Lukupino

Natsikortti on viuhunut viime aikoina tiheästi, mutta jotenkin se tuntuu tällä kertaa oikeutetulta. Onhan vastassa ihan oikeita natseja. Huominen Peli Poikki! -mielenosoitus tulee keräämään paljon ihmisiä Helsinkiin sekä muille paikkakunnille tukimielenosoitusten muodossa.

Miksi siis kirjoitan aiheesta kulttuuriblogissa? Koska näen erityisesti nykyaikaisen rasismin osittain kulttuurillisena ilmiönä. Haluan tätä näkökulmaa vähän availla ja ehdottaa samalla TOP-10 lukulistaa aiheen ympäriltä.

Miksi se Kalle-Petteri siis on natsi? Mikä saa ihan normaalin oloisen kaverin ihannoimaan kuolleen diktaattorin aatemaailmaa, jossa rodut laitetaan arvojärjestykseen ja vääränlaiset ihmiset tapetaan?

Paljon on johdettavissa Joseph Goebbelsin ideaan käyttää toiseuden käsitettä hyödyksi natsien propagandassa. Mikään ei luo yhtä vahvaa yhteishenkeä kuin ulkopuolisen pahan keksiminen. Se saa oman lauman näyttämään verrattomalta joukolta kavereita, mutta sulkee samalla kaiken muun ulos fundamentaalisella tavalla.

Samalla tavalla nykyään voi kuvitella oikeistolaisten ääriliikkeiden vetävän puoleensa ihmisiä, jotka haluavat kuulua johonkin joukkoon. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, niin varmaan meistä jokainen haluaa sitä osallistumisen tunnetta joskus kokea.

Kun osallistuminen tapahtuu yhteisen vihan kohteen kautta, luo se korostetun yhteenkuuluvuuden tunteen. Se on itseään ruokkiva kierre, jossa viha synnyttää toveruutta ja toveruus kasvattaa toiseuden vihaa. Sääli, että tämä "toinen" ei voi olla jotain abstraktimpaa kuin toinen ihminen. Tarvitsemme vertaisemme, jonka voi sanoa olevan alemmalla kuin itsemme. Emme voi tuntea ylemmyyttä jos nostamme itsemme perunoiden yläpuolelle. Siksi Kalle-Petteri tarvitsee rasismia.

Yhteiset merkit ja rituaalit voimistavat yhteenkuuluvuutta. Kaikilla ryhmillä on omat tunnusmerkkinsä, arvonsa ja käyttäytymismallinsa ja ääriryhmilläkin ovat omansa. Se uusnatsien lippu ei ole sen kummempi juttu kuin poikabändin juliste seinällä, kun mietitään miten se vaikuttaa yksilöön. Toinen on vain huomattavasti haitallisempi, kun mietitään miten se vaikuttaa kokonaisiin yhteisöihin.

Kun tiettyyn kulttuurilliseen ympäristöön assimiloituu, on siitä todella vaikea irtautua. Useat vain kasvavat ulos vaiheistaan, mutta toisille aatteet voimistuvat. Rasismia on hankalaa yrittää tulkita ja ymmärtää, jos rasistia kutsutaan automaattisesti tyhmäksi ihmiseksi. Me ihan kaikki lokeroidumme helposti ryhmiin ja siksi omaamme jonkinlaisen kosketuspinnan ja perusymmärryksen siihen miten niin voi käydä.

Mikä siis vähentäisi sitä toiseuden vihaa? Ainakin empatia. Mistä sitä empatiaa saisi? No ihan tutkitusti sitä voi ainakin saada kirjoista. Lukiessa oppii asettamaan itsensä toisen asemaan ja mikään ei kasvata toiseuden ymmärtämistä paremmin. Vaikka tietokirjat kasvattavat varmasti ymmärrystä paremmin, niin juuri empatian kasvattamiseen tarvitaan mielestäni juuri kaunokirjallisuutta.

Mitkä kirjat siis tuottaisivat empatiaa ja auttaisivat näkemään maailman paikkana, jossa on tilaa useammanlaiselle ihmiselle? Laadin kymmenen kirjan listan fiktiokirjallisuutta.

Kirjalista vihaa vastaan ja ymmärtämisen puolesta:

Vihan hedelmät

1939

John Steinbeck

Auttaa ymmärtämään: Luokkajaottelu ja köyhyys.

Invisible Man

1952

Ralph Ellison

Auttaa ymmärtämään:

Mustien kansanliikkeiden nousu ja rodullinen kulttuurijako

Harry Potter -kirjat

1997 - 2007

J. K. Rowling

Auttaa ymmärtämään:

Jästisyntyisten syrjinnästä

Eläinten vallankumous

1945

George Orwell

Auttaa ymmärtämään:

Miten toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Leijapoika

2003

Khaled Hosseini

Auttaa ymmärtämään:

Kuinka helppoa on ajautua eri suuntiin yhdessä kulttuurissa

Kuin tappaisi satakielen

1960

Harper Lee

Auttaa ymmärtämään:

Miten helposti viattomuus rikkoutuu kun lapsi altistuu ympäristössään kytevälle vihalle

Frankenstein

1818

Mary Shelley

Auttaa ymmärtämään:

Ihmisyys ei ole aina kiinni niistä fyysisistä elementeistä, joista meidät on koottu

Poika raidallisessa pyjamassa

2006

John Boyne

Auttaa ymmärtämään:

Miten vihattuun ryhmään kuuluminen voi olla täysin sattumanvaraista

Ole luonani aina

2005

Kazuo Ishiguro

Auttaa ymmärtämään:

Miten pienestä on kiinni, että ihmiselle annetaan ihmisarvo

10.

Naimapuuhia

2011

Jeffrey Eugenides

Auttaa ymmärtämään:

Miten seksuaalisuus voi olla liukuva käsite

Peli poikki! mielenosoitukseen voi osallistua saapumalla Kansalaistorille kello kahdeltatoista huomenna. Lisää tietoa tapahtumasta löytyy Facebookista täältä. Sosiaalisessa mediassa voi tapahtumassa viestiä häsällä #pelipoikki. Toivomukseni huomiselle on, että mikään ryhmä ei ajaudu vihaamaan. Toivon, että ymmärrämme kaikkien tulevan samankaltaisesta ympäristöstä, jota vain ovat muokanneet erilaiset kulttuurilliset merkit.

kunnioittaen

Helsingin kaupunginteatteri toi ensimmäistä kertaa teatterin lavalle Mika Waltarin luoman komisario Palmun. Elokuvista tuttu, yrmeä komisario oli varmasti monelle aikamoinen pläjäys nostalgiaa. Palmu on hahmo, joka kuuluu suomalaisten kulttuuriseen kuvastoon ja kaupunginteatteri antoi tälle arvoisensa kohtelun.

Komisario Palmun erehdys kertoo toimettoman miljonäärin ja parantumattoman huithapelin Bruno Rygseckin murhasta. Tämä löytyy kostean illan jälkeen kuolleena kylpyaltaastaan ja Palmu huomaa heti asiassa olevan jotain mätää. Rygseckin kartano on täynnä ihmisiä, jotka tuntuvat tavalla tai toisella liittyvän murhaan ja Palmun on kumppanieen Kokin ja Virran kanssa selvitettävä vyyhti.

Tarina sijoittuu 30-luvun Helsinkiin ja tapahtumapaikkana on lähes koko ajan Rygseckin kartano. Teatterin lavalla ajankuva oli saatu hienosti taltioitua Sari Salmelan puvustuksella sekä Katariina Kirjavaisen lavastuksella. Kartanon sali jyrkkine portaineen ja funkis-sisustuksineen oli näyttävä ja juuri oikealla tavalla vähän uhkaava. Pidin kovasti valikoiduista puvuista. Olisi ollut helppo laittaa jokainen mies kolmiosaiseen, tummaan pukuun, mutta jokaisen hahmon puku tuntui heijastelevan tämän omaa persoonaa.

Mikko Kivinen, Vappu Nalbantoglu, Leena Uotila, Antti Peltola, Aino
Seppo, Iikka Forss
Kuva  © Henrik Schütt

Lavalla tapahtui melko paljon koko ajan vaikka Palmun murhamyysterit eivät varsinaisella toiminnalla juurikaan mässäile. Lava muuntautui lennosta ja oli tunne, että tässä katsotaan todella perinteistä näytelmää. Mitään ei modernisoitu vaan kunnioitettiin tarinaa.

Todella monipuolisen kirjailijan Mika Waltarin luoman Komisario Palmun saappaisiin oli astunut Mikko Kivinen. Kai sitä voisi sanoa, että tämä samalla astui Joel Rinteen saappaisiin, niin legendaariseksi Rinne Palmun hahmon teki Matti Kassilan ohjaamissa Palmu-leffoissa.

Kivisestä löytyi oikeanlaista karismaa Palmuun. Rinteen Palmussa oli se hauska puolensa kaiken yrmeyden keskellä ja Kivinen ehkä ihan hitusen enemmän tutkaillut juuri tätä puolta Palmussa. Olin kuitenkin kiitollinen, että hauskuttelun puolelle ei lähdetty liikaa. Kivisen rooli oli myös hitusen vähemmän fyysinen kuin Rinteen, joka tuntui näyttelevän koko kehollaan. Kivisen karisma oli hiljaisempaa, mutta yhtälailla voimakasta.

Jopa Risto Kaskilahti veti roolinsa Palmun apulaisena, Kokkina, todella hillitysti. Jos Vampyyrien tanssin suhteen tätä moitin liioittelusta, niin nyt ei tästä ollut jälkeäkään. Ja kyllä. Tämä esittää sen Kokin suosikkikohtauksen elokuvasta ja laulaa Silmät tummat kuin yö. Toinen apulainen, Iikka Forssin esittämä Virta, oli taas yksi kiinnostavimpia hahmoja lavalla. Iikka Forss teki ilmeikkään ja hienovaraisen tulkinnan, jossa oli myös kaikuja sinne elokuvien, Matti Raninin tulkitsemaan Virtaan.

Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Mikko Kivinen
Kuva © Henrik Schütt

Bruno Rygseck nähtiin lavalla flashbackkien muodossa ja Jari Pehkosen tavassa tulkita hahmo tuli elävästi mieleen Alisteir Crowley. Niin demonimainen tämä oli pirunsarvissaan ja aamutakissaan. Vain Brunon täti Amalia oli näytelmässä pelottavampi hahmo. Leena Uotila on yksi lempinäyttelijöistäni ja Amalian rooli sopi tälle täydellisesti. Harva pystyisi olemaan niin hauska ja niin uhkaavaa samaan aikaan.

Risto Kaskilahti, Leena Uotila, Mikko Kivinen
Kuva © Henrik Schütt

Eniten minua näytelmässä kiinnosti miten Aimo Rykämön hahmo oli esitetty. Pentti Siimeksen suoritus elokuvassa on jäänyt vaikuttavuudessaan mieleen, joten ajattelin, että Antti Peltolan olisi hankala saada minua unohtamaan vertailu Siimekseen. Peltola oli kuitenkin valinnut melko erilaisen tien roolin kuvaamiseen kuin Siimes. Molemmat esittävät hahmon korostetun hermostuneena, mutta Peltolalta uupui tietty röyhkeys, joka Siimeksen roolista paistoi läpi. Rykämö oli näytelmän koominen ilopilleri ja tarjosi yleisölle monet naurut.

Mikko Kivinen, Antti Peltola
Kuva  © Henrik Schütt

Jos näytelmästä olisi aivan pakko nostaa joku ylitse muiden, olisi se Eero Saarinen"Batlerin" roolissaan. Brunon miespalvelija kaikessa kömpelyydessään ja koomisuudessaan varasti aina lavalle tullessaan huomioni. Todella hienoa rooliin heittäytymistä ja komediallista ajoitusta Saariselta.

Mikko Kivinen, Eero Saarinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss
Kuva  © Henrik Schütt

Kokonaisuudessaan näytelmä oli nautittava perinteisyydessään. Tunnelma oli kuin Palmu-elokuvissa ja tätä yleisö varmasti toivoikin. Minä ainakin. Kassilan elokuvien yleinen tunnelma on nimittäin erityislaatuinen. Palmut ovat dekkareita, mutta hauskoja sellaisia. Ne liikkuvat aivan normaalin elämän keskellä, mutta niissä on aivan erityislaatuisen pahaenteinen ilmapiiri. Ne lähes mystisellä tavalla tunnustelevat jotain pimeää osaa ihmisissä, ollen samalla kevyttä viihdettä.

Palmu, Kokki ja Virta. Kuva: Yle.fi

Komisario Palmun erehdystä pidetään parhaimpana Palmu-tarinana ja vaikka en itse ihan samaa mieltä olekaan, niin ainakin tästä varmasti syntyy parasta teatteria. Toisaalta olisi todella mielenkiintoista nähdä mitä kaupunginteatteri saisi aikaan vaikka Kaasua komisario Palmun kanssa.

Näytelmä kulki eteenpäin paikoin hidastempoisesti, mutta ainakin toisella puoliajalla tahtikin jo piristyi. Näytelmän viehätys perustui hahmojen keskinäiseen reagointiin, jota oli runsaasti. Etenkin se Aimo Rykämö oli joka paikassa ja Pekka Huotarin esittämä pahansisuinen insinööri Vaara. Näyttelijät toivat esiin jotain lämmittävän vanhanaikaista ja tekivät tarinasta uskottavan. Kukapa ei pitäisi oikein kunnon murhamysteeristä. Sellainen tämä oli.

Esitys on nähtävissä Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Ensi-ilta oli 24.8. ja ohjaajana toimi Waltarin lapsenlapsi Joel Elstelä. Lisätietoja ja lippuja löytyy teatterin sivuilta täältä.

Rooleissa: Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Pekka Huotari, Vuokko Hovatta, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Antti Peltola, Kalle Pylvänäinen, Eero Saarinen, Aino Seppo, Leena Uotila, Tom Wentzel
Alkuperäissovitus ja ohjaus: Joel Elstelä
Dramaturgia: Raila Leppäkoski
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Puvut: Sari Salmela
Valosuunnittelu: Kari Leppänen
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset: Henri Karjalainen ja Taina Tervo
Esitys nähty medialipulla

Helsingin Sanomien Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski ja toimittaja Saska Saarikoski ovat kirjoittaneet kirjan yhdestä ristiriitaisimmista, vaikuttavimmista ja monen mielestä ärsyttävimmistä miehestä ikinä. Lähes kukaan ei uskonut Donald Trumpin nousevan edes ehdokkaaksi Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa, mutta tällä hetkellä edes vaalien voitto ei olisi enää Trumpilta kaukana. Kirja pureutuu tähän juuri nyt mylläävään ilmiöön joka on Trump.

Kirjan kannessa Trumpin naamataulu näyttää korostetun realistiselta HD-kammotukselta. Tämän oranssina loistava naama tulee esiin mustasta taustasta jokainen ihopoimu erottuen mikroskooppisen selkeästi. Kuva antaa hienon esimaun kirjasta, joka pureutuu pieniin yksityiskohtiin ja rakentaa kuvaa miehestä, joka on juuri tällä hetkellä maailman suurennuslasin alla.

Kirja onkin poikkeuksellisen ajankohtainen. Sitä oli vain muutama kuukausi aikaa kirjoittaa kun kävi ilmi, että Trumpin nimestä tuleekin vaaleissa yllättävän tärkeä. Silti kirja ei vaikuta missään vaiheessa nopeasti kokoon sutaistulta teokselta. Sitä lukee kuin kirjan mittaista ajankohtaista artikkelia ja huomasin viihtyvän sivujen äärellä kuin minkä tahansa hyvin kirjoitetun ja yksityiskohtaisen lehtiartikkelin äärellä. Kuin pidennetty sessio aamiaispöydässä Hesarin äärellä.

Kirjassa vinkattiin, että elokuussa voi odottaa toista ajankohtaista teosta Trumpista, kun Washington Postin tutkivien toimittajien ryhmä saa valmiiksi oman kirjansa Trump Revealed. Tässä kirjassa on muun muassa kohta, jossa Trumpin entinen naapuri muistelee Trumpin väkivaltaista käyttäytymistä nuorena. Tämä oli kavereidensa kanssa ajelleet ympäri naapurustoa, nämä näkivät ohikulkevan pojan, hyppäsivät pyöriensä selästä ja hakkasivat pojan kadulle "poikkeuksellisen hirveästi".

Kirjan suurin ansio on toimia juurikin aikalaisdokumenttina Trumpin vaalikampanjasta. Monet kirjassa esitetyt asiat varmasti nähdään seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana täysin eri valossa, mutta kyseessä onkin kuva juuri tästä hetkestä, tästä absurdista ajasta, kun maailma epäuskoisena seuraa vaalien tapahtumia ja kuuntelee tyhjiä lupauksia.

"Kun Trump valitaan presidentiksi, miljoonia työpaikkoja palaa Yhdysvaltoihin ja biljoonien dollarien verran uutta vaurautta syntyy. Naapurustoista tulee turvallisia, rajoista myös. Amerikkalaisperheet pelastetaan luvattomien siirtolaisten rikoksilta, veteraaneja kunnioitetaan ja kuri ja järjestys palaavat. Huonot kauppasopimukset neuvotellaan uusiksi, teollisuus palautetaan kunniaan ja eturyhmien korruptoiva valta murskataan."

Varsinaista Hunter S. Thompsonin tyylistä gonzo-journalismia ei kirjassa yritetä tehdä, vaikka kirjoittajat ovatkin paikan päällä tapahtumien keskipisteessä Yhdysvalloissa. Kyse on perinteisestä journalismin työstä, jolle kirjan muoto antaa kuitenkin vapauden laajoihin tulkintoihin, spekulaatioihin ja myös tietynlaiseen populistiseen viihdyttävyyteen, joka on ihan tervetullutta.

Kirja ei yritä varsinaisesti olla hauska, mutta huomasin kuitenkin useaan otteeseen nauravani sille ääneen. Välillä taas vaistonvaraisesti laskin kirjan alas, katselin ympärilleni ja olin: "ei helvetti, mitä mä just luin". Huumori tulee siitä absurdista käsitteestä, joka on Trump. Tämän lausunnot, maailmankuva ja etenkin se tapa, jolla enemmistö ihmisistä tuntuu sokeasti kuuntelevan tätä, tekee kirjasta mustan komedian tyylisen ei-fiktiivisen teoksen, joka osaa olla välillä olla jopa pelottava.

Esimerkiksi The Art of The Dealin (Trumpin kuuluisa neuvotteluopas) kirjoittaja kertoo miten tämä "laittoi sialle huulipunaa" auttaessaan kirjan kirjoittamisessa ja nyt nimeäisi kirjan "Sosiopaatiksi". Nyt tämä sanoo Trumpista:

"Tunnen syvää katumusta siitä, että olin mukana esittelemässä Trumpia tavalla, joka toi hänelle laajempaa huomiota ja teki hänestä sympaattisemman kuin hän on. Uskon todella siihen, että jos Trump saa käsiinsä ydinasekoodit, se saattaa hyvinkin johtaa sivilisaation loppuun."

Hyvin kuvaavaa Trumpin persoonasta oli myös New Yorkerin kirjoittajan Mark Singerin pyrkimys löytää se Trump julkisten naamioiden takaa. Jotain aitoa inhimillisyyttä. Yritettyään aikansa Singer joutui toteamaan, että Trump oli onnistunut saavuttamaan "olemassaolon, jota sielun kolina ei häiritse".

Erityisen huvittavana/pelottavana pidin sitä faktaa, että 1980-luvulta lähtien Trump on saanut kunnian toimia esimerkkitapauksena lukuisissa akateemisissa teoksissa, kun on kirjoitettu narsistisesta persoonallisuudesta. Tässäkin kirjassa listattiin lukuisia.

Kielentutkijat taas ovat verranneet poliitikkojen puheita koululaisten kielitaitoon. Yleisesti poliitikkojen kieli oli 14 - 15 -vuotiaiden tasolla (!), kun taas Trumpin kieli oli 9 - 10 -vuotiaiden tasolla. Esimerkkinä tämä hieno pätkä poliittista retoriikkaa:

"Maamme on vakavissa vaikeuksissa. Emme voita enää. Ennen me voitimme, mutta enää emme voita. Milloin oli edellinen kerta, kun voitimme kauppasopimuksessa vaikkapa Kiinan? Ne murhaavat meidät. Minä voitan Kiinan koko ajan. Koko ajan."

Kirjassa matkustettiin Trumpin kotiseuduille Queensiin, jossa jututettiin Trumpin vanhempien naapureita. Trumpin isä, Fred, muistettiin kohteliaana miehenä, mutta Donaldia eläköityneet naapurit eivät kuulemma äänestäisi tämän "vanhanaikaisten mielipiteiden" vuoksi.

Mutta mitä mielipiteitä Trumpilla oikeastaan on? Tämä on pomppinut demokraattien ja republikaanien välillä ja muuttanut mieltään lähes kaikissa mielipideissään. Tämä on ollut abortin puolesta ja sitä vastaan, huumeiden laillistamisen puolella ja sitä vastaan. Ei tunnu olevan Trumpille tärkeää mitä tämä puhuu, kunhan tämä saa olla äänessä ja kun tämä on äänessä niin kansa kuuntele. Mieluummin Trump puhuukin vaalitilaisuuksissa itsestään kuin oikeista aiheista ja kun ei oikeastaan sano mitään, on helppoa kuulostaa rehelliseltä.

Kirjassa pohditaan miten nykypäivänä juuri mokailu, tunteista puhuminen ja ylilyönnit lisäävät autenttisuuden vaikutelmaa. Johdonmukaisuus taas tulkitaan laskelmallisuudeksi ja siksi valheelliseksi. Psykologian professori Michael Lynch kutsuu tätä katkoajatteluksi. Sosiaalisen median kyllästämät aivomme tulkitsevat todellisuutta sarjana hajanaisia faktanpätkiä, joten johdonmukaista ajattelua ei edes odoteta enää muiltakaan.

Tämä kirja auttoi paremmin ymmärtämään koko Trump-ilmiötä ja ihmisten suhtautumista tähän. Trump on aikamme synnyttämä tuote. Ihminen, joka vaikuttaa päällepäin ontolle ja vähän epämiellyttävälle ja joka luultavasti on sitä sisältäkin päin. On äärettömän mielenkiintoista nähdä mitä tulevissa Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa käy ja väitän, että tällä kertaa erityisesti tulos vaikuttaa meille Eurooppaan asti.

Laura Saarikoski, Saska Saarikoski, 2016, Trump − mies kuin Amerikka, HS-Kirjat, arvostelukappale

Muista seurata Twitterissä:

Laura Saarikoski
Saska Saarikoski
Donald Trump
Hillary Clinton
Lukupino

Riihimäellä sijaitsee todellinen aarreaitta upeaa lasitaidetta. Suomen lasimuseo on kiva matkakohde jo ihan paikkana. Kaunis vanha rakennus ravintoloineen houkuttelee poikkeamaan ja viereisen Metsästysmuseon kanssa kannattaakin aikaa vierailulle varata jonkin verran.

Suomen lasimuseo perustettiin vuonna 1961 ja vuonna 1980 se muutti nykyiseen paikkaansa. Silloin näyttelyt suunnitteli vielä suomalaisen taideteollisuuden monitoimimies Tapio Wirkkala.

Hieno valkoinen rakennus on alunperin turvejauhetehdas vuodelta 1941. Sittemmin rakennus on toiminut lasitehtaana ja nyt siis osuvasti lasimuseona. Tunnelmallinen ravintola toimii lasitehtaan hevostallin tiloissa.

Lasimuseossa järjestetään useita erityisnäyttelyitä ja etenkin suomalaiset lasitaiteilijat ovat siellä hienosti edustettuina.

Lasitaiteella ja ihan vain lasilla itsessään on mielenkiintoinen ja pitkä historia. Siihen kannattaa tutustua museon pysyvien näyttelyiden avulla.

Valmiiden tuotosten lisäksi museossa käydään läpi lasin tekoprosesseja sekä lasinvalmistuksen historiaa.

Lasi materiaalina on todella ainutlaatuinen ja näyttelyt ovat kiehtovia. Lasin työstäminen vaatii aikamoista taituruutta ja on hämmentävää nähdä mihin kaikkeen lasi onkaan taipunut.

Taiteen ja teollisuuden välinen raja hämärtyi kun katseli mitä kaikkea lasista ollaan tehty. Normaalit arkipäiväiset esineet saivat uusia merkityksiä kun ne asetettiin koko lasitaiteen historian kontekstiin.

Museokaupasta löytyi paljon kirjoja, joihin olisin halunnut upottaa rahani ja myös erilaisia lasiesineitä (esimerkiksi ihan täydelliset viskilasit löytyivät hyllystä).

Lisätietoa museosta, aukioloajoista ja hinnosta löytyy museon sivuilta täältä. Museokortilla pääsee sisään ja sen voi hommata vaikka täältä.

Þórarinn Hugleikur Dagsson (s. 1977) on islantilainen sarjakuvapiirtäjä, joka on hiljaa hiipinyt suosioomme tajuntamme jostain synkimmistä osista. Ensinnäkin: nämä sarjakuvat eivät ole kaunista katsottavaa, luettavaa tai ajateltavaa. Missään nimessä en suosittele tämän tekstin avaamista, mutta jos kuitenkin niin haluat tehdä, niin tässä muutama sana Dagssonista:

Dagsson on piirtämisen lisäksi kunnostautunut ainakin leffakriitikkona, näytelmäkirjailijana ja koomikkona. Tämä saapuu myös Helsinkiin esittämään stand uppia ja pian voimme nähdä Dagssonin Helsingin kirjamessuillakin.

Hugleikur Dagsson. Kuva: DV ehf / Sigtryggur Ari

Kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota Dagssonin sarjakuviin kun ne kiersivät erilaisina nettimeemeinä ja sittemmin bongasin kokonaisia kirjoja myynnistäkin. Tai oikeastaan poikani bongasi ja äkkiä vetäisin kirjan pois tämän käsistä. Sarjakuvat ovat loistavia, mutta tällä kertaa odotan, että poikani on noin 32-vuotias ennen kuin annan lukea näitä kyseisiä kirjoja.

Itse pidin pienimuotoisen maratonin Dagssonin parissa ja luin tämän uusimman kirjan Kielletty lapsiltasekä kokoelman Huumorin musta kirja, josta löytyy 666 Dagssonin valitsemaa parasta ruutua.

Aina välillä mieleen tuli ajatus: "saako näille oikeasti nauraa?", mutta kyllähän niille nauroi. Huumoria on monenlaista ja joskus vitsit menevät pikkuisen "yli". Dagssonin koko huumori pohjautuu siihen, että ihan kaikki menee yli. Kovaa ja korkealta. Nämä valitsemani näytteet Dagssonin töistä edustavat sitä aivan laimeinta osaa kirjojen tarjonnasta. Pahimmat ovat tosiaan moninkertaisesti pahempia. Niissä mennään alueille, joille tarvotaan epäuskoisen hämmennyksen ja järkytyksen vallassa.

Nämä eivät siis tosiaan ole sarjakuvia, joita luetaan julkisesti tai joita annetaan sukulaislapsille lahjaksi. Nämä ovat sarjakuvia, joita ostetaan itselleen salaa luettavaksi ja joita jaetaan vain ystävien kesken, joista tietää, että nämä osaavat ottaa vitsejä vastaan.

Kyse ei ole pelkästä pissa/kakka -huumorista, vaikka muutamien ruutujen perusteella siltä saattaisi vaikuttaakin. Kyllä sieltä ihan oikeaa sosiaalista kommentaaria löytyy ja lukija laitetaan ahtaalle. Vitsit ovat sellaisia, että emme edes tajuaisi niitä jos omassa mielessämme ei olisi ollut jo melko kipeitä ajatuksia, jonka varassa näitä kirjoja tulkitsemme.

Suosittelen näitä kirjoja kevyen mielenvenyttelyn harjoitteluun. Jo muutama ruutu päivässä auttaa sinua näkemään maailman paljon omituisempana paikkana.

Dagsson pitää yllä aktiivisia nettisivuja, jotka löytyvät täältä.

Hugleikur Dagsson, 2016, Lapsilta kielletty, Atena, arvostelukappale
Hugleikur Dagsson, 2016, Huumorin musta kirja - 666 valittua, Atena, arvostelukappale

Heräsin tänään uutiseen, että Yle Teema on vaarassa. Harvinaisen paska tapa herätä. Olen ollut todella kiitollinen siitä, että meillä on tv-kanava, jossa aidosti välitetään tarjonnasta. Yle Teema on television puolella se paikka, jossa sivistys ja kulttuuri ovat elossa ja kukoistavat. Mitä nyt siis on tapahtumassa?

Ylellä tapahtuu muutoksia. Yksi näistä on, että Yle Teema ja Yle Fem oltaisiin yhdistämässä yhdeksi kanavaksi. Näin siis molempien tarjonta heikkenisi ja ruotsinkielisen television asema olisi vaarassa.

Suomen Kuvalehdessä Kalle Kinnunen kirjoitti kuinka Yle Teema on se kanava, joka näyttää laadukkaita ohjelmia, joita kaupalliset kanavat eivät näyttäisi. Näiden ajaminen marginaaliin on järjetöntä ja Kinnunen kuuluttaa: Yle Teemaa ei saa lakkauttaa eikä amputoida.

Facebookissa taas Alex Nieminen on kertonut jättäneensä Ylen hallintoneuvostolle lausunnon, jossa ehdottaa kanavien yhdistämisen sijaan ruotsinkielisen sisällön tuomisesta muille kanaville. Pidän tätä järkevänä. Miksi ruotsinkielisen tarjonnan pitäisi olla täysin eriytetty muusta tarjonnasta? Yle Fem näyttää paljon laatua, joka varmasti sopii muiden kanavien ohjelmistoon ja tämä edistäisi kielellisen tasa-arvon toteutumista.

Kun minä katson netistä tulevia tv-ohjelmia, niin usein en edes vaivaudu katsomaan muita kanavia kuin Teemaa. Nuorena koin harvoja kanavia omaksi ja ohjelmat kuten Uusi Kino tarjosivat minulle kulttuuria, josta aidosti innostuin. Yle Teeman tullessa televisioon oli kuin joka päivä olisi ollut Uusi Kino -päivä.

Nyt 15 vuoden jälkeenkin Yle Teeman aloittamisesta jaksan lähes viikoittain hämmästyä sen tarjonnasta. Asiantuntevuus ja ajankohtaisuus ilahduttavat. Kun maailmalla tapahtuu, niin kulttuurin puolelta Yle Teema on se taho, joka reagoi ensimmäisenä. Usein ajattelen mielessäni "ei juma ne näyttää tämänkin!", kun jokin vanha, puoliksi unohdettu, rakas klassikko näytetään illalla. Dokumentit, konsertit, teemaillat ja taiteilijoiden esittelyt ovat ihan aidosti todella laadukkaita ja juuri siihen Teema on onnistunut profiloitumaan: laatuun.

Tarvitsemme yhden suojaisan sataman kaikelta siltä tosi-tv:n ja sarjakuran vyöryltä, joka muita kanavia valtaa. Elitistiltäkin kuulostamisen riskillä väitän, että se yksi kanava ei olisi liikaa pyydetty aidolle ja virkistävälle kulttuurille. Kun avaan television, en halua nähdä jotain Hottis-Janipetteriä kertomassa kuinka naisen arvo mitataan tämän perseen koon mukaan. Haluan yllättyä, ilahtua ja oppia. Haluan kuulla hyvistä kirjoista, nähdä uutta oopperaa tai vaikka Nine Inch Nailsin keikan.

Kulttuuri ja sivistys ovat sanoja, joille on annettu paljon merkityksiä. Harvassa paikassa niitä voidaan kuitenkaan käyttää yhtä osuvasti kuin Yle Teemasta puhuessa, joten on pakko kysyä:

Miksi ihmeessä haluaisimme rampauttaa jotain näin toimivaa?

Turun kirjamessut ovat alkaneet ja messukansa kiertelee jo monipuolisen tarjonnan lomassa. Vaikka ohjelmaa on todella paljon, ajattelin silti yrittää koota TOP-10 -listan tärppejä kirjamessuille.

Messujen pääteemoina ovat tänä vuonna Saksa ja Satakunta. Myös maahanmuuttoteema on nostettu erityiseen fokukseen.

Messutarjonnasta kannattaa ohjelmanumeroiden lisäksi huomioida ainakin Kirjalliset treffit, erilaiset lukupiirit ja tietysti lukuiset erilaiset näytteilleasettajat kustantamoista teattereihin. Turku on itsessään hieno kulttuurikaupunki ja messuvieraat varmasti keksivät tekemistä ympäri kaupunkia.

Itse messuohjelmasta on todella hankala valita muutamaa parasta tärppiä. Omalle listalleni valikoituivat kuitenkin nämä:

Perjantai 16.00-16.30

Tieto B-halli

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Fintiaanien mailla avaa koskettavan näkymän unohdetun kansanosan, intiaanien ja suomalaisten jälkeläisten elämään. Menestyskirjailija, huippuvalokuvaaja ja rautainen dokumentaristi yhteistyössä. Haastattelijana Timo Julkunen. HUOM. Ohjelma tulkataan viitotulle puheelle.

Ohjelmatuottaja: WSOY

Esiintyjät:

WSOY

WSOY

WSOY

Perjantai 16.40-17.00

Kuisti B-halli

J. S. Meresmaa: Naakkamestari

Naakkamestari alkaa kertomuksena vuoden 1900 Tampereelta köyhän huutolaistytön tarinana, mutta päätyy steam punk -fantasiaksi. Voiko vaihtoehtoinen historiankirjoitus kertoa ajastamme jotain enemmän kuin virallinen historiankirjoitus? Haastattelijana Jouni Lehtinen.

Ohjelmatuottaja: Robustos

Esiintyjät:

J. S. Meresmaa

Robustos

Jouni Lehtinen

haastattelija

Lauantai 12.00-13.00

Fiore A-halli

Kirja-ala murroksessa

Mitä kirja-alan murros tarkoittaa? Kirja-alan muutoksista keskustelemassa Tiina Raevaara, J-P Koskinen ja Joni Pyysalo.

Ohjelmatuottaja: Suomen Kirjailijaliitto

Esiintyjät:

Tiina Raevaara

tiedetoimittaja-kirjailija

Like, Gummerus

J-P Koskinen

Haamu Kustannus

Joni Pyysalo

WSOY

Lauantai 13.25-13.45

Agricola A-halli

M. A. Numminen: Baarien mies – 30-vuotisjuhlapainos

Kansantaiteilija Numminen kiersi 80-luvun puolivälissä yli 130 keskiolutbaaria kirjaten ylös tunnelmaa ja ihmisiä. Nyt klassikkoteos on julkaistu näyttävänä juhlapainoksena, joka on kuohuvaa kulttuurihistoriaa. Haastattelijana Juha Virkki.

Ohjelmatuottaja: Docendo

Esiintyjät:

M. A. Numminen

Aviador Kustannus

Juha Virkki

haastattelija

Lauantai 13.45-14.05

Agricola A-halli

Tänä iltana Jukka Puotila

Loistavana imitaattorina ja näyttelijänä tunnettu Puotila on ollut monessa mukana. Hän johdattaa lukijan Turkan teatterikoulun kautta keikkalavojen kulisseihin ja Suomen kauniiden ja rikkaiden kinkereihin.Haastattelijana Ari Elo.

Ohjelmatuottaja: WSOY

Esiintyjät:

Jukka Puotila

Ari Elo

Lauantai 14.00-14.30

Fiore A-halli

Scifin yhteisöt

Suomessa on aktiivinen scifistä kiinnostuneiden yhteisö sekä kansainvälisestikin tunnettu Finncon-festivaali, joka järjestettiin tänä vuonna Tampereella. Suomalaisesta scifistä ja fantasiasta yhteisöllisinä ilmiöinä keskustelemassa Johanna Sinisalo, Markku Soikkeli ja Jukka Laajarinne. Haastattelijana Paula Havaste.

Ohjelmatuottaja: Suomen Kirjailijaliitto

Esiintyjät:

Teos

Minerva Kustannus

Atena Kustannus

haastattelija

Lauantai 16.15-17.45

Jukola 2. krs

Kenen ääni kelpaa? Kirjailijan asema yhteiskuntakeskustelussa –seminaari

Minkälaisia vaikuttamispyrkimyksiä kirjailijalla on? Miten ja millä ehdoilla kirjailija osallistuu keskusteluun yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista? Keskustelijoina kirjailija Iida Rauma, kirjallisuuden tutkija Kati Launis sekä runoilija Susinukke Kosola. Keskustelua ohjaavat opiskelijat Nora Palonen ja Juha Väisänen.

Ohjelmatuottaja: Muusa ry

Esiintyjät:

Iida Rauma

Gummerus

Kati Launis

kirjallisuuden tutkija

Susinukke Kosola

Sammakko

Nora Palonen

opiskelija

Juha Väisänen

opiskelija

Sunnuntai 10.45-11.05

Kuisti B-halli

Luojan palikkaleikki – Lauri Viidan elämä ja tuotanto (toim. Olli Löytty)

Kirjallisuudentutkija Siru Kainulainen kertomassa kirjailija Lauri Viidan elämäntyötä käsittelevästä vaikuttavasta kirjoitusantologiasta. Rakastetun kirjailijan 100-vuotisjuhlan kynnyksellä ilmestyvä teos sisältää 11 kirjoittajan näkemykset Lauri Viidan tuotannosta. Haastattelijana Sara Suvitie. Teos

Ohjelmatuottaja: Teos

Esiintyjät:

Siru Kainulainen

kirjallisuudentutkija

Sara Suvitie

haastattelija

Sunnuntai 11.00-11.25

Fiore A-halli

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä – tapaus puolittaja

Kun salaperäinen puolittaja alkaa piinata Kuurnan perhettä, tulee Tatusta ja Patusta etsivä Tatu ja etsivä Patu. Haastattelijana Kaisu-Maria Toiskallio.

Ohjelmatuottaja: Otava

Esiintyjät:

Aino Havukainen

Otava

Sami Toivonen

Otava

Kaisu-Maria Toiskallio

10.

Sunnuntai 12.10-12.50

Auditorio

Mitä on onnellisuus?

Kysymystä pohtivat ja samalla uutuusteoksistaan kertovat Wilhelm Schmid (Saksa): Tyyneydestä (Aula & Co), Sylvia Löhken (Saksa): Hiljaisissa on voimaa (Into Kustannus) ja Tommi Melender: Onnellisuudesta. Haastattelijana Roman Schatz. Kieli: englanti

Ohjelmatuottaja: Turun Kirjamessut

Esiintyjät:

Aula & Co

Into Kustannus

WSOY

kirjailija, toimittaja

Porvoon taiteilijatalossa on vuosien mittaan työskennellyt kirjava joukko erilaisia taiteilijoita. Nyt näiden töitä on mahdollista nähdä ensimmäistä kertaa yhdessä näyttelyssä Porvoon Taidetehtaalla.

Näyttely oli vuosien mittaan tehdyistä töistä koottu ja hyvin erilaisilta taiteilijoilta. Silti yleisvaikutelma oli tuore ja yhdenmukainen. Aikaa nähdä näyttely on enää 2.10 asti, joten jos olet Taidetehtaan lähettyvillä, suosittelen poikkeamaan.

Taiteen esilletuomisen lisäksi näyttely toimii muistutuksena Porvoolaisille taiteilijatalon tärkeydestä kaupungin imagolle. Sulkemisuhka leijuu talon päällä, joka on vuodesta 1982 toiminut talo on toiminut kotina muutaman vuoden kerrallaan kahdeksalle taiteilijalle. Se on yksi harvoja stipendiasuntoja nuorille taiteilijoille koko Suomessa.

Kulttuuripalveluiden päällikkö Susann Hartman:

"Näyttelyn myötä kulttuuripalvelut haluaa kiinnittää huomiota taiteilijatalon toimintaan ja sen merkitykseen taiteen kentällä ja yksittäisille taiteilijoille. Samalla halutaan avata keskustelu talon tulevaisuudesta."

Jos olet alle 30-vuotias taiteilija ja haluat hakea asukkaaksi, niin voit tehdä sen täällä. Seuraava haku on vuonna 2017.

Näyttelyssä ovat mukana nykyisen asukkaan Reima Nevalaisen lisäksi kaikki entiset asukkaat:
TAPIO RINTALA, JARMO VELLONEN, JARI JUVONEN, JANNE KAITALA, KIRSI KAULANEN, SAMULI HEIMONEN, JENNI TUOMINEN, JUKKA PYLVÄS, ANTTI RUUHELA ja JENNI TOIKKA

Ensimmäinen elämäkerta, jonka ikinä luin oli Charlie Chaplinin (1889 – 1977) kirjoittama omaelämäkerta. Olin jo nuorena komedianörtti ja Chaplinin hahmo kiinnosti minua suuresti. Ensimmäistä kertaa toisen tarinaa lukiessa pääsin samalla kokemaan mikä kuilu voi olla mielikuvien ja tosielämän välillä.

Chaplinin hahmo kulkurina edusti minulle vielä nuorena kaikkea hyvää vanhassa komediassa. Toki Ohukainen ja Paksukainen sekä Buster Keaton olivat jo tuttuja, mutta juuri Chaplin oli se joka vain sai minut nauramaan eniten.

Se kulkuri elokuvissa oli kuitenkin äänetön hahmo. Pääsin rakentamaan mielikuvaani tästä pelkästään kuvien välityksellä. Kun luin kirjaa, sai Chaplin aivan erilaisen äänen, kuin olin päässäni kuvitellut.

Tämän elämä ei ollut pelkkää komediaa. Todella köyhiin ja karuihin oloihin Lontooseen syntynyt Chaplin eli äitinsä ja veljensä kanssa niukkaa elämää, jonka suurimmat huvitukset olivat silloin tällöin kuppi teetä ja rasvassa paistettua leipää. Isä oli poissa kuvioista ja kun Chaplin oli vielä lapsi, vietiin tältä myös äiti mielisairaalaan. Olin otettu siitä elegantista ja rehellisestä tavasta, jolla Chaplin tapahtumia käsitteli.

"When he told me I could not believe it. I did not cry, but a baffling despair overcame me. Why had she done this? Mother, so light-hearted and gay, how could she go insane? Vaguely I felt that she had deliberatlely escaped from her mind and had deserted us. In my despair I had visions of her looking pathetically at me, drifting away into a void."

Alkoi Chaplinin ura viihdetaiteilijana. Tämä esiintyi lavalla jo 13-vuotiaana ja jatkoi sillä tiellä West Endiä myöten aina vuoteen 1913 saakka. Tämän jälkeen viihdetaiteilijan ura jatkui, mutta elokuvien parissa.

Kirjassa juuri nousu elokuvatähteyteen oli mielenkiintoista luettavaa. Ilman töyssyjä Chaplin ei selvinnyt, mutta loppuhan on tosiaan historiaa. Tämä oli perustamassa menestynyttä elokuvayhtiötä United Artistia ja esiintyi useissa omissa elokuvissaan.

Nuoruuden vaikeudet oli voitettu ja uusia vaikeuksia haettiin riidoista ja lukuisista naissuhteista. Näistä Chaplin tuntui olevan melkoisen rehellinen kirjassa. Nuorta lukijaa melkein hirvitti miten se viattoman oloinen sankari elokuvista tuntui viettävän todella villiä elämää todellisuudessa.

Chaplinin elokuvat ovat loistava sekoitus tragediaa ja komediaa. Tämä on juuri se hyvän komedian ydin, jota nykyajan sitcomit eivät tunnu hallitsevan (tästäkin tietysti poikkeuksia, kuten loistava Scrubs).

Erityisesti elokuvassa The Kid (1921) tulee esiin miten komedia todella koskettaa vasta kun katsoja on saatu vangittua emotionaalisella tasolla. Kun alat välittämään hahmoista, niin samaistut näihin. "Pelkkä" hauska hahmo jää aina tyhjemmäksi, kuin ripauksen traagisuutta omaava, koska elämä harvoin on silkkaa komediaa. Se olisi epäaitoa. Siksi Chaplinin kulkuriin oli helppo samaistua ja siksi tälle nauroi niin paljon. Kulkuri vetoaa aitoihin tunteisiin.

Komedia on aina ollut myös sosiaalisen kommentaarin muoto. Chaplinilla tämä näkyi erityisesti elokuvissa Modern Times (1936) ja The Great Dictator (1940), mutta se oli läsnä kaikissa elokuvissa, joissa kulkurin hahmo esiintyi. Tämä itse hahmo toimi kommentaattorina. Kulkuri oli se, jota yritettiin lannistaa, mutta joka aina kapinoi vahvempiaan vastaan. Kulkuri oli minulle komediallinen proto-punkkari ja edelleen ihailen tässä niitä ominaisuuksia.

Itse Charles Spencer Chaplinin hahmosta en yhtä vahvati ihailtavia piirteitä löytänyt kuin tämän luomasta hahmosta. Mieleeni tuli vallanahne naisiin kulutustavarana suhtautuva, katkerahko mies, jolla sattui kuitenkin olemaan valtava määrä luovuutta ja myös jonkin verran onnea. Tämän vuoksi pidän hyvistä elämäkerroista. Idoleitaan on hyvä nostaa pois jalustoilta.

Charlie Chaplin, 1964, My Autobiography, Penguin classics

Helsingin taidehallissa on tarjolla näyttely, jossa yhdistyy monta eri elementtiä. Niin Leikkisyys, elämän raadollisuus kuin kauneuskin leikkaavat läpi Saint Phallen töiden mielenkiintoisella tavalla. Taidehalliin astuessa pääse nyt todella toiseen maailmaan.

Niki de Saint Phalle (1930 - 2002) oli ranskalainen taiteilija, joka jo nuorena muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ja teini-ikäisenä saavutti jonkin verran tunnettavuutta mallina. Tämä inhosi perheensä konservatiisia arvoja ja lähti kotoa nuorena, meni naimisiin ja sai ensimmäisen lapsensa vuonna 1951. Tiiviistä perheyhteisöstä lähteminen vain perustaakseen toisen, loi tälle kuitenkin vahvan sisäisen ristriidan.

Tämä ristiriita on ruokkinut Saint Phallen taidetta. Värikkäiden töiden taakse kätkeytyy paljon surua ja ahdistusta. Myös viha on läsnä tämän teoksissa. Etenkin isää kohtaan, joka raiskasi tyttärensä tämän ollessa vain 11-vuotias.

Voi olla, että Saint Phallen tarina sai minut arvostamaan tämä taidetta enemmän. Taiteilijan taustalla ei tarvitse olla traagista tarinaa, mutta on ihailtavaa miten joku kääntää negatiivisen joksikin niin värikkääksi ja upeaksi kuin Saint Phalle tekee.

Työt huokuivat elävää voimaa, josta tuli vahvasti mieleen myös Saint Phallen ihaileman Antoni Gaudín työt. Näyttely koostuu piirroksista, maalauksista, kollaaseista, veistoksista ja videosta. Taidehallin saleissa oli satumainen tunnelma, joka vei lapsuuteen.

Pienet ja suuret veistokset olivat kuin kesken jääneitä lasten leikkejä. Niitä saattoi kuvitella eloon heränneiksi satukirjojen kuvituksiksi.

Keräilen nörttileluja, joten jotkin pienemmistä veistoksista viehättivät minua, koska ne olisivat voineet yhtä hyvin löytyä jonkin scifi-kaupan hyllyltä.

Kollaasimaisten teosten äärelle jäi helposti tutkailemaan niitä pitkäksi aikaa. Pidän pienistä yksityiskohdista taiteessa. Se tunnelma ja teoksen arvo toki syntyy kokonaisuudesta, mutta se leikkisä puoli, joka sai lapsena ihastumaan taidemuseoihin, löytyy juuri niistä pienistä ja piilotetuista jutuista, joita bongailla Saint Phallen tyylisistä töistä.

Suuret veistokset olivat täynnä tunnetta. Tanssivat naiset suuressa salissa olivat yksistään reissun arvoinen Taidehalliin. Kun teosta kiertää ympäri on naisissa jotain outoa elävyyttä ja voimaa.

Niki de Saint Phalle on kiinnostava ihminen ja suosittelen jäämään hetkeksi istumaan tästä kertovan videon äärelle. Minulle näyttelyssä sekoittuivat taiteilijan oma persoona ja tämän töiden voima. Näiden välillä oli olemassa ristiriita, mutta hyvin inhimillinen ja tunnistettava sellainen.

Näyttely on nähtävissä Helsingin Taidehallissa 20.11.2016 asti ja on yksi tämän hetken NIISTÄ taidetapauksista, joita kannattaa Suomessa kokea. Lisätietoja näyttelystä löytyy näyttelyn sivuilta täältä. Tännekin pääsee sisään museokortilla, jota kannattaa taas tutkailla täältä.

http://www.lukupino.com/2016/10/tunnetko-suomalaista-sarjakuvaa.html

Visailuaika! Testaa miten hyvin sinä tunnet suomalaisen sarjakuvan skeneä. Alla on kymmenen kysymyksen testi.

Kerro kommentteihin miten meni. Kerro myös toivotko tulevaisuudessa lisää visailuja tai testejä. Tämä on Lukupinon ensimmäinen ja täytyy myöntää, että nämä ovat salainen paheeni.

Katso myös muita Lukupinon sarjakuva-aiheisia juttuja täältä.

Mun kirjasto on Porvoon pääkirjasto. Mikä sun on? Kerro se tagilla #munkirjasto sosiaaliseen mediaan ja osoita vähän kirjastorakkautta. Voit myös laittaa vaikka Instagramiin ja Twitteriin kuvan kirjastostasi.

Kirjastot ovat niitä tärkeimpiä yhdenvertaisuuden linnakkeita, jotka ovat kaikille avoimia paikkoja ihan vain hengailla. Mihin muuhun julkiseen tilaan sitä voi istahtaa lukemaan omana itsenään ilman, että on vaikka opiskelija tai kuluttaja?

Toivon kirjastojen säilyvän juuri tällaisina tiloina ja edelleen pyydän päättäjiä pitämään näppinsä erossa mun kirjastosta. Itsestäänselvyytänä niitä ei kannata pitää!

Mun kirjastossa opin arvostamaan kirjoja. Opin etsimään tietoa jo ennen googlea ja opin, että joskus kannattaa harhailla ihan tuntemattomille hyllyille. Kiitoksia siis ihan kaikille Porvoon kirjastoille. Kiitoksia myös Helsingin, Vantaan, Jyväskylän ja muiden kaupunkien kirjastoille, joissa olen päässyt aikaani viettämään.

Anna kirjastorakkautta, kerro mitä kirjasto on sulle antanut ja jaa se kaikkien kanssa:

#MUNKIRJASTO

Tää on mun kirjasto:

Lukupino Instagramissa

Lukupino Twitterissä

Lukupino Facebookissa

Yayoi Kusaman taide on värikästä, leikkisää ja hauskaa. Se täyttää HAM:in suuret hallit ylitsevuotavalla positiivisuudella ja ihmiset olivat silminnähden rennompia kuin useissa muissa näyttelyissä. Avajaisjuhlissa käydessäni mietin, että ehkä tämä on juuri sitä mitä taiteelta tässä ajassa tarvitsemme.

Nyt 87-vuotiaan Kusaman ura alkoi Japanissa 50-luvulla. Muutettuaan New Yorkiin, tämän taide todella lähti lentoon. Kusama järjesti erilaisia performansseja ja näyttelyitä ja tämän tyyli tuntui olevan edellä aikaansa 70-luvun New Yorkissakin, joka kuitenkin oli jo Warholin ja kumppaneiden myötä tottunut paljoon.

New Yorkista muuton jälkeen 1973, Kusama tuntui kuitenkin jäävän ulkopuolelle suuren yleisön huomiosta. Se tekee tästä tästä retrospektiivistä entistä kallisarvoisemman. On aina hienoa kun taiteilija saa arvostuksensa elinaikanaan. Itse taiteilija ei ollut mukana avajaisissa, mutta patsaan muodossa tervehti näyttelyyn saapuvia.

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen avasi näyttelyn ja tervehti näyttelyn järjestävää työryhmää. Kuuntelijoiden joukko oli melkoinen.

Jussi Pajunen

Taidemuseon johtaja Marja-Liisa Bell

Kusaman suuret veistokset tekivät ne "ei saa koskettaa" -kyltit tarpeelliseksi. Sormet syyhysivät katsellassa sitä muotojen ja tekstuurien leikkiä suurissa teoksissa.

Väri oli näyttelyssä pääosassa. Siinä oli jotain luonnotonta miten työt vetivät puoleensa. Niiden äärettömyydessä oli hypnoottisuutta, joka varmasti heijastelee Kusaman omaa suhtautumista työhönsä. Tämä halusi sulautua ja sulauttaa töidensä kautta. Luoda äärettömiä kokonaisuuksia.

Vaikka useissa töissä oli pieni poliittinen alavire, niin näyttelyn pääteema pyöri puhtaan ilon ympärillä. Harvoin esimerkiksi sitä tulee käytyä näin selfieystävällisessä näyttelyssä. Oli helppo päästää sisäinen lapsi irti Kusaman pienissä peilitaloissa, kurpitsaveistosten äärellä ja pimeissä tunneleissa, joissa vain täplikkäät lamput loivat maisemaa.

Näyttelyssä oli nähtävissä yli 200 teosta, jotka muodostivat läpileikkauksen Kusaman uraan ja taiteeseen aina 1940-luvulta saakka. Luonnokset, taideteollinen muotoilu ja videot avasivat minulle tämän taiteilijan sielunmaisemaa niin, että jäin ikuiseksi faniksi.

Näyttelyn avajaisten yhteydessä kulki pitkin halleja useita Kusamoita Teatterikorkeakoulun toimesta. Aina välillä nämä kokoontuivat yhteen ja messusivat rauhan ja rakkauden manifestia näyttelyvieraille.

Yayoi Kusama: In infinity on nähtävissä HAM:issa 22.1.2017 asti. Lisätietoja näyttelystä löytyy museon sivuilta täältä.

Lue myös muita Lukupinon taidejuttuja täältä!

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää tarjoili outoa, viileää, särmikästä ja tyynen ammattitaitoista teatteria. En oikeastaan tiennyt esityksestä paljoa ennen sen näkemistä ja pohdin näkemisen jälkeenkin, että tiedänköhän vieläkään mistä siinä oikeastaan oli kyse.

Kevyttä mielihyvää on Antti Hietalan tuore näytelmä, joka näyttää taas mihin Q-teatteri pystyy. Aina paikoittain tunnelmasta tuli vahvasti edellinen Q-teatterissa näkemäni näytelmä Tavallisuuden aave. Molemmat esitykset olivat suhteellisen minimalistisia ja luottivat paljon näyttelijöiden tarkkaan tulkintaan.

Tavallisuuden aaveen upea pastellinsävyinen maailma oli muuttunut nyt viileään ja tyyliteltyyn sinisen ja punaisen välillä vuorottelevaan maailmaan. Pidin paljon siitä mitä Jani-Matti Salo oli saanut aikaan lavastuksen suhteen. Olohuone ruokapöydällä ja tyylikkäällä sohvalla ei kuulosta paljolta, mutta kun siihen maisemaan aseteltiin näyttelijät Pirjo Liiri-Majavan puvustuksessa, niin vaikutelma oli sellainen woodyallenmäisen elegantti. Tässä maisemassa kuuluu nauttia pari lasia calvadosta ja kuunnella jotain bossa novaa.

Näytelmä alkoi yleisön vaivuttamisella hypnoosiin. Siitä eteenpäin emme enää voineet tietää mikä oli todellista ja mikä ei.

Esityksen tyylikkyys kulminoitui minulle Tommi Korpelan istuvassa, kolmiosaisessa puvussa. Tämän esittämä Alpo oli hillityn oloinen, mutta ahdistunut lääkäri, joka turvautui hypnoosiin selvitelläkseen eksistentiaalista kriisiään. Pia Anderssonin esittämä Oona oli hypnoositerapeuttina vaikea hahmo. Oli kuin tämän tarkoitus olisi vain heijastella Alpon sisäistä dialogia ja hypnoosissa näemme Alpon sisäisen kamppailun aukeavan lavalla.

Kaikki näytelmän muut hahmot ovat oikeastaan vain vieraita Alpon kriisissä. Tämän veli Robert (Jussi Nikkilä), vaimo Birgitta (Minna Haapkylä) ja omituinen vieras Tuomo (Jani Volanen) tuntuvat edustavan kaikkea ulkopuolista Alpon elämässä. Sitä maailmaa, joka on todellista tai sitten ei.

Lavalla kohtasivat Korpelan ja Haapkylän toimesta kaksi todella vahvaa persoonaa. Korpela näytti koko ajan hymyilevältä ja tyyneltä, mutta huokui ympäristöönsä vahvaa ahdistusta ja epätietoisuutta. Haapkylä hyppäsi tunteesta toiseen silmänräpäyksessä ja Oli ilo katsella miten näiden välillä kipinöi ja poksui kun kaksi vahvaa karismaa jakoivat pienen tilan. Näiden välissä Jussi Nikkilän hahmo otti osakseen koomisen ja vauhdikkaan pikkuveljen roolin, joka ei kuitenkaan jäänyt kenenkään varjoon.

Kaikista mieleenpainuvin hahmo oli kuitenkin Jani Volasen yksinkertainen, mutta uhkaava Tuomo. Kaikki tämän pienimmätkin eleet, ilmeet ja puheen painotukset vaikuttivat äärimmäisen harkituilta. Niin harkituilta, että katsojan on pakko miettiä mitä tämä salailee. Mitä noin harkitun kuoren alla piilee? Tämä on jotain mitä Volanen osaa. Tämä harkittu ja uhkaava hahmo on jotain minkä muistan tehneen minuun vaikutuksen jo nuorena.

Lavalla nähtyjen hahmojen lisäksi tarinaan kuului myös Alpon muistisairas äiti. Alpo laulaa tälle puhelimessa onnittelulaulua syntymäpäivän johdosta. Äiti tuntu kuitenkin menettäneen otteensa todellisuuteen. Vähän niinkuin Alpo.

Näytelmän juonesta en halua liikaa paljastaa. Alpo etsii jotain Oonan avulla. Kevyttä mielihyvää, rakkautta tai vastauksia siihen mikä oikeastaan on todellista. On illallinen, jossa tapahtumat seuraavat toisiaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Välillä kohtaukset alkavat alusta, mutta aina hieman eri tavalla. Näytelmää oli hankala tulkita, koska tulkintoja on mahdollista tehdä niin useita.

Kaiken toistuvuudesta tuli kuitenkin vahvasti Friedrich Nietzschen ajatus elämästä, joka on vain loputonta toistoa. Tämä kehottaa ihmisiä elämään elämänsä niin, että on valmis elämään sen uudelleen ja uudelleen. Samalla Nietzsche kyseenalaistaa todellisuuden hyvin samaan tapaan kuin Alpo.

Alpo etsii jotain perimmäistä totuutta ja tunnetta. Tämä epäilee todellisuutta ja katsojalle herää kysymys onko Alpon todellisuuden ulkopuolella jotain muuta. Onko inhimillinen todellisuus harhaa ja tulisiko meidän tavoitella jotain mitä Nietzsche kutsui yli-inhimilliseksi.

Kliininen ja tyylikäs ympäristö, jossa Alpo elää, edustaisi Nietzschelle ehkä sitä puhdasta loogisuutta, jota tämä karttoi. Luovuuden tappavaa, sielutonta tilaa ilman tunnetta. Juuri sitä maailmaa, josta myös Alpo haluaa karata.

Kun ei tiedä mikä on todellisuutta ja mikä ei, epäilys muuttuu ahdistavaksi. Vain omasta minuudesta voi olla varma, mutta se ei ole tarpeeksi. Pelkkä minuus ei riitä rakkauteen.

On mielenkiintoista miten todellisuus ja sen tulkinnat rakennettiin osaksi näytelmää. Katsoja voi kokea rakkaustarinan, filosofista pohdintaa, parisuhdedraaman tai vaikka ihan puhdasta scifiä. Ihan miten vain tarinan haluaa tulkita.

Näytelmä ei sisällä vahvoja yhteiskunnallisia teemoja tai selkeästi rajattuja filosofisia ongelmiakaan. On vain todellisuus, Alpo ja epäilys. Enempää ei hyvään teatteriin vaadita. Oli oikeastaan virkistävää katsoa pitkästä aikaa teatteria, joka ei yritä ottaa kantaa mihinkään muuhun kuin yleiseen ihmisen tilaan suhteessa todellisuuteensa.

Erityisesti vahvojen näyttelijäsuoritusten ystäville suosittelen kokemaan Kevyttä mielihyvää. Lisätietoja esitysajoista ja sen sellaisesta löytyy Q-teatterin sivuilta täältä.

Valmiiksi näytelmän tunnelmiin voi virittäytyä tällä biisillä:

Kantaesitys 15.9.2016 Teksti ja ohjaus: Antti Hietala Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä ja Pia AnderssonLavastus ja valosuunnittelu: Jani-Matti Salo Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava Äänisuunnittelu: Johanna StormMaskeeraussuunnittelu: Riikka VirtanenKuvat: Pate PesoniusNähty medialipulla

Tänään on suomalaisen kirjallisuuden päivä ja Aleksis Kiven päivä. Mainio päivä siis uudelle visailulle. Testaa miten hyvin tunnet suomalaisen kirjallisuuden maailmaa.

Kerro millaisia tuloksia sait. Voit myös testailla miten hyvin tunnet suomalaista sarjakuvaa täällä.

Marko Hautala kirjoitti"Mikään ei koskaan ole vain unta" ja minua vähän hirvitti. Tämän kirja Kuiskaava tyttö vie lukijan toden ja epätoden rajamaille jonnekin unen ja hereillä koetun painajaisen välille.

Kuiskaava tyttö on kirja, jota on kuvailtu esimerkiksi psykologiseksi trilleriksi tai jännäriksi. Mielestäni tämä oli ihan puhdas kauhukirja ja hyvä niin. Hautala itse on kritisoinut kauhugenreen suhtautumisen olevan yleisellä tasolla turhan suppeaa. Kauhu ei ole vain verisiä veitsiä ja tummia hahmoja ikkunan takana, vaan sen määritelmään mahtuu suuri joukko erilaisia tarinoita.

Hautala on ottanut suomalaisittain erikoisen roolin nimenomaan kauhukirjailijana. Jos pitäisi nyt mainita joku toinen kauhukirjailijaksi luokiteltava suomalainen, niin eipä heti tulisi yhtään mieleen (kommentoikaa toki ketä unohdin).

Kuva: @markohautala

Kuiskaava tyttö on ensimmäinen varsinainen kirja, jonka Hautalalta luen, vaikka lyhempiin tarinoihin olenkin jo tutustunut. Esimerkiksi Valkoiset varpaat -kokoelmasta, josta löytyy Hautalan tarina, kirjoitin täällä.

Kiinnitin huomiota Hautalaan alunperin siksi, että tätä tituleerattiin "Suomen Stephen Kingiksi". Sikäli onkin kiva, että juuri Tammelta julkaistiin tämä kirja, sillä onhan Tammi jo nuoruudestani tuttu juuri sinä kustantajana, joka aina toi uuden Kingin luettavakseni. Kuiskaavan tytön luettuani en kuitenkaan enää ihan tätä mielipidettä Kingin ja Hautalan samankaltaisuudesta jaa.

Stephen King käyttää paljon aikaa kirjoissaan arkipäiväisen elämän kuvaamiseen. Tämä rakentaa hahmojaan pitkään ja hartaasti, tehden niistä lukijalle tunnistettavia ja samaistuttavia tyyppejä. Hautala taas luo lukijan ympärille tietämättömyyden ja epäilyn seittiä. Tämä ei luo maailmaa, jossa tunnemme kaikki ja sitten romauta sitä. Hautala mieluumminkin antaa lukijalle tilanteita, joita avaa vähitellen ja kasvattaa jännitystä sillä, että koskaan ei voi tietä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Stephen King toteuttaa pahimpia pelkojamme, niin Hautala kertoo meille aivan uusista asioista joita pelätä.

Kuiskaavassa tytössä pelättävää oli paljon. Tarina kertoo Antonista, joka on etääntynyt tyttärestään Iidasta. En kerro tarinasta paljoa, juurikaan mitään. Äänet ovat kuitenkin tärkeä osa juonta. Kuiskaukset jossain vasemman korvan tienoilla.

"Olen väsynyt. Ääni taas ei väsy koskaan. Olen miettinyt, miten on mahdollista, ettei se edes nuku."

Oma mielenterveys voi olla yllättävän hento asia ja Hautala tuntuu leikittelevän tällä pelolla. Mitä jos sinä kuulisit äänen, mutta kukaan ei olisikaan vieressäsi? Epäilisitkö tulleesi hulluksi vai olisiko helpompaa ajatella ääntä todelliseksi?

"Vaikka ääni on tytön, sen takana on ehkä jotakin vanhempaa ja kylmempää. Taustakohinaa. Maan puhetta. Taivaan puhetta. Tähtityttö."

Oli virkistävää huomata jossain vaiheessa lukiessaan, että sitä istui jäykkänä lukutuolissa. Jotkin kohtaukset rakentuivat niin, että jännitys ei laskenut käsistään hetkeksikään. Paatuneet, kauhukirjoja ahmineet aivoni saivat tästä irti jotain, mitä jo nuorena kauhukirjoilta hain.

"En voi olla ajattelematta sitä ja sen kiiltäviä silmiä, kun se kyyhöttää jossakin ahtaassa onkalossa. Ja etenkään sen pientä suuta, kun se liikkuu siellä pimeässä, kun se puhuu nuoren tytön äänellä.
Kun olin pieni ja heräsin yöllä, isä tapasi rauhoitella, että se oli vain unta.
Sekin oli valhetta. Mikään ei koskaan ole vain unta.
Väsyttää."

Tarina vei lopulta suuntiin, joihin en osannut odottaa sen vievän. Sain kuitenkin itse kokea muutaman oivalluksen tulevasta ja tästä kiitän kirjailijaa. On kohteliasta jättää vinkkejä pieniksi murusiksi lukijoille. Kuin leivänmurusia Hannulle ja Kertulle ennen noidan taloon eksymistä.

Tämä kirja saa sinut katsomaan taaksesi kun seuraavan kerran kuulet kuiskauksen.

Marko Hautala, 2016, Kuiskaava tyttö, Tammi, arvostelukappale

Meeri Koutaniemi ja Arman Alizad ovat jatkaneet Riisuttu Suomi -kirjan yhteydessä alkanutta yhteistyötään Pahan jälkeen -projektissa, joka kokoaa yhteen erilaisia selviytymistarinoita. Kiasmassa ovat näyttelyn aiheina muun muassa tyttöjen ympärileikkaus, Intian happoiskut ja pakolaisuus. Näyttelyssä voi myös katsoa Koutaniemen ja Alizadin dokumentin Kun viha häviää.

Lienee selvää, että tämä ei ole kevyt näyttely. Tämä on irtioton hetki omasta arjesta, mutta samalla katsaus johonkin mikä on valitettavaa arkea liian monelle. Kaiken sen traagisuuden keskellä huomaa kuitenkin välillä jäävän katsomaan ihan vain Meeri Koutaniemen kuvien kauneutta.

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi. Kuva: Kansallisgalleria, Petri Virtanen

Intian happoiskut tuodaan konkreettisesti esille valokuvien ja happopullojen muodossa. Hapon heittäminen naisen kasvoille on tapa, josta tuli laitonta Intiassa vasta vuonna 2013. Sen tarkoitus on häpäistä nainen, jos tämä on esimerkiksi kieltäytynyt kosinnasta tai ei ole synnyttänyt poikavauvaa. Tuomiot happoiskujen tekijöille ovat edelleen tekijöilleen lieviä, mutta naisille ne jättävät elinikäiset arvet.

Kuva: Kansallisgalleria, Petri Virtanen

Naisten sukuelinten silpominen on toimenpide, jonka on läpikäynyt arviolta 200 miljoonaa naista maailmassa. Näyttelyssä on dramaattisesti asetettu keskelle huonetta punasävyinen laatikko, jonka sisälle voi mennä katsomaan kuvia ympärileikkauksen prosessista. Kuvat eivät kerro kliinisestä operaatiosta vaan välittävät kuvaa hädästä, pelosta ja valtavasta tietämättömyydestä.

Kuva: Kansallisgalleria, Petri Virtanen

Laatikon ulkopuolella kuvat kertovat taas toivosta. Niissä esiintyy 9-vuotiaana ympärileikkausta paennut Elisabeth Nkere. Tämä levittää nyt tietoa ympärileikkauksen vaaroista ja pyörittää turvakotia 19 tytölle. Kuvat muodostavat kokonaisuutena mahtavan tarinan, joka kannattaa käydä kokemassa. On hämmentävää, miten kiertämällä yhden näyttelyhuoneen ympäri voi kehittää niin vahvan tunnesiteen kuvien kohteena olevaan ihmiseen.

"Kun silvomme tytön, silvomme hänen tulevaisuutensa. Kun koulutamme tytön, annamme hänelle tulevaisuuden."- Elizabeth Nkere

Elizabeth turvakoti Tasarussa, 2012. Kuva: Meeri Koutaniemi

Pakolaisuus teemana näytettiin mielenkiintoisella tavalla. Seinällä oli värikkäitä tauluja, jotka heräävät eloon augmented reality aplikaation avulla (sen voi android-käyttäjät ladata valmiiksi täältä iTunesiin edelleen luottavat täältä). Taulut kertovat tarinaa maailman 65 miljoonasta pakolaisesta.

Kuva: Kansallisgalleria, Petri Virtanen

Valokuvat taas kertovat tarinaa Pohjois-Thaimaassa Mae Sotin kaupungissa elävistä burmalaisista, jotka keräävät ja lajittelevat roskia kaatopaikalla. Nämä ovat paenneet sotilasdiktatuuria maahan, jonka yhteiskunnassa ei näille ole paikkaa.

Kun viha häviää on Alazadin ja Koutaniemen dokumentti, joka antaa ääneen kolmelle Utøyan saaren selviytyjälle. Vuoden 2011 Anders Breivik tappoi saarella 69 nuorta ja selvinneet pohtivat mitä saarella tapahtui, miten he selvisivät ja miten elämä jatkuu eteenpäin. Pidin siitä miten elokuva onnistui olemaan liikuttava ilman, että tapahtumien traagisuutta olisi yritetty monien "shokkidokumenttien" tyyliin korostaa. Ihmisäänen mittainen elokuva ja hyvä niin.

Kun viha häviää, 2016. Kuva: Meeri Koutaniemi

Pahan jälkeen -näyttely on nähtävissä Kiasmassa 26.2.2017 asti. Näyttelyyn liittyvä Pahan jälkeen -televisiosarja pyörii parhaillaan Livillä. Lisätietoja näyttelystä Kiasman sivuilla täällä. Muita Lukupinon näyttelyvinkkejä voi käydä lukemassa täällä.

Mari Palo. Kuva: Heikki Tuuli

Kansallisooppera vietti taas eilen Figaron häitä. Tämä Wolfgang Amadeus Mozartin hauska ja lennokas ooppera on sitä "peruskauraa", jonka on nähnyt moni ihminen, joka on käynyt vain kerran elämässään oopperassa.

Kansallisoopperassa on nähty paljon kokeellista ja uskaliasta oopperaa muun muassa Indigon ja CircOperan muodossa. Perinteitä vaalivia ihmisiäkään ei ole unohdettu ja oli virkistävää nähdä tämä klassikko. Tiedätkö kun pitkästä aikaa kokeilee kaurapuuroa aamiaiseksi ja huomaa miten pirun hyvää se on? Jos esitys on peruskauraa, se ei tarkoita samaa kuin tylsä. Etenkään tämän esityksen kanssa.

Anna Kelon ohjaus on raikas ja hauska. Vähän hävytönkin. Figaron häiden pikkutuhmia puolia oli selkeästi korostettu ja se sai yleisössä pientä kikattelua aikaan. Yleisö kuin yleisö, niin vilahtava pylly on aina hihittelyn kohde.

Olen kaikissa Erika Turusen pukusuunnittelemissa esityksissä ylistänyt tämän näkemystä. En voi olla sitä tekemättä nytkään. Esiintyjien ulkoasu on minulle tärkeää ja mielestäni Turunen on vanginnut asuissa Figaron häiden sielun. Tältä se on aina näyttänyt mielikuvissani.

Samaa laatua on myös Jani Uljaan lavastus ja etenkin se lopun puutarha taitaa olla kauneinta, jota oopperan lavalla olen nähnyt. Erityisen yllättynyt olin kun Figaro ja Kreivi Almaviva hyppäsivät suihkulähteeseen ja loiskahtivat ihan oikeaan veteen. Mikki Kuntun valaistus taas ei tullut mitenkään näkyvästi esiin esityksestä, mutta juuri siinä sen taika piilikin. Valaistus oli taidokas, mutta ei itseään korostava. Kiva pieni yksityiskohta tuli kun valaistus ihan hienoisesti kohdistui yleisöön Figaron laulaessa yleisön miehille näiden naisten petollisuudesta.

Ola Eliasson, Heikki Aalto. Kuva: Heikki Tuuli

Tarina on varmasti useille tuttu. Siitä kirjoitin jo vähän täällä, kun kävin katsomassa Figaron häät elokuvissa. Parisuhdedraamaa potenssiin tuhat. Sanallista slapstick-komiikkaa, joka oli edellä aikaansa.

Ne esiintyjäthän taas oopperan herättivät henkiin ja pienen oopperatauon jälkeen oli aivan mahtavaa päästä kuulemaan tuttujen laulajien tulkintoja. Erityisesti minulle taas nousi esityksestä esiin Mari Palo, joka Kreivitär Almavivan roolissa sai minut irtautumaan kaikesta. Sitä Palon ääni tekee. Enpä olisi vielä Sex Pistolsia fanittavana teininä uskonut, että minulla on vielä joskus lemppari oopperalaulaja.

Mari Palo. Kuva: Heikki Tuuli

Myös Hanna Takalan Susanna ja Jussi Merikannon Figaro sykähdyttivät. Hieman enemmän koomisuutta olisin kaivannut näiden suorituksiin, mutta tämä korvattiin upealla laululla. Koomisuutta toi esitykseen jälleen Cherubino, jota esitti Erica Back. Kreivi Almavivana Jaakko Kortekangas toi hahmoon tiettyä uhmaa ja valtaa, joka sopi siihen vaikka olen tottunut ajattelemaan Almavivan hieman tohelompana hahmona, joka on muiden vietävänä.

Tämä Figaron häät -produktio on vuodelta 2014 ja sen on tarkoitus säilyä Kansallisoopperan ohjelmistossa vuosikymmeniä. En näe tälle mitään estettä. Toivoisin vielä lisää lennokkuutta ja koomisuutta tiettyihin osiin, mutta kokonaisuutena tämä hipoo kaikkea sitä mitä Figaron häiltä voisin toivoa.

Tämä on täydellinen ooppera ja Anna Kelo ehdottomasti osaa tehdä sille kunniaa. Lisää tietoa oopperasta löytyy näiden sivuilta täältä.

Käy tykkäämässä Lukupinosta Facebookissa!

Musiikinjohto: Kristiina Poska, Ohjaus: Anna Kelo, Lavastus: Jani Uljas, Puvut: Erika Turunen, Valaistus, projisointi: Mikki Kunttu

Rooleissa: Kreivi Almaviva: Jaakko Kortekangas, Kreivitär Almaviva: Mari Palo, Figaro: Jussi Merikanto, Susanna: Hanna Rantala, Cherubino: Erica Back, Don Bartolo: Jyrki Korhonen, Marcellina: Anu Ontronen, Don Basilio: Petri Bäckström
Antonio: Nicholas Söderlund, Barbarina: Margarita Nacer, Don Curzio: Aki Alamikkotervo, Maalaistytöt: Krista Kujala, Päivi Karjalainen, Marcus Björkbom, Elina Mustonen
Esitys nähty medialipulla

Kouvolan teatteri toi lavalle musikaalin, joka on edelleen yhtä raikas kuin silloin 60-luvun lopulla kun se sai ensi-iltansa Broadwaylla. Poikamiesboksi on Billy Wilderin viiden Oscarin voittaneeseen elokuvaan perustuva komedia, joka on ihan ehdoton komedian klassikko. Jos se on näkemättä, niin suosittelen etsimään käsiin mahdollisimman pian.

Voin myös suositella eilen kokemaani Poikamiesboksia. Tämä oli ensimmäinen kertani Kouvolan teatterissa ja olin iloisesti yllättynyt. Teatteri on iso ja viihtyisä ja löytyipä Kouvolasta myös esimerkiksi Poikilo-museot uutena tuttavuutena.

Wilderin elokuvan näkemisestä minulla on jo aikaa ja lähdin näytökseen suhteellisen sokkona. Olen viime vuonna nähnyt Kotkan kaupunginteatterissa toisen Wilderin elokuvaan perustuvan musikaalin Sugar ja oli hankalaa olla vertailematta musikaaleja keskenään. Pääsin tapaamaan ohjaaja Seppo Välisen ennen esitystä ja tämä kertoi yhtymäkohtia musikaalien välillä olevan melko vähän.

Kuitenkin se Wilderille tyypillinen nopea ja lennokas dialogi toimi hienosti molempien musikaalien kohdalla. Gilmoren tytöt voivat olla kateellisia siitä vauhdista ja ajoituksesta, joka Wilderin teoksissa vallitsee. Välinen kertoi myös miten työryhmä on ottanut teemakseen pinkin värin esitystä tehdessä ja tätä yksityiskohtaa oli hauska bongailla pitkin esitystä.

Poikamiesboksi kertoo tarinaa hieman harmaasta ja hiljaisesta vakuutusvirkailija Chuck Baxterista (Sami Kosola). Tämän ura tuntuu junnaavan paikallaan, mutta pian johtoporras tuntuu kiinnostuvan Chuckista. Syynä ei kuitenkaan ole tämän työpanos vaan avaimet Chuckin poikamiesboksiin. New Yorkin naiset eivät edes vapautuneella 60-luvulla halua tavata hotelleissa ja Chuckin kämpästä muodostuu nopeasti juhlien kiintopiste. Chuckin itsensä vain jäädessä ulkopuolelle.

Tärkeintä tarinassa on Chuckin suhde kauniiseen hissityttöön Fran Kubelikiin (Emma-Sofia Hautala), jolla kuitenkin tuntuu olevan omia synkkiä salaisuuksia. Seuraa hyvin 60-luvulle tyypillinen farssimainen tapahtumien ketju, jota siivittävät Burt Bacharachin säveltämät ja Hal Davidin sanoittavat laulut. Alkuperäisen musikaalikäsikirjoituksen on laatinut Pulitzer-palkittu Neil Simon.

Sami Kosola ja Emma-Sofia Hautala. Kuvaaja Nadi Hammouda

Kouvolan teatterin lava muuntui 60-luvun New Yorkiksi Maija Luohion käsissä hienostuneesti eikä turhan alleviivaavasti. Tärkeämpää oli kunkin kohtauksen tunnelma, kuin stereotyyppisen ajankuvan luominen. Tunnelma olikin onnistunut. Harmaat avotoimistot, hulppeat johtoportaan toimistot ja ne riemastuttavan törkyiset firman pikkujoulut olivat kuin suoraan 60-luvun elokuvista. Se itse poikamiesboksi erityisesti oli loistavasti toteutettu ja todella tuntui kuin katsoisi näytelmää 60-luvulta. Ei vain näytelmää 60-luvusta.

Kaiken sen peilipinnan, teakin, ja likaisten maalipintojen keskelle sopi Paula Variksen puvut. Erityisesti nautin henkilökohtaisesti miesten puvuista, joissa oli jotain vanhanajan tyyliä, jota olisi hauska nähdä taas kaduilla. En kyllä valita niistä ajalle sopivista minihameistakaan, jotka olivat todella minejä. Vaikka joissain kohdin oli haettu teatraalisuutta, niin ei tullut missään vaiheessa tunne katsovansa parodiaa 60-luvusta. Ei siinäkin mitään pahaa tietysti olisi, mutta tämä tarina tuntuu vaativan tiettyä autenttisuutta.

Veli-Matti Karén ja Sami Kosola. Kuvaaja Nadi Hammouda

Kaiken komedian keskellä nimittäin näytelmässä vallitsee tumma pohjavire. New York elää naisten vapautumisen aikaa ja vaikka hippiliike kukkii, niin harmaa keskiluokka on jäänyt vapaan rakkauden ja perinteiden ristituleen. Eletään aikaa, jolloin uskottiin taloudelliseen kasvuun ja henkilökohtainen, yksityinen elämä nousi aivan uuteen arvostukseen. Kukaan ei halunnut enää olla koneiston vanki. Ei yritysmaailmassa tai perinteisten avioliittomallien systeemeissä.

Joillekin se tuntui kuitenkin olevan liikaa ja Poikamiesboksin Fran onkin ensivaikutelmaa paljon syvempi hahmo. Mitä enenmmän yleisö tästä oppii, sitä aidommaksi tämä muuttuu. Monella tapaa Franin hahmo onkin näytelmän mielenkiintoisin, mutta en halua spoilata millä tavoin tarina lopulta ottaa niitä synkimpiä käänteitään.

Koko työryhmä sai taipua hyvin vaativiin rooleihin. Ensimmäisen puoliajan aikana oli nähtävissä hieman jännitystä ja jäykkyyttä, mutta väliajalta palattuamme oli tunnelma selkeästi jo rennompi. Ehkä se johtui osaksi siitä herkullisesta kohtauksesta, jolla toinen puolisko alkoi. Aivan mahtavaa laulua ja tanssia ja saivatpa seksuaalivähemmistötkin edustuksen 60-luvun New York -kuvaukseen.

Monet musikaalin lauluista ovat saavuttaneet klassikon aseman muun muassa Dusty Springfieldin, Tom Jonesin, Dionne Warwickin ja Aretha Franklinin tulkintoina. Nautin paljon erityisesti Emma-Sofia Hautalan heleistä tulkinnoista. I Say a Little Prayer ei ole esityksen jälkeen lähtenyt päästäni. Useat ryhmäkohtaukset toimivat vauhdikkaana vastapainona Chuckin ja Franin herkille kohtauksille ja erityisesti Jesse Vanderhoffin roolissa toiminut Nina Petelius-Lehto iski silmääni kastista. Valloittava ja luonnollisen hauska persoona, joka oli tosiaan sisäistänyt roolinsa. Ehkä se komediallisin rooli oli Chuckin naapurilla, Tohtori Dreyfussilla (Markku Kekki), joka vei suurimmat yleisön naurut.

Kaisa Montonen, Satu Lemola ja Elina Ylisuvanto. Kuvaaja Nadi Hammouda

Mutta sitten se tärkein. Omien lempinäyttelijöiden joukko kasvoi taas yhdellä kun näin Poikamiesboksin myötä Sami Kosolan ensimmäistä kertaa lavalla. Tämä oli kuin luotu esittämään Chuck Baxteria. Kosola näyttää Norman Rockwellin ja Edward Hopperin maalauksista revityltä mieheltä, joka henki vikkelää ja nokkelaa New Yorkin henkeä. Tämän koko olemus ja elekieli kanavoivat Wilderin arkkityyppiä nopeasti puhuvasta, neuroottisesta sählästä.

Väitän, että moni ei pystyisi samaan kuin mitä Kosola teki Chuckin roolissa. Sen kaltainen vanhanajan charmi alkaa vain olemaan katoavaa kansaperinnettä. Pelkästään tämän suorituksen takia kannattaa ottaa suunta Kouvolaan.

Sami Kosola ja Emma-Sofia Hautala, kuvaaja Nadi Hammouda

Poikamiesboksi Kouvolan teatterissa sai ensi-iltansa 15.10.2016. Lisätietoja näytelmästä löytyy Kouvolan teatterin sivuilta täältä. Kannattaa muistaa erityisesti dress-along -näytös 28.10.

Ohjaus ja koreografia Seppo Välinen
Kapellimestari Iikka Kahri
Lavastus Maija Louhio
Pukusuunnittelu Paula Varis
Rooleissa Sami Kosola, Emma-Sofia Hautala, Veli-Matti Karén,

Satu Taalikainen, Elina Ylisuvanto, Satu Lemola, Panu Poutanen, Nina Petelius-Lehto, Markku Kekki, Rebecca Viitala ja Sasu Junkkari. Useita avustajia sekä liveorkesteri.

Promises, Promises! a musical based on the 1960 film The Apartment

Esitys nähty kutsulipulla

Katso myös muita Lukupinon teatteri-juttuja täältä!

Mona Hatoum, Hot Spot, 2013

Mona Hatoum on nyt näyttävästi esillä Kiasman taidemuseossa. Tämän näyttely on yllättävä, ajatuksia herättävä ja vähän ahdistavakin. Useilla näyttelyn töillä on vahva poliittinen sanoma, mutta huomasin jääväni ihailemaan myös niiden teknistä oivaltavuutta. Aiheet olivat vakavia, Hatoumin tyylissä oli jotain todella hauskaa.

Mona Hatoum syntyi palestiinalaiseen perheeseen Beirutissa vuonna 1952. Ollessaan matkalla Lontoossa vuonna 1975, syttyi Libanonissa sisällissota ja Hatoum joutui jäämään Britanniaan, jossa elää ja työskentelee edelleen.

Tämän taide on monipuolista ja koostuu performansseista, installaatioista, videoteoksista ja kun Kiasman näyttelyä katselee, niin periaatteessa ihan mistä vain. Hatoumilla tuntuu olevan kyky nähdä aivan arkisissa asioissa jotain ihmeellistä ja vielä tärkeämpi kyky näyttää meille sen minkä itse on nähnyt.

Lasihelmistä koottu maailmankartta on vaikuttavaa katsottavaa. Se on nähtävissä lattiatasosta ja myös näin parvekkeelta ylempää.

Impenetrable, 2009. Piikkilanka luo läpipääsemättömän alueen, joka on tavallaan melko lumoava.

Jatkuvassa pyörivässä liikkeessä oleva hiekkateos oli varmasti tarkoitettu rauhoittavaksi teokseksi. Symboliksi kaiken katoavaisuudesta ja niin edelleen. Minulle tuo "ei saa koskea" teki teoksesta vaikean katsoa. Miten paljon halusinkaan vetää sormella viivoja tuohon hiekkaan. Kidutusta.

Light Sentence -teos koostui häkeistä, joiden keskellä heilui hitaasta hehkulamppu. Oli ilo nähdä tämä teos jälleen. Viimeksi sen nähdessäni Ateneumissa olin 15-vuotias nilkki ja ajattelin, että näin aikuisena varmasti ymmärrän teoksen aivan uudessa valossa. Ihan samalla tavalla se oli vaikuttava näin "muutaman" vuoden jälkeenkin.

Viimeisenä lempiteokseni näyttelystä. Cellules, 2012-13. Orgaanisen näköiset lasiesineet teräshäkeissä. Leikittelyä hauraudella ja kovuudella. Tämä kannattaa käydä katsomassa. Itse aion pian käydä kolmannen kerran (jee museokortti!).

Kiasman näyttely on nähtävissä 26.2.2017 asti ja siitä löytyy lisätietoja Kiasman sivuilta täältä. Samaan aikaan voit käydä katsomassa Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin Pahan jälkeen -näyttelyn, joka toimii mielestäni erityisen hyvin yhdessä Hatoumin näyttelyn kanssa.

Muita näyttelyvinkkejä kannattaa seurailla myös Lukupinon Facebookista, Instagramista ja Twitteristä!

Kirjallisuudella vihaa vastaan

Komisario Palmun erehdys

Trump − Mies kuin Amerikka

Suomen lasimuseo

Hugleikur Dagsson - epäsovinnaisuuden mestari

Yle Teema on uhattuna

Tärppejä Turun kirjamessuille

Porvoon taiteilijatalon taiteilijat

Charlie Chaplin

Niki de Saint Phalle Taidehallissa

Tunnetko suomalaista sarjakuvaa?

Mun kirjasto

Yayoi Kusama HAM Helsingissä

Kevyttä mielihyvää

Tunnetko suomalaista kirjallisuutta?

Marko Hautala - Kuiskaava tyttö

Pahan jälkeen Kiasmassa

Figaron häät

Poikamiesboksi

Mona Hatoum Kiasmassa