan omalla tavallaan normaaleja, vaan kerrottiin, että on oikeasti ok olla ihan friikki. Voi olla se tyyppi, joka ei sovi mihinkään muottiin, eikä siinä ole pahaa. Tarinassa olivat hyvin selkeät hyvät ja pahat hahmot, mutta erilaisuuden käsite oli nostettu silkan hyvän ja pahan yläpuolelle luonnolliseksi elementiksi. Erilaisuutta ei määritelty "normaalin" kautta ja tästä pidin paljon.

Nykyaikaisiin diktatuureihinkin viitattiin, mutta saarnaaviin analyyseihin maailman tilasta ei sorruttu. Vaikka homoseksuaalisuuden tai pakolaisuuden teemat tulivat esiin, niin mitään ryhmää ei kohdeltu ivan kautta. Hyväksyminen oli illan teema ja se tuotiin esiin tavalla, joka on sopiva lapsiyleisölle ja ehkäpä vähän herättelevä aikuisyleisölle.

Shrek itsessään on todella positiivinen hahmo. Tämä kasvaa tarinan kuluessa ja Fionan kautta saavuttaa paljon. Kyseessä on perinteinen, monipuolinen sankaritarina hulvattomilla pieruvitseillä. Kuten sipuleissa tai jäädykkeissä, on tässä musikaalissa monia kerroksia.

Kuva © Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupungiteatteri on onnistunut tuomaan lavalle musikaalin, joka aidosti toimii monenlaiselle yleisölle. Siinä on jokaiselle jotain ja, ei vain niin, että aikuisille olisi piilotettu tarinaan niitä "aikuisia" viittauksia. Oli hauska huomata voivansa nauraa lasten kanssa ihan samoille vitseille.

Ymmärrän miksi musikaali ei saanut hillitöntä menestystä Broadwayllä sillä yksikään laulu ei oikeastaan jäänyt päähän elämään. Usein musikaalin jälkeen tietyt kappaleet jäävät päiviksi päähän soimaan, mutta Shrek ei sellaista oikeastaan tarjonnut. Musiikki oli hienoa, kannatteli tarinaa hyvin ja oli etenkin upeasti tulkittua, mutta hittejä se ei yleisölle tarjoillut.

Esityksen alkupuolella Peacockin kookas lava tuntui jäävän kokonaan hyödyntämättä, mutta musikaali vain kasvoi kasvamistaan loppua kohden ja lavakin pääsi oikeuksiinsa. Etenkin koko satumaailman ollessa yhdessä lavalla, muuttui teatteri aivan omaksi, valtavaksi maailmakseen, joka näytti ja kuulosti hyvälle.

Väitän, että tässä on tarjolla taas yksi todiste suomalaisen musiikkiteatterin elinvoimasta. Etenkin jos nautit hienoista näyttelijäsuorituksista, niin suosittelen kokemaan Shrekin olit sitten minkä ikäinen tahansa. Lisätietoja esityksestä löydät teatterin sivuilta täältä. Kannattaa myös muistaa, että Peacock sijaitsee Lintsillä, joten huvipuiston sivuihinkin kannattaa tutustua täällä.

Lisää kuvia minun ja pikkujäbän reissusta löytyy myös Lukupinon Instagramista ja Twitteristä.

Katso myös:

Billy Elliot musikaali

Kesäyön uni

Rooleissa: Petrus Kähkönen, Jon-Jon Geitel, Laura Alajääski/Anna-Maija Tuokko, Matti Leino, Kari Arffman/Antti Timonen, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Jyrki Kasper, Ilkka Kokkonen, Aksinja Lommi, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Heidi Naakka, Kaisa Niemi, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Raili Raitala, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Mikko Vihma, sekä Kasperi Virta, Miska Sagulin, Ronny Isaksson, Onerva Pohjolainen, Laura Laitinen, Sara Vihma, Elina Kanerva, Laurapeppi Väänänen.

Suomennos ja ohjaus: Kari Arffman

Kapellimestari: Risto Kupiainen

Lavastus: Samuli Halla

Puvut: Tim Hatleyn alkuperäisen suunnitelman pohjalta Anna-Leena Kankaanpää ja Tuovi Räisänen

Koreografia: Jyrki Karttunen

Valosuunnittelu: William Iles

Äänisuunnittelu: Kirsi Peteri, Jori Tossavainen

Naamiointi ja kampaukset: Jutta Kainulainen, Jaana Nykänen, Milja Mensonen

Book and Lyrics by DAVID LINDSAY-ABAIRE

Music by JEANINE TESORI

Originally produced on Broadway by DreamWorks Theatricals and Neal Street Productions.

Based on the DreamWorks Animation Motion Picture and the Book by William Steig. This show is presented by permission of Josef Weinberger Ltd. London on behalf of Music Theatre International New York and DreamWorks Theatricals.

Original Broadway Production Directed by Jason Moore

Costumes based on designs by Tim Hatley

Esitys nähty medialipulla

Gene Wilder kuoli vasta alkuviikosta ja on ollut ilo huomata miten lämmöllä tätä on muisteltu. Olen komedianörtti ja Wilderin elokuvat osaltaan muovasivat minua silloin nuoruudessa kun elokuvat vielä analysoitiin puhki välitunneilla. Erityisesti yhteistyöt Richard Pryorin ja Mel Brooksin kanssa jäävät ikuisesti suosikkeihini. Näyttelemisen jälkeen Wilder aloitti kuitenkin vielä uuden uran kirjailijana ja tämä puoli koomikosta oli jäänyt minulta vaille huomiota.

Käyskentelin taas kirjastossa tänään ja huomasin, että Wilderille oli pystytetty oma muistohylly, josta saattoi lainata tämän elokuvia. Joukossa seisoi myös yksi yksinäinen kirja ja tiesin, että minun on luettava se heti. En halunnut rikkoa hyllyn hienoa asetelmaa, joten leiriydyin kirjastoon muutamaksi tunniksi ja nautiskelin kirjan loppuun yhdeltä istumalta.

Gene Wilder, Kuva: Richard Drew

What Is This Thing Called Love? on Wilderin kokoelma tarinoita vuodelta 2010. Jotenkin hämmennyin, että kokoelma oli niinkin tuore sillä (hieman kauheaa sanoa, mutta...) mielessäni Wilder oli tavallaan menneisyyden hahmo. Tämä edusti minulle jotain "vanhoja aikoja", joihin tunsin nostalgiaa.

Jäin kirjastoon lukemaan, koska Wilder oli minulle tärkeä hahmo, mutta itse tarinatkin pitivät tehokkaasti kiinni tuolissa. Ne oli helppo kiinnittää amerikkalaisen kirjallisuuden jatkumoon, jossa kuvataan sotien jälkeisen sukupolven arkista kasvua ja arkisia ihmissuhdehuolia. Tarinat eivät olleet varsinaisesti koomisia, vaikka useasta löytyikin todella hauskoja hetkiä. Tai ehkä niitä tuli vain paikoin luettua Wilderin äänellä.

Tarinoiden keskiöön nousivat parisuhteet. Yleensä suhteellisen tuoreet tai lyhyet sellaiset. Kerronta painottui rankasti dialogiin ja Wilder tosiaan tuntuikin hallitsevan tämän tyylin ja etenkin sen rytmin. Tarinat uivat tajuntaani kuin lyhytelokuvat yksi toisensa jälkeen. Pystyin näkemään, maistamaan ja tuntemaan kaiken. Jälleen visuaalisen taiteen edustaja onnistui luomaan tekstin kautta hyvin visuaalisen maailman.

Tarinoiden suhteet esiteltiin tavalla, jossa suhteen kumpikin osapuoli pääsi kuuluviin. Wilder tuntui kokoelmassa tutkivan sitä tapaa, jolla parisuhde voidaan kokea monella aivan eri tavalla, kun sitä tarkastellaan eri ihmisten näkökulmasta. Joko suhteen osapuolien tai sitten jonkin ulkopuolisen tahon silmillä. Sosiologi sisälläni nauttikin kirjasta ehkäpä eniten.

DAVID

Now what do I do? I like her so much that my body is quivering, but I can't just knock on her door at this hour and say, "Here I am! Could I have some more kissing, please?"

LILY

A little after midnight there was a knock at my door.

Gene Wilder, 2010, What Is This Thing Called Love?, St. Martin's Press

Katso myös:

Aziz Ansari - Modern Romance

Billy Crystal

Live from New York!

Retki Espooseen 10 vuotta täyttäneen näyttelykeskus Weegeen museoihin oli minulle lajissaan ensimmäinen. Yllätyin keskuksen koosta ja ihan yleisestä vaikuttavuudesta. Entisen kirjapainon tilat tarjosivat ihan loistavat puitteet taiteen ja historian esittelyyn ja Espoossa tulikin vietettyä useampi tunti kuin olisin arvannut. Kamera räpsytti reissun aikana jonkin verran ja annankin tällä kertaa kuvien puhua enemmän kuin itse voisin sanoa.

Sisäänpääsy keskukseen on aikuiselta 12 euroa ja se kattaa kaikki museot. Itse laitoin tietysti taas museokortin vinkumaan ja täytyy taas todeta sen olevan ihan täydellinen keksintö. Parkkipaikan etsintä oli muutaman mutkan takana ja sen suhteen kannattaa olla kärsivällisyyttä. Itse keskus on suhteellisen helppo löytää. Todella pidin siitä miltä tämä vanha ja tyylikkään harmaa rakennus näytti sateisena päivänä.

Museoretki ajoitettiin Rut Brykin näyttelyn mukaan Emmassa (Espoon modernin taiteen museo), joka jatkui enää muutaman päivän. Bryk oli suomalainen keraamikko, joka teki merkittävän uran Arabialla.

Brykin töiden kuvailtiin olleen aikanaan moderneja. Se modernin henki tosiaan paistoi niistä läpi edelleen. Joitain mosaiikkimaisia töitä katsellessa tuli mieleen miten hienosti ne sopisivat jonkin scifi-leffan avaruusaluksen seinää koristamaan.

Perinteisemmätkin työt olivat todella hienoja ja inspiroivia. Näyttelyn nimi "Taikalaatikko" tosiaan avautui tämän kulmikkaita teoksia katsellessa. Kennomaiset seinäkoristeet, värikkäät reliefit ja ne lukuisat ykstyiskohtaiset kaiverrukset saivat pysähtymään pitkiksi ajoiksi ääreensä. Onneksi ehdin vielä nähdä tämän. Niin Arabian ja suomalaisen keramiikan historian vuoksi ja myös tämän hienon taiteilijan vuoksi.

Brykin näyttelyn lisäksi Emmasta löytyi vielä Turppi-ryhmän Turppi leikit, joka on kokeellisen suomalaisen videotaiteen suunnannäyttäjiä ja tietysti kova kattaus taidetta Emman lukuisissa saleissa. Turppi leikit oli tosiaankin leikkisä, luonnonläheinen ja etenkin niin valloittavan kasarimainen.

Sitten pieniä tuokiokuvia siitä muusta kovasta kattauksesta. Etenkin Saastamoisen säätiön kokoelmanäyttely "Kosketus" teki vaikutuksen.

Kellomuseooli suhteellisen pieni, mutta sitäkin tiiviimmin pakattu museo Weegeen alakerrassa. Kellojen historian lisäksi nautin tietyistä populaarikulttuurin viitteistä esimerkiksi James Bondin kellon muodossa. Mahtavinta oli tietysti nähdä itse Boba Fettin taskukellolaskin MQ-1 vuodelta 1977. Se on se härpäke, jota Fett aina välillä räpläili vasemmassa ranteessaan.

Kellomuseon vieressä sijaitsee viihtyisä SIS. Deli+Café, jossa ei nyt kuitenkaan ehditty käväisemään. Se jokaisen museon pakkovierailun kohde, museokauppa, sijaitsi myös aivan kellomuseon vieressä ja oli täynnä muun muassa todella päheän näköisiä taidekirjoja.

Espoon kaupungin museo KAMU, sijaitsee myös Weegeen alakerrassa. Tällä kertaa se tuli kierrettyä melko nopeasti, mutta näyttelyt antoivat silti paljon. Totta puhuen Espoo on aina ollut minulle melko epäkiinnostava kaupunki noin niinkuin historiallisesti. Tämä museokäynti taas todisti miten jokaiselta paikalta kuitenkin löytyy se tarinansa. Silmät avaava reissu siis.

Kamussa sai itse testata teollista suunnittelua

Pienoismalli 1500-luvun talonpoikaiskylästä

Lelumuseo Hevosenkenkä on museo, joka houkutteli minua eniten Weegeeseen. Olen keräillyt leluja jo kauan, mutta en ole vielä kertaakaan vieraillut oikeassa lelumuseossa. Vitriineissä oli leluja monelta vuosikymmeneltä ja minulle mielenkiintoisimmaksi muodostuivat ne 70-80-luvun esillepanot. Siellä olivat ne tutut Masters of the Universe ja Star Wars -lelut. Ei yhtä paljon kuin omissa kaapeissa, mutta... kuitenkin.

Tykästyin ihan simona tähän peltileluun sirkusareenasta

Ehkäpä parasta lelumuseossa oli kuitenkin yksi upeimmista junaradoista, joita olen ikinä nähnyt. Saatoin muuten jäädä leikkimään sen kanssa nolon pitkäksi aikaa.

Näyttelyiden jälkeen saattoi piipahtaa vielä Futuro-talossa, jota pääse tutkailemaan Weegeen pihalle vielä 18.9 asti. Tämä hiihtomajaksi kaavailtu futuristinen rakennus on kiehtonut minua lapsesta saakka, joten oli mielenkiintoista viimein päästä sisälle asti kurkkaamaan.

Rakennus on tehty jonkinlaisesta muovista, jonka hartsi luultavasti tekee siihen pistävän hajun. Muutoin oli melkoinen elämys päästä tutkailemaan rakennusta ja paikalla oli myös osaavaa henkilökuntaa kertomassa Futuron historiasta.

Odotan innolla Weegeen tulevia näyttelyitä ja nyt minulla on hieno tekosyy vierailla silloin tällöin Espoossakin (muitakin kulttuurivinkkejä Espooseen voi mielellään laittaa kommentteihin). Henkikökunta oli superkivaa ja itse rakennus vetoaa minuun. Näyttelykeskus Weegeen sivuihin voit tutustua täällä ja museokortista lisää tietoa täällä.

Yritysten ja tuotteiden nimet ovat niin iskostuneet takaraivoihimme, että on mielenkiintoista tutkia niiden taustoja. Timo Leppänen onkin tehnyt tämän puolestamme kirjassa Merkilliset nimet, jossa avataan Lumenen, Nokian ja Marimekon kaltaisten nimien historiaa.

Tiesitkö, että sama tyyppi, joka keksi tuotemerkin Jopo, keksi aiemmin myös tuotemerkin Mopo, josta tuli sittemmin yleiskieltä? Tai tiesitkö Jopon tarkoittavan "JOkaisen POlkypyörää"? Tai että ABC-asemat saivat nimensä sattumalta, kun "oikeaa" nimeä ei oltu ehditty keksiä.

Pidän tietokirjoistani pienien faktojen aarreaittoina. Olen oikeastaan tarpeettoman faktatiedon narkkari ja tämä kirja toimi erinomaisena fixinä. Kuinka sitä voikaan olla niin innoissaan siitä tiedosta mistä vaikkapa Frisbeen tai Pommacin nimi on tullut? Suosittelen kaikille kaltaisilleni nippelitiedon ystäville tähän kirjaan paneutumista.

Kirjasta löytyy yli sata nimeä, joiden syntyhistoria on kaivettu melko asiantuntevalla otteella esiin. Samalla hieman kerrataan käsiteltävien yritysten historiaa ja ilman tätä kirja olisikin jäänyt hieman ontoksi. Oli mukavaa, että lukijaa oli huomioitu liittämällä nimien historia laajempaan yrityskulttuurin historiaan.

Vaikka tutut nimet kaupallisessa ympäristössämme tuntuvat kovin kiveen hakatuilta, niin on mielenkiintoista huomata, että niiden synty on paikoin ollut hyvinkin sattumanvaraista. Jotkut nimet taas ovat monien suunnittelutapaamisten tulosta ja reitit juuri tiettyyn nimeen voivat olla yllättäviäkin.

Tämän kirjan jälkeen mainoslehdet näyttäytyvät aivan erilaisena. Nimet ovat sellaista arkipäivän koodia, jota on kiva purkaa mielessään. Markkinoinnin tyypeille tämä kirja on varmasti hyvinkin aiheellista lukea, mutta ihan leppoisana kahvipöytäkirjanakin sillä on paikkansa.

Timo Leppänen, 2016, Merkilliset nimet, tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Seuraan mielenkiinnolla parhaillaan käytävää keskustelua lukemisesta, kirjakaupoista ja niiden merkityksestä. Kirjakaupat ja kustantajat pyörittävät keskenään kirjoja ja kahisevaa samalla kun suomalaiset lukevat entistä vähemmän. Tämä on saanut monet kommentoimaan teksteissään nykytilaa ja haluan tästä keskustelusta esittää pienen tiivistelmän ja ehkä antaa ne omatkin pari penniä ajatuksistani.

Helsingin Sanomat kirjoitti miten "kustantajat maksavat tuhansia euroja kirjansa näkyvyydestä kirjakaupassa". Juuso Määttänen jutussaan korostikin miten "kirjakaupat on mielletty osin eräänlaisiksi kulttuurilaitoksiksi, vaikka ne ovatkin voittoa tavoittelevia yrityksiä" ja tätä pidänkin tärkeänä pointtina. Vaikka haluaisin nähdä joka kulmassa pieniä kirjakauppoja Niteen tai Gilmoren tyttöjen tyyliin, niin se ei aseta isoille toimijoille kuten Akateemiselle tai Suomalaiselle suoranaista velvollisuutta esittää olevansa jotain muuta kuin ne ovat: isoja, voittoon pyrkiviä, kirjainstituutioita. Meillä on onneksi mahtava kirjastolaitos tasapainoittamassa peliä ja tuomassa laajempaa valikoimaa kaikkien saataville.

Mikko Aarne muistuttaa Imagen blogissaan, että ehkä katse kannattaa siirtää vaikka sinne persuhallituksen puoleen kirjakauppojen sijaan jos ollaan huolissaan kulttuurin tilasta. Olen samaa mieltä. Se suomalaisten lukeminen ei varmasti voi olla kiinni vain kahden ison kirjakaupan markkinoinnista ja jos onkin, niin ehkä emme sitten ansaitsisikaan parempia kirjoja.

Huoli lukemisesta näkyy muun muassa Anssi Järvisen Imagen blogissa, jossa harmitellaan kirjojen huonoa saatavutta ja lukemisen vähentymistä. Järvinen pohtii ovatko ihmiset siirtyneet digikirjoihin, mutta toteaa, ettei tästäkään ole kyse. Ihmiset ovat vain vähentäneet lukemista ja Järvisellä on huoli, että tämä tyhmentää meitä ihmisinä.

Tämänkin huolen jaan. Haluaisin, että ihmiset löytävät lukemisen ilon, mutta en nyt vain näiden älykkyyden turvaamiseksi. Teen varmasti vähintään osani kun pohditaan silkkaa kirjojen määrä vuodessa, joita luetaan, mutta en tee sitä kansallisen hyvinvoinnin takaamiseksi tai edes aina itseni parantamiseksi. Minä luen kirjoja kirjojen vuoksi. Ne ovat minulle ystäviä, ei hyödykkeitä.

Tästä aiheesta kirjoittaa hienosti myös Noora Vaakanainen omassa blogissaan:

"Kirjallisuudesta tulee ihmelääke, josta luvataan parannusta niin masennukseen, ahdistukseen kuin ylivireisyyteenkin. Kirjallisuus on eräänlaista rauhoittavaa joogaa, jota voi nauttia kotisohvalla teekupposen kera. Lukemisella ei ole muuta tehtävää kuin palvella fyysistä hyvinvointia."

Samoin Marko Suomiblogissaan (ihan uutuuttaan kiiltelevä blogi muuten) pohtii lukemisensa merkitystä ja sitä miten ei halua lukemisensa muuttuvan silkoiksi lukutilastoiksi.

Pidän megalomaanisen paljon siitä, että kirjallisuudesta ja lukemisen merkityksestä keskustellaan. Pidän myös siitä, että lukemiselle selkeästi halutaan antaa arvoa ihan sen itsensä takia. Kantin kategorista imperatiivia muotoillen siis:

"Kohtele kaikkia kirjoja ja myös itseäsi, ikään kuin ne olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä."

Kotkan kaupunginteatteri ei onnistu pettämään odotuksiani. Saturday Night Fever -musikaali jatkoi huikeiden esitysten sarjaa Kotkassa, josta näköjään on tullut minun lemppareita teatterikohteitani. Jokin siinä Kotkan teatterin tyylissä tekee kaikista näiden esityksistä juuri heidän näköisiään ja tämä musikaali sopi Kotkaan kuin Travolta tanssilattialle.

Saturday Night Fever -elokuva jatko-osineen, Travolta, Bee Gees, leveälahkeiset diskopöksyt... Nyt "vähän yli" kolmekymppisenä voi varmaan jo tunnustaa, että nämä kaikki vetoavat minuun suuresti. Näistä aineksista tehty musikaali siis oli jotain mistä olin jo etukäteen innoissani.

Teatterin lavalle oli luotu diskoajan New York Iita Torvisen kekseliään lavastuksen ja pukusuunnittelun avulla. Mikään ei ollut liian stereotyyppistä ja kasti ei näyttänyt miltään polttariseurueelta vaan näitä pukuja olisi voinut kuvitella oikeasti näkevänsä diskossa silloin 70-luvulla. Erityisesti oli hauska bongata lavalta alkavan graffitikulttuurin merkkejä, kuten vaikkapa Taki 183 -tagin.

Kuva: Juha Lahtinen

Diskokulttuuriin aidolla asenteella suhtautuminen jatkui myös näyttelijätyössä. Esitys oli hauska, mutta huumoria ei revitty Pulttibois-tyyliin diskostereotypioista, vaikka tämä olisikin ollut helppoa. Tanssi, puhe ja elekieli oli tehty kirkassilmäisesti ja häpeilemättömän letkeästi. Tämä ei ollut parodiaa diskoajasta vaan se aika esitettiin oikeasti niin coolina kuin se olikin (joo, se oli!).

Lavalla nähtiin monelle tuttu tarina Tony Manerosta, joka 70-luvun suuren energiakriisin riepomassa new Yorkissa muuntautuu aina lauantai-iltaisin kaikkien ihailemaksi tanssin lähettilääksi. Tarina toimii vastakkainasettelunsa vuoksi. Diskoajan muovisuus ja kepeys syntyi kovien ja harmaiden realiteettien keskellä. Tarina kytkeytyy noihin kipeisiin puoliin siirtymällä aina hetkeksi tanssilattialta kuoleman, köyhyyden, luokkaerojen ja sydänsurujen maailmaan.

Tarina pohjautuu löyhästi journalisti Nik Cohnin artikkeliin "Tribal Rites of the New Saturday Night" New Yorkin diskoskenestä. Tämä on myöhemmin myöntänyt artikkelin olleen suurimmalta osin keksittyä tarinaa, mutta siitä huolimatta se osoittautui todella mielenkiintoiseksi luettavaksi. Löydät artikkelin kokonaisuudessaan täältä.

Kuva: Juha Lahtinen

Näyttelijät pääsivät tämän esityksen myötä selkeästi pitämään hauskaa. Energia oli melkoinen heti ensisoinnuista lähtien ja lava täyttyi huikeasti liikkuvista tanssijoista ja laulajista. Pääosan esittäjät olivat tällä kertaa aivan tuoreita kasvoja Kotkan kaupunginteatterin lavalla. Tony Maneroa esitti Juho Markkanen, Stephanie Manganoa Reeta Vestman ja Annettea Annuska Hannula.

Tonyn ja Stephanien välillä olisi saanut näkyä vähän enemmänkin sanatonta kemiaa, mutta muutoin näyttelijät olivat juuri oikeat rooleihinsa. Etenkin Hannulan Annette oli oikeasti traagisen oloinen hahmo. Vähän kuin diskoajan Éponine.

Annette ja Tony. Kuva: Juha Lahtinen

Markkanen oli se "triplauhka", jolta onnistuivat niin laulu, tanssi kuin näyttelykin hyvin luontevalla tavalla. Minkäänlaista ensi-ilta-jännitystä ei ollut havaittavissa. Vestmanin avatessa suunsa lauluun, menin ihan vähän kananlihalle. Tiedättekö sellaisen täydellisen Sam Brownin tyylisen diskoäänen? Tämän Vestman hallitsi todella hyvin.

Parhaimmat naurut sain kuitenkin Kotkan kaupunginteatterin veteraanien toimesta. Etenkin Tonyn joka paikassa säheltävät kaverit Bobby C (Toni Harjajärvi), Joey (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Double J (Osku Haavisto) täyttivät hienosti diskobuutsinsa. Ihan hillitöntä lantion veivausta ja heittäytymistä tältä sakilta. Katsomossa sai todella tuntea sen arkisista asioista pois kulkeutumisen tunteen. Tätä oli yksinkertaisesti vain todella hauska katsoa.

Mutta se musiikki! Se teki esityksestä täydellisen. Livebändi oli asettunut lavarakennelman yläosiin ja täytti salin diskohiteillä. Se oli täysin epäironisen, puhtaan nautittavaa. Laulu toimi hienosti ja tanssi oli jopa yllättävän ammattimaisen oloista. Tälle esitykselle täytyy vain antautua.

Saturday Night Fever pyörii nyt Kotkan Kaupunginteatterissa ja lippuja kannattaa katsella näiden nettisivuilta täältä.

Törmäsinpä ensi-illassa myös erääseen Teatterikärpäseen, jonka jutun esityksestä voit lukea täällä.

Musikaali perustuu Paramount / RSO elokuvaan ja Nik Cohnin tarinaan, jonka on näyttämölle sovittanut Robert Stigwood Bill Oakesin ja Ryan McBryden avustamana.
Suomennos Kristiina Drews ja laulujen sanat Jukka Virtanen
Julisteen valokuva Sofia Virtanen / Juliste Niko Soares

Ohjaus Snoopi Siren
Koreografia Sari Marin
Musiikin sovitus
Paul Herbert / Ari Ismälä
Kapellimestari
Ari Ismälä
Laulujen harjoitus ja harjoituspianisti
Ari Ismälä
Lavastus ja pukusuunnittelu
Iita Torvinen
Valosuunnittelu
Mikko Laaksonen ja Essi Santala
Äänisuunnittelu
Kaj Günther
Rooleissa
Juho Markkanen
Reeta Vestman
Annuska Hannula
Mikkomarkus Ahtiainen
Toni Harjajärvi
Osku Haavisto
Lise Holmberg
Kari Kukkonen
Antti Leskinen
Mirka Mylläri
Jarkko Sarjanen
Ella Mustajärvi
Neil Owens (vierailija)
Tanssijat / Avustajat:
Veera Eskelinen
Henry Holopainen
Silja Jernvall
Anne-Mari Kahri
Jaakko Kemppainen
Nea Laakkonen
Verna Laine
Riikka Pelo

Esitys nähty medialipulla

Muuta Kotkan kaupunginteatterissa koettua:

Sugar the Musical

Muumio

Ylpeys ja ennakkoluulo

Jukka-Pekka Palo. Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterissa on nyt nähtävillä maailman pahin tapaus miesflunssasta. MolièrenLuulosairas siirtyi pieneltä näyttämöltä isolle ja Jukka-Pekka Palon riutunutta olemusta oli parantelemassa liuta mahtavia näyttelijöitä.

Luulosairas on komedia vuodelta 1673, jossa irvaillaan lääketieteelle ja ihmisten pohjattomalle hyväuskoisuudelle. Päähenkilö Argania vaivaa lukemattomat taudit, joihin tämä ostaa kalliita hoitoja. Mikään ei tunnu parantavan, mutta ilman rohtoja tämä olisi varmaan kuollut. Väliajalle mentäessä kuulin kuitenkin koululaisryhmältä kommentin: "Must tuntuu, et ei se oo ees sairas". Tässä väitteessä voi olla jotain perää.

Arganin taloudessa on melkoisen vilkasta. Vaimo hurvittelee ties missä ja oma tytär pitäisi naittaa lääkärin pojalle, josta tulee pian lääkäri itsestäänkin. Kuinka mahtavaa olisikaan saada lääkäri omaan sukuun, mutta tytär tuntuu olevan rakastunut johonkuhun toiseen. Kaiken hälinän keskellä juonii, hoitaa ja neuvottelee palvelijatar Toinette.

Näytelmä on hauska, mutta monin tavoin vähäeleinen ja odotin hyvinkin pelkistettyä kokemusta visuaalisesti. Yllätyin kun lavan täytti vauhdikas meno. Kati Lukan lavastus oli hillityn tyylikäs, mutta näyttelijäryhmä paahtoi täysillä. Etenkin Minttu Mustakallion Toinette oli todella fyysinen hahmo. Voisi melkein sanoa, että Mustakallio näyttelee Luulosairaassa yhtä paljon jaloillaan kuin muulla olemuksellaan. Todella hauska suoritus.

Minttu Mustakallio. Kuva: Tuomo Manninen

Hauska oli myös Petri Liskin näyttelemä vävykokelas, joka on jäämässä sille tosirakkaudelle kakkoseksi. Liskin vetäessä sketsihahmon lailla roolinsa, sai tämä yleisön nauruun aina lavalle astuessaan. Veikkaan tämän jääneen monelle puheenaiheeksi näytelmän jälkeen. Samoin Arganin vaimoa näyttelevä Pirjo Luoma-Aho sai paljon irti suhteellisen pienestä roolistaan. Itselleni tämä jäi hauskimmaksi hahmoksi koko komediassa.

Pirjo Luoma-Aho. Kuva: Tuomo Manninen

Hesari kritisoi, että Kansallisteatteri ei onnistunut löytämään koomikkoa komediansa tähdeksi, mutta mielestäni tämä oli vain vahvuus. Näytelmä ei olisi kaivannut yhtä samalla tavalla hekoteltavan hauskaa näyttelijää lisää, vaan Palon jykevä olemus toimi loistavana kontrastina Minttu Mustakallion ja Arganin tytärtä esittävän Kreeta Salmisen herskyvälle komiikalle.

Kreeta Salminen ja Jukka-Pekka Palo. Kuva: Tuomo Manninen

Luulosairas jäi Molièrenviimeiseksi näytelmäksi ja tämä itse sai sairaskohtauksen esittäessään Arganin roolia, kuollen vain muutamaa tuntia myöhemmin.

Näytelmän vahvan satiirin lääketiedettä kohtaan voisi rinnastaa nykypäivänä satiiriksi mieluumminkin vaikka homeopatian tai kristallihoitojen kaltaisia hoitoja kohtaan. Ihmiset etsivät mieluusti nopeita parannuksia niin kuvitteellisiin kuin aitoihinkin vaivoihin.

Perhesuhteet näyttäytyvät yhtä sekavina vuosisadasta toiseen ja vaikka Luulosairasta ei ehkä varsinaisesti ajankohtaiseksi näytelmäksi voi kutsua, niin on se vähintäänkin tunnistettava nykykatsojankin silmin.

Jos arvostat oikein perinteistä näytelmää, niin tämä on sinulle. Luulosairas on hauska, pistävä ja elämänmakuinen komedia, jossa pyöritellään taitavasti montaa hyvin erilaista näyttelijää.

Lippuja kannattaa katsella esimerkiksi Kansallisteatterin sivuilta täältä.

ROOLEISSA Petri Liski, Pirjo Luoma-aho, Minttu Mustakallio, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Kreeta Salminen ja Juha Varis sekä Elsa Brotherus / Reetta Ylä-Rautio
OHJAUS JA SUOMENNOS Arto af Hällström
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Toni Edelmann
VALOSUUNNITTELU Aslak Sandström
ÄÄNISUUNNITTELU Juha Kerkola
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi
Esitys nähty medialipulla

Kun nostin kirjan käsiini ja luin ensimmäiset pari sivua kokeeksi, niin tiesin heti lukevani sen loppuun asti. Jo hieno kansi ja raflaava nimi saivat kiinnostuksen heräämään. En odottanut kovin merkittävää tarinaa tai suuria oivalluksia vaan kevyttä ja nopeasti nautittavaa viihdettä. Sain jotain siltä väliltä.

JP Koskinen on minulle kirjallisuuspiireistä tuttu hahmo, mutta Luciferin oppipojat oli ensimmäinen kokonainen kirja, jonka tältä luin. Oli kivaa lähteä lukemaan kirjaa melko tyhjältä pöydältä, mutta kuitenkin niin, että mielenkiinto kirjailijan työtä kohtaan oli jo olemassa.

JP Koskinen. Kuva: Pertti Nisonen

Kirjan tarina seuraa ryhmää ihmisiä ja kyborgeja matkalla Olympoksen planeetalle, jossa näiden on määrä tukahduttaa kyborgien (avaruusnatsien!) kapina. Alukselle saapuu matkalla viesti, jossa varoitellaan ryhmään soluttautuneesta pahantekijästä. Ruokaa katoaa liikaa ja varusteitakin tuntuu olevan pakattu yhdelle ylimääräiselle henkilölle.

Kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo on kapteeni Gabriel Bonhomme XIV. Tämä on mies, joka on "tappanut jumalan" ja tehnyt pelottomasti lukuisia avaruusmatkoja. Bonhommen sielunmaisema ja tämän kylmä tapa ajatella nousevat kirjassa tärkeämmäksi elementiksi kuin silkka scifeily. Tulevaisuus, avaruus ja teknologia muodostavat näyttämön, joka voisi aivan yhtä hyvin koostua mistä tahansa muista elementeistä. Ihmiset nousevat kirjassa loppupeleissä pääosaan.

Bonhommen heikkous ovatkin juuri ihmiset. Etenkin oma perhe, joka on jäänyt aina odottamaan maan kamaralle kunnes lopulta ne omat pojatkin ovat seuranneet isänsä jalanjäljissä. Kirjassa perheen, uskollisuuden ja kohtalon teemat nousevat esiin vahvasti ja kaikki suodattaa hieman oudolla tavalla Bonhommen hahmon kautta.

"Selittäminen oli joskus ollut suurin intohimoni. Pojille olin selittänyt universumin rakenteen, aika-avaruuden taittumisen, suhteellisuusteorian, viivakoodien toimintaperiaatteen, kaiken. Johannalle olin kertonut, miksi kuumaa vettä kannatti laskea paljon kerralla eikä vähän joka minuutti, miksi tiskiallasta ei kannattanut täyttää liikaa, miksi salaatti piti pilkkoa mahdollisimman pieneksi. Olin tiennyt kaikesta kaiken, absoluuttisen totuuden. Kun luulee tietävänsä kaikesta kaiken, huomaa, ettei tiedä mistään mitään. Jokainen vastaus synnyttää aina kymmenen uutta kysymystä. Juuri siksi en enää pitänyt selittämisestä."

Bonhomme on kapteeni, joka arvostaa samaan aikaan täydellistä avoimuutta, kun joutuu kuitenkin kamppailemaan suurten salaisuuksien kanssa. Tämä haluaa pitää yllä kontrollia, mutta samalla haluaa auttaa ihmisiä. Kirjan kertoma tarina on lopulta melko pieni verrattuna siihen mitä sen taustalla noista suurista salaisuuksista kutoutuu. Lukijalle tarjoillaankin mielenkiintoisia ajatusleikkejä evoluutiosta, elämän synnystä, ajasta ja avaruudesta.

Tämä ei ollut perinteistä scifiä vaan loppupeleistä hyvin inhimillinen tarina, joka jaksoi viihdyttää loppuun asti. Loppuratkaisussa oli piirteitä, joista en ehkä täysin pitänyt, mutta niistä en voi kirjoittaa antamatta spoilereita. Lue siis itse ja kerro mitä pidit. Suosittelen.

JP Koskinen, 2016, Luciferin oppipojat, WSOY, arvostelukappale

Provosoiva nimi, provosoivalla kannella, joka hohtaa provosoivan punaisena. Tämä kirja jäi miltei lukematta ja ajattelin, että tässä yritetään ratsastaa silkalla shokkiarvolla eteenpäin. Kiinnostavat tekijät saivat kuitenkin avaamaan kirjan ja ajattelin katsoa tapani mukaan ne ensimmäiset lauseet. Miten kirja alkaa. Muutaman kymmenen sivun jälkeen huomasin puolivahingossa, että tämä kirja tulee näköjään luettua.

Kirja kertoo limittäin kolmen henkilön tarinaa. On lapintyttö, joka kauppaa neitsyyttänsä netissä, "Johtaja", joka toimii ostajana ja Nadja, venäläinen huora, joka on jo kaiken nähnyt. Tarina on ohut, mutta todellisen tuntuinen. Tällä kertaa ohuus ei ole huono juttu. Se vapauttaa lukijan pohtimaan tarkemmin hahmojen motiiveja. Pääosaan nousevat elävästi rakennetut kuvaukset elämästä, joka tapahtuu jossain fantasian ja toden välillä.

Provosoiva ulkoasu ei ollut tyhjä lupaus. Kieli on varmasti monelle jopa liikaa ja mikään ei tunnu olevan liian räävitöntä näille kirjailijoille. Onneksi. Teksti on rehellistä ja soljuvaa. Tätä kirjaa on todellinen ilo lukea. Koskaan ei tiedä mitä nurkan takaa on tulossa.

Kirjaa kuvataan takakannessa Bitch Lit -romaaniksi. Nyt nostetaan esiin nartut ja miehet, jotka ovat välillä alistettu silkoiksi ruumiillisiksi, naisennälkäisiksi olennoiksi. Ihminen on elimiä, haluja ja eritteitä. Inhottavaa, mutta todella runollista.

"Mie olen Miss Moon Dragonfly. Suonissa kuumaa pensiiniä. Siellä miss minun korot iskee kipinää, roihahtaa tulipalo, revontulet rehahtaa yötaivaalle. Ko mie kulen katvalkkia, pohjosen junat suistuu kiskoilta, rekkojen perävaunut kaatuu, tulee nokkakolareita. Mie olen kaamoksen tuikkupillu. Mie olen revontulireva, reikieni vinguttaja, vitunvihellys aavalta ko käy menee jalat altaaaaa..."

Lapin lolitan vahva murre on virkistävää. Olen pikkuhiljaa suomalaista kirjallisuutta enemmän ja enemmän luettuani oppinut arvostamaan murteiden käyttöä kirjoissa. Huomaan ne aina enemmän rikkautena, kuin turhanpäiväisenä kikkailuna. Mieleen tuleekin kirjasta vahvasti Katja Kettu niin murteen kuin teemojenkin myötä.

Jaana Seppänen ja Heli Slunga. Kuva: Qumma

Heli Slunga on tunnettu runoilijana ja Jaana Seppänen esseistinä. Yhdessä nämä muodostavat performanssiryhmä Kaaoskoneiston, joka saattaa tehdä burlesqueta, lauluesityksiä tai vaikka kulttuurihäiriköintiä.

En tiedä miten näiden yhteinen työprosessi oikeastaan syntyy, mutta jotain siinä tehdään oikein. Kirjasta löytyy niin runollisuutta, tarinallisuutta kuin räväkkyyttäkin. Sinänsä siis tekijöidensä näköinen kirja.

Lukiessa kannattaa pohtia hieman nimeämisen teemoja. Miten luomme sosiaalista todellisuutta antamalla itse merkityksiä ja nimiä erilaisille asioille. Jos esimerkiksi kutsumme Lapin lolitaa slut litiksi, niin mitä se tarkoittaa? Millä kriteereillä erottelemme tämän kirjan lutkakirjallisuudeksi ja mielikuvissamme Jane Austenin kanssa toiselle äärilaidalle naistenkirjallisuuden osalta? Ja mitä helvettiä on naistenkirjallisuus?

Heli Slunga, Jaana Seppänen, 2016, Lapin Lolita, WSOY, arvostelukappale

Katso myös:

Luciferin oppipojat

Norma

Jenny Haniver

Revolted Woman: Past, Present and to come

Yöperhonen

Jos olisi ihan pakko nimetä joku lemppari suomalaisista taiteilijoista, niin kai sen olisi pakko sanoa olevan Helene Schjerfbeck (1862 - 1946). Upea, taitava ja vähän mystinen taiteilija, jonka nimen kirjoitusasun joudun tarkistamaan aina uudelleen ja uudelleen. Oli siis ilo kuulla tämän olevan ensimmäinen taiteilija, joka on aiheena aivan uudessa Ateneumin taiteilijat -kirjasarjassa.

Ateneumin taiteilijat aloittaa kirjasarjan, jossa esitellään museon kokoelmataiteilijoita. Ensimmäisen kirjan on kirjoittanut ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger, josta museonjohtaja Susanna Pettersson sanoo:

”Helene Schjerfbeck on tällä hetkellä kansainvälisesti kaikkein kysytyin taiteilijamme. On tärkeää, että saamme aloittaa Ateneumin kokoelmataiteilijoista kertovan kirjasarjan Schjerfbeckillä. Lena Holger oli innostava valinta kirjoittajaksi. Hän tehnyt Schjerfbeck-tutkimusta 1970-luvulta alkaen ja käynyt perusteellisesti läpi kaiken kuviteltavissa olevan”

Lena Holger kirjan julkistustilaisuudessa

Holger tuo kirjassa esiin aivan uutta tietoa Schjerfbergistä. Tämä kytkee Schjerfbergin elämän näyttelyihin ja muiden ajan taiteilijoiden elämään. Schjerfbergin ja tähän liittyvien henkilöiden kirjeitä Holger on lukenut tuhansia ja matkustellut ympäri maailmaa penkomassa arkistoja. Puhuessaan kirjasta Holger oli silminnähden innostunut ja oli helppo jakaa tämän intohimo tutkimusta kohtaan.

Helene Schjerfbeckin omakuva. Ateneum.fi

Siitä mistä Holger ei varsinaista faktatietoa löytänyt, ei tämä kuitenkaan pelkää spekuloida. Tämä juuri luo keskustelua, jonka pohjalle jatkotutkimusta on hyvä rakentaa. Erityisen kiinnostavaa on pohdinta Schjerfbeckin oletetusta kihlatusta. Holger on tullut johtopäätelmään, että tämä on luultavasti ollut ruotsalainen taiteilija ja uimahyppääjä Otto Hagborg. Valitettavasti lähes kaikki kirjeet näiden (oletetun) kihlauksen ajalta ovat tuhottu, luultavasti tuon kihlauksen purkautumisen johdosta.

Mielenkiintoisinta pohdintaa Holger kuitenkin esittää Schjerfbeckin omakuvista. Ne ovat aina kiehtoneet minua, mutta tämän kirjan jälkeen sain niihin aivan uutta syvyyttä. Tähän pohdintaan kannustan lukijaa tutustumaan kuitenkin itse. Samalla kannattaa pohtia, fyysisen kirjan käsiin saatuaan, sen kansikuvan sommittelua. Erityisesti miten kasvot jatkuvat takakanteen puolittaen ne. Ehkä juuri kuten Schjerfbeck oli arvostanut.

Schjerfbeckin työt ovat esillä kautta kirjan värikuvina ja vaikka kirjan lukee nopeasti, niin siitä tuntee saaneensa paljon tietoa irti. Jaaritteluun ei ole hukattu aikaa vaan tämä on tiivis paketti oikeasti mielenkiintoista asiaa.

Schjerfbeckin elämä on ollut ajoittain kovaa. Tämän lonkka rikkoutui jo lapsena jättäen Schjerfbeckin ontumaan koko elämänsä ajaksi. Rakkauselämä ei ilmeisesti siis ollut aina kovin ruusuista ja terveyskin ailahteli. Vaikeaa oli varmasti myös yrittää saada arvostusta naistaiteilijana, joka ei edes maalannut aikaan sopivalla kansallisromanttisella tavalla. Tuo ranskalaisia vaikutteita imenyt nuori taiteilija jäi helposti aikalaistensa varjoon. Onkin ikävää, että tässäkin tapauksessa vasta kuoleman jälkeen on tullut, paitsi arvostus, niin myös ymmärrys Schjerfbeckin työtä kohtaan.

Kirja on saatavilla Ateneumin museokaupasta, jonka kirjatarjontaan kehotan muutenkin tutustumaan. Kirjan hinta on 29 euroa (vielä 18.9 asti sitä saa alennettuun hintaan 25 euroa) ja sitä kannattaa etsiä myös Turun taidemuseon kaupasta syyskuun puolenvälin jälkeen kun tämä Schjerfberg-näyttely avautuu siellä (taas yksi syy lisää lähteä Turun kulttuuririentoihin).

Enpä malta odottaa ensi vuotta, jolloin kirjasarja jatkuu teoksella Hugo Simbergistä.

Lena Holger, 2016, Ateneumin taiteilijat - Helene Schjerfberg, Ateneumin taidemuseo, arvostelukappale

Katso myös:

Japanomania

Piirtäjän maisema

Suomen taiteen tarina

Näyttelykeskus WeeGee

Vielä hetken ehtii käydä katsomassa supervärikkään näyttelyn Kiasmassa. Eteläkorealainen taiteilija Choi Jeong Hwa on luonut muovisen maailman, joka kiinnostaa varmasti myös niitä nuorempia museokävijöitä. Laitoin siis taas Museokortin taskuun ja suuntasin Helsinkiin.

Choi Jeong Hwa on taiteilija, joka käyttää materiaalinaan arkiäiväisiä talousesineitä. Muovisesta krääsästä syntyy jotain aivan uutta ja katsoja voi pohtia omaa suhdettaan kaikkeen siihen muoviseen tavaraan, joka meidät ympäröi.

Teokset kertovat tarinaa yltäkylläisyydestä, joka kauneudestaan huolimatta on melko painostavaa. Esimerkiksi aiheet kuten kierrätys tai merien muovisaaste tulivat helposti mieleen teoksia katsellessa.

Valtavat puhallettavat "veistokset" olivat niitä huomiotaherättävimpiä asioita näyttelyssä. Tyhjenevät ja täyttyvät teokset loivat illuusioita esimerkiksi heräävistä kukista.

Näyttelyn tunnelma vaihtui hienosti huone huoneelta. Rauhallisen lämpimästä ja tummasta tilasta vaihdettiin hetkessä räikeään muoviseen metsään.

Parasta näyttelyssä oli miten se kommunikoi katsojan kanssa. Tätä näyttelyä ei vain kierretty läpi passiivisena katsojana vaan kokemus oli lähempänä Lintsin vekkulataloa. Jotkin teokset kutsuivat kävelemään läpi ja toiset rakentelemaan omin käsin pieniä taideteoksia. Tämä oli leikkisä ja piristävä näyttely.

Lisätietoja näyttelystä löydät Kiasman sivuilta täältä. Museokorttia kannattaa taas katsella täältä.

Alice Neel: Omakuva (1980). National Portrait Gallery Smithsonian Institution, Washington D.C. Kuva: © National Portrait Gallery / Smithsonian Institution / Art Resource / Scala, Firenze 2015
© Estate of Alice Neel

Alice Neel (1900 - 1984) oli amerikkalainen kuvataiteilija, jonka töihin on päässyt viime kuukausina tutustumaan Ateneumin taidenäyttelyssä. Neelissä yhdistyy mielenkiintoinen persoona ja taiteellinen lahjakkuus. Tämä maalasi paljon muotokuvia lähiympäristöstään, johon kuului todella laaja kirjo erilaisia ihmisiä aina perheestä julkisuuden henkilöihin. Ateneumin näyttely vie matkalle läpi Neelin elämänvaiheiden.

Neelin tyyli on vapautunut ja ekspressionistinen. Koko näyttely on pääpiirteittäin värikäs, mutta väliin mahtuu muutamia tummempisävyisempiäkin teoksia niin väritykseltään kuin aihemaailmaltaankin.

Alice Neel: Paloportaat (1948). Estate of Alice Neel. Kuva: Malcolm Varon, New York. © Estate of Alice Neel

Erityisen kiinnostavia olivat mielestäni maalaukset kaupunkimaisemista. Vaikka luulisi, että se kankaalle vangittu seinä jostain päin New Yorkia olisi jo nähty monet kerrat, niin aina uusi oivaltava taiteilija on onnistunut tuomaan siihen jotain omaansa. En esimerkiksi yllä olevasta kuvasta osaa sanoa, mikä se jokin on, mutta... siinä se vain on.

Alice Neel: Lasta odottava Julie ja Algis (1967). Estate of Alice Neel. Kuva: Malcolm Varon, New York. © Estate of Alice Neel

Etenkin lähipiiristä maalatuissa muotokuvissa oli paljon luonnetta. Ihmiset esittäytyvät katsojalle hyvin raakoina ja Neel on toiminut selkeästi jonkinlaisena sielunkaapparina maalatessaan.

Alice Neel: Jackie Curtis ja Ritta Redd (1970). The Cleveland Museum of Art, Leonard C. Hanna, Jr. Fund, 2009.345. Kuva: The Cleveland Museum of Art.
© Estate of Alice Neel

Neelin oma persoona alkoi kiehtomaan näyttelyä katsellessa. Työt alkoivat kertomaan tarinaa maalaajasta itsestään. Oli hyvin kuvaavaa miten Neel oli tiettyjä henkilöitä kuvannut. Epämieluisat tyypit saivat arvoisiansa muotokuvia ja mieluisat taas ehkä hieman pehmeämpiä.

Alice Neel, Jackie Curtis ja Ritta Redd Neelin näyttelyn avajaisissa Moore Collegessa Philadelphiassa tammikuussa 1971. Kuva: Estate of Alice Neel.

Näyttely seurasi Neelin matkaa Kuuban ja Philadelphian kautta New Yorkiin, jossa tämä kuvasi muun muassa Greenwich Villagen, Chelsean, Upper West Siden ja Spanish Harlemin elämää. Alice Neel onkin minulle niin New Yorkilainen hahmo kuin voi olla ja oli hienoa nähdä pala isoa omenaa Helsingissä.

Näyttelystä kertovaan kirjaan kannattaa uppoutua vähintään jalkojaan lepuutellessa. Samalla voi kokeilla myös itse muotokuvamaalausta, joka ainakin oman käyntini aikana tuntui olevan suosittua hommaa.

Alice Neel -näyttely jatkuu Ateneumissa vielä 2.10. asti. Sitä ennen kannattaa käydä katsomassa myös Alice Neel ja taiteen muotokuvat -seminaariLa 24.9. klo 10-16. Lisää tietoa Neelin näyttelystä löytyy Ateneumin sivuilta täältä.

Noin 70 maalausta käsittävän retrospektiivisen näyttelyn on kuratoinut johtava Alice Neel -asiantuntija Jeremy Lewison. Ateneumin tuottama näyttelyn esittävät Helsingin jälkeen Gemeentemuseum den Haag, Fondation Vincent van Gogh Arles ja Hampurin Deichtorhallen.

Kari Ketonen, Timo Tuominen, Jani Karvinen ja Elena Spirina.

Kuva: Timo Teräväinen

Juha Jokelan tuore näytelmä Sumu sai keskiviikkona ensi-iltansa Kansallisteatterissa. Tämä "itsesensuurikomediaksi" nimetty näytelmä keräsi teatterin täyteen ihmisiä ja odotukset olivat (varmasti muillakin kuin minulla) kovat. Kari Ketosen ja Elena Spirinan debyytit Kansiksen lavalla kiinnostivat ja näytelmän teemat Venäjän suhteet ovat meitä tavalla tai toiselle kiinnostanut jo kautta Suomen historian.
Näytelmä kertoo Somnimag yrityksen kolmesta jäsenestä, jotka ovat kehitelleet lääketieteellisen läpimurron, MGD-laitteen. Paras väylä laitteen myymiseen tuntuisi olevan Venäjä ja työ- ja elinkeinoministeriö lähteekin hanketta tukemaan. Ryhmän sisältä alkaa kuitenkin nousta eettisiä pohdintoja, jotka luonnollisesti aina hankaloittavat liiketoimintaa.

Lähdin teatteriin innoissani näkemään Kari Ketosen kerrankin teatterin lavalla esiintymässä. Jani Karvisen Taisto taisi kuitenkin viedä suurimman osan huomiostani. Tämän moraalista itsetuntoa puhkuva hahmo oli aivan hulvaton. Taisto oli se katalyytti näytelmässä, joka laittoi asiat koko ajan pyörimään johonkin suuntaan niin hyvässä kuin pahassakin.

"Ketonen tai Myllyrinne" kuva: Stefan Bremer

Ketosen rooli taisi olla juuri tälle käsikirjoitettu sillä niin oma Jonen hahmo tälle oli. Jone on vastavoima Taiston moraaliselle puhinalle. Jone haluaa toimia oikein, mutta eihän oikein toimiminen voi olla yritystä vastaan toimiminen. Eihän? Tämä oli mahtava rooli Ketoselle ja vaikka tämä on aina kuulunut lempinäyttelijöihini, niin Sumu viimeistään teki minut todella faniksi.

Taiston, Jonen ja ministeriön luomien jännitteiden välissä yritti parhaansa mukaan luovia Olli. Timo Tuomisen esittämä Somnimagin toimitusjohtaja, joka on jättänyt tutkijan takin naulakkoon (vaikkei sitä itse ehkä myönnäkään).

Tuominen on näyttelijä, josta en jostain syystä ole halunnut pitää, mutta joka rooli roolin jälkeen on onnistunut vain vakuuttamaan minut. Nyt kun tämä esitti todella hillittyä ja vähän neuroottisenkin oloista hahmoa todella luontevasti, olin viimein myyty. Olli nousee näytelmän päähenkilöksi ja tarinan tulkiksi katsojalle. Tämän maailmaan onkin ehkä helpoin eläytyä sillä Ollista huokuu tietynlainen epävarmuus ja ihmisyys, johon on helppo samaistua jos eksyy vähänkään pohtimaan näytelmän vaikeita teemoja.

Kuva: Stefan Bremer

Kolmen miehen yritykseen palkataan myös venäläinen Larissa, joka ottaa mielenkiintoisen roolin hahmojen välisessä dynamiikassa. Tämä on palanen jotain toista identiteettiä miesten luoman yhteisen identiteetin keskellä. Myös debyyttinsä Kansallisteatterin lavalla tekevä Elena Spirina oli roolissa vakuuttava. Arvokkuus, karisma ja tyyneys, joka tästä huokui, sai minut haluamaan nähdä Spirinan uudestaankin teatterin lavalla.

Näytelmä tavallaan pyysi persoonallisella tavalla pohtimaan Suomen ja Venäjän välistä ikivanhaa sidettä. Somnimag kommunikoi puhelimen välityksellä Venäjälle ja puhelimen toisessa päässä tuntui symbolisesti olevan koko Venäjä itse.

Ukrainan kriisi nousi päällimmäiseksi huolenaiheeksi ja Somnimagissa jouduttiin pohtimaan omia moraalisia velvotteita ja omaa identiteettiä osana laajempaa kansaa. Minuuden ja identiteetin tulkkina toimi Larissa, joka oli aiheesta tehnyt gradunkin.

Erityisen osuva oli tämän vertaus niin sanotusta kumikädestä ja Ukrainasta. Ihmisen aivot voidaan huijata uskomaan tämän edessä olevan kumikäden osa itseään. Kun kumikättä "stimuloi", voi sen periaatteessa tuntea itse. Larissan mukaan Venäläisille yhtenä kansana Ukraina on kuin tuo kumikäsi. Se tuntuu oman itsensä jatkeelta vaikkei se sitä oikeastaan ole.

Juuri tämä ruumiin ja minän eriytyminen on se filosofinen kysymys, jota Larissa laitetaan näytelmässä avaamaan. Miten minuus ei ole jotain pysyvää, sisäistä voimaa sisällämme vaan prosessinomainen jatkumo. Me tiedostamme, mutta minuuden tiedostominen voi olla silkkaa silmänlumetta, pelkkä tunne.

Tämä on mielenkiintoinen asia pohtia kun sen asettaa kokonaisten kansojen identiteetin kontekstiin, niin kuin Sumussa tehtiin. Prosessinomainen minuus on helpompi ymmärtää kun minuuden ajattelee pienenä kansana suuren kansan rinnalla. Miten minuus joutuu sen alla venymään ja paukkumaan kun se isompi kansa esimerkiksi ei aina ehkä pelaa ihan sääntöjen mukaan.

Elena Spirina, Timo Tuominen ja Jani Karvinen.
Kuva: Stefan Bremer

Loppujen lopuksi Sumu tiivistyy minulle kuitenkin yhteen asiaan: se oli hauska. Näytelmä luottaa tiiviiseen ja runsaaseen dialogiin, joka ei muutu missään vaiheessa itseään toistavaksi tai sitten ihan vain tylsäksi. Dialogi kantaa tarinaa selkeästi koko ajan uusia pisteitä kohti ja antaa näyttelijöille tilaa toteuttaa hahmojaan omilla tavoillaan.

Juha Jokinen Kansallisteatterin Lavaklubilla

Näytelmällä on ansionsa keskustelun herättäjänä ja sen teemat ovat tärkeitä. Minä nyt vain olen komedianörtti ja nostan siis myös puhtaan hauskuuden arvona muiden joukkoon.

Välillä näytelmästä tuli mieleen The Office ja välillä maanantai-aamun luento yliopistolla. Tämän kaltaisen kontrastin luominen on oiva alusta hyvälle komiikalle. Varsinaiseen sketsihuumoriin asti näytelmässä ei mennä vaikka senkin kaikuja on havaittavissa. Huumori kumpuaa tilanteiden tunnistettavuudesta ja koko tilanteen uhkaavan, hykerryttävästä fatalistisuudesta. Siitä voimasta, joka Venäjä voi olla kun bisnes ja moraali laitetaan vastakkain neuvottelypöydässä.

Ollin ja Taiston suhde on mielenkiintoinen ja ottaa välillä tragikoomisuuden piirteitä. Olli joutuu pohtimaan ystävyyttä, uhraamista ja eduntavoittelun oikeutuksia. Tästä suhteesta tuli jopa mieleen välillä Steinbeckin Hiiriä ja Ihmisiä -kirjan George ja Lennie.

Ollin ja Larissan suhde taas on avoimemmin hauska. Koko näytelmän lempikohtaukseni taisi olla näiden välinen kehityskeskustelu. Enpä taas lähde yhtään spoilaamaan, mutta voin sanoa, että yleisö ainakin repeili kohtauksen aikana todella tehokkaasti.

kuva: Stefan Bremer

Sumu näytti hyvältä. Teppo Järvisen lavastus ja Max Wikströmin valaistus toimivat hyvin yhteen. Lava täyttyi valosta, joka näytti tulevan ankeiden sälekaihtimien suodattamana lavalle, joka taas tuntui olevan koko ajan liikkeessä. Ehkä pyörivä lava tässä tapauksessa korosti myös työpäivien jatkuvaa monotonisuutta. Videota ja ääntä käytettiin näytelmässä paljon ja oli ilo nähdä, että nämä elementit oikeasti sulautuivat näytelmään eivätkä jääneet irrallisiksi osasiksi.

Tässä näytelmässä on paljon monelle erilaiselle persoonalle. Jos haluat aivoille vähän purtavaa, niin tämä on näytelmä juuri sinulle, mutta jos haluat viihdyttävän illan teatterissa, niin tämä on silti näytelmä juuri sinulle. Ehdottomasti fiktiivibissen, jos toisenkin, arvoinen.

Sumu pyörii nyt Kansallisteatterissa ja lippuja sun muuta sellaista kannattaa katsella Kansiksen sivuilta täältä. Lavaklubilla on uusi menu, jota pääsimme myös kokeilemaan ennen esitystä ja niitä rapean maukkaita pitaleipiä suosittelen myös kokeilemaan, koska niitä jäi vähän ikävä.

Vinkki: Käsiohjelma voi olla hyvä idea ostaa, sillä siinä avataan hiukan näytelmässä käsiteltäviä teemoja. Lisäksi Jokisen kekkosmainen puhe on lukemisen arvoinen.

ROOLEISSA Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Elena Spirina ja Timo Tuominen; videolla Ria Kataja
OHJAUS Juha Jokela
LAVASTUS Teppo Järvinen
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
ÄÄNISUUNNITTELU Tommi Koskinen
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Pauliina Manninen
DRAMATURGI Minna Leino
OHJAAJAN ASSISTENTTI Martina Marti

Katso myös:

Luulosairas

Mahdolliset maailmat

Putinin sodat

Slava! Kunnia

Kansallisoopperan ja Musiikkitalon välistä ponnistaa aivan uusi kulttuuri-instituutio Töölönlahden rannalle, kun Koominen ooppera aloittaa toimintansa 16.12 järjestettävän avajaisgaalan myötä. Nyt on jo tulevaa ohjelmaa julkistettu ja avattu hieman oopperan toimintaa.

Koomisen oopperan takana on vuosien työ suhteellisen pienellä työryhmällä. Organisaatio on pidetty keveänä ja pyritty keskittymään hyvän sisällön tuottamiseen ulkoistamalla sitä raskasta hallintoa muualle. Tilatkin vaihtelevat, vaikka kiintopisteenä toimiikin Finlandiatalo.

Laura Åkerlund

Koomisen oopperan idea on esikuviensa kuten, Komische Oper Berlinin mukaisesti ottaa koominen ote klassiseen. Oopperanjohtaja Laura Åkerlund korostaa oopperan kuuluvan kaikille ja Koominen oopperaa pyrkii viemään tätä ajatusta eteenpäin. Esimerkiksi opiskelijahintaisia lippuja pyritään myymään noin 25 euron hintaan.

Oopperat toteutetaan yhteistyössä nuorten suomalaisten laulajien kanssa ja ensimmäisiä kykyjä etsitäänkin parhaillaan. Ohjauksen rooli on tuotannoissa korostunut ja kaikessa mennään "teos edellä". Esitysten määrää pyritään nostamaan vuosi vuodelta ja lisäksi Koominen ooppera tuottaa tilausesityksiä ja pyrkii viemään hyviä tuotantoja myös ulkomaille. Toistaiseksi toiminta on rahoitettu erityisesti yksityisen rahoituksen varalle.

Åkerlund myös korostaa, että uuden oopperan ei ole tarkoitus astua kenenkään varpaille tai tulla korvaamaan olemassa olevia instituutiota vaan tarkoitus on nimenomaan täydentää suomalaista oopperatarjontaa ja luoda uutta dialogia muiden oopperamaiden kanssa. Itse pidän tätä tervetulleena tuulahduksena ja vaikka esimerkiksi Kansallisoopperakaan ei ihan ryppyotsaisena oopperaan suhtaudu, niin on mielenkiintoista nähdä mitä koominen lähestymistapa suomalaistekoisessa oopperassa tarkoittaa.

Avajaisgaalassa Finlandiatalolla nähdään kapellimestarina Leif Segerstam. Illan aikana tullaan kuulemaan nuoria suomalaisia esiintyjiä ja varmasti kuulemaan lisää tulevaisuuden suunnitelmia.

Koomisen oopperan ensimmäinen ooppera tulee olemaan tammikuussa 2017 esitettävä Punahilkka Aleksanterin teatterissa yhteistyössä ESMO ry:n kanssa. Jiri Pauerin säveltämä lastenooppera on esitetty ensimmäistä kertaa Suomessa viime vuonna Savonlinnan Oopperajuhlilla Ville Saukkosen ohjaamanaja. Ainakin Savonlinnan esitys tuntui olevan todella kiinnostava ja tämä vaikuttaa erinomaiselta lähdöltä uudelle oopperalle näyttää kyntensä.

Vielä kiinnostavammalta vaikuttaa kuitenkin toukokuussa 2017 esitettävä Frau Luna. Vuonna 1899 kantaesitetyn oopperan on säveltänyt Paul Lincke ja teosta ei ole aiemmin nähty Suomessa. Jo nyt on suunnitelmia viedä Frau Lunaa myös ulkomaille.

Teos sijoittuu Berliiniin, jossa on työskennellyt myös teoksen ohjaaja Laura Åkerlund. Tämä kertoo Frau Lunan erityisellä tavalla vangitsevan Berliinin hengen. Teos on vähän hullu, hauska ja innostava ja nimenomaan tunnelmaltaan lumoava. Vakuutuin jos Åkerlundin kanssa keskustellessani tämän innosta kyseistä oopperaa kohtaan. Muutenkin Koomisesta oopperasta suorastaan huokui into uuden tekemiseen.

Koominen ooppera on nimenomaan oopperatalo, eikä oopperaseurue. Tärkeä pieni ero, joka kertoo, että Koomisen oopperan toiminta voi kattaa paljon erilaisia asioita oopperoista konsertteihin tai vaikka koulutuksiin. Bändikin kasataan free -pohjalta ja on hauskaa seurata mitä tämä joustava ja koominen organisaatio tulee seuraavien vuosien aikana tekemään.

Koomisen oopperan sivut löytyvät täältä. Muun muassa ohjelmistosta varmasti lähiaikoina lisää infoa sieltä. Voit myös kuunnella Åkerlundin haastattelun Yle Puheen iltapäivässä täältä.

Juho Milonoff ja Johannes Holopainen
Valokuva: Tanja Ahola

GO WEEEEEEEST! Paras kohtaus aikoihin! Mutta minä en spoilaa. Näet sitten toivottavasti itse.

Pasi Was Here on Veikko Nuutisen näytelmä, joka taas kesän jälkeen jatkui KOM-teatterissa Helsingissä. Harvasta näytelmästä olen saanut kuulla niin paljon kuin tästä ja jopa lievän ryhmäpaineen alla lähdin itsekin Pasin tarinaa katsomaan.
Kannatti lähteä. Pasi Was Here on koskettava, taidokas ja läpeensä hauska näytelmä, jossa minun sukupolveni pääsee ihan uskomattomalle nostalgiatripille.

Mikä on siis minun sukupolveani? Jos liität seuraavat asiat oman identiteettisi muovailuvahaan, niin saatat kuulua siihen: Maija Mehiläinen, Tao Tao, Jeesukseen uskova tarhantäti, Amiga 500, Kymppitonni, Sepultura, Pantera, VHS-porno ja laman pullistama naapurikateus.

Lähiöiden romantisointi ja lapsuuden nostalgisointi ovat jotenkin niin tuttuja aiheita, että yleisö löytää paljon tarttumapintaa esityksestä. Etukäteen ajattelin suurimman osan esityksestä nauttivani juurikin erilaisten kulttuurillisten viittausten bongaamisesta lapsuudestani, mutta lopulta se tarina oli kuitenkin vahvempi kuin ulkomuoto.

Juho Milonoff
Valokuva: Tanja Ahola

Tarina alkaa laukauksesta. Itäisessä Suomessa 34-vuotias, masentunut LVI-asentaja Pasi ampuu itseään päähän. Luoti matkaa Helsinkiin asti ja lävistää 34-vuotiaan Hemmon punavihreän kuplan sekä sydämen.

Hemmo muistelee nuoruuttaan Pasin kanssa ja sitä voimaa, joka Pasi tälle oli. Juho Milonoffin Hemmo ja Johannes Holopaisen Pasi muodostavat energisen parin, josta moni näytelmä voisi olla kateellinen. Kun Jeesukseen luottava, lapsia vihaava lastentarhan täti Pillukka-Pallukka-Pollukka pukee sydäntä raastavasti huutavalle ja villisti riehuvalle Pasille toppavaatteita päälle Tao Taon rauhallisen tunnarin tahtiin, olen haltioissani. Ajattelen, että "jumalauta, tämä on hyvää teatteria". Toki toppavaatteiden pukemisesta hyvään teatteriin on matkaa ja se mitä tarkoitan, on vain itse koettava. Sitä ei voi selittää.

Robert Enckell, Johannes Holopainen ja Juho Milonoff
Valokuva: Tanja Ahola

Yritän silti vielä kerran: Kuvittele Hemmo ja Pasi hyppimässä villisti Joystickkejään heiluttaen ja laulaen Sepulturaa: "Roots, bloody roots!". Ok, ehkä se tosiaan on vain koettava.

Johannes Holopainen ja Juho Milonoff
Valokuva: Tanja Ahola

Hemmon ja Pasin elämässä on vahvasti läsnä myös ihastuksen ja inhon kohde Turnajaiskeppi, Vilma Melasniemen esittämä tyttö, joka sekoittaa poikien mielet eri tavoin. Melasniemi muuntautui esityksessä myös pornotähti Sarah Youngiksi ja Hemmon äidiksi, joka oli itsessään melkoisen hulvaton hahmo. Sääli vain, että Savonlinnaan muuttaneen yksinhuoltajaperheen poika ei olisi halunnut hulvatonta vaan normaalia.

Tytöistä puheen ollen: Tiesitkö, että voit laskea helposti ihastuksesi rakkausprosentin sinuun LOVES-testillä. Kirjoita ihastuksen nimi, kirjoita sen alle LOVES ja sen alle oma nimesi. Laske montako samaa kirjainta teillä on sanan "loves" kanssa ja lähde siitä laskemaan alaspäin prosenttilukuun asti. Ainakaan Hemmo ei saanut kovia prosentteja kenenkään kanssa. Ei edes Pasin, vaikka sitä Hemmo olisikin ehkä eniten kaivannut.

Johannes Holopainen, Robert Enckell, Juho Milonoff ja Vilma Melasniemi
Valokuva: Tanja Ahola

Pasin, Hemmon ja Turnajaiskepin lisäksi näytelmässä pyöri mukana Robert Enckell, joka joutui muuntautumaan todella erilaisiin rooleihin näytelmän aikana. Erityisen antoisa oli rooli Pasin ja Hemmon kaverina siinä mainitussa Go West -kohtauksessa. Mutta siitähän en tosiaan voi puhua.

Yleisö ei kohteliaasti naureskellut esitystä katsellessa vaan repeili ihan aitoon huutonauruun. Olen itse kova fani sellaiseen komediaan, joka sisältää myös sopivan määrän tragediaa. Kun lähdin ulos teatterista, näin kadulla nuoria ihmisiä toisiaan halaamassa ja ihan avoimesti ja aidosti itkemässä Pasin kohtaloa. Tämä kertoo paljon siitä tunteiden myllerryksestä johon Nuutinen näytelmällään meidät heittää.

Johannes Holopainen teki Pasin roolissa jotain todella aitoa. Holopainen onkin tämän hetken kiinnostavimpia näyttelijöitä ja tämän uraa kannattaa seurata. Lapsuudesta aikuisuuteen kasvava Pasi on tavallaan lähes ällöttävän yksinkertainen hahmo, mutta kuitenkin niin luokseenkutsuva. Pasista huomasi aidosti välittävänsä ja siksi se vääjäämättä edessä kummitteleva kohtalo tuntui niin pahalta.

Pidän näytelmän nimestä. "Pasi Was Here". Se kiteyttää minulle näytelmän sanoman. Pasi edustaa isompaa ryhmää ihmisiä. Jotakuta, jonka sinäkin ehkä tunnet. Vaikka Pasi päättää lähteä maailmasta, niin ei tule unohtaa, että Pasi tosiaan oli täällä. Pasin elämällä oli merkitystä ja se kosketti useita ihmisiä.

Komedia ei ole halpaa kun se onnistuu taistelemaan läpi traagisen alkuasetelman. Tämä teos onnistuu siinä tavalla, joka varmasti jää tajuntaani elämään pitkäksi aikaa. Jos haluat nähdä todella hyvää teatteria, niin tämä saattaisi olla se, joka kannattaa kalenteriin mahduttaa. Iso suositus.

Pasi Was Here on nähtävissä KOM-teatterissa vielä joulukuun alkuun asti. Siinä on vieressä kiva teatteriravintola, josta saa murkinaa ja drinksuja niin halutessaan. Lämpiöstä saa savonlinnalaisittain asiaankuuluvasti myös lörtsyjä. Lippuja sun muuta kannattaa katsella teatterin sivuilta täältä.

KANTAESITYS 24.2.2016
TYÖRYHMÄ
TEKSTI: Veikko Nuutinen
TEKSTIN SOVITUS: Lauri Maijala ja työryhmä
DRAMATURGINEN APU: Laura Ruohonen
OHJAUS: Lauri Maijala
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Jussi Sorjanen
LAVASTUS: Janne Vasama
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
PUKUSUUNNITTELU: Niina Pasanen
VALOSUUNNITTELU: Anniina Veijalainen
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius ja Maaretta Riionheimo

ROOLEISSA: Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff

Esitys nähty medialipulla

Katso myös:

Tavallisuuden aave

Lintukoto

Maagisen ajattelun aika

Kaisa Rautaheimon Pojat

Kirjaimet TMS ovat kuuluneet erityisesti Helsingin, ja vielä erityisemmin Jakomäen katukuvaan jo vuodesta 1986. The Master Scraws crewn kannutaiteilua on koottu yksien kansien väliin mielenkiintoiseksi aikamatkaksi suomalaisen graffitin historiaan.

Graffiti on viime vuosina saavuttanut yhä enemmän salonkikelpoisuutta. Tämä on lisännyt graffitin taiteellista arvostusta, mutta toisaalta vähentänyt sen kapinallista leimaa. Voidaan myös pohtia, että jos graffiti esitellään institutionaalisen taiteen kentällä (esim. Galleriassa), onko se enää "oikeata" graffitia? Onko siis laittomuus yksi osatekijä, joka määrittelee graffitin erilliseksi taiteenlajikseen institutionaalisesta taiteesta? Tämä jääköön vielä toiseksi tarinaksi, myöhempään kirjoitukseen.

Kirja on selaamisen arvoinen muun muassa, koska se on läpileikkaus suomalaisen graffitin historiaan yhden tiiviin ryhmän silmien kautta. Kuvien laatu paranee, kun liikutaan historiassa eteenpäin aina parempien kameroiden aikaan ja samalla tuntuu kädenjälkikin muuttuvan kokemuksen ja uusien välineiden myötä.

Vaikka niillä välineillä TMS ei ole halunnut liikaa leikkiä. Graffiti halutaan pitää mahdollisimman originaalina ja perinteitä kunnioittavana. Itselleni perinteiden kunnioitus, etenkin taiteen kentällä, on aina iskenyt pahasti korvaan, mutta toisaalta kunnioitan pyrkimyksiä säilyttää jotain vanhaa.

Kirja valottaa hieman ryhmän taiteilijoiden vaiheita, joista löytyy niin pidätyksiä kuin myös puhdasta intohimoa graffitia kohtaan. Pääpaino on kuitenkin useissa värikuvissa, jotka kertovat tarinaa lukemattomista maalipurkeista, lukemattomien tuntien työstä ja rajattomasta halusta peittää harmaata seinäalaa ja ottaa julkista tilaa takaisin haltuun.

Kirja etenee vuosikymmenittäin eteenpäin ja on mielenkiintoista huomata miten graffiti on elänyt ajassa. Etenkin kun muutos esitellään juuri tiettyjen ihmisten kehityksen myötä.

Nollatoleranssi-kampanja ja väkivaltaiset vartijat saavat kirjassa aivan syystä osansa ja arvostus toisia taiteilijoita kohtaan taas on selkeästi havaittavissa. On mielenkiintoista ajatella miten jokaisen kuvan takana on tarina. Juuri se tietty reissu aamuyön tunteina.

Tämän kaltaisille kirjoille on tilausta. Galleriat ja museot tekevät maalauksista katalogeja, mutta omaehtoiselle taiteelle ei ole monia dokumentointikanavia. Erityisesti graffiti on todella hetkellinen taiteenlaji ja valokuva on yleensä se ainoa asia, joka teoksesta jää jäljelle.

Kirjaa on saatavilla muun muassa Geezersin kaupasta ja Make Your Mark Garagesta. Kirjan ovat toteuttaneet Sami Ezzat-Agha ja Kari Koivistoinen.

TMS - True Colors of Graffiti, 2015, Sami Ezzat-Agha, Kari Koivistoinen, Nousu Helsinki

Rakkautta ja Anarkiaa -festareiden Eläimiä vai ihmisä -teemaan sopi hienosti Andreas Johnsonin dokumenttielokuva Bugs vuodelta 2016. Elokuvassa kuljetaan halki mantereiden herkullisten ötököiden perässä ja pohditaan samalla hyönteisten syönnin eettisyyttä ja inhottavuutta.

Rakkautta ja Anarkiaa järjestetään tänä vuonna 29. kerran. Ohjelmisto on jälleen todella kiinnostava ja niin toivon, että olisin ehtinyt vielä muitakin leffoja poimimaan kalenteriini. Myös Bugs valikoitu ensisijaisesti aikataulujeni mukaan, mutta ruoka sosiaalisena käsitteenä on minulle läheinen aihe ja onneksi siis sattui oikeasti kiinnostava leffa Kinopalatsissa pyörimään. Täällä esimerkiksi Lukupinon juttu Ruoan tarina -kirjasta.

Minä syön lihaa, mutta en pidä sitä ongelmattomana. Olen lisännyt viime vuosina runsaasti kasviksi lautaselleni ja pyrkinyt tasapainoittamaan ruokavaliotani niin eettisten kuin terveydellistenkin seikkojen suhteen. Myös hyönteisten käyttö ravintona on pyörinyt mielessäni, vaikka se koko aiheen inhottavuus iskeekin vastaan.

Dokumentissa pohdittiin miten inhottavuus on oikeastaan sosiaalinen ja kulttuurillinen tekijä. Vielä vähän aikaa sitten pidettiin sushin syömistä kuvottavana, mutta nyt se on pikaruoka muiden joukossa. Jos siis hyönteiset tulisivat vaikka McDonaldsin listoille, niin miten nopeasti se normalisoituisi? Big Mac ranskalaisilla ja toukilla kenellekään?

Elokuva puhutteli monella tasolla. Aihe oli kiinnostava, mutta koko dokumentin tyyli oli viehätti. Nopeatempoisuus, räväkkä kuvaus ja tapahtumien kirjo veti mukaansa. Dokumentin aikana ei jäänyt yksinkertaisesti aikaa tylsistyä. Manner mantereen ja otökkä ötökän jälkeen painettiin eteenpäin.

Hyönteisten syöntiä ei esitelty ratkaisuna ongelmiin ja myös sen ongelmallisuus itsessään tuodaan esiin. Elokuva onnistuu olemaan hauska, eikä revi hauskuuttaan siitä, että "heh heh, me syödään jotain inhoa". Ihmiset tekivät elokuvasta hauskan aitoudellaan.

Parasta elokuvassa olivatkin juuri ihmiset; niin matkalla kohdatut kuin ne päätähdetkin. Kokki Ben Readen ja tutkija Josh Evans Nordic Food Labista osoittautuivat todella hauskoiksi ja karismaattisiksi tyypeiksi. Etenkin Ben on kuin Jamie Oliver 2.0 ötököillä.

Jälleen kerran aiheen teki kiinnostavaksi innostus, jolla tekijät sitä käsittelivät. Kun Ben ja Josh metsästivät termiittejä Australiassa, oli katsoja tuolin laidalla. Se hetki kun pesästä viimein löytyy kuningatar, on huumaava. Ja se lopputuloskin näytti niin herkulliselta. Kuningatarta mangossa kenellekään?

Andreas Johnson, Bugs, 2016. kuva elokuvasta: Andreas Johnson

Pieni kirjapuoti Pariisissa on Saksalaisen Nina Georgen tuore kirja, joka on käännetty jo 30 kielelle. Suomessakin se on tuntunut saavan jonkin verran suosiota ja kirjallisuutta ylistävä tarina tuntuu uppoavan ainakin minun kirjalliseen blogikuplaani. Paitsi, että... olin kuullut sen olevan paikoin melko imelä.

Kirja tosiaan näyttää siltä, kuin se kuuluisi Instagram-kuvaan, jossa rekvisiittana on ainakin kuppi lattea, pari kissaa ja ehkä pari jotain hiton kuppikakkua sängyllä. Sanalla sanoen kirja näyttää koristeelliselta. Se näyttää siltä kuin sisältö olisi makeaa mössöä ja on totta, että osin näin onkin. Kirja on koristeellinen niin ulkoa kuin sisältäkin, mutta ehkä se vaatii vain hieman avointa mieltä?

Nina George

Jos kyseessä olisi kirjan sijasta vaikka Jean-Pierre Jeunetin leffa ja siinä olisi täysin sama juoni, en varmasti edes valittaisi imelyydestä. Se olisi mielestäni oikeutettua tyylittelyä. Miksi siis tunnen, että tässä kirjassa se ajoittain häiritsi?

Ehkä elokuvan kerronnassa tosiaan tuntuu siltä, että joku kertoo sinulle tarinaa; kirjaa lukiessa taas sinä aina omalta osaltasi luot tarinaa päässäsi. "Imelistä" ajatuksista saat siis syyttää kirjailijan lisäksi myös itseäsi ja ehkä kohtaat sieltä itsestäsi samalla puolia, joita et halua kohdata. Jos taas olet ok itsesi kanssa ja omaat sen avoimen mielen, niin olet valmis kohtaamaan useampia puolia itsestäsi. Mene ja tiedä.

Lukiessa oli tosiaan hankala olla ajattelematta tarinaa elokuvana. Georgen tyyli kuvata maailmaansa oli hyvin visuaalinen ja tarina kulki kuin elokuva. Ihan hyvä elokuva vieläpä, pidin kovasti näkemästäni. Pidinkö siis myös lukemastani? Niin kai sitten.

Mutta se tarina... Se kertoi Pariisilaisen kirjapuotilaivan kauppiaasta Jean Perdusta, joka oli 21 vuotta sitten menettänyt suhteen rakastamaansa naiseen. Perdun löytäessä naisen jäljiltä vanhan, avaamattoman kirjeen, tämä lähtee matkalle halki Ranskan jokien ja pikkukylien. Mukaan lähtee jokseenkin omalaatuinen kirjailija Max ja joukko vain kasvaa matkan varrella.

Perdu ei ole "pelkkä" kirjakauppias. Hän on ennemminkin kirja-apteekkari, sielunlukija, joka osaa löytää ihmiselle juuri oikean kirjan tämän vaivoihin. Jos avioliitto ei ole toivotunlainen tai elämä on kulkenut väärään suuntaan, löytyy vaivaan juuri oikea kirja. Samalla tavalla tämä on oikea kirja, juuri oikealle ihmiselle. Jotenkin näistä hahmoista ja kappale toisensa jälkeen tapahtuvista tarinankäänteistä tuli mieleen Arto Paasilinnan tyyli.

Kirjasta jäi siis hitusen imelä jälkimaku, mutta niin jää suklaastakin. Suosittelen avointa mieltä lukemiseen ja pyri erityisesti visuaaalisesti kokemaan kirjan maailma siellä pääsi sisällä. Se on nimittäin paikka paikoin todella näkemisen arvoinen.

Nina George, Pieni kirjapuoti Pariisissa, 2016, Bazar, arvostelukappale

Korot kopisten - Käytännön opas kulttuuriviidakkoon

Otsonipäiväkirjat

Shrek jättimusikaali

Gene Wilder - What Is This Thing Called Love?

Aziz Ansari - Modern Romance

Billy Crystal

Näyttelykeskus WeeGee

Merkilliset nimet - tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä

Kirjallisuus, kaupallisuus ja huoli lukemisesta

Saturday Night Fever

Luulosairas

Luciferin oppipojat

Lapin lolita

Ateneumin taiteilijat - Helene Schjerfbeck

Choi Jeong Hwa Kiasmassa

Alice Neel Ateneumissa

Sumu

Koominen ooppera

Pasi Was Here

TMS - Colors of True Graffiti

Rakkautta ja Anarkiaa: Bugs

Pieni kirjapuoti Pariisissa