Quantcast
Channel: Lukupino
Viewing all 715 articles
Browse latest View live

Testissä: BookBeat

$
0
0


Kokemuksia BookBeat -palvelusta näin parin viikon kokeilun jälkeen. Bonnierin tarjoama e-kirjojena ja äänikirjojen palvelu on nyt ollut pystyssä useita kuukausia ja päätin lähteä testaamaan mitä sillä on annettavanaan.

Mikä siis on BookBeat? Se toimii samalla tyylillä kuin vaikka Spotify tai Netflix. Maksat kiinteän kuukausisumman (16,90 euroa) ja saat kuunnella ja lukea kirjoja ilman rajoituksia. BookBeatin voi ladata vaikka kännykälle tai tabletille ja mukanasi on aina oma pieni kirjasto.

E-kirja vai oikea kirja -väittelyä on käyty paljon ja sen suhteen sanon vain, että mielestäni e-kirja ei vie mitään pois perinteiseltä. Vaikka luen suurimmaksi osin kirjani paperisina, niin koen e-kirjojen tuoneen jotain lisää lukutottumuksiini. Äänikirjojen suhteen taas olen sitä mieltä, että ne tarjoavat vielä perinteisempää tarinankerrontaa kuin perinteiset kirjatkaan.

Miten BookBeat käytännössä toimi? Latasin BookBeatin androidsovelluksen puhelimeeni ja aloitin ilmaisen kokeilujakson (14 vrk). Tämän jälkeen käytössäni oli kirjasto, josta valita mieleistäni luettavaa. Se oli helppoa.

Aloin selailemaan tarjontaa ja vaikka se oli mielestäni turhan suppea, niin ainakin suomalaisten uutuusten suhteen tarjonta oli hyvä. Kun esimerkiksi valitsin haettavaksi romaanit, tuli vaihtoehdoiksi 491 kirjaa. Rajatessani haun vain äänikirjoihin, jäi vaihtoehdoiksi 90 kirjaa. Näistä minua kiinnostavia kirjoja oli noin 60 kappaletta. Valikoima toki kasvaa koko ajan, mutta mietin miten pitkäksi aikaa nämä virtuaaliset kirjahyllyt riittäisivät minulle.


Valikot kirjojen etsimiseen ovat selkeitä ja on helppoa muuttaa hakukriteereitä. Sellainen ihan kaikkien kirjojen näkeminen samaan aikaan jäi uupumaan ja esimerkiksi englanninkieliset äänikirjat meinasivat jäädä minulta huomaamatta. Niitä löytyikin lähes 600 ja sieltä kuunneltavaa löytyisi pitkäksi aikaa. Iso osa oli klassikoita, mutta tuoreempaakin löytyi. Murakamin Kafka on the Shore esimerkiksi erittäin suositeltava valinta. Sen paremmin käytettävää 19 tuntia on hankala kuvitella. Kirjoja etsiessä näkyi teosten kestot ja pienet kuvaukset. Kun kirjan valitsi, siirtyi se omaan kotivalikkoon, johon voi sijoittaa vaikka useamman kirjan samaan aikaan.


Äänikirjaa kuunnellessa oli helppo pysäyttää kuuntelu ja jatkaa taas samasta kohdasta. Puhelimien soittimella tiedostoja kuunnellessa se oma kohta joskus ärsyttävästi hukkuu, mutta tämä ei ole ongelma BookBeatissa. Äänikirjat ovat toteutettu ammattimaisesti ja lukijat ovat miellyttäviä. Minulle henkilökohtaisesti lukijat ovat joskus liian hitaita ja keskittymiseni herpaantuu. Siksi oli hienoa huomata, että voin nopeuttaa äänikirjaa muutamilla asteilla ilman, että syntyy niin sanottua helium-efektiä lukijan ääneen. Tämä on iso, iso plussa. Voin myös asettaa kuunteluun uniajastimen jos tuntuu, että silmät alkavat lupsumaan kesken kuuntelun.


E-kirjojen suhteen valikoima on luonnollisesti kattavampi. Niiden lukeminen noudattaa teknisesti loogisia kaavoja ja jos niitä on tottunut jollain laitteella lukemaan, niin tietää millaista se BookBeatissakin on. Pidän siitä, että fonttikoko ja taustan väri ovat muokattavissa ja sillä on omalle lukukokemukselle iso merkitys. Kirjat ovat mahdollista myös ladata niin, että voit lukea niitä offline-tilassakin. Vaikka valikoima tosiaan saisi olla isompi, niin löysin todella paljon luettavaa ja valinta oli vaikea.



Yhteenvetona voisi sanoa BookBeatin olevan valikoimaltaan tasokas, mutta suppeahko. Sovellukset ovat erittäin toimivia, nättejä ja niissä ei ole mitään turhaa. Lukukokemusta on mahdollista muokata useilla tavoilla ja tämä palvelee etenkin himolukijoita hyvin. Kahden viikon kokeiluaikana luin osan e-kirjasta ja kuuntelin kaksi yli 10 tunnin äänikirjaa. Jos näille siis lasketaan hinnaksi puolet tuosta kuukausimaksusta eli alle 9 euroa, niin sanoisin palvelun olevan todellakin hintansa arvoinen.


Löydät BookBeatin täältä!



Katso myös:




Kristian Smeds - Just Filming

$
0
0


Just Filming on Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaa oivaa teatteritaidetta. Kaksi näyttelijää, joukko avustajia ja savuinen lava. Paljon, paljon viittauksia elokuviin. Pimeään astutaan jo teatterin ovelta ja pimeydestä päästään vasta takkeja haettaessa narikasta. Mitä siinä välillä siis tapahtui?

Tämä esitys rakentui vahvasti Unkarilaisen Annamária Lángin ja eestiläisen Juhán Ulfsakin vahvoihin suorituksiin. Voisin suositella vain näiden kahden työskentelyn seuraamista syyksi nähdä näytelmä ja jättää tekstini tähän. Niin upeaa oli seurata heittäytyvää, hienosävyistä, vähän pornoa ja ammattitaitoisen varmaa näyttelyä.

En aio kertoa mistä näytelmä kertoi tai mitä siinä tapahtui. Jos menet sen katsomaan niin teet omat tulkintasi kuitenkin eikä se juuri minun tulkintani niin tärkeä ole. Yksi monien joukossa vain.

Varsinaista juonta ei kannata tästä esityksestä edes hakea. Tulet tuntemaan salissa erilaisia asioita, luultavasti ainakin naurat, ehkä tunnet jonkinlaista nostalgiaa tai ehkä muistat näkemiäsi elokuvia. Suosittelen pitämään avoimen mielen ja muistamaan, ettei koko ajan edes tarvitse yrittää ryppyotsaisena tulkita kaikkea näkemäänsä.

Esitys ei ollut yksinkertainen, ei helppo, mutta ei kuitenkaan jättänyt hämmennykseen. Se antoi paljon ja lavalla oli kaikki esillä. Teemu Nurmelinin valosuunnittelu ja Lennart Laberenzin videosuunnittelu loivat rauhoittavaa tunnelmaa ja jätti vähän miettimään miten jotkin ratkaisut oli toteutettu. Koko kokemus oli yllättävän meditatiivinen. Kuvaava esimerkki koko esityksen tunnelmasta on tämä Joose Keskitalon näytelmässä kuultava kappale:


Videolta taas pyöri muun muassa Bertoluccin ja Leonen elokuvista pätkiä ja minulla se aikaan kotoisan olon. Charles Bronsonin ja Henry Fondan kohtaaminen pölyisessä maisemassa on verkkokalvoilleni palanut kuva jo lapsuudesta. Minulle tämä näytelmä oli kotisohva. Pieniä tuokioita toisten elämästä. Rakkáutta teatteriin ja elokuviin.


Juhán Ulfsak ja Annamária Láng. Kuva: Lennart Laberenz


Pääsin esityksen jälkeen harvinaislaatuiseen tapaamiseen ohjaaja Kristian Smedsin kanssa. Julkisuutta kartteleva Smeds piipahti tapaamaan bloggareita viinilasillisten äärellä (Kansallisteatterin omaa Reilun kaupan Canth-viiniä!) ja kertoi tarinoita teatterista, Suomesta ja elämästä. Tämä on muuten persoona jollaista tarvitsisimme laajempaankin kulttuurilliseen keskusteluun. Ymmärrän miksi Smeds karttaa julkisuutta, sillä tämän aito luonne saisi helposti vääränlaisiakin lööppejä aikaan.

Smeds kertoi suhtautumisestaan kritiikkiin ja miten se ei tätä nykyä juuri hetkauta. Kun ohjaaja laittaa vaikka neljä kuukautta näytelmään, ajattalee tämä työtään jo niin monesta näkökulmasta, ettei esityksen kerran nähneen ihmisen tekstistä usein mitään uutta ja oivaltavaa itselleen löydy.

Kun nyt kirjoitan Just Filmingistä, niin tunnistan tämän. Voin ehkä kertoa lukijalle jotain uutta, mutta ei minulla Smedsille ole mitään sanottavaa. "Pidin näytelmästä" on palautteeni, mutta helvettiäkö Smeds sillä tiedolla tekee? Kaikki tykkäävät kehuista, mutta mitään uutta annettavaa siinä ei ole. Eikä pitäisikään. Taiteilijahan se on joka tässä antavana osapuolena on.

Smeds sanoo, että taide ei ole jokin iPhone vitosen käyttöjärjestelmä, joka on kaikille sama ja helppoa käyttää. Olen samaa mieltä. Jos Just Filming -esityksen kaltaiset työt ovat liian vaikeita, niin muutakin on tarjolla. Niin teatterissa, elokuvissa kuin kirjallisuudessakin on mielestäni liikaa valitettu vaikeasti ymmärrettävyyttä tai epämiellyttäviä hahmoja. Miksi taiteilijalla olisi velvollisuus olla viihdyttäjä?

Just Filmingin tapauksessa Smeds kertoi tehtävänsä olleen lähinnä asettaa löyhiä viitekehyksiä ja raameja esitykselle. On kiva, että katsojaa ei opasteta alusta loppuun perille vaan tälle jätetään tilaa kokea omakohtaisesti jotain. Se on pajon henkilökohtaisempaa.


Just Filming pyörii Kansallisteatterissa vain 19.11 asti, joten kannattaa kiirehtiä jos sen haluaa kokea. Lisätietoja esityksestä löytyy Kansiksen sivuilta täältä. Kansallisteatterin jälkeen esitys jatkaa matkaansa Tallinnaan ja Budapestiin.


Näyttelijäntyö: Annamária Láng ja Juhán Ulfsak
Ohjaus: Kristian Smeds
Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin
Videosuunnittelu: Lennart Laberenz (Saksa)
Äänisuunnittelu: Krisztián Vranik (Unkari)
Musiikki: Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva
Esityksessä kuultavaa musiikkia:Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen (säv. ja san. Joose Keskitalo)The Sheltering Sky Theme (säv. Ryuichi Sakamoto)
Yhteistyössä:
Estonian Institute in Hungary
Kanuti Gildi SAAL
Trafó House of Contemporary Arts
Ensimmäisessä kuvassa Annamária Láng ja Juhán Ulfsak. Kuvaaja Lennart Laberenz.
Esitys nähty medialipulla 





Salaovia

$
0
0


Salaovia kirjahyllyissä. Koska ne vain ovat niin siistejä.

On joskus mukavaa käyttää aikaansa johonkin turhanpäiväiseen. Vaikka kuvien etsimiseen netistä. Pinterestit sun muut paikat ovat täynnä kirja-aiheista silmäkarkkia ja minulle juuri salaovet kirjahyllyissä ovat jostain syystä rakkaita. Jotkut haaveilevat uudesta Mersusta, mutta minä haaveilen, että pääsen kulkemaan kirjahyllyni läpi toiseen tilaan. Tässä siis kuvia salaovista. Kirjahyllyissä.



















Viikon hetki turhanpäiväisyydelle on ohi. Olkaa hyvä.





 
 

Gilmoren tyttöjä, utopiaa ja kaikki Roryn kirjat

$
0
0



Gilmore Girls on täällä taas! Netflixissä alkaa neljään vuodenaikaan sijoittuva minisarja a Year in the Life, jossa Lorelai ja Rory nähdään jälleen Stars Hollown utopistisissa maisemissa. Tämä on huippu-uutinen erityisesti useille kirjan ystäville. Onhan Rory kuitenkin se kaikkien lemppari lukutoukka. Arvaatko muuten kuinka monta kirjaa Gilmoren tytöissä mainitaan?

Gilmoren tytöt on sarja, jonka jokainen pieni yksityiskohta on tehty todellisuuden välttelyä ajatellen. Vaikka hahmoilla on näennäisesti ongelmia, niin ne kuuluvat jonnekin satumaahan, jossa kaikki lopulta korjaantuu. Kaikki ovat supernokkelia, puhuvat tosi nopeasti ja kaikilla on aina aikaa ja rahaa hengailla kahviloissa, joissa jokainen tuntee sinut.

Vaikka sinut tunnetaan ja sinua rakastetaan, niin kukaan ei puhu sinulle, paitsi juuri tietyt keskeiset ihmiset. Kaikki muut ovat hyväntuulisia ohikulkijoita täydellisillä hampailla, jotka hehkuvat sisäistä hyväksyntää juuri sinulle. Jos joku lausuisi ääneen kirosanan, pysähtyisi koko kaupunki, päät kääntyisivät kiroilijaa kohden, kaikkien kasvot alkaisivat sulaa ja kaupunki vajoaisi hitaasti maan sisään. Vielä kaikki on kuitenkin ennallaan. Mikään ei muutu. Ikinä.


Stars Hollow on pikkukaupunki Yhdysvaltojen itä-rannikolla, niin kuten vain voidaan Kaliforniassa sellainen rakentaa. Kaupungin kulissit esittelevät maailman, joka on koottu kaikista hyvistä muistoista, joita 50-luvun amerikasta on ihmisillä, jotka eivät ole eläneet 50-luvulla.

Kadut ovat puhtaita, kauppojen kyltit käsinmaalattuja ja luultavasti tulet törmäämään viehättäviin maalaismarkkinoihin tai puutarhajuhliin, joissa pöydät ovat täynnä herkkuja. Stars Hollowissa pöydät ovat aina täynnä. Aamiaisaikaan lautasella ei ole munakasta ja vieressä mehulasia vaan kaikki keittiön pinnat ovat täytetty voisarvilla, hedelmillä ja muilla herkuilla, joita kukaan ei ikinä syö.

Kyseessä on kulissi, jonka me haluamme uskoa. Purkitettua terapiaa tv-sarjan muodossa, jonka myönnän katsoneeni varmaan noin neljä kertaa tähän mennessä alusta loppuun.

Kirjat eivät ole Stars Hollowissa vain jotain mitä luetaan vaan taianomaisia esineitä, joita haistellaan ja kanniskellaan kymmenittäin mukana. Aikaa lukemiseen löytyy helposti sillä vuorokaudet tuntuvat olevan satojen tuntien mittaisia.


Pidän siitä miten kirjat, jotka antava meille tarinoiden maailman, ovat tehty itsessään tarinallisiksi. Rory opetti minulle miten eri tilanteisiin pitää aina olla erilainen kirja valmiina. En enää ikinä esimerkiksi liiku kotoani ilman laukkukirjaa. En vieläkään haista jokaista ostamaani kirjaa, mutta jaan monella tapaa Roryn fetissin kirjoihin esineenä.


Eli kuinka monta kirjaa Gilmoren tytöissä on siis mainittu tai nähty luettavan? Joku on laskenut niitä olevan 339 kappaletta. Leffoja taas on mainittu 463 kappaletta. Roryn lukulista on vaikuttava ja itse laskin lukeneeni 82 kirjaa listalta (leffoja olin nähnyt 284).

Kannattaa myös muistaa, että Lorelai Gilmore (tai siis Lauren Graham) on itsekin kunnostautunut kirjailijana. Tämän kirjasta Someday, Someday, Maybe voi lukea täällä.
 

Monta samaa kirjaa sinulla tulee? Kuvien kanssa voit helposti testata täällä.

1. 1984 by George Orwell
2. Adventures of Huckleberry Finn by Mark Twain
3. Alice in Wonderland by Lewis Carroll
4. The Amazing Adventures of Kavalier & Clay by Michael Chabon
5. An American Tragedy by Theodore Dreiser
6. Angela’s Ashes by Frank McCourt
7. Anna Karenina by Leo Tolstoy
8. The Diary of a Young Girl by Anne Frank
9. The Archidamian War by Donald Kagan
10. The Art of Fiction by Henry James
11. The Art of War by Sun Tzu
12. As I Lay Dying by William Faulkner
13. Atonement by Ian McEwan
14. Autobiography of a Face by Lucy Grealy
15. The Awakening by Kate Chopin
16. Babe by Dick King-Smith
17. Backlash: The Undeclared War Against American Women by Susan Faludi
18. Balzac and the Little Chinese Seamstress by Dai Sijie
19. Bel Canto by Ann Patchett
20. The Bell Jar by Sylvia Plath
21. Beloved by Toni Morrison
22. Beowulf: A New Verse Translation by Seamus Heaney
23. The Bhagava Gita
24. The Bielski Brothers: The True Story of Three Men Who Defied the Nazis, Built a Village in the Forest, and Saved 1,200 Jews by Peter Duffy
25. Bitch in Praise of Difficult Women by Elizabeth Wurtzel
26. A Bolt from the Blue and Other Essays by Mary McCarthy
27. Brave New World by Aldous Huxley
28. Brick Lane by Monica Ali
29. Bridgadoon by Alan Jay Lerner
30. Candide by Voltaire
31. The Canterbury Tales by Chaucer
32. Carrie by Stephen King
33. Catch-22 by Joseph Heller
34. The Catcher in the Rye by J. D. Salinger
35. Charlotte’s Web by E. B. White
36. The Children’s Hour by Lillian Hellman
37. Christine by Stephen King
38. A Christmas Carol by Charles Dickens
39. A Clockwork Orange by Anthony Burgess
40. The Code of the Woosters by P.G. Wodehouse
41. The Collected Stories by Eudora Welty
42. A Comedy of Errors by William Shakespeare
43. Complete Novels by Dawn Powell
44. The Complete Poems by Anne Sexton
45. Complete Stories by Dorothy Parker
46. A Confederacy of Dunces by John Kennedy Toole
47. The Count of Monte Cristo by Alexandre Dumas
48. Cousin Bette by Honore de Balzac
49. Crime and Punishment by Fyodor Dostoevsky
50. The Crimson Petal and the White by Michel Faber
51. The Crucible by Arthur Miller
52. Cujo by Stephen King
53. The Curious Incident of the Dog in the Night-Time by Mark Haddon
54. Daughter of Fortune by Isabel Allende
55. David and Lisa by Dr Theodore Issac Rubin M.D
56. David Copperfield by Charles Dickens
57. The Da Vinci -Code by Dan Brown
58. Dead Souls by Nikolai Gogol
59. Demons by Fyodor Dostoyevsky
60. Death of a Salesman by Arthur Miller
61. Deenie by Judy Blume
62. The Devil in the White City: Murder, Magic, and Madness at the Fair that Changed America by Erik Larson
63. The Dirt: Confessions of the World’s Most Notorious Rock Band by Tommy Lee, Vince Neil, Mick Mars and Nikki Sixx
64. The Divine Comedy by Dante
65. The Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood by Rebecca Wells
66. Don Quixote by Cervantes
67. Driving Miss Daisy by Alfred Uhrv
68. Dr. Jekyll & Mr. Hyde by Robert Louis Stevenson
69. Edgar Allan Poe: Complete Tales & Poems by Edgar Allan Poe
70. Eleanor Roosevelt by Blanche Wiesen Cook
71. The Electric Kool-Aid Acid Test by Tom Wolfe
72. Ella Minnow Pea: A Novel in Letters by Mark Dunn
73. Eloise by Kay Thompson
74. Emily the Strange by Roger Reger
75. Emma by Jane Austen
76. Empire Falls by Richard Russo
77. Encyclopedia Brown: Boy Detective by Donald J. Sobol
78. Ethan Frome by Edith Wharton
79. Ethics by Spinoza
80. Europe through the Back Door, 2003 by Rick Steves
81. Eva Luna by Isabel Allende
82. Everything Is Illuminated by Jonathan Safran Foer
83. Extravagance by Gary Krist
84. Fahrenheit 451 by Ray Bradbury
85. Fahrenheit 9/11 by Michael Moore
86. The Fall of the Athenian Empire by Donald Kagan
87. Fat Land: How Americans Became the Fattest People in the World by Greg Critser
88. Fear and Loathing in Las Vegas by Hunter S. Thompson
89. The Fellowship of the Ring by J. R. R. Tolkien
90. Fiddler on the Roof by Joseph Stein
91. The Five People You Meet in Heaven by Mitch Albom
92. Finnegan’s Wake by James Joyce
93. Fletch by Gregory McDonald
94. Flowers for Algernon by Daniel Keyes
95. The Fortress of Solitude by Jonathan Lethem
96. The Fountainhead by Ayn Rand
97. Frankenstein by Mary Shelley
98. Franny and Zooey by J. D. Salinger
99. Freaky Friday by Mary Rodgers
100. Galapagos by Kurt Vonnegut
101. Gender Trouble by Judith Butler
102. George W. Bushism: The Slate Book of the Accidental Wit and Wisdom of our 43rd President by Jacob Weisberg
103. Gidget by Fredrick Kohner
104. Girl, Interrupted by Susanna Kaysen
105. The Gnostic Gospels by Elaine Pagels
106. The Godfather: Book 1 by Mario Puzo
107. The God of Small Things by Arundhati Roy
108. Goldilocks and the Three Bears by Alvin Granowsky
109. Gone with the Wind by Margaret Mitchell
110. The Good Soldier by Ford Maddox Ford
111. The Gospel According to Judy Bloom
112. The Graduate by Charles Webb
113. The Grapes of Wrath by John Steinbeck
114. The Great Gatsby by F. Scott Fitzgerald
115. Great Expectations by Charles Dickens
116. The Group by Mary McCarthy
117. Hamlet by William Shakespeare
118. Harry Potter and the Goblet of Fire by J. K. Rowling
119. Harry Potter and the Sorcerer’s Stone by J. K. Rowling
120. A Heartbreaking Work of Staggering Genius by Dave Eggers
121. Heart of Darkness by Joseph Conrad
122. Helter Skelter: The True Story of the Manson Murders by Vincent Bugliosi and Curt Gentry
123. Henry IV, part I by William Shakespeare
124. Henry IV, part II by William Shakespeare
125. Henry V by William Shakespeare
126. High Fidelity by Nick Hornby
127. The History of the Decline and Fall of the Roman Empire by Edward Gibbon
128. Holidays on Ice: Stories by David Sedaris
129. The Holy Barbarians by Lawrence Lipton
130. House of Sand and Fog by Andre Dubus III
131. The House of the Spirits by Isabel Allende
132. How to Breathe Underwater by Julie Orringer
133. How the Grinch Stole Christmas by Dr. Seuss
134. How the Light Gets In by M. J. Hyland
135. Howl by Allen Ginsberg
136. The Hunchback of Notre Dame by Victor Hugo
137. The Iliad by Homer
138. I’m With the Band by Pamela des Barres
139. In Cold Blood by Truman Capote
140. Inferno by Dante
141. Inherit the Wind by Jerome Lawrence and Robert E. Lee
142. Iron Weed by William J. Kennedy
143. It Takes a Village by Hillary Rodham Clinton
144. Jane Eyre by Charlotte Bronte
145. The Joy Luck Club by Amy Tan
146. Julius Caesar by William Shakespeare
147. The Jumping Frog by Mark Twain
148. The Jungle by Upton Sinclair
149. Just a Couple of Days by Tony Vigorito
150. The Kitchen Boy: A Novel of the Last Tsar by Robert Alexander
151. Kitchen Confidential: Adventures in the Culinary Underbelly by Anthony Bourdain
152. The Kite Runner by Khaled Hosseini
153. Lady Chatterleys’ Lover by D. H. Lawrence
154. The Last Empire: Essays 1992-2000 by Gore Vidal
155. Leaves of Grass by Walt Whitman
156. The Legend of Bagger Vance by Steven Pressfield
157. Less Than Zero by Bret Easton Ellis
158. Letters to a Young Poet by Rainer Maria Rilke
159. Lies and the Lying Liars Who Tell Them by Al Franken
160. Life of Pi by Yann Martel
161. Little Dorrit by Charles Dickens
162. The Little Locksmith by Katharine Butler Hathaway
163. The Little Match Girl by Hans Christian Andersen
164. Little Women by Louisa May Alcott
165. Living History by Hillary Rodham Clinton
166. Lord of the Flies by William Golding
167. The Lottery: And Other Stories by Shirley Jackson
168. The Lovely Bones by Alice Sebold
169. The Love Story by Erich Segal
170. Macbeth by William Shakespeare
171. Madame Bovary by Gustave Flaubert
172. The Manticore by Robertson Davies
173. Marathon Man by William Goldman
174. The Master and Margarita by Mikhail Bulgakov
175. Memoirs of a Dutiful Daughter by Simone de Beauvoir
176. Memoirs of General W. T. Sherman by William Tecumseh Sherman
177. Me Talk Pretty One Day by David Sedaris
178. The Meaning of Consuelo by Judith Ortiz Cofer
179. Mencken’s Chrestomathy by H. R. Mencken
180. The Merry Wives of Windsor by William Shakespeare
181. The Metamorphosis by Franz Kafka
182. Middlesex by Jeffrey Eugenides
183. The Miracle Worker by William Gibson
184. Moby Dick by Herman Melville
185. The Mojo Collection: The Ultimate Music Companion by Jim Irvin
186. Moliere: A Biography by Hobart Chatfield Taylor
187. A Monetary History of the United States by Milton Friedman
188. Monsieur Proust by Celeste Albaret
189. A Month Of Sundays: Searching For The Spirit And My Sister by Julie Mars
190. A Moveable Feast by Ernest Hemingway
191. Mrs. Dalloway by Virginia Woolf
192. Mutiny on the Bounty by Charles Nordhoff and James Norman Hall
193. My Lai 4: A Report on the Massacre and It’s Aftermath by Seymour M. Hersh
194. My Life as Author and Editor by H. R. Mencken
195. My Life in Orange: Growing Up with the Guru by Tim Guest
196. Myra Waldo’s Travel and Motoring Guide to Europe, 1978 by Myra Waldo
197. My Sister’s Keeper by Jodi Picoult
198. The Naked and the Dead by Norman Mailer
199. The Name of the Rose by Umberto Eco
200. The Namesake by Jhumpa Lahiri
201. The Nanny Diaries by Emma McLaughlin
202. Nervous System: Or, Losing My Mind in Literature by Jan Lars Jensen
203. New Poems of Emily Dickinson by Emily Dickinson
204. The New Way Things Work by David Macaulay
205. Nickel and Dimed by Barbara Ehrenreich
206. Night by Elie Wiesel
207. Northanger Abbey by Jane Austen
208. The Norton Anthology of Theory and Criticism by William E. Cain, Laurie A. Finke, Barbara E. Johnson, John P. McGowan
209. Novels 1930-1942: Dance Night/Come Back to Sorrento, Turn, Magic Wheel/Angels on Toast/A Time to be Born by Dawn Powell
210. Notes of a Dirty Old Man by Charles Bukowski
211. Of Mice and Men by John Steinbeck
212. Old School by Tobias Wolff
213. On the Road by Jack Kerouac
214. One Flew Over the Cuckoo’s Nest by Ken Kesey
215. One Hundred Years of Solitude by Gabriel Garcia Marquez
216. The Opposite of Fate: Memories of a Writing Life by Amy Tan
217. Oracle Night by Paul Auster
218. Oryx and Crake by Margaret Atwood
219. Othello by Shakespeare
220. Our Mutual Friend by Charles Dickens
221. The Outbreak of the Peloponnesian War by Donald Kagan
222. Out of Africa by Isac Dineson
223. The Outsiders by S. E. Hinton
224. A Passage to India by E.M. Forster
225. The Peace of Nicias and the Sicilian Expedition by Donald Kagan
226. The Perks of Being a Wallflower by Stephen Chbosky
227. Peyton Place by Grace Metalious
228. The Picture of Dorian Gray by Oscar Wilde
229. Pigs at the Trough by Arianna Huffington
230. Pinocchio by Carlo Collodi
231. Please Kill Me: The Uncensored Oral History of Punk Legs McNeil and Gillian McCain
232. The Polysyllabic Spree by Nick Hornby
233. The Portable Dorothy Parker by Dorothy Parker
234. The Portable Nietzche by Fredrich Nietzche
235. The Price of Loyalty: George W. Bush, the White House, and the Education of Paul O’Neill by Ron Suskind
236. Pride and Prejudice by Jane Austen
237. Property by Valerie Martin
238. Pushkin: A Biography by T. J. Binyon
239. Pygmalion by George Bernard Shaw
240. Quattrocento by James Mckean
241. A Quiet Storm by Rachel Howzell Hall
242. Rapunzel by Grimm Brothers
243. The Raven by Edgar Allan Poe
244. The Razor’s Edge by W. Somerset Maugham
245. Reading Lolita in Tehran: A Memoir in Books by Azar Nafisi
246. Rebecca by Daphne du Maurier
247. Rebecca of Sunnybrook Farm by Kate Douglas Wiggin
248. The Red Tent by Anita Diamant
249. Rescuing Patty Hearst: Memories From a Decade Gone Mad by Virginia Holman
250. The Return of the King by J. R. R. Tolkien
251. R Is for Ricochet by Sue Grafton
252. Rita Hayworth by Stephen King
253. Robert’s Rules of Order by Henry Robert
254. Roman Holiday by Edith Wharton
255. Romeo and Juliet by William Shakespeare
256. A Room of One’s Own by Virginia Woolf
257. A Room with a View by E. M. Forster
258. Rosemary’s Baby by Ira Levin
259. The Rough Guide to Europe, 2003 Edition
260. Sacred Time by Ursula Hegi
261. Sanctuary by William Faulkner
262. Savage Beauty: The Life of Edna St. Vincent Millay by Nancy Milford
263. Say Goodbye to Daisy Miller by Henry James
264. The Scarecrow of Oz by Frank L. Baum
265. The Scarlet Letter by Nathaniel Hawthorne
266. Seabiscuit: An American Legend by Laura Hillenbrand
267. The Second Sex by Simone de Beauvoir
268. The Secret Life of Bees by Sue Monk Kidd
269. Secrets of the Flesh: A Life of Colette by Judith Thurman
270. Selected Hotels of Europe
271. Selected Letters of Dawn Powell: 1913-1965 by Dawn Powell
272. Sense and Sensibility by Jane Austen
273. A Separate Peace by John Knowles
274. Several Biographies of Winston Churchill
275. Sexus by Henry Miller
276. The Shadow of the Wind by Carlos Ruiz Zafon
277. Shane by Jack Shaefer
278. The Shining by Stephen King
279. Siddhartha by Hermann Hesse
280. S Is for Silence by Sue Grafton
281. Slaughter-house Five by Kurt Vonnegut
282. Small Island by Andrea Levy
283. Snows of Kilimanjaro by Ernest Hemingway
284. Snow White and Rose Red by Grimm Brothers
285. Social Origins of Dictatorship and Democracy: Lord and Peasant in the Making of the Modern World by Barrington Moore
286. The Song of Names by Norman Lebrecht
287. Song of the Simple Truth: The Complete Poems of Julia de Burgos by Julia de Burgos
288. The Song Reader by Lisa Tucker
289. Songbook by Nick Hornby
290. The Sonnets by William Shakespeare
291. Sonnets from the Portuegese by Elizabeth Barrett Browning
292. Sophie’s Choice by William Styron
293. The Sound and the Fury by William Faulkner
294. Speak, Memory by Vladimir Nabokov
295. Stiff: The Curious Lives of Human Cadavers by Mary Roach
296. The Story of My Life by Helen Keller
297. A Streetcar Named Desiree by Tennessee Williams
298. Stuart Little by E. B. White
299. Sun Also Rises by Ernest Hemingway
300. Swann’s Way by Marcel Proust
301. Swimming with Giants: My Encounters with Whales, Dolphins and Seals by Anne Collett
302. Sybil by Flora Rheta Schreiber
303. A Tale of Two Cities by Charles Dickens
304. Tender Is The Night by F. Scott Fitzgerald
305. Term of Endearment by Larry McMurtry
306. Time and Again by Jack Finney
307. The Time Traveler’s Wife by Audrey Niffenegger
308. To Have and Have Not by Ernest Hemingway
309. To Kill a Mockingbird by Harper Lee
310. The Tragedy of Richard III by William Shakespeare
311. A Tree Grows in Brooklyn by Betty Smith
312. The Trial by Franz Kafka
313. The True and Outstanding Adventures of the Hunt Sisters by Elisabeth Robinson
314. Truth & Beauty: A Friendship by Ann Patchett
315. Tuesdays with Morrie by Mitch Albom
316. Ulysses by James Joyce
317. The Unabridged Journals of Sylvia Plath 1950-1962 by Sylvia Plath
318. Uncle Tom’s Cabin by Harriet Beecher Stowe
319. Unless by Carol Shields
320. Valley of the Dolls by Jacqueline Susann
321. The Vanishing Newspaper by Philip Meyers
322. Vanity Fair by William Makepeace Thackeray
323. Velvet Underground’s The Velvet Underground and Nico (Thirty Three and a Third series) by Joe Harvard
324. The Virgin Suicides by Jeffrey Eugenides
325. Waiting for Godot by Samuel Beckett
326. Walden by Henry David Thoreau
327. Walt Disney’s Bambi by Felix Salten
328. War and Peace by Leo Tolstoy
329. We Owe You Nothing – Punk Planet: The Collected Interviews edited by Daniel Sinker
330. What Colour is Your Parachute? 2005 by Richard Nelson Bolles
331. What Happened to Baby Jane by Henry Farrell
332. When the Emperor Was Divine by Julie Otsuka
333. Who Moved My Cheese? by Spencer Johnson
334. Who’s Afraid of Virginia Woolf by Edward Albee
335. Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West by Gregory Maguire
336. The Wizard of Oz by Frank L. Baum
337. Wuthering Heights by Emily Bronte
338. The Yearling by Marjorie Kinnan Rawlings
339. The Year of Magical Thinking by Joan Didion


Syitä pysytellä hengissä

$
0
0



Matt Haig kirjoitti kirjan Syitä pysytellä hengissä päiväkirjamaisena teoksena käsitellessään omaa masennustaan. Päiväkirja se ei kuitenkaan varsinaisesti ole. Eikä esseekokoelma, eikä edes varsinainen opaskirja. Se on vain syitä, huomioita ja hauskoja ja koskettavia kommentteja, jotka on kirjoitettu auttamaan toisia ihmisiä.

Matt Haig on brittiläinen kirjailija, jonka kirjoihin tutustuin lähemmin vasta viime vuonna The Humansin myötä. Tämä on kirjoittanut myös kirjoja digitaalisesta markkinoinnista, artikkeleita lehtiin ja joitain lastenkirjoja. The Humans oli kuitenkin jotain poikkeuksellista. Ehkä paras kirja, jonka luin viime vuonna, mutta siitä lisää myöhemmin.

Haigin ollessa 24-vuotias jotain tapahtui. Maailma synkkeni ja tämä suunnitteli jossain Ibizalla kallioilla seistessään hyppäävänsä. Haig ei kuitenkaan hypännyt sinä päivänä eikä seuraavanakaan. Sen sijaan hän kirjoitti kirjan. Syitä pysytellä hengissä.

"Tämä kirja on mahdoton. Kolmetoista vuotta sitten olin varma, ettei näin voisi käydä.
Tein nimittäin kuolemaa. Tai olin tulossa hulluksi.
Silloin ei tuntunut mitenkään mahdolliselta, että voisin vielä olla täällä. Joskus epäilin jopa sitä, selviäisinkö seuraavasta kymmenestä minuutista. Enkä mitenkään olisi voinut uskoa, että voisin joskus olla niin terve ja luottaa itseeni niin paljon, että pystyisin kirjoittamaan kokemastani tällä tavalla."

Kirja on kevyttä luettavaa. Periaatteessa kauheaa sanoa, ottaen huomioon sen aiheen, mutta Haig suhtautuu sanomaansa huumorilla ja välittömyydellä. Silti itsemurhaa tai masennusta ei ole kirjassa trivialisoitu. Haig ottaa aiheensa vakavasti. Huumori ei ole leikiksi lyömistä kun aihe käy liian todelliseksi vaan se on koko aiheen läpäisevää, tarkkailevaa ja hienovaraista. Kirja on äärimmäisen surullinen paikka paikoin, mutta se ei syö sitä pohjimmaista keveyttä, jota Haig rakentaa sanoillaan. Tämä on ehkä surullisin hauska kirja, jonka olen lukenut.

"Evoluutiopsykologit lienevät oikeassa. Me ihmiset olemme ehkä menneet lajinkehityksessä liian pitkälle. Olemme ensimmäinen tarpeeksi älykäs laji ymmärtämään kosmoksen täydellisesti, ja tuon älykkyyden hintana saattaa olla kyky tuntea koko maailmankaikkeuden pimeys."

Kirja on todella rehellinen. Haig kertoo masennuksestaan, lääkkeistä, suhteestaan lähimmäisiin ja muista intiimeistä asioista elämässään. Hän myös kertoo yleisiä faktoja masennuksesta, käy keskustelua itsensä kanssa aikakoneessa ja tekee monenlaisia listoja. Esimerkiksi lista "asioista, joita sanotaan masentuneille, mutta ei muille hengenvaarassa oleville", on melko hulvaton. Tai olisi, jos se ei olisi niin totta.

Matt Haig. Kuva: Ben Bentley
"Älä viitsi. Mä tiedän, että sulla on tuberkuloosi, mutta voisivathan asiat olla huonomminkin. Ainakaan kukaan ei ole kuollut."

"Mitä sä luulet, miksi sulla on vatsasyöpä."

"Sanoitsä Alzheimer? Älä kuule mulle ala, mulla on sitä koko ajan."

Haig nimeää kirjalle kaksi tarkoitusta. Hän haluaa sen hälventävän masennuksen leimaa ja vakuuttavan, etteivät "näkymät laakson pohjalta katsottuna ole niitä selkeimpiä". Väitän tämän onnistuneen. Masennuksesta on hankala kirjoittaa vaipumatta latteuksiin. Vaikka Haig menisi kuinka synkille poluille kirjassa, niin tämä tuntuu aina löytävän sieltä polun päästä jonkin oivalluksen tai yllättävän syvällisen ajatuksen.

Vielä enemmän kuin Syitä pysytellä hengissä, positiivisemman viestin ihmiskunnalle antoi silti Haigin kirja The Humans. Siinä avaruudesta tullut olio soluttautuu keskuuteemme ja antaa listan ohjeita ihmisille. Tämä lista on täydellinen, suosittelen tutustumaan siihen, mutta siitä tosiaan lisää myöhemmin.

Muista teoksista Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi tuli luonnollisesti myös mieleen kirjaa lukiessa. Kaksi henkilökohtaista kirjaa masennuksen kokemisesta lähes peräjälkeen laittoi automaattisesti vertailemaan näitä kahta. En kumpaakaan kirjaa halua kuitenkaan varsinaisesti "arvostella", sillä ne ovat henkilökohtaisia kokemuksia ja siis jo itsessään siksi arvokkaita.

Oli kuitenkin mielenkiintoista miten paljon samanlaisia ajatuksia näiden kahden kirjailijan päässä oli. Vanhatalon kokemukset olivat näin suomalaisessa arjessa elävälle lukijalle ehkä tutumman oloisia, mutta samanlailla masennus esiintyi Vanhatalollakin eräänlaisena tummana mörkönä, jonka tuloa ei voi itse hallita.

Haig on kirjailija, jonka teksteistä kaikuu lämpö ja aitous. Tällä on persoonallinen ääni, jossa ei tunnu olevan minkäänlaista itsesensuuria. On turha pelätä oppikirjamaista teosta masennuksen syistä ja seurauksista tai sitä, että Haig kehottaisi lenkkeilemään masennusta pois. Uskon, että moni siellä synkemmällä puolella käynyt tunnistaa asioita, joista Haig kirjoittaa. Syitä pysytellä hengissä on tärkeä teos jos se vaikuttaa edes yhden ihmisen elämään positiivisesti ja onhan kirjoilla se lähes maaginen kyky pelastaa henkiä.

Jos masennus koskettaa elämää, niin kannattaa tutustua myös Mielenterveysseuraan, josta löytyy monipuolisesti apua. Valtakunnallinen kriisipuhelin on: 010 195 202 (Arkisin klo 9.00–07.00 Viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00). Ihan vain niinkuin varmuuden vuoksi, sillä näkymät sieltä laakson pohjalta eivät tosiaan aina ole niitä selkeimpiä.


Syitä pysytellä hengissä, 2016, Matt Haig, Suom. Jaakko Heinimäki, Alk. Reasons to Stay Alive, Viisas elämä, arvostelukappale


Kirjamessujen silmänkääntötemppu

$
0
0



Helsingin kirjamessut 2016 päättyivät. Neljä päivää kirjoja, ohjelmaa ja ihmisiä. Paljon ihmisiä: yli 80000 itse asiassa. Kirjat kiinnostavat ihmisiä, mutta onko se kirja enää sama asia kuin vaikka parikymmentä vuotta sitten? Mikä se oikeastaan on mikä kirjamessuissa kiehtoo ja millaista tarinaa kirjamessujen oma pieni maailmansa kertoo kirjallisuuden maailmasta?

Kuulin Hannu Mäkelän puhuvan kirjamessuilla siitä miten kirjasta on tullut entistä enemmän viihdetuote. Kirjallisuuskritiikki alkaa olla katoavaa ja yhä kapeampaa perinnettä ja tilalla on tällä hetkellä mahdottoman moniääninen nettikeskustelu. Nobelin kirjallisuuspalkinto meni Mäkelän mukaan kovin "yksinkertaisia runoja" kirjoittavalle Bob Dylanille ja ihan yleisesti kirjan tärkein arvo on sen markkinoinnissa sisällön sijaan. Kun aiemmin kirjoitettiin klassikoita, niin nykyään kirjalla on parasta ennen -päivämäärä, jonka jälkeen se ei enää kiinnosta ketään. Kuljemme kohti kaupallisuutta ja teemme sen Mäkelän mukaan iloisesti marssien.


Tämä ei ole taas uusi väsynyt kirjoitus siitä miten kaupallisuus on saatanasta ja kaikki hyvä kuolee sen myötä. En edes pidä kaupallisuutta aina lähtökohtaisesti huonona asiana. Kirjamessut on kaupallinen tapahtuma, mutta se on sitä avoimesti. Tuskin keltään jää huomaamatta, että tässä nyt myydään jotain, mutta toisaalta siellä myydään jotain mitä aidosti haluamme.

Kaupallisuutta on se, että tuhansien ihmisten keskellä istumme kirkkaassa valossa ja meidät ympäröi joka puolella räikeät mainoskyltit. Kirjailijoita haastatellaan ja kerrotaan mistä kirjoja voi ostaa. Kun sitten istumme tämän räikeyden keskelle ja ryhdymme kuuntelemaan kirjailijaa, niin yhtäkkiä siinä onkin ihminen, joka puhuu työstään, joka on joskus kestänyt jopa vuosia. Kirja ei ole tälle kaupallinen tuote, vaan rakas uurastuksen ja ajattelutyön tuotos. Kuuntelijan kyynisyys hälvenee hetkeksi ja sitä muistaa minkä takia messuilla ollaan.

Vaikka kirja on tuote, niin siellä kirjan sivuilla on jotain syvempää. On kirjoja, jotka ovat kirjoitettu nopeasti myytäviksi tuotteiksi, mutta nämä tapaukset hukkuvat sinne aidosti taidokkaiden teosten vyöryyn, jota kustantamot edelleen onnistuvat tuottamaan. Onko se kustantamon vastuulla, jos lukija ei enää muutaman vuoden päästä löydä sitä kirjaa?


Vastuu hyvän kirjallisuuden löytämisestä taas ei ole kaupallisella koneistolla. Olet ansainnut hyvää luettavaa, mutta sitä ei kanneta sinulle tarjottimella. Messulattia on tavallaan suomalaisen kirjallisuuden maailma pienoiskoossa. Suuret toimijat vievät paljon lattiatilaa ja pienet löytyvät pienistä tiloistaan vähän syrjästä. Ohjelmistossa vetävät useat Cheekin kaltaiset tähdet, joiden ei voi sanoa nousseen suosioon juuri kirjallisten ansioidensa vuoksi. Joudut tekemään vähän pohjatyötä juuri sinulle sopivien teosten löytämisessä, mutta sehän juuri on osa kirjamessujen hauskuutta.


Kirjamessujen järjestelmälliset käytävät ja erilaisten osastojen, maksukyvyn mukaan määräytyvä hierarkia, muodostavat eräänlaisen silmänkääntötempun. Se luo meille kuvaa yhdestä todellisuudesta kirjallisuuden maailmasta, mutta se ei ole ainoa todellisuus.

Moni tärkeä tieteellinen teos ei esimerkiksi tule saamaan messuilla yhtä paljon näkyvyyttä kuin vaikka jonkin uuden pop-sensaation elämäkerta muutaman vuoden kestäneen uran tuloksista. Jos Lajien synty julkaistaisiin nyt, niin se luultavasti jäisi uusimman Harry Potterin varjoon. Se mikä on tärkeää, on kuitenkin subjektiivista ja määräytyy sen suuren yleisön mielenkiinnon mukaan. Tai oikeastaan sen mukaan mitä ne muutamat isot viestijät olettavat suuren yleisön mielenkiinnon olevan.

Onneksi antikvaariset messut ovat kirjamessujen yhteydessä, sillä siellä kirjojen näkyvyys muotoutuu luonnollisempien lakien mukaan. Antikvariaattien tarjonta syntyy kirjallisen luonnonvalinnen mukaan, jossa ei selviydy aina se äänekkäin. On virkistävää tehdä löytöjä niillä useilla divareilla, jotka alkavat olemaan valitettavan katoavaa perinnettä nekin.


Kirjamessujen sanoma ei ole kirjoitettu jossain mainostoimistossa. Tänäkin vuonna keskustelu syntyi lavoilla ja niiden ulkopuolella. Esimerkiksi Jari Tervo esitti huolensa Suomen yhä ahtaammasta ja sisäänpäin kääntyneemmästä ilmapiiristä. Myös Touko Siltala, Katarina Baer ja Tuula-Liina Varis esittivät hyvin samakaltaisia huolia, jossa rinnastivat myös suomalaisten asenteita 30-luvun nationalismin syntyyn.

Kirjamessuilla ajatukset siirtyvät välittömästi ja tehokkaasti. Kirjailijat saavat äänen, joka toimii täyttävänä elementtinä näiden kirjalliselle työlle. Messuilla kävi entistä enemmän ensikävijöitä ja nuoria ja on oikeastaan kiva nähdä vieraiden keski-iän laskevan. Se luo toivoa kirjojen tulevaisuuteen. Ehdottomasti messuille on siis paikkansa kirjallisuuden näyttämönä, mutta kannattaa muistaa, että se tosiaan on näyttämö. Teatteri kertoo jotain todellisesta maailmasta, mutta on silti teatteria.


Rocky Horror Show!

$
0
0

Magenta. Sonja Sorvola


Rocky Horror Picture Show teki minuun nuorena lähtemättömän vaikutuksen. Olin fani jo ennen kuin olin edes nähnyt elokuvaa, saati musikaalia. Haaveilin jo ala-asteella pääseväni katsomaan Rocky Horroria Halloweenina ja nyt "muutamia" vuosia myöhemmin sain paljon enemmän kuin toivoinkaan, kun Rocky Horror Show saapui musikaalina Kulttuuritalolle.

Tämä ei ole puolueeton teksti. Minulla ei ole objektiivinen ja neutraali suhde tähän musikaaliin, vaan intohimoinen ja henkilökohtainen. Rocky Horrorin hahmot ovat minulle tärkeitä ja en pysty katsomaan uusia versioita musikaalista liittämättä niitä koko siihen ilmiöön, jonka Rocky Horror synnytti.

Vuonna 1973 Richard O'Brien loi Rocky Horror Shown tribuuttina vanhoille B-kauhuleffoille, mutta siitä kasvoi jotain paljon enemmän. Vuoden 1975 elokuva Rocky Horror Picture Show on lähes täydellinen musikaalielokuva (mainitsinko jo, etten ole puolueeton), joka korostaa yksilön vapautta, hauskanpitoa, seksuaalista vapautumista ja ennenkaikkea hyväksymistä.


Don't dream it, be it!Älä unelmoi, ole se. Keskellä kaikkea värikkyyttä, paljasta pintaa ja shokeeraavia kohtauksia tulee musikaalissa yksi, aito, koskettava ja puhutteleva kohtaus, jossa yleisöä kannustetaan olemaan oma itsensä. Se kiteyttää musikaalin sanoman yhteen vaikuttavaan lauseeseen, joka ohjaaja Sami Saikkosen mukaan oli myös nyt nähtävään musikaaliin iso inspiraatio.

Yleisö Rocky Horrorissa ei ole kuitenkaan vain yleisöä. Rocky Horror niin elokuvissa kuin lavallakin on yhteisöllinen kokemus. Yksin näyttelijät eivät kannattele iltaa vaan yleisö osallistuu. Tässä musikaalissa on ok huudella näyttelijöille ja vaikka olisi ensikertalainen, niin voi osallistua niihin kuuluisiin rutiineihin:

Kuva: Tea Tauriainen

Elokuvateatteri Orionissa otettiinkin kesällä varaslähtö musikaaliin perinteisellä Rocky Horror Picture Show -näytöksellä. Kumihanskat poksuivat, ihmiset olivat pukeutuneita ja ilma oli täynnä riisiä ja paahtoleipää. En ole kovin sentimentaalinen ihminen, mutta tuossa näytöksessä tunsin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Paljon enemmän kuin vaikka lätkän MM-kisojen aikaan tai kun suomalaiset pärjäävät Euroviisuissa. Nämä ovat minun ihmisiäni.



Rocky Horror Show ei ole Sami Saikkosen mukaan nyt "suttuinen pornoluolta" vaan "iloinen erotiikkaliike". Pelästyin vähän tätä lausetta. Minulle Rocky Horror on ehdottomasti enemmän suttuista pornoluolaa ja olen juuri nähnyt miten FOX:in uusi versio Rocky Horrorista oli disneymäinen, muovinen ja siloiteltu. Se särmikkyys, joka Rockyyn kuuluu oli poissa.

Pääsin vilkaisemaan ennakkoon Rocky Horror Showta Kulttuuritalolle ja jo ensiminuuteilla pääsin huokaisemaan helpotuksesta. Iloinen erotiikkaliike ei tarkoita, että tästä Rockysta puuttuisi tunnetta. Show on likainen, värikäs ja... se ihan oikea Rocky Horror. Vasta yleisön kanssa show herää henkiin, mutta sain jo nähdä miten hahmot oli rakennettu.

Eino Heiskasen Rocky on elokuvaa hauskempi hahmo. Heiskanen osaa näytellä vaadittavaa viattomuutta niin hyvin, että se on koomista. Sami Hokkanen on kaksoisroolissa Eddienä ja tohtori Scottina. Tämä vetää suorituksensa ehkä ammattimaisemmin kuin kukaan ensemblestä ja etenkin himmeän natsihtava Scott oli jälleen itselleni se eniten nauruja kirvoittava hahmo.

Brad & Janet. Ilona Chevakova ja Roope Salminen

Olin hieman epävarma miten Roope Salminen sopii Bradin rooliin, mutta ilmeisesti iskelmän maailma on menettänyt Salmisessa paljon. Tämän babyface oli mahtava vastapari Saikkosen hahmolle, joka taas oli hyvin omanlaisensa Frank-N-Furter. Jo Turun Kaupunginteatterissa Frankina esiintynyt Saikkonen oli elokuvaan verrattuna melko maskuliininen Frank. Nimenomaan suomalaisella tavalla maskuliininen. Tämä oli kuin naapurin äijä, joka yllättää rappukäytävässä verkkosukkahousuissa ja korkokengissä. Voimakas ja energinen suoritus.

Frank. Sami Saikkonen

Kaikkihan tietävät, että Janet on ihan paska. Ilona Chevakovan laulua kuunteli kuitenkin todella mielellään ja muuntautuminen kiltistä tytöstä tuhmaksi tapahtui melkoisella vauhdilla. Myös Jane Kääriäinen Columbiana hurmasi laulullaan, mutta myös pähkähullulla esiintymisellään. Se on se hulluus ja sen oivaltaminen, joka lopulta tekee tämän roolin. Vähän kuin Riff Raffilla, jonka roolin Samuel Harjanne veti tutulla taidolla. Enpä tähän rooliin olisi montaa muuta suomalaista musikaalitähteä voinut kuvitella.

Mieleenpainuvin rooli musikaalissa oli kuitenkin Magenta. Tämä on myös elokuvassa suosikkihahmoni, joten seurasin hyvin tarkkaan miten tämä on toteutettu. Häikäisevä Sonja Sorvola teki sen. Tämä OLI Magenta. Rakastan sitä haista vittu -katsetta ja anarkistista asennetta, joka hahmosta huokuu ja Sorvola kanavoi sitä upeasti. Välillä tämä taipui jopa niin fyysisiin suorituksiin, että pelkäsin vähän tämän terveyden puolesta. Niin fyysinen kuin henkinenkin tasapaino järkkyi Magentalla loistavalla tavalla.

Olen innoissani tästä. Rocky Horror Show on tullut Suomeen ja se on tehty oikein! Tämä ei ole samanlainen kuin elokuva, mutta juuri sopivasta omanlaisensa versio. Tärkeimpiä kohtia ei oltu muokattu liikoja ja siinä vain oli se jokin. Rocky Horror on yhtä paljon sitä jotain tunnetta, kuin pelkkää ulkoista olemusta ja tämä tuntui ja näytti oikealta.

Suosittelen perehtymään myös hiukan Rocky Horrorin historiaan. Sillä on ollut suuri vaikutus erilaisissa alakulttuureissa ja osaltaan se on myös kaventanyt kuilua marginaalien kulttuurien ja valtakulttuurien välillä.

Jokaisessa esityksessä on eri juontaja, jolla on suuri merkitys näytelmän tunnelman kannalta. Itse pääsin näkemään suuren ja mahtavan Jorma Uotisen lavalla, joka tuli minulle yllätyksenä. Näin diivana en ole Uotista ikinä nähnyt ja tiedän monen muunkin haluavan nähdä juuri tämän juontaman esityksen.

Jorma Uotinen

Helsingin jälkeen Rocky Horror Show suuntaa Turkuun ja Tampereelle. Lisätietoja näistä esityksistä löytyy RockyHorrorFI-sivuilta täältä.







Ohjaus & koreografia:

Sami Saikkonen



Näyttelijät:

Janet Weiss: Ilona Chevakova

Brad Majors: Roope Salminen

Magenta: Sonja Sorvola

Riff-Raff: Samuel Harjanne

Columbia: Jane Kääriäinen

Eddie & Tohtori Scott: Sami Hokkanen

Rocky: Eino Heiskanen

Frank-N-Furter: Sami Saikkonen



Ismo Laakso PsychoBoogie Explosion Band:

Ismo Laakso (kapellimestari)

Teemu Pulkkinen

Antti Karhumaa

Antti Kolehmainen

Mikko Hellström

Elli Maple

Samuli Lepola



Valo-ja videosuunnittelija:

Jukka Huitila



Äänisuunnittelija:

Tumppi Sipilä


Maskeeraus:

Emma Krohn-Markkanen



Pukusuunnittelu:

Sonja Sorvola



Lavastaja:

Alisha Davidow
Esitys (elokuva ja teatteri) nähty kutsuipulla
Pressikuvat: Paula Ojansuu, kuvat teatterista: kännykkäni


Takanapuhumisen taito Jokiteatterissa

$
0
0



Jokiteatteri Porvoossa tarttui Anna-Leena Härkösen parin vuoden takaiseen kirjaan Takana puhumisen taito. Valinta on mielenkiintoinen teatteriesityksen pohjaksi, sillä kyseessä on melko lyhyt kokoelma pieniä tarinoita tai pakinoita. Lopputulos oli kuitenkin elävä kokonaisuus.



Teatteri Porvoossa on vuosien mittaan ollut hyvin vaihtelevasti saatavilla ollutta huvia. Porvoon teatteri aktivoituu tekijöidensä aktiivisuuden mukaan (aktivoituessaan tekee kuitenkin aina joskus tämän kaltaisia pieniä helmiä), eikä Porvoossa ole lainkaan varsinaista laitosteatteria.

Kun siis Merja Larivaara ja Kari-Pekka Toivonen perustivat Porvooseen Jokiteatterin, niin toimi se pienenä piristysruiskeena Porvoolaiselle kulttuurielämälle, joka osaa silloin tällöin olla melko niukkaa ja sisäänpäin lämpeävää. Bar Maryn ajat muistavat ihmiset haikailevat täällä vielä sitä alakulttuurien kehtoa, joka Porvoo parhaimmillaan osasi olla. Jotain pohjaa kulttuurille Porvoosta löytyy siis ponnistaa.

Takana puhumisen taito sai ensi-iltansa 2.11. viihtyisässä kulttuuritalo Grandissa. Porvoon jälkeen esitys jatkaa vielä vierailuille ainakin Hämeenlinnaan, Seinäjoelle ja Ouluun.

Aino Sara sovitti Härkösen tekstejä näytelmäksi ja tuntuu, että Härkösen ajatuksia poimittiin muualtakin kuin vain siitä kirjasta, josta näytelmä otti nimensä. Tapasin Anna-Leena Härkösen muutama päivä ennen esitystä ja tämä jo itsekin odotti pääsevänsä näkemään teoksen yleisön joukossa. Tämä on kuulunut vakiolukemistooni aina ylä-asteella pakkoluetun Häräntappoaseen (pian Kotkassa näytelmänä) jälkeen ja Härkösen tapa ajatella oli siis minulle jo tuttu. Se hieman sarkastinen ja vahvasti mielipiteellinen tapa oli siirtynyt hienosti lavalle ja se olikin minulle tärkeitä.


Esitys on pienimuotoinen ja virkistävä kontrasti juuri edellisenä iltana nähdylle Rocky Horror Showlle. Lavalla oli vain pöytä ja kaksi tuolia, jotka ilmeisesti sijaitsivat jossain kahvilassa. Sinne astuivat Merja Larivaaran ja Anu Sinisalon esittämät hahmot, joista tuli hyvin elävästi mieleen edesmenneen Radiomafian Leila ja Annukka.

Onkohan "naisenergia" jo liian väsynyt termi? Se kuitenkin tuli näitä parhaassa iässä olevia naisia kuunnellessa mieleen. Larivaara ja Sinisalo asettuivat pöydän äärelle, mutta takamukset eivät tuoleissa pahemmin pysyneet, kun näyttelijät heittäytyivät ilmeikkäiseen keskusteluun. Kaksi vahvaa persoona ja Härkösen vahva teksti, loi vaikutelman, kuin lavalla olisi ollut kolme naista. Nämä näkyvissä olleet kaksi, muodostivat äänekkään seurueen, jollaisen ristituleen en oikeassa elämässä koskaan haluaisi joutua.

Näytelmä oli nautittava. Puheen varaan rakentuvat näytelmät ovat vaativia, mutta näin vahvoilla hahmoilla sen suhteen ei ollut ongelmaa. Larivaara ja Sinisalo pitivät yleisön otteessaan hyvin helpon ja vaivattoman oloisesti. Puhetta rytimittivät myös ajoittaiset, pienet musiikkiesitykset ja välillä heittäydyttiin melkein stand upin ja pantomiiminkin puolelle.

Aiheet vaihtelivat suuresti, kuten Härkösen kokoelmassakin, mutta riittävä punainen lanka säilyi. Yhtä aihetta, jonka ympärille näytelmä on rakennettu, on hankala etsiä, mutta ainakin sosiaalinen media, sukupuoliroolit ja parisuhteet olivat paljon kartalla. Jokin Härkösen tekstissä on aina ollut vähän vanhanaikaista mielestäni ja vaikka ysärilapsena se onkin viehättävää, niin mietin onko enää kauhean ajankohtaista vitsailla miten "miehet ovat sellaisia" ja "naiset taas sellaisia" tai miten ravintoloissa kuvataan ruokia niin, että ne ennättävät ihan jäähtyä. Yleisö ainakin reagoi juttuihin nauraen, joten tilausta niille selkeästi on ja nauroinhan siellä minäkin. Ei sitä aina tarvitse olla yleisössä istuessaan mikään sukupuolentutkija tai someraivossa kihisevä sohvakriitikko.

Välillä roolit muuttuivat hyvin fyysisiksi ja pidin paljon siitä Marx veljesten tyylisestä slapstickistä, jota etenkin Larivaara selkeästi nauttien esitti. Sanojen ja kehonkielen välillä oli paikoin tosi nokkelia ratkaisuja, mutta enpäs taas lähde yhtään spoilaamaan sisältöä.

Yleisö otettiin mukaan esitykseen ja välillä rikottiin tahallaan sitä neljättä seinää, jossa näyttelijä yhtäkkiä tiedostaa yleisön. Ei hätää kuitenkaan hyvät introvertit toverini. Pieniä nauruharjoituksia lukuunottamatta ei
mitään osallistavia leikkejä ole edessä.

Tämä oli suoraviivaista ja selkeää viihdettä, joka perustui kahden naisen väliseen, karismaattiseen ja hersyvän stereotyyppiseen juoruiluun. Takanapuhuminen on taito, joka näytelmässä oli naisilla hallussa. Miehet jäivät keskustelussa kasvottomiksi Joreiksi ja Jareiksi, vai mitä siellä nyt olikaan, ja ehkä ihan hyvä niin. Ihan kiva nähdä se mies välillä pelkkänä seinäruusuna naisten ottaessa tarinassa vallan.

Sitä ei tiedä milloin Porvoossa saa taas nauttia teatterista, joten kannattaa nyt käydä kokemassa Takanapuhumisen taito. Grand on loistava teatteritila mukavine penkkeineen ja on vähän sääli, ettei sitä käytetä vielä enemmän. Iso plussa myös Kari-Pekka Toivoselle, joka pyysi takana istuvaa yleisöä siirtymään eturivin paikoille, joista löytyi runsaasti tilaa. Hienoa asiakaspalvelua ohjaajalta itseltään.

Näyttelijät - Anu Sinisalo ja Merja Larivaara
Ohjaus - Kari-Pekka Toivonen
Asut - Tiina Kaukanen
Maskeeraus - Raili Hulkkonen
Tuotanto - Jokiteatteri
Esitys nähty medialipulla

Gamexpo ja pelaamisen kulttuuri

$
0
0


Gamexpo Helsingin messukeskuksessa järjestettiin ensimmäistä kertaa 4 - 6.11.2016. Digiexpon kera järjestettävä tapahtuma juhli pelaamista ja koko kulttuuria, joka sen ympärille on rakentunut. Edellisen viikon kirjamessuihin verrattuna tuntui kuin Messukeskus olisi kokenut värikkäillä valoilla kyllästetyn metamorfoosin, joka samalla jotenkin vanhesi minua ainakin kymmenellä vuodella.

Olen pelaaja. Pidän valtavasti siitä kulttuurista, jota pelaajat ja pelintekijät luovat, mutta messuilla huomasin, etten ole täysin pysynyt kehityksen mukana. Edelleen tutut hahmot Mariosta Anakiniin ovat näkyvillä ja edelleen tunnen yhteenkuuluvuutta tuon kansan kanssa, mutta mukaan on tullut paljon minulle tuntemattomia elementtejä.


Ensinnäkin silkka pelien kirjo on laajentunut huomattavasti. Kun ennen tuli joitain kymmeniä uutuuspelejä vuodessa, niin nyt niitä tulee satoja tai tuhansia. En pysy laskuissa. Pelit ovat muuttuneet entistä sosiaalisemmaksi ja esports on muuttanut pelaamista jopa kilpaurheiluksi. Pelaajista on tullut jokaisesta oman pienen alakultuurinsa asiantuntijoita. Suurin muutos taitaa kuitenkin olla se vakavuus, jolla peleihin suhtaudutaan. Ne eivät ole enää silkkaa viihdettä pelaajilleen vaan jotain paljon enemmän.


Pelaamisen haitoista on puhuttu paljon, mutta se mustavalkoinen keskustelu sisällä kyhjöttävistä pojista ruudun äärellä on onneksi jäänyt jo ainakin hieman taka-alalle. Tutkija Mikko Meriläinen Helsingin Yliopistolta piti lauantaina puheenvuoron, jossa käsitteli aihetta laajasti.

Pelaamisen haitat ovat tämän mukaan aihe, jota pelaajat itse tuntuvat paikoin vähättelevän, mutta toisaalta esimerkiksi vanhempien liioittelevan. Usein kun mietitään onko paljon pelaavalla nuorella ongelma, niin ei sillä vain ole. Tärkeää on ymmärtää, että ongelmapelaamista ei voi määritellä pelaamisen määrällä. Valtaosalle pelaajista harrastuksesta on päinvastoin enemmän hyötyä kuin haittaa ja ongelmat koskettavat hyvin pientä prosenttia näistä.


Ongelmien ehkäisyyn Meriläinen suosittelee kiinnittämään huomiota muun muassa ergonomiaan, terveellisen ravintoon ja etenkin monipuoliseen elämään. Yksinkertaiselta kuulostavia neuvoja, jotka harvoin kuitenkaan todellisuudessa ovat niin yksinkertaisia toteuttaa.


Käyttäytymisestä pelimaailmoissa oli puhetta osana hyvinvointia ja tähän aiheeseen tarttui myös Pelastakaa Lapset -järjestön Anniina Lundvall. Peliala on yksi viimeisimpiä avoimen sovinismin linnakkeita ja vaikka paljon kehitystä tällä alueella on tapahtunut, niin matka on vielä pitkä.

Naispelaajien on hankala löytää itseään kuvaavia hahmoja peleistä tai tulla otetuksi vakavasti pelaajien yhteisöissä. Lundvall kertoi tytöstä, joka ei halunnut osallistua alan tapahtumiin, koska on saanut yleisön puolelta niin suoraa seksismiä. "Näytä tissit" -huutelut ovat osa tätä kulttuuria, mutta näin ei tarvitse olla kaukaa. Kun pelaajat näkevät tälläista käyttäytymistä, niin siihen tulee puuttua, oli kyse sitten tapahtumista tai nettipelistä.



Etenkin nettipeleissä vallitsee eräänlainen miesoletus. "Men, let's attack" -huutoja esimerkiksi, jotka jättävät naiset ulkopuolelle. Pelikauppojen naismyyjiä saatetaan olettaa vähemmän asiantunteviksi kuin miesmyyjiä ja peliteollisuuskin vähättelee naisia jo pelejä suunnitellessa. Lundvall kertoo miten kysyessään isolta pelifirmalta naishahmojen vähäisyydestä sai tämä vastaukseksi: "meillä on niin vähän naistyöntekijöitä ja naisten koodaaminenkin on vaikeaa kun on kaikkea ylimääräistä sitten koodattavana".

Eli miehet eivät voi naisia koodata ja se rinnanympäryksen lisääminen on ilmeisesti näille turhan vaativa tehtävä. Siksi ilmeisesti niitä anatomisesti oudon massiivisia rintoja ilmestyy niille harvoilla naishahmoille. Pelit kuitenkin muuttuvat ja kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivon hartaasti esimerkiksi tulevaan GTA-sarjan uuteen peliin pelattavaa naishahmoa.

Se miten pelejä tulevaisuudessa pelataan on myös suuri arvailujen kohde. Messuilla oli selkeästi trendinä eurheilu ja turnamenttipelaaminen sekä virtuaalitodellisuus. Play Station virtuaalilaseja oli testaamassa tasaiseen tahtiin aina satoja messukävijöitä ja läheskään kaikki eivät siihen edes tilaisuutta saaneet.


Pelaamisen tulevaisuuteen keskittynyt paneelikeskustelu koostui pelialan ammattilaisista. Nämä korostivat virtuaalitodellisuudenn ja augmented realityn merkitystä, mutta totesivat, etteivät näiden mahdollisuuksia olla vielä kuin pintapuolisesti kokeiltu. Edes se Pokemon GO ei ole vielä täysin AG:tä hyödyntävä peli vaan sen innovaatio oli lähinnä sijainnin lisääminen pelikokemukseen. VR:n ja AG:n yhdistävät teknologiat ovat luultavasti tulevaisuutta ja sosiaalinen pelaaminen on tullut jäädäkseen, mutta toistaiseksi näitä kaikkia yhdistävää peliä ei paneelin mielestä olla vielä tehty.


Sisältö on tärkeämpää kuin teknologia ja tästä muistutti myös Metka Ry:n Olli Vallo, joka on pelipedagogiikan asiantuntija. Kouluihin tuodaan paljon teknologiaa esimerkiksi tablettien muodossa, mutta nämä itsessään eivät ole mitään taikakaluja, jotka suoranaisesti edesauttavat oppimista. Täytyy muistaa sisällön olevan se tärkein asia.

Gamexpo oli tervetullut tapahtuma. Kun kehityksestä on jäänyt vähän jälkeen, niin kaikki on uutta, jännittävää ja mielenkiintoista. Esimerkiksi Cosplay on maailma, josta pidän, mutta nyt näin ensimmäistä kertaa Cosplayn SM-kisat messujen yhteydessä.

Ryhmäsarjan mestarit Aino Peltokoski ja Ronja Valasma. Kuvasta uupuu vanginvartija Maria Alve.

Yksilösarjan mestari Tomi "Hapsu" Haapoja.

Pokemon Go oli tietysti näkyvä osa messuja ja oli hauska nähdä miten poketurnauskin veti kansaa puoleensa.


Kirjamessuilla hyvin harvoin näkee lukevia ihmisiä, mutta pelimessut olivat täynnä pelaavia ihmisiä. Pelipisteitä oli useita ja pelaamaan saattoi jäädä messuständeillä tai vaikka omilla laitteillaan niillä lukuisilla säkkituoleilla, joita löytyi pitkin hallia. Ehkä tästä voisi Kirjamessutkin ottaa mallia ja jättää halliin tilaa lukeville ihmisille.


Samaan aikaan järjestettiin hiihtoon ja lumilautailuun keskityvät messut ja nämä sulautuivat hyvin yhteen digin ja pelien kanssa. Kokonaisuudessaan tapahtuma oli värikäs ja pirun äänekäs. Kirjamessujen hälinä ei ole mitään tähän kaiuttimien ristituleen verrattuna.


Ihan jokapuolella oli nähtävää ja koettavaa. Keskusteluille ja haastatteluille voisi olla vieläkin enemmän tilausta ja uskoisin, että tulevaisuudessa muutama tähtivieras lisää pelien maailmasta olisi tervetullut. Olen kuullut, että nämä "tubettajat" ovat kuulemma ainakin kova juttu.

Pokemonista tuttu hirviö vaikutti kuvatulta kohteelta messuilla

Toivon, että kulttuuriväki laajemminkin kiinnostuisi nykyaikaisesta pelaamisesta. Pelit eivät ole enää pitkään aikaan olleet jotain pikselimössöä, jossa on tavoitteena tuhota, rakentaa, ajaa tai liikkua tasolta tasolle päämäärättömästi. Pelit sisältävät hyvin käsikirjoitettuja tarinoita, laajoja maailmoja ja yllättävän syviä henkilöhahmoja. Parhaimmillaan ne ovat pistävää yhteiskuntakritiikkiä ja ihan oikeasti taidetta.


Pelialan tulevaisuus on nuorten käsissä ja sen opiskelusta on tullut yhä moninaisempaa. Osaamistaan messuilla oli näyttämässä esimerkiksi Jyväskylän ammattikorkeakoulu, jonka eräs oppilaista koottu ryhmä oli tehnyt pelin nimeltään Arena Masters.


Tämä peli vei ulkoasultaan suoraan sinne kasarin peleihin, joita lapsena harrastin. Jo esittelyvideo oli niin hurmaavan kasaria, että täysi kunnia näille nuorille. Omalle ylä-asteella nyt olevalle pojallenikin opiskelijat jaksoivat antaa vinkkejä tulevalle pelialalle. Monimuotoinen opiskelu ja etenkin se matematiikka ovat nyt niitä, joihin kannattaa panostaa.


Lisää tietoa pelimessuista löytyy messukeskuksen sivuilta täältä. Opiskelusta löytyy tietoa taas esimerkiksi täältä ja jos pelaaminen kiinnostaa kasvattajana, niin suosittelen erittäin lämpimästi tutustumaan Pelikasvatuksen sivuihin täällä. Ja se Arena Masters löytyy tietty keväällä täältä.


Neljäntienristeys

$
0
0




Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kirja, jonka hypetys melkein sai minut jättämään sen hyllyyn. Jos ihan kaikki lukevat yhtä ja samaa kirjaa, niin senhän täytyy olla vain niin tasapaksua, että se sopii kaikille. Vähän kuin kirjallisuuden ranskanleipää. Vähän mautonta vaikkakin mukavaa mussuttaa.

No näin ei ollut vaan suosiolle löytyi ihan oikea syy. Tarina oli vahva ja sen hahmot vielä vahvempia. Olipa siis ilo päästä katsomaan mitä Kotkan Kaupunginteatteri oli tarinalle tehnyt.

Kirjan tarina on ajassa seilaava, sukupolvien läpi ulottuva surullinen, mutta toisaalta todella elämää pursuava pieni helmi. Kätilönä toimiva Maria toimii tarinan alkulähteenä ja tämän tytär Lahja nousee lopulta suureksi, vanhaksi äitihahmoksi. Lahjan mies Onni on kuitenkin itselleni se mielenkiintoisin hahmo tarinassa ja myös yksi parhaita hahmoja, joita suomalaisessa kirjallisuudessa olen saanut kunnian tavata.

En aio avata tarinaa enempää enkä näytelmänkään suhteen kerro spoilereita. Kirjasta on kuitenkin puhuttu paljon muissa blogeissa ja voit lukea siitä esimerkiksi Amman blogista, Reader, why did i marry him? -blogista, Kirsin kirjanurkasta tai Jokken kirjanurkasta.

Kotkan kaupunginteatteri on tullut minulle tutuksi ja näillä on havaittavissa hyvin selkeä, oma tyylinsä. Näinpä osasin jo odottaa aivan tietynlaista Neljäntienristeystä. Tutut näyttelijät on upea nähdä vaihtavan rooleja kuin villasukkia näytelmä näytelmän jälkeen ja Neljäntienristeys tarjosi ikkunan sinne traagisempaan puoleen teatteria, kuin aiemmin olen tottunut näiltä näkemään.

Etenkin Mikkomarkus Ahtiaisen suoritusta odotin, koska tämä on mielestäni loistava näyttelijä komediaa tehtäessä. Selkeästi se draamakin onnistuu Ahtiaiselta luontevasti Lahjan ja Onnin poikana Johanneksena, mutta etenkin lapsena Johanneksesta kuoriutui se tuttu komediallinen hahmo, josta olen tottunut pitämään. Juuri sopivalla mitalla kuitenkin.

Mikkomarkus Ahtiainen ja Mirka Mylläri

Samoin voimatiimi Antti Leskinen, Jarkko Sarjanen ja Kari Kukkonen näyttivät useissa pienemmissä rooleissa olevansa muuntautumiskykyisiä näyttelijöitä. Nämä kannattelevatkin useaa Kotkan teatterin näytelmää juuri tuolla kyvyllä heittäytyä nopeasti uusiin tilanteisiin.

Suvun alkuperäinen matriarkka Maria oli vaikuttava hahmo Anne Niilolan esittämänä. Vaikka illan esityksessä Niilola tuntui välillä herpaantuvan jonnekin ulos näytelmästä, niin hahmo oli voimakas. Kirjan Maria heräsi henkiin tässä tulkinnassa ja sen lukeneille tämä varmasti oli tärkeää. Koko näytelmän tunnelma on paljolti kiinni juuri Marian hahmossa. Tämä on se alkuosa, josta kaikki muut hahmot lähtevät rakentumaan.


Anne Niilola kätilönä
Onnia näytellyt Osku Haavisto on jäänyt aiemmissa Kotkan teatterin näytelmissä hieman taka-alalle, mutta nyt näin hyvin tarkasti ja herkästi kuvatun hahmon Haaviston työssä. Onni ei ole helppo hahmo ottaa omakseen, joten olin erittäin tyytyväinen nähdessäni kirjan Onnin heräävän henkiin. Onni on monella tapaa todella vahva hahmo, mutta joutuu epäilemään itseään alituiseen. Tämä ei sovi maailmaan, mutta taistelee kuitenkin mahtuakseen. Aivan mahtava hahmo Kinnuselta!

Lahjan tyttäret Anna ja Helena, eli Jenni Rautiainen ja Henni Kiri joutuivat kärsimään kovapäisestä äidistään ja näistä paistoi tietynlainen ahdistus näytelmän läpi. Henni Kiri sokeana Helenana jäi mieleen ja pidin tämän tavasta näyttää Helena juuri niin voimakkaana hahmona kuin tämä oli. Sokeus ei Helenan elämää hidastanut ja tämä näkyi Kirin tulkinnassa. Katsomossa sattuikin olemaan juuri tässä näytöksessä lukuisia näkövammaisia saapuneena seuraamaan näytelmää.

Näyttelijöistä suurimman huomion vei se, joka huuti kovimmin. Marian tytär Lahja oli ehkä kovaääninen, mutta monella tapaa myös sielukkain hahmo lavalla. Kirjassa en oikeastaan hahmosta pitänyt, mutta lavalla Miia Maaranen teki tästä äänekkyydessäänkin todella sympaattisen. Nuori ikä ei haitannut vanhankaan Lahjan saappaisiin menemistä ja juuri niissä vanhuuden hetkissä Maaranen näyttikin voimansa näyttelijänä.

Lahjan ja tämän miniän Kaarinan yhteenottoja oli ilo seurata. Mirka Myllärin Kaarina oli ehkä ihan hitusen pirullisempi ja uhmakkaampi, kuin kirjassa, mutta tämä teki naisten välisestä jännitteestä vain vahvemman.

Miia Maaranen ja Mirka Mylläri

Neljäntienristeys on todella suomalainen kirja ja näytelmä, mutta samalla se voisi sijoittua aikalailla minne vain. Sieltä 1800-luvulta kuljettiin aina lähes nykypäivään asti ja vaikka hahmot erivät hyvin erilaisissa ajoissa, niin näiden ihmisyydessä oli jotain kovin tunnistettavaa. Hahmot ovat teräksenkovia. Ne ovat sellaisia, että voisi kuvitella kirjaa ravistaessa niiden klonksahtelevan kovina rautapaloina ulos kirjasta. Suosittelen menemään katsomaan Kotkassa nämä tuotiin henkiin.

Neljäntienristeys on nähtävissäKotkan kaupunginteatterissa enää kolmen näytöksen ajan, joten suosittelen pitämään kiirettä. Neljäntienristeys nähtiin myös Turun kaupunginteatterissa ja ensi vuonna kannattaa pitää silmällä Oulussa esitettävää oopperaa kirjan pohjalta. Neljäntienristeyksen itsenäinen jatko-osa Lopotti on ainakin omassa lukupinossani tällä hetkellä korkealla.



Dramatisointi
Snoopi Siren
Ohjaus
Miko Jaakkola (vier.)
Lavastus
Lucie Kuropatová
Pukusuunnittelu
Anne Hannula
Valosuunnittelu
Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu
Kaj Günther
Videosuunnittelu
Miko Jaakkola (vier.)
 Esityskuvat: Juha Lahtinen
Juliste: Matti Vahtera

Rooleissa
Anne Niilola
Miia Maaranen
Mirka Mylläri
Osku Haavisto
Mikkomarkus Ahtiainen
Lise Holmberg
Jarkko Sarjanen
Kari Kukkonen
Antti Leskinen
Teemu Koskinen / syksyllä Toni Harjajärvi
Jenni Rautiainen
Henni Kiri
Nea Laakkonen
Meeri Länsmans
Videossa Miisa Laitinen
Esitys nähty medialipulla

Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa

$
0
0



Kansallisooppera, Lentävä hollantilainen, paljon blingiä ja suuren juhlan tuntua. On hämmentävää miten yhden ihmisen mahti vaikuttaa niin elävästi aikojen jälkeen, kun Richard Wagnerin musiikki täyttää salin. Se on ajatonta tavalla, joka on jopa musiikin maailmassa harvinaista. Se koskettaa niin syvältä, että pidät mahdottomana, että se olisi tarkoitettu jollekin toiselle ihmiselle jossain toisessa ajassa.

Kansallisoopperan Lentävä hollantilainen oli myös jotain uutta. Oopperoiden modernisointi toimii, kun se aidosti tuo oopperaan jotain uutta ja mielestäni tässä oli onnistuttu. Maineikkaan Kasper Holtenin ohjaus pyrki nimenomaan kertomaan jotain ihmisille omassa ajassamme.

Jotain aivan uutta oli Holtenin tapa muuttaa sukupuolien valtasuhteita tarinassa. Oopperan maailma on täynnä naisia, jotka uhrautuvat miesten puolesta ja joiden elämään ei oikeastaan muuta kuulukaan kuin miehen rakastaminen palavasti ja ehdoitta. Juuri tähän asetelmaan oli upea nähdä tehtävän muutoksia.
Holten sanoo:

”Oopperan historia on täynnä teoksia, joissa naisen täytyy kuolla jotta mies saisi vapauden. Nykyisessä maailmassa me näemme eri tavoin miehen ja naisen tasapainon. Lentävässä hollantilaisessa haluan kysyä, millainen Senta oikein on ja mikä on hänen kohtalonsa. Hän ei ole vain uhrautuja.”

En lähde spoilaamaan miten Sentan tarina sitten menikään, mutta sanon vain, että olin todella iloisesti yllättynyt.

Lentävän hollantilaisen tarina itsessään on vanha. Hollantilainen on kirottu sielu, joka kerran seitsemässä vuodessa voi palata maihin seilatessaan ympäri maailmaa (joo tuttu vaikka siitä Pirates of the Caribbeanista). Vain uskollisen naisen rakkaus voi pelastaa tämän kohtaloltaan. Toki naisen uskollisuus on sen verran häilyvä käsite, että varmuuden vuoksi kannattaa vaikka heittäytyä mereen kuolemaan, jottei miehen ego missään vaiheessa vahingoittuisi ja kirous jatkuisi.

Holtenin ohjauksessa hollantilainen on merenkävijän sijasta taiteilija. Meren myrskyt ovat tarinan kantava elementti, mutta ne ovat enemmänkin sisäisiä myrskyjä, joita taiteilija käy inspiraationsa kanssa sekä markkinoiden mysrkyjä, joiden varassa elämämme nykyään seilaavat.

Johan Reuter




Myrskyn käyttäminen metaforana modernille ei vaikuttanut ollenkaan väsyneeltä vertaukselta vaan tulkinta oli todella raikas. Se ei ollut liian itsestäänselvä ja Wagnerin musiikki onnistuu osaltaan poistamaan syyttelevää paatosta tarinasta olemalla omin avuin, niin rehellisen mahtipontista. Mikään ei kuulosta teeskennellyltä, kun sen esittää Wagnerin tahtiin. Kaikki on totta.

Holten sanoo:

”Me kaikki elämme päivittäin myrskyssä, matkustamisen, lentokenttien, langattoman internetin informaation virran keskellä. Se kaikki saa sielun värähtelemään maailman mukana, mutta joskus kaikkea on liikaa. Miten tässä myrskyssä pystyy elämään?”

Myrsky heijastelee myös Wagnerin omaa elämää. Tämä ei ikinä onnistunut löytämään etsimäänsä rakkautta ja eli elämää, joka sanalla sanoen oli myrskyisä. Tavallaan siis voisi kuvitella, että jo Wagner käytti myrskyä vertauksena sille, joka ihmisten elämässä on epävakaata ja raivoavaa. Myös konkreettinen myrsky, jonka keskellä Wagner oli 1839 merimatkalla Norjan rannikolla vaikutti oopperan syntyyn, joka myös sijoittuu Norjaan.

Lentävän hollantilaisen toteutus oli huimaava. Kansallisoopperan lava on muuntautunut moneksi näyttäväksi maailmaksi vuosikymmenten aikana, mutta nyt oli välillä hankala muistaa, että kyseessä oli esiintymislava lainkaan.

Vanha kohtasi modernin myös Philipp Fürhoferin lavastuksessa, jota täydensi Jesper Kongshaugin valaistus ja monessa mukana olleen Luke Hallsin videosuunnittelu. Pyörivää lavaa hallitsivat suuret valkoiset huoneet, jotka peilien ja valojen keskellä loivat lähes illusorisen maailman, jossa ei oikein tiennyt mikä on todellista ja mikä ei.


Taustalla videot hämmensivät todellisuuden rajaa entisestään ja on hankala sanoin kuvata miten myrsky tuotiin eläväksi Wagnerin musiikin ja vaikuttavien valojen ja liikkeen tuoksinnassa. Se oli raivoisaa, sinistä, värisyttävää ja todellista. Hollantilaisen musiikki oli minulle tuttua kuitenkin vain levyltä soitettuna, joten tämä kokemus muutti hollantilaisen ikuisiksi ajoiksi mielessäni.

Jo kunJohn Fioren johtama orkesteri lähti alkusoittoon, meni ihoni hieman kananlihalle siitä tulevan odotuksesta. Tämä on tunne, jonka saa aikaan lähinnä Wagner tai Metallica. En lähde tapojeni vastaisesti käymään läpi esiintyjien suorituksia vaikka esimerkiksi Camilly Nylundia tekisi mieli ylistää enemmänkin. Esiintyjät itse nostivat oopperan pääosaan ja vaikka yksilösuoritukset olivat huikeita ja arvostettavia, niin nyt kokonaisuus oli paljon, paljon enemmän kuin osiensa summa.

Kokonaisuus rakentui videosta, joka oli välillä jopa näyttelijöiden itsensä kuvaamaa livevideota, mahtavasta laulusta, vielä mahtavimmista kuorokohtauksista, lavalla tehdystä maalaustaiteesta... Oikeastaan kokonaisuus käsitti niin monta taiteenlajia, että päätä huimasi. On ilo nähdä miten monesta ooppera pystyy ammentamaan ja pidän paljon ihan yleisesti siitä suunnasta miten taidemaailma on muuttunut vuosi vuodelta poikkitaiteellisemmaksi.

Sari Nordqvist, Camilla Nylund
Esimerkiksi Signe Fabriciuksen koreogragia teki esitykseen paljon. Tanssi elementtinä sulautui kohtauksiin lähes salakavalasti välillä ja esiintyjien liikekieli korosti musiikin voimaa. Erityisesti alun viettelijätteret olivat jopa pikkuisen tuhman eroottisia ja muistustus, että nyt viedään oopperaa uuteen suuntaan.

Kun kuoro on räjähtänyt lauluun, esiintyjät liikkuvat tunteiden myllerryksessä ja yhtäkkiä kuorosta irtautuu osa hallitussa koreografiassa myrskyävään liikkeeseen aidon oloisten salamoiden välkkyessä, niin ei sitä tunnelmaa yhdessä pahaisessa blogissa pysty kuvailemaan. Tämä on nykyaikaista oopperaa ja omalta osaltani voin todeta suunnan olevan oikea. Olin haltioissani yleisössä ja olen sitä edelleen. Yritin jättää ainakin vuorokauden väliin tämän tekstin ja esityksen väliin, mutta ei se riittänyt. Ei siitä pysty irrottautumaan.

Lisää tietoa esityksestä löydät oopperan sivuilta täältä. Jos et ole pahemmin käynyt oopperassa ja haluaisit antaa sille mahdollisuuden, niin suosittelen todella lämpimästi juuri tätä oopperaa. Se iskee kaikkiin aisteihin voimalla ja antaa sinulle kokemuksen siitä mitä ooppera voi parhaimmillaan olla.

Jos et pääse oopperaan paikan päälle niin 24.11 voit katsoa esityksen kotoa käsin osoitteessa oopperabaletti.fi/live.


Nimiroolissa esiintyvät Johan Reuter ja OlafurSigurdarson. Sentana nähdään ensi-illan lisäksi viidessä muussa esityksessä Camilla Nylund, joka on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaissopraanoja. Sentan roolissa esiintyy myös Pauliina Linnosaari. Dalandin roolissa puolestaan vuorottelevat Jyrki Korhonen ja Gregory Frank. Muissa rooleissa esiintyvät mm. Mika Pohjonen, Sari Nordqvist ja Christian Juslin.

Musiikinjohto
John Fiore
Ohjaus
Kasper Holten
Lavastus
Philipp Fürhofer
Puvut
Anja Vang Kragh
Valaistus
Jesper Kongshaug
Videosuunnittelu
Luke Halls
Koreografia
Signe Fabricius
Ensimmäisen kuvan maalaus
Ivan Konstantinovich Aivazovsky
Esitys nähty medialipulla

CANTH

$
0
0



Kansallisteatterin Canth on näytelmä, joka juhlistaa Suomen 100-vuotista historiaa ja tietysti Minna Canthin upeaa uraa. Eipä juuri parempaa symbolia Suomen kulttuuria edustamaan löytyisikään. Seppo Parkkisen näytelmä on hyvin Kansallisteatterin näköinen ja Kaisa Korhosen ohjaus on terävää ja omaperäistä. Yleisö saa tunteen, että lavalla avataan jotain jännittävää suomalaisen teatterin ja kirjallisuuden historiasta.

Ihan ensin on mainittava miten Cécile Orblin teki ikimuistoisen työn nimiroolissa Canthina. Jo esityskuvien perusteella osasin odottaa Orblinilta jotain väkevää ja tätä tosiaan sain. Käydessäni katsomassa Kaksi matkaa Israeliin, huomasin miten tämä nuori näyttelijä oli kuin kotonaan kahden legendaarisen näyttelijän välissä. Tällä kertaa Orblin varasti koko lavan. Tämä näyttelee koko kehollaan eikä missään vaiheessa yritä näytellä "nätisti" vaan paahtaa täysillä menemään. Ihan huikea suoritus.
Cécile Orblin

Koko ensemble oli nimekäs ja näki, että esitys on haluttu rakentaa kovien näyttelijäsuoritusten varaan. Muun muassa Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina, Kristiina Halttu Ida Aalberginä ja Pihla Maalismaa Hilda Aspina olivat tapansa mukaan eläytyviä ja en voisi muita ihmisiä näiden esittämissä rooleissa kuvitella. Eeva Putro nousi viimeistään nyt lujaa tietoisuuteeni ja Jussi Lehtonen taas veti monella tapaa täydellisen roolin näyttelijä Niilo Salana. Mahtavan ilmeikästä työskentelyä, joka olisi hyvinkin voinut livetä ylinäyttelyn puolelle, mutta säilyi lähes mielipuolisen puhuttelevana. Lehtosella on harvinaisen persoonallinen lärvi, jonka mielellään näkisi useammassakin näytelmässä tulevaisuudessa.

Jussi Lehtonen

Minna Canthin tarinan lisäksi näytelmä käsittelee suomalaisen teatterin varhaisia vuosia. Iida Aalbergin, Niilo Salan ja Kaarlo ja Emilie Bergbomin kaltaiset hahmot eivät toimineet vain taustana Canthille vaan edustivat laajemminkin teatteria Suomessa.

Canthista ei tehty sitä vakavaa, vanhaa naista, joka meitä usein katsoo valokuvista. Kyseessä on elinvoimainen ja kapinallinen nuori nainen, joka itsevarma tekemisistään, mutta toisaalta monen eri tahon repimä. Seppo Parkkinen sanoo:

"Kysymys on Canthin kirjailijantyön ja teatterin leikkauspisteistä. Ja ajasta, jossa hän elää, suhteesta siihen, sen tapahtumiin ja aikalaisiin. Miksi Minna Canth valitsi teatterin? Millainen oli näytelmäkirjailijan ura? Mitä teatterin yhteisö hänelle merkitsi?

Juuri kapinallisuus iski lavalta voimakkaasti. Ehkä jopa enemmän kuin Canthin taiteellista perintöä, korostettiin näytelmässä tämän taistolaista ja lähes anarkistista puolta, jota Canth yritti vastustajistaan huolimatta näytelmiinsä tuoda.

Cécile Orblin, Elli Närjä, Eeva Putro ja Pirjo Määttä


Canth näytti ja kuulosti hyvältä. Kati Lukka on jälleen tehnyt näköisensä ja teatterin taikaan luottavan lavastuksen, jossa etenkin erilaiset tuolit tuntuivat olevan pääosassa. Ennen näytelmää pääsimme kuulemaan valosuunnittelija Kalle Ropposen ajatuksia esityksestä.

 Vaikka valosuunnittelijaa voi helposti pitää vain teknisen puolen ihmisenä, niin Ropponen on selvästi taiteilija, joka tekee teatteria intohimolla eikä pelkillä insinöörin silmillä. Valaistus toimikin kovana ja iskevänä Lukan lavastuksen kanssa. Voimakkaat taustavalot ja niukat puurakenteet loivat tunnelmaa, joka korosti sitä, että nyt ollaan nimenomaan teatterin lavalla.


Canth Kansallisteatterissa tulee varmasti jonkin verran jakamaan mielipiteitä ja ehkä hyvä niin. Kansallisteatterin rooli keskustelua herättävänä teatterina jatkaa Canthin perintöä. Uudet sukupolvet löytävät tästä omia kosketuspohjiaan Canthiin ja kiinnostus tämän kirjallista tuotantoa kohtaan varmasti kasvaa.

Vinkki: Käy ennen näytelmää katsomassa teatterin yläkerrassa Edefeltin maalausta Ida Aalbergista (myös työn luonnos Porvoon museossa kannattaa joskus käydä katsomassa). Saatat nähdä pienen yhtäläisyyden tuohon maalaukseen lavallakin.

Lisää tietoa näytelmästä, esityksistä ja lipuista löydät Kansallisteatterin sivuilta täältä.



ROOLEISSA Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen
OHJAUS Kaisa Korhonen
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Liiri-Majava
MUSIIKKI Hannu Kella
VALOSUUNNITTELU Kalle Ropponen
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
KOREOGRAFIA Marjo Kuusela
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Jari Kettunen
OHJAAJAN ASSISTENTTI Elina Lajunen
Esitys nähty medialipulla
Kuvat: Stefan Bremer


Vihan jumala

$
0
0



Yasmina Rezan näytelmä Vihan Jumala (Le Dieu du carnage) on esitetty useissa teattereissa ympäri Suomen. Kotkan kaupunginteatteri on se teatteri, jossa minä nyt näin yhden lempinäytelmistäni ensimmäistä kertaa.

Vaikka en ollut nähnyt tätä näytelmää aiemmin oli se siis jo minulle tuttu. Olen lukenut parikin Rezan näytelmää ja tietysti nähnyt upean tulkinnan Carnage (2011) Roman Polanskin elokuvana. Rakastan Rezan tekstiä ja teatteria, joka pohjautuu lähes yksinomaan dialogille. Vaikka tämä voi olla vaativaa näyttelijöille, niin lopputulos on usein vangitseva. Kokemus on välillä lähempänä hyvän kirjan nauttismista, kuin perinteisen teatterin katsomista.

Yasmina Reza on ranskalainen näytelmäkirjailija ja kirjailija, jolla on myös koulutus sosiologina. Koulutus näkyy tämän teksteissä, sillä dialogissa on jotain todella tarkkanäköistä tietämystä ihmisten välisestä suhteesta ja yhteiskunnallisista kiemuroista. Nimenomaan sosiaalisesta.

Reza ottaa sen mitä pidämme sosiaalisena käyttäytymisenä ja kääntää asioita päälaelleen ilman varsinaisia absurdeja elementtejä. Tämä vain korostaa tiettyjä osia normaalista kanssakäymisestä ja päästää vapaaksi hahmoissaan tunteita ja ajatuksia, joista olemme kiusallisen tietoisia, mutta päätämme syystä tai toisesta tukahduttaa.

Antti Leskinen, Jarkko Sarjanen, Ella Mustajärvi ja Anne Niilola

Vihan jumala on näytelmä, jossa tukahdetut impulssit päästetään valloilleen, mutta hyvin hienostuneesti ja kerroksittain. Missään vaiheessa ei tapahdu suurta räjähdystä tai kaiken muuttavaa juonenkäännettä (ellei tiettyä oksennuskohtausta lasketa). Kyseessä on vain kahden pariskunnan keskustelu olohuoneessa, joka hiljalleen muuttuu taistelutantereeksi.

Pariskunnan lapsilla on sattunut välikohtaus, jossa jopa keppi on osunut toista poikaa naamaan. Vanhemmat ryhtyvät selvittämään asiaa kaikella sillä sivistyksellä, joka nykyihmiselle on suotu. Sivistys on kuitenkin eräänlainen peitetyökalu, jolla pyritään pitämään alkeellisempia tunteita maan alla.

Sivistyneisyys ja hienostuneisuus ei oikeastaan petä koko keskustelun aikana, mutta rakoilee moneen eri suuntaan. Juuri tämä luo näytelmän herkullisen jännitteen. Koko ajan taiteillaan sivistyneisyyden reunoilla, mutta ikinä ei oikeastaan päästetä siitä irti. Pariskuntien omat ongelmat nostetaan pöydälle, henkilökohtaisuuksilta ei vältytä ja lopulta tuntuu, että ainoa aito ja suora kommunikointi onkin tapahtunut juuri niiden poikien välillä leikkipuistossa.


Vihan jumala on sijoitettu tapahtumaan ainakin Pariisissa, Lontoossa ja New Yorkissa. Kotkan versiossa ollaan Pariisissa Marielle Eklund-Vasaman ohjauksessa. Lava on puhtaan valkoinen ja sitä koristaa kukkaruukut täynnä tulppaaneja. Kaikki on suhteellisen minimalistista, mutta Lucie Kuropatován lavastus ja puvut ovat vanginneet sen tyylin, jolta Vihan jumala kuuluukin mielestäni näyttää.

Oli mukava nähdä Anne Niilola hieman erilaisessa roolissa kuin tällä oli Neljäntienristeyksessä. Tämä omaa tietynlaisen hallinan omissa eleissään, jota on ilo seurata (vaikka jälleen vuorosanojen kanssa oli pientä hajamielisyyttä). Niilola kykenee muuttamaan hahmonsa tunnetiloja silmänräpäyksessä eikä katsoja ikinä voi luottaa siihen mitä seuraavaksi tapahtuu.

Niilolan aviomiehenä nähtiin Antti Leskinen, jonka rooli oli toimia sinä "jokamiehenä". Hyssyttelevänä, mutta maalaisjärkisenä perheenisänä, joka yrittää etsiä niitä järkiratkaisuja. Juuri tähän Leskinen olikin nappivalinta, sillä onhan tämä lupsakka näyttelijä.

Toista pariskuntaa esittivät Ella Mustajärvi ja Jarkko Sarjanen. Myös Kotkan teatterin vakiokasvoja, joita en kuitenkaan ole pahemmin ennen nähnyt näin dialogiin pohjautuvissa näytelmissä. Sarjasen hieman etäinen ja urakeskeinen mies oli uskottava. Mustajärvi taas tarjosi hienosti hiljaisen (ja välillä ei niin hiljaisen) kapinallisen vastapainon tälle.

Yksilösuoritusten sijaan tässä näytelmässä nousee kuitenkin tärkeimmäksi asiaksi se kemia, joka vallitsee neljän näyttelijän välillä. Näiden roolit vaihtuvat keskinäisessä kanssakäymisessä jatkuvasti. Rintamat muuttuvat vähän väliä ja yhteinen sävel on hankala pitää koko näytelmän ajan.

Nämä näyttelijät ovat kuitenkin selkeästi tottuneet yhteisen lavan jakamiseen ja oli helppo uskoa kyseessä olevan vanhojen avioparien. Se vuosien yhteinen taival näkyi pariskuntien takana ja se on se seikka, joka tästä näytelmästä lopulta tekee uskottavan.

Vihan jumala Kotkan kaupunginteatterissa jatkuu vielä ensi vuodelle asti ja suosittelen kokemaan sen. Tämä ei ole iso spektaakkeli vaan tarkkanäköinen, sosiologinen tutkimusmatka ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Lisää tietoa esityksestä löytyy Kotkan teatterin sivuilta täällä.


Suomennos
Reita Lounatvuori
Ohjaus
Marielle Eklund-Vasama
Lavastus ja pukusuunnittelu
Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu
Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu
Kaj Günther
ROOLEISSA 
Anne Niilola
Antti Leskinen
Ella Mustajärvi
Jarkko Sarjanen
Esitys nähty medialipulla
Kuvat
Juha Lahtinen
Juliste
Sofia Virtanen 

Lukupinon haastattelussa: Atte Kilpinen

$
0
0



Atte Kilpinen on suomalainen tanssija, joka tällä hetkellä melkoinen nouseva tähti nykytanssin ja baletin maailmassa. Tämä saa myös kyseenalaisen kunnian toimia ensimmäisenä haastateltavana Lukupinossa, kun aloitan sarjan, jossa kysyn erilaisilta, mielenkiintoisilta ihmisiltä kysymyksiä kulttuuriin liittyen.

Kansallisbaletin nuorisoryhmässä tanssiva Kilpinen nousi tietoisuuteeni viimeistän Liikkeen legendat -esitysten myötä, jossa tämä loisti muun muassa Alexander EkmaninEpisode 31 ja Jorma UotisenJord -teoksissa tanssien solistirooleja. Etenkin Uotisen Jordia ajatellessa saan edelleen kylmiä väreitä. Todella vaikuttava teos, joka on muuten mahdollista nähdä vielä Kansallisoopperan lavalla ensi vuonna. Siitä lisätietoa täällä.


1. 
Millainen on suhteesi kirjallisuuteen? Onko matkan varrella ollut joitain erityisen vaikuttavia teoksia?
En ole vielä oikein päässyt kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Muistan lukeneeni viimeeksi kirjan etukannesta takakanteen ala-asteella, joka oli jokin helppolukuinen lastenkirja. Lukutaitoa on mutta innostusta ja kärsivällisyyttä lukemiseen ei.

2.
 Kun puhutaan "suomalaisesta kulttuurista", mitä mielikuvia, kokemuksia tai taiteilijoita pulpahtaa mieleesi?
Koko kansan tuntema Jorma Uotinen. Jorma vaikuttaa vahvasti tanssin alalla ja myös melkein kaikissa muissa taide aloissa, joka on mielestäni erittäin kunnioitettavaa. Mieleen tulee myös monia suomalaisia nais artisteja jotka kirjoittavat kappaleensa itse kuten esimerkiksi Chisu.

3. 
Jos sinun täytyisi kanavoida luovuuttasi johonkin muuhun taiteeseen kuin tanssiin, niin mitä se olisi?
Maalaamiseen. En osaa maalata mutta jos olisi pakko kanavoida muuhun kun tanssiin niin se olisi maalaaminen. Sillä maalaaminen on kun tanssimista. Liike laadun sijaan saa valita värin ja liike on kokoajan läsnä tekemisessä.

4.
Jos saisit valita aivan minkä tahansa roolin tanssittavaksesi, niin mikä se olisi ja miksi?

Nuori mies teoksesta A young man and the death. Elokuvassa White nights Mihail Baryšnikov tanssii kyseistä roolia ja kun näin sen vuosia sitten olin heti vakuuttunut ja inspiroitunut. Sama pätee vielä.
 5.
Suosittele jotain kulttuurielämystä, joka kannattaa kokea juuri nyt.

Merivesiallasta Kauppatorin kupeessa. Vielä kun on mahdollisuus ottaa ilo irti muusta kuin sisällä olemisesta kannattaa käyttää se mahdollisuus. Talvi lähenee jolloin on ihana käydä enemmän teattereissa ja taidegallerioissa. 

Löydät lisää tietoa Kilpisestä muun muassa tämän sivuilta täältä, sekä Kanssallisbaletin sivuilta täältä.

Kuvat: oopperabaletti.fi

Testissä: Storytel

$
0
0


Kokemuksia Storytel -palvelusta kuukauden kokeilun jälkeen. Mikä on Storytel, miten se toimii ja mitä annettavaa sillä on lukemiselle?

Storytel on jälleen uusi "kirjojen Netflix", kuten näitä palveluita usein kutsutaan. Sen toiminta alkoi Suomessa keväällä 2016 ja kuukausimaksulla voi kuunnella rajattomasti äänikirjoja tai lukea e-kirjoja. Palvelun hinta on 16,99 euroa kuussa ja näin melko samaa hintaluokkaa kuin muutkin vastaavat palvelut. Kokeilin Storyteliä puhelimen Android-sovelluksella. Myös iPhonelle on sovellus saatavilla.

Äänikirja on mielestäni parasta mitä lukemiselle on tapahtunut sitten kirjapainotaidon keksimisen. Siitä olenkin jo kirjoittanut esimerkiksi täällä. Myöskin e-kirjat tuovat mielestäni paljon uutta lukukokemukseen vaikka eivät sitä perinteistä luonnollisesti voikaan ikinä korvata.

Storytel näyttää ihan hyvältä, mutta voisi näyttää vielä paremmaltakin. Valikoima on tuotu esille tyylikkäästi ja sitä voi selata eri kategorioissa. Verrattuna esimerkiksi BookBeattiin, huomaa heti valikoiman olevan huomattavasti suurempi. Jos lukee pääasiallisesti suomeksi, on BookBeat kuitenkin kilpailukykyinen, sillä Storytelillä on suuri määrä kirjoja englanniksi. Itse tosin suosin englanniksi lukemista, joten Storytelin valikoima vaikutti erittäin hyvälle.


Toisaalta Storytelillä tuntui olevan paljon kirjallisuutta, jota snobisti pidän ehkä jopa niin sanottuna roskakirjallisuutena, mutta tämähän on tietysti makukysymys. Paljon helmiäkin löytyi joukosta, joita en edes odottanut löytäväni ja lopulta valinta luettavaksi oli jopa hankalaa tehdä.

Äänikirjoja on suuri määrä ja e-kirjoja vielä enemmän. Juuri valikoima lieneekin Storytelin suurin kilpailuvaltti. Esimerkiksi kun listataan kaikki romaanit, löytyy niitä Bookbeatilta 507 kappaletta ja Storyteliltä taas 10679 kappaletta. Melkoinen ero siis.

E-kirjojen lukemisessa Storytel on ihan toimiva, mutta esimerkiksi fontin kokoa voi muuttaa vain kolmiportaisella asteikolla, josta en löytänyt itselleni tarpeeksi pientä kokoa. Taustan voi muuttaa mustaksi tai sepiaksi, joka on hyvä, sillä ainakin omia silmiä kirkkaan valkoinen tausta ärsyttää.

Äänikirjojen suhteen Storytel toimii moitteettomasti. Löytyy kaikki tarvittavat toiminnot mitä voi kuvitellakin ja esimerkiksi äänen nopeutta on mahdollista muuttaa. Tärkeä ominaisuus jos vaikka pitää lukijaa sietämättömän hitaana. Satuinpa muuten löytämään todellisen helmen kuunnellessani tuota NOFX-kirjaa. Suosittelen, mutta siitä lisää myöhemmin.


Kaiken kaikkiaan Storytel on valikoimaltaan loistava palvelu, etenkin jos tykkää lukea englanniksi. Hinta on kilpailukykyinen ja vaikka sovelluksessa on mielestäni kehitettävää, niin perustoiminnot ovat kohdallaan ja loppuhan on oikeastaan silkkaa hifistelyä. Toisaalta kirjan ystävät ovat joskus melkoisia hifistelijöitä.

Voit tutustua Storytel palveluun tarkemmin täällä.



Katso myös:





Keskivaikea vuosi - Pauliina Vanhatalo

$
0
0



Pauliina Vanhatalo ottaa kirjassaan käsittelyyn masennuksen. Erityisesti siis oman masennuksensa. Kyseessä on muistiinpanoja ajanjaksosta, joka esiintyy lukijalle paikoin toivottomana ja paikoin varovaisen toiveikkaana. Keskivaikea vuosi käsittelee aihetta, joka koskettaa niin montaa suomalaista, että se toimii jo tärkeänä vertaistuen muotona.

Keskivaikea vuosi ei ole opaskirja siihen miten masennus selätetään. Se kuitenkin näyttää konkreettisesti miten masennus on prosessi. Jotain mihin ei ole nopeita parannuskeinoja tai jotain mitä voi vain "ajatella pois" positiivisella mielellä. Tämä kirja tuli väistämättä mieleen kuin luin Matt Haigin kirjaa Syitä pysytellä hengissä.

Pauliina Vanhatalo. Kuva: Sara Ahde
Vanhatalo ottaa lukijansa mukaan hyvin konkreettisella tavalla. Olemme tämän mukana kun talon korjaus tökkii tai lapsille ei tunnu riittävän energiaa. Olin itseasiassa niin mukana tämän matkalla, että minun on mahdotonta kirjoittaa kirjasta mitään arvion tyylistä. Ei toisen tunteita voi laittaa mittariin, kuin jotain uutuusdekkaria.

Sen sijaan kiitän Vanhataloa. Tekstistä varmasti kaikki samankaltaisia kokemuksia läpikäyneet tunnistavat jotain hyvinkin omakohtaista. Vaikka masennus ilmenee monella tapaa ja tarinoita on lukuisia, jotkin perusseikat säilyvät ominaisina lähes kaikille sen kokeneille. Se seikka, että ei ole yksin masennuksensa kanssa lohduttaa oikeastaan aika harvaa. Myöhemmin se kuitenkin voi lohduttaa. Kun pahin on ohi ja huomaat olleesi jotain niin arkista kuin "mielenterveyspotilas".

Tämä kliiniseksi möykyksi sekaisia tunteita muuttuminen tulee esiin kirjassa. Vanhatalo kirjoittaa miten menee sisään psykiatrin vastaanotolle itsenänsä ja kävelee ulos mielenterveyspotilaana.
"Diagnoosinjälkeisenä aamuna puristan ensimmäisen pillerin liuskasta ulos, nielaisen sen ja jään odottamaan seurauksia. Melkein toivon että jotakin dramaattista tapahtuisi, jotta saisin mistä kirjoittaa."
Se kontrasti omien henkilökohtaisten tunteiden ja byrokraattisen koneiston osana olemisena on joskus järkyttävä. Siinä normalisoidaan jotain mikä tuntuu todella epänormaalilta. Tehdään selvitettäväksi jotain mikä tuntuu täysin selvittämättömältä.

Vanhatalo tuo esiin monia aiheita syyllisyydestä epätoivoon ja introverteistä ihmisistä totaaliseen vetäytymiseen. Pelko oman mielen liikkeistä väijyy koko ajan pään yllä ja lukija ehkä huomaa itsekin tunnistavansa tuon pelon. Mitä jos se alakuloisuus ei olekaan vain huonosta päivästä kiinni? Mitä jos se syyllisyys jaksamisesta onkin jotain vakavampaa?

Lopulta kuitenkin jotain muuttuu. Vanhatalon matka, jolle tämä meidät vei, tulee eräänlaiseen päätökseen. Keskivaikea vuosi päättyy ja me olemme saaneet olla mukana koko sen ajan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Lukiessa huomasi usein toivovansa hyvää Vanhatalolle ja tällä tavalla kirja toimii eräällä tavalla empatian herättäjänäkin. Vaikka masennus itsessään on monella tapaa negatiivinen aihe, niin löysin kirjasta paljon positiivista. Se on pohjavireeltään toiveikas ja tuo erityisesti esiin toisten ihmisten merkityksen.

"Väitän:
Elämä ei ole suoritus, josta saa myöhemmin arvosanoja.
Elämä ei ole lasi, jonka voi juoda täysin tyhjäksi."

Lisätietoa kirjasta ja kirjailijasta löydät esimerkiksi tämän omilta sivuilta täältä. Itselleni Vanhatalo tuli tutuksi kun tämä meni ja kirjoitti viime vuoden lempikotimaiseni eli tämän. Keskivaikea vuosi tarjosi myös pienen vilauksen kirjailijan työn prosesseihin ja en malta odottaa, että pääsen lukemaan uutta teosta.


Pauliina Vanhatalo, 2016, Keskivaikea vuosi, muistiinpanoja masennuksesta, S&S, arvostelukappale

Rikhard III

$
0
0


Rikhard III on Shakespearen yksi tunnetuimmista näytelmistä, joka nimihahmossaan omaa yhden historian iljettävimmistä, myrkynkyllästämistä rupikonnan nuolijoista. Shakespearen teatteria Lontoossa opiskellut Jussi Nikkilä teki debyyttinsä ohjaajana Kansallisteatterissa, kun tämän Rikhard III sai ensi-iltansa 7.12.2016.

Rikhard III Kansallisteatterissa ei ole millään tapaa modernisoitu versio, vaikka sen huomaakin olevan nykypäivään kuuluva. Se ei ole kuitenkaan sen modernimpi kuin muidenkaan aikojen versiot. Tästä olen kiitollinen ja nautin suuresti perinteisiin kumartavasta tulkinnasta, jossa näyttelijät todella loivat sen taian, jonka lavalla olemme tottuneet näkemään.

Mila Laine, Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Kristo Salminen, Juha Varis ja Milka Ahlroth

Näytelmä esitetään Kansallisteatterin Willensaunassa, joka on pieni ja intiimi tila. Suurella näyttämöllä tämä esitys olisikin muuttunut joksikin aivan toiseksi. Henkilökohtaiset tragediat olivat nyt todella käsinkosketeltavia ja tarina oli lähellä katsojaa. Kaikki tehtiin ilman sen suurempia kikkailuja ja esityksestä jäi tunne, että se oli yksinkertaisesti puhdas.

Kristo Salminen Rikhardina oli lähes mielipuolinen. Tämän karisma pystyy täyttämään Willensaunan kokoisen tilan laitoja myöten ja yleisölle tulee tunne, että olemme Salmisen armoilla, kun tämän hullut silmät pyörivät ympäri katsomoa. Rikhardin hahmo on monella tapaa epämiellyttävä ja tyrannimainen, mutta Salminen toi myös tämän nöyrän ja haavoittuvaisen puolen hienosti esiin niin, että sekin oli jotain pohjavireeltään inhottavaa. Herkullisen vastenmielinen suoritus, joka nousi välillä todella vahvoihin sfääreihin, kuten Salmiselta osasi odottaakin.

Kristo Salminen ja Heikki Pitkänen


Muut näyttelijät saivat taipua moniin erilaisiin rooleihin näytelmän kulkiessa eteenpäin. Antti Pääkkönen ja Milka Alroth ovat turvallisia valintoja Shakespearia tulkitsemaan ja näin perinteiseen tulkintaan juuri oikeita valintoja. Tulkinta oli vahvaa ja varmaa ja tunsin näytelmän olevan hyvissä käsissä.

Kun kävin katsomassa Kansallisteatterin Hirttäjät, pidin erityisesti Heikki Pitkäsen ilmeikkäästä suorituksesta Moodyna. Jälleen Pitkäsen ilmeet jaksoivat kiinnostaa ja kaikista traagisimmistakin rooleista Pitkänen onnistui tekemään tavallaan koomisia. Erityisesti Juha Variksen kanssa nämä jaksoivat naurattaa. Varikselta onnistui kuitenkin vaihtamaan vaihdetta salamannopeasti ja tämä heittäytyi myös aidosti traagiseen tilaan luontevasti.

Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen ja Mila Laine

Rikhard III näytti ja kuulosti hyvälle. Lavaa hallitsi puu, paksut kankaat ja tuli. Katri Rentton lavastus ja Pietu Pietiäisen valosuunnittelu muuntivat pienen tilan suhteellisen pienin elein vanhaksi ja fyysisyydessään painostavaksi maailmaksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli paikoin käyttää lamppuja, niin vahvana elementtinä, että niistä vapautuva kuumuus yleisöön asti, muuttui lavaistuksen tehokeinoksi.

Jos minun olisi pakko valita yksi lempisoitin kaikkien joukosta, olisi se sello. Näytelmää säesti Mila Laineen sellonsoitto ja oli upeaa todistaa miten sellosta tuli kuin ylimääräinen näyttelijä lavalle. Jokin sen soittimen kyvyssä tuottaa tunteita tekee sellosta täydellisen instrumentin säestämään teatteria. Jopa näyttelijät tuntuivat välillä kuin keskustelevan sellon kanssa lavalla.

Kansallisteatterin Rikhard III on tällä hetkellä näemmä loppuunmyyty, mutta kannattaa olla kärppänä lippuluukulla jos vain peruutuspaikkoja ilmestyy. Näytelmä on raikas tuulahdus puhtaudessaan ja Shakespearen 400-vuotisjuhlien tärkeä panos suomalaisessa teatterimaailmassa. Lähdin teatterista oudon virkistyneenä ja muistan taas miten vanhan, klassisen tekstin voima ei noin vain hälvene pelkkien vuosien kuluttaessa sitä. Petos, katkeruus, vallanhimo ja ihan silkka kusipäisyys tiivistyvät Rikhardin hahmoon tavalla, joka resonoi nykykatsojaankin. Suosittelen.

Lisätietoja esityksestä löytyy myös Kansiksen sivuilta täällä.


ROOLEISSA Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Juha Varis sekä Nuua Kosminen ja Aamu Milonoff / Helmi Oja ja Isabella Ruotimo
MUUSIKKO Mila Laine
OHJAUS Jussi Nikkilä
SUOMENNOS Matti Rossi
SOVITUS Anna Viitala
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Saija Siekkinen
VALOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
KOREOGRAFIA Maria Hostikka
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi
VALOKUVAT Tuomo Manninen
Esitys nähty medialipulla 

Katso myös:

Koominen ooppera tuli kaupunkiin

$
0
0


Koominen ooppera piti avajaisgaalansa eilen Finlandia-talolla ja jätti kieltämättä jälkensä. Jotain uutta tuli eilen kaupunkiin ja jään mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää. Ainakin avaus oli räjähtävä.

Koominen ooppera on muun muassa johtajansa Laura Åkerlundin ja tuottaja Maiju Talviston intohimon ja työn tulos. Se on lisä suomalaiseen oopperatarjontaan, joka tuo mukanaan raikkaan otteen vaikeana pidetyn taiteenlajin pariin. Lisää Koomisesta oopperasta voi lukea vaikka Lukupinon jutusta täällä.

Avajaisgaala teki vaikutuksen. Finlandia-talo täyttyi tunnelmasta, joka loi suuntaviivoja sille hengelle, jota Koominen ooppera tuntuu edustavan. Aulassa virtasi kuohari ja jousikvartetti esiintyi odottavalle yleisölle. Halukkaat saivat glitteröidä itsensä ja halukkaita riittikin jonoksi asti niin, että oma parta jäi tällä kertaa vaille glitteriä.


Lavalla illan aloitti kapellimestari Leif Segerstamin johdolla Beethovenin alkusoitto, Fidelio. Täydellinen aloitus. Kaunis, mutta lennokas ja keveä kappale lähti lähes sirkusmaisiin sfääreihin Segerstamin puikoissa. Tuli tosiaan tunne, että tässä jotain kivaa alkoi.

Ilta jatkui muun muassa Zemlinsky sinfonialla ja Segerstamin aivan uuden sinfonia 307:n kantaesityksellä. Tämä jälkimmäinen tuntui illan muuhun, hieman perinteisempään tarjontaan nähden, mielestäni hieman irralliselta, mutta kuitenkin juuri Koomiseen oopperaan sopivalta. Teos oli nokkela ja hauska, jos nyt niin sinfoniasta voi sanoa. Soittimina toimi milloin mikäkin ja erityisesti pidin jättimäisen nuijan käyttämisestä lyömäsoittimena. Teos toimi kuin Kelju K. Kojootin piirretty.

Mieleenpainuvimmat osuudet illasta olivat Bernsteinin operetista Candide esitetyt teokset, joita tulkitsi upeasi laulaen Mia Heikkinen. Eniten kuitenkin odotin kuulevani osia Paul Lincken operetista Frau Luna. Tämä myöhemmin keväällä Koomisen oopperan ohjelmistosta löytyvä teos on nyt näiden näytepalojen jälkeen varmaankin se minulle yksi odotetuin oopperatapaus ensi vuodelle.

Ilta oli laadukas ja täynnä hauskaa. Reetta Haavisto ja Petri Lindroos lauloivat, Helsinki Sinfonietta kuulosti räjähtävälle, yleisö nauroi ja taputti ja näin jopa oopperalaulajan tekevän kärrynpyörän valtavassa hameessa!  Kaikkea leimasi valtava innostus tekemiseen ja se jäi illasta päällimmäisenä mieleen.


Tervetuloa siis Koominen ooppera! Vaikka Suomen oopperamaailmaa ei voi missään nimessä tunkkaiseksi sanoa, niin uuden ja innokkaan tulokkaan ilmestyminen on piristysruiske, jonka toivon vielä useammankin ihmisen löytävän tulevaisuudessa. Menkää siis katsomaan mitä Koomisella oopperalla on tulevaisudessa annettavana täällä.


Mies joka ampui Lucky Luken

$
0
0


Mies joka ampui Lucky Luken pysäyttää jo nimellään. Länkkärit eri muodoissaan ovat muodostaneet ympärilleen suuria mytologioita, joiden keskuudessa Lucky Luken nimi on muodostunut lähes kaikkien tuntemaksi. Tämä kuitenkin yleensä seikkailee kevyissä, hauskoissa tarinoissa. Mitä nyt siis tapahtuu?

Matthieu Bonhomme on tehnyt Lucky Luke -tarinan, joka eroaa alkuperäisistä mielenkiintoisella tavalla. Kyseessä on tribuutti ja Lucky Luken 70-vuotista taivalta merkkaava juhlateos.

Lucky ei ole ampunut ketään kuoliaaksi sitten aivan ensimmäisten seikkailudensa ja nyt tämä tuntuu siirtyneen johonkin rujompaan ja realistisempaan maailmaan, vaikka tappajaksi ei välttämättä olekaan palaamassa. Mieleen tulee väistämättä Sergio Leonen leffat ja erityisesti Clint Eastwoodin hahmo, johon tässä Luckyn inkarnaatiossa selkeästi viitataankin, kuten moneen muuhunkin sekä moderniin että perinteiseen lännenhahmoon.


Lucky Luke on belgialaisen Morriksen (Maurice de Bevere) 1946 luoma sarjakuvahahmo, joka on niin nopea revolverinsa kanssa, että voittaa kaksintaistelussa varjonsakin. Hevosensa Jolly Jumperin kanssa tämä käy vaaroja vastaan. Yleensä Daltonin veljeksiä.

Morriksen Sarjakuva on erityisesti Euroopassa saavuttanut valtavan suosion ja itsekin olen kasvanut niiden parissa. Lucky Luken villi länsi on tuttu ja turvallinen paikka, jonka tavat ja erikoisuudet ovat lukijoille jo nostalginen kokemus. Se on maailma, joka turvautuu häpeilemättä stereotyyppeihin ja luo monella tapaa raadollisestakin ajanjaksosta lämpimän ja hauskan kuvan.

Bonhommen Lucky Luke ei ole lämmin. Jo värisävyt ottavat käänteen kylmempään alusta alkaen ja Luckyn hiljainen olemus ei enää kuvasta leppoisaa sankaria vaan paljon nähnyttä, vanhaa pyssymiestä, joka tuntuu olevan jo väsynyt kiertävään elämäänsä.

Tarina alkaa kuin Leonen leffat, joissa muukalainen saapuu kaupunkiin. Toki Luken maine on kuitenkin kiirinyt jo tämän edelle ja haastajia riittää. Mutta kuka ampui Lucky Luken?

En lähde juonesta paljastamaan mitään. Sen tunnelma on kuitenkin loistava. Pidän siitä miten sarjakuvassa on tunne, että nyt yhdistellään perinteisten Lucky Luke -tarinoiden ja raakojen lännenleffojen tunnelmaa. Jo alku, jossa Luke saapuu sateiseen kaupunkiin on näyttävä. Ruudut luovat hidasta vaikutelmaa, jossa vanha sankari kuin esitellään lukijalle aivan uudestisyntyneenä.


Bonhomme on onnistunut luomaan tribuutin Lukelle, joka toimii samalla ihan omana maailmanaan. Vaikka tämä ei sijoitu siihen maailmaan, jossa olemme tottuneet Luken näkemään (en voisi esimerkiksi kuvitella Rantanplania tarinaan ajatuskuplineen), voisi Bonhommen luomaan maailmaan luoda vielä monta kiinnostavaa tarinaa. Jatkossa Luke tullaan kuitenkin näkemään siinä perinteisemmässä muodossaan. Tai ehkä tämä on tosiaan kuollut. Kuka tietää.

Mies joka ampui Lucky Luken toimii erityisesti vanhoille faneille, mutta on hyvä sarjakuva vaikka ei olisi ikinä avannut Lucky Luke -sarjakuvaa. Tyyli on paljon normaalia elokuvamaisempaa ja ruudut muodostavat hienoja kokokonaisuuksia, jotka muistuttavat lännenleffojen tyyliä. Kaikki on vähän realistisempaa, mutta edelleen ne pienet yksityiskohdat jaksavat kiinnostaa. Lapsena Luckyja lukiessa ne taustat kiinnostivatkin melkein enemmän, kuin itse tarina.

Lisätietoa sarjakuvasta löytyy muun muassa Egmontin blogista täällä.


Matthieu Bonhomme, 2016, Mies joka ampui Lucky Luken, Egmont, arvostelukappale


Marko Hautala & Broci - Varpaat

$
0
0



Marko Hautala on monelle tuttu "Suomen Stephen King". Kauhukirjailija, jonka tuore kirja Kuiskaava tyttö oli juuri Lukupinossakin täällä. Broci taas on Lahtelainen sarjakuvataiteilija, joka on erikoistunut juuri kauhun saralle. Haamu-kustannuksen ja kahden kauhusta diggaavan ihmisen yhteistyö kiinnosti ja tartuin innolla näiden tuoreeseen sarjakuvaan Varpaat.

Varpaat on novelli Haamu-kustannuksen kokoelmasta Valkoiset varpaat, josta kirjoittelin täällä. Juuri Hautalan novelli oli se kokoelman ehdottomasti ahdistavin. Se sisälsi paljon elementtejä, jotka iskivät moneen kipukohtaan henkilökohtaisesti ja nautin siis paljon sen lukemisesta.

Sarjakuva ei tarjonnut ihan samanlaisia säväreitä kuin novelli, mutta en sitä oikeastaan odottanutkaan. Tarinassa outo opas, jolta uupuu varpaita, vie nuoren pariskunnan tutkailemaan luolastoa, jossa tapahtuu outoja. Pieniä käytäviä ja onkaloita, pimeyttä, kiinni jäämisen pelkoa ja jotain hieman yliluonnollistakin. Hautala kirjoitti tarinan tiiviiksi ja antoi paljon tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Sarjakuva jo muodoltaan rajoittaa tuota tilaa, mutta toisaalta antaa novellin lukeneille ainutlaatuisen ikkunan nähdä novelli jonkun toisen silmin.

Brocin ote tarinasta on vankka ja näkemyksellinen. Piirustustyyli on välillä hieman huolimatonta, mutta toisaalta luo huolettoman vaikutelman. Lennokas tyyli kostautuu yleisvaikutelmaa tarkasteltaessa, mutta antaa sarjakuvalle tietynlaista autenttisuutta. Ihmishahmot tuntuvat olevan Brocille se rakkain kohde piirtää ja näille onkin omistettu paljon tilaa sivuilta. Maisemia ei pahemmin maalailla.


Kun meno äityy todella ahdistavaksi, muuttuu sarjakuvan tyyli paikoin melkein psykedeeliseksi. Novellin lukeneet ehkä muistavat ne loppupuolen tapahtumat. Niihin Broci on luonut mielestäni melko osuvia kuvia. Mieleen tulevat etenkin 70-luvun eksploitaatio-leffat ja tätä kuvaa myös sarjakuvan melko runsas paljaan ihon näyttäminen. Ei siis välttämättä ihan perheen pienimmille soveltuva sarjis. Etenkään jos nännit häiritsevät enemmän kuin raaka ja verinen väkivalta.


Sarjakuvien kannet ovat mielestäni tärkeämpiä myyntivaltteja kuin romaanien kannet ja tässä on onnistuttu. Maalauksellinen ja kysymyksiä herättävä kansi, joka varmasti toimii myös kansainvälisillä markkinoilla kun Varpaat ilmestyy englanniksi nimellä Pale Toes.

Lisää tietoa sarjakuvasta löytyy esimerkiksi Haamu-kustannuksen sivuilta täällä. Kyseessä on genresarjakuva, joka varmasti vetoaa kohdeyleisöönsä. Se on vähän karkea ja herkullinen kauhupläjäys, joka kunnioittaa perinteitä, mutta tuo vähän jotain uuttakin pöytään.


Marko Hautala, Broci, 2016, Varpaat, Haamu, arvostelukappale



Viewing all 715 articles
Browse latest View live